Toinen maailmansota käynnissä, aina vain

Toinen maailmansota on teema, jota tuskin koskaan ammennetaan tyhjiin. Niin paljon uutta tietoa, muistelmia ja fiktiota siitä jatkuvasti, vuosi vuoden jälkeen julkaistaan kaikissa mahdollisissa formaateissa. Itse en historioitsijana ole koskaan ollut toisesta maailmansodasta erityisen kiinnostunut, kuten en muustakaan sotahistoriasta. Myös historianopettajana teema on tuntunut haastavalta, mutta koska joka opetusryhmässä on vähintään yksi aiheesta innostunut oppilas, jos se on usein auttanut tsemppaamaan ja miettimään, miten aihetta voisi lähestyä. Tänäkin syksynä luotin useampaan otteeseen kokemushistorialliseen näkökulmaan ja aitoihin dokumentteihin, ja hyvin tuntui uppoavan kasiluokkalaisiin.

Sotakirjallisuutta sinänsä en vierasta, en enää sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten järjestin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, josta olen edelleen ihan tolkuttoman ylpeä. Ehkä joskus vielä kehittelen jonkin yhtä hyvän lukuhaasteen, jota voin lämmöllä muistella jälkikäteen - ja joka saa minut lukemaan uudella tavalla.

Ennen joulua luettavaksi sattui peräkanaa kaksi toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa. Primo Levin Tällainenko on ihminen on muistelmateos, jonka 24-vuotiaana Auschwitziin joutunut ja sieltä selviytynyt italialainen kirjoitti pian sodan jälkeen tarjotakseen "lähdeaineistoa ihmisen mielen rauhallista tutkimusta varten", kuten hän esipuheessaan toteaa. Tarkoituksena hänellä ei ole nostaa uusia syytöksiä, vaan kuvata elämää keskitysleirissä.

Kuvaus onkin melkoinen. Levi joutuu Auschwitziin sangen myöhään, vuonna 1944, mutta kärsimys siellä ei toki ole yhtään sen vähäisempi. Hyväkuntoisena nuorukaisena hän joutuu ruumiilliseen työhön, mutta kykenee selviytymään rasituksesta monia muita paremmin. Ravinto on olematonta, terveydenhoitoa ei käytännössä ole, hygieniasta on lähes mahdotonta huolehtia. Vankien keskinäinen solidaarisuus on vahvistava tekijä, mutta kaikki eivät ole yhtä toverillisia. Joka kenkänsä jättää, ne myös menettää, eikä ilman kenkiä ole juuri toivoa. Kuolema on ympärillä jatkuvasti, pelko ja näköalattomuus, oman ihmisyyden kyseenalaistaminen kalvavat.

Tällainenko on ihminen on teos, jonka soisi kuuluvan yleissivistyneeseen luettujen kirjojen listaan. Se ei mässäile kauhulla, vaan pikemminkin raportoi tyynesti. Se koskettaa syvällä inhimillisyydellään, aitoudellaan ja tarkkuudellaan. Samalla se on raskasta ja hidastakin luettavaa, ei totisesti mikään ahmintapala.

Nir Baram on israelilainen kirjailija, jonka romaani Hyviä ihmisiä kuvaa kahden toisessa maailmansodassa vastapuolille päätyvän ihmisen henkilökohtaista kamppailua ja selviytymistä sodan kumussa. Berliiniläinen Thomas Heiselberg on työskennellyt pitkään yhdysvaltalaiselle yritykselle, mutta kun sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, yritys vetäytyy Saksasta ja Thomas saa potkut. Hän ei ole tottunut olemaan toimettomana, vaan päätyy työskentelemään natsihallinnolle ja saa komennuksen Puolaan.

Neuvostoliitossa venäjänjuutalainen Saša Veissberg huomaa elämänsä mullistuneen, kun hänen kirjailijavanhempansa lähetetään vankileirille Siperiaan ja nuoremmat kaksosveljensä "uudelleenkoulutettaviksi". Saša ei näe muuta vaihtoehtoa veljiensä suojelemiseksi kuin hylätä kaikki lapsuudenkodissa oppimansa ja haaveilemansa ja alkaa työskennellä salaiselle poliisille. Myös Sašan tie vie Puolaan, jossa tunnelma Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkaa tihentyä solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta.

Hyviä ihmisiä on tutkielma kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä, joiden taustassa ei ole mitään sellaista, jonka voisi katsoa johtavan väistämättä diktatuurille työskentelyyn. Päin vastoin he tuntuvat tavallisilta kansalaisilta, jotka pyrkivät elämässään vähintään välttämään pahaa, jos nyt eivät aina voi parasta vaihtoehtoakaan valita. Baram rakentaa kokonaisuuden, jossa sodan pauhu on vahva, vaikka varsinaisia sotatapahtumia koetaan vain kourallinen. Kirja saa miettimään, mihin tavallinen ihminen, sellainen ihan hyvä tyyppi, lopulta on valmis - ja mihin päätyy, vaikkei valmis olisikaan.

Jossain vaiheessa tuntui kliseiseltä sanoa holokaustiin liittyen, ettei tämän saa antaa tapahtua enää koskaan. Valitettavasti maailman tila on sellainen, että on yhä todennäköisempää, että jotain vastaavaa tapahtuu vielä. Koko ajan vähemmistöjä vainotaan, uhataan ja tapetaan eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksia poljetaan. Juutalaisvastaisuus nostaa rumaa päätään. Uskonnot ja poliittiset näkemykset ovat vastakkain hampaisiin asti aseistautuneina. Jotkut toivottavat toisiaan kuopan reunalle. Kiinassa on keskitysleirejä uiguurivähemmistölle.

Ei silti pidä luovuttaa. Ihmisyys on olemassa, inhimillisyyttä on. Tuetaan sitä kaikessa, missä voimme.


Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Suomentaja: Tapio Hiisivaara
Gummerus 2019
196 s.
Se questo è un uomo (1947)

Arvostelukappale.


Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut: Anja Meripirtti
Otava 2014
393 s.
Anashim tovim (2010)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Levin teoksella nappaan vuoden 2019 Helmet-haasteesta kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen, Baramin teoksella puolestaan kohdan 17. Kirjassa on kaksoset. Levin teoksella osallistun lisäksi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen. Baramin teos pääsee osaksi Kuukauden kieli -haastetta (alkuperäiskieli heprea) ja Kirjahyllyn aarteet -haastetta.

Naisen tie -haaste vei Siperian vankileiriltä kirjailijaelämään

MarikaOksan viime syksynä avaama Naisen tie -haaste on nyt päättynyt. Luettavana oli naisista kertovia elämäkertoja, muistelmia ja autofiktiivisiä teoksia. Haaste oli minulle mieluisa teemansa puolesta, ja luinkin kahdeksan siihen sopivaa teosta.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja (Absurdia 2016)
Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014)
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018)
Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. Muistelmat (Teos 2015)
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (Conundrum Press 2017)
Nigel Nicolson: Virginia Woolf (Ajatus Kirjat 2007)

Mieluisimmiksi lukukokemuksiksi nousivat hieman yllättäen (oma)elämäkerralliset sarjakuvat, joita luin kolme. Alison Bechdelin synkän humoristinen Hautuukoti ilahdutti, Lorina Mapan Filippiinien historiaa omaelämäkerrallisen kerronnan sivussa avaava Duran Duran, Imelda Marcos, and Me kertoi paljon uutta ja Reetta Laitisen toimittama, Suomen sisällissodan kokeneilta naisilta kerättyyn muistitietoon pohjautuva Sisaret 1918 kosketti suuresti.

Dalia Grinkevičiūtėn Dalian kirja kertoo hirveistä oloista Siperian vankileirillä toisen maailmansodan aikana. Toisaalta sen lukeminen antoi myös lohtua: selviytyminen on aina jotenkin mahdollista. Niin ikään Laura Gustafssonin Pohja paneutuu selviytymiseen, joskin hyvin erilaisissa oloissa – oman pään sisällä.

Kirjailijaelämään tutustuin kolmen teoksen kautta. Leena Kirstinän Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa kertoo monipuolisesti Suomen kirjallisuusmaailman keskeisestä tekijästä ja uudistajasta. Hilary Mantelin omaelämäkerrallinen Vain varjo häälyväinen on haikeankaunis kirja jaksamisesta, menetyksistä ja sairaudesta. Nigel Nicolsonin Virginia Woolf olisi puolestaan melkeinpä saanut jäädä lukematta, sen verran köykäinen ja osoitteleva se on.

Paljon on naisista vielä kertomatta ja lukematta. Tematiikka pysyy minulle edelleen rakkaana, mutta kiitos tässä välissä MarikaOksalle kiinnostavasta ja tärkeästä lukuhaasteesta!

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.

Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.

Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani

Taidan olla hieman hullaantunut Japaniin. Tai ainakin kokemuksiin Japanista. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tämän vuoden ehdottomia lukuhelmiä, silmiä ja sydäntä avartava ihana kirja.

Nyt tartuin uuden uutukaiseen, niin ikään Japani-kokemuksista ammentavaan teokseen. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja avaa kirjassaan Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani tuon salaperäisen maan arvoituksia, tapoja ja kummallisuuksia siinä missä tavallista arkea ja elämääkin. Eväsoja on itse asunut vuosia Japanissa, opiskellut siellä niin teetaidetta kuin tehnyt väitöskirjaa ja tullut hyvinkin tutuksi Itä-Aasian kanssa – mikäli tuohon erikoiseen maahan voi koskaan ulkopuolinen kunnolla tutustua.

Muukalainen, gaijin, on nimittäin rooli, joka lankeaa käytännössä kaikille ulkopuolisille, vaikka puhuisikin samaa kieltä, opiskelisi kunnianarvoisen Sensein johdolla ja tuntisi maan kulttuurin erityispiirteitä tarkemmin kuin paikallisetkaan. Eväsoja kuvaa kirjassaan tunneskaalaa, jonka pitkä kokemus vieraassa maassa tuottaa, niin rakas, kiinnostava ja lopulta tuttu kuin se olisikaan.

Melkein geisha koostuu vajaasta viidestäkymmenestä luvusta, jotka ovat pääosin muutaman sivun mittaisia kurkistuksia Japaniin. Tyyli on tuttavallinen ja jutusteleva, eikä Eväsoja pyri tieteelliseen tai taiteelliseen ilmaisuun, pikemminkin kyse on päiväkirjamerkinnöistä, muistilapuista ja anekdooteista. Kokemuksellisuus on vahva, ja kirjasta välittyy se, kuinka merkityksellistä Japanissa asuminen ja maahan ja sen ihmisiin tutustuminen on kirjoittajalle ollut.

Itse en ole koskaan (vielä) käynyt Japanissa, joten omia kokemuksia ei ole, mutta Melkein geisha toimi lukiessa erinomaisena väylänä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Eväsoja on rehellinen ja kaunistelematon, muttei kuitenkaan missään määrin mässäile tai etsi shokkiefektejä. Pikemminkin hänen otteensa on rauhallinen ja lempeä, vaikka kritiikkiäkään ei säästellä. Esimerkiksi häpeän kulttuuri, sairaustamiseen liittyvät tabut, naapurien kyttääminen, monimutkaiset käytöskoodistot ja sukupuolten välinen valta-asetelma työ- ja perhe-elämässä tulevat monelta kantilta pohdituiksi.

Vastapainona lukija saa nauttia rauhallisista teeseremonioista, kirsikankukkien puhkeamisesta, luonnon jylhyydestä, meditatiivisista hetkistä, ihmisten – vieraidenkin – ystävällisyydestä ja uuden oppimisesta.

Vaikka jo esipuheessa tehdään peli selväksi ja todetaan, että kirja on kokoelma kokemuksia, ei tietokirja tai muutenkaan selkeäpiirteisen kronologinen teos, olisin kaivannut jonkinlaista temaattista tai ajallista yhtenäisyyttä. Jokainen luku on oma maailmansa ja hetkensä, mutta ajasta, paikasta ja aiheesta toiseen hypitään ilman muuta punaista lankaa kuin itse Japani. Luinkin kirjaa pienissä pätkissä, sillä sen eräänlainen epätasaisuus ei napannut mukaansa pitkäaikaiseen lukuvirtaan. Toisaalta näin kirjasta riitti luettavaa pidemmäksi aikaa, ja sain tehdä matkaa kiehtovassa Japanissa pidempään.

Lukemisen parhaita puolia noin yleisesti on se, että saa kokemuksia asioista, jotka ovat itselle vieraita tai kaukaisia. Melkein geisha tuo vieraan lähemmäs ja antaa katsoa jotain sellaista, mistä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan.


Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani
Ulkoasu:
Gummerus 2016
239 s., e-kirja

Arvostelukappale

_______

Toisaalla: Kirjakirppu, Kirja vieköön!

Kurjen siivellä -haaste saa yhden lisäpisteen Japanista.

Attila Csernok: Katkennut silta – Unkarin unohdettu historia

Attila Csernok: Katkennut silta – Unkarin unohdettu historia
Suomentaja: Juha Suoristi
Ulkoasu: Tex Hänninen
Into 2014
371 s.
Alunperin ilmestynyt Unkarissa kolmessa osassa omakustanteena vuosina 2008–2012.

Arvostelukappale.


Attila Csernok (s. 1929) on unkarilainen talousalan asiantuntija, joka on sittemmin muuttanut Brasiliaan. Hän toimi urallaan muun muassa Unkarin Tilastokeskuksessa sekä Unkarin Keskuspankin varajohtajana ennen siirtymistään ulkomaankauppaan Etelä-Amerikkaan. Csernok on sotilaseläinlääkärin poika, joka on pitkän elämänsä aikana ehtinyt nähdä paljon. Unkarin suuret mullistukset: toinen maailmansota, 1950-luvun sosialistisen kansantasavallan aika, vuoden 1956 kansannousu, jonka Neuvostoliitto kukisti sekä maan vähittäinen siirtyminen ensin rajoitettuun kapitalismiin ja lopulta uuteen Unkarin tasavaltaan lokakuussa 1989 ovat kaikki Csernokin kokemia tapahtumia, joskin 1980-luvun alusta alkaen hän on tarkkaillut isänmaansa tilannetta toiselta mantereelta.

Katkennut silta vaikutti mielenkiintoiselta mahdollisuudelta kurkistaa Unkarin historian käännekohtiin. Tuon armoitetun sukulaiskansan historia on päässyt sujahtamaan ohi huomioni, joten ajattelin tämän kirjan lukemisen auttavan sivistyksessäni olevaan aukkoon.

Tavallaan se auttoikin, mutta toisaalta ei. Vaikka heti saatesanoissa todetaan selkeästi, ettei Katkennut silta "ole historiantutkimus sanan varsinaisessa merkityksessä", en päässyt missään lukemisen vaiheessa sinuiksi kirjan keskeisimmän olemuksen kanssa. Sen tutkimuksellinen ote myönnetään kaikkea muuta kuin historiatieteelliseksi ja samalla todetaan ykskantaan kirjan olevan sekä pamfletti että muistelmateos.  Vähemmästäkin sitä lukija jää raapimaan päätään. Mitä tässä oikein luetaan?

Csernok on kyllä tehnyt runsaasti taustatyötä kirjansa eteen ja se sisältää sitaatteja ja kirjallisuusviitteitä (sekä suomentajan tarkentavia alaviitteitä), mutta en voi välttyä tunteelta, että sen keskeisin lähdemateriaali on kirjoittajan oma elämä mutkineen ja suorineen, kokemuksineen ja muistoineen sekä paikoin häiritsevän selkeine jälkiviisauksineen. Muistelmissa ei sinänsä ole mitään pahaa – tietenkään! – mutta jos samalla, kun muistellaan perheen toisessa maailmansodassa menettämiä pöytäposliineja, tehdään vahvoja alleviivauksia ja korostetaan pyrkimystä kaataa tai ainakin ravistella kansallisia myyttejä, liikutaan sellaisilla vesillä, että oma innostukseni laskee kuin lehmän häntä. Mikrohistoria on lähellä sydäntäni ja muistitietoa pidän yhtenä arvokkaimmista historiallisista lähteistä, mutta Katkenneen sillan ristiriitaisuus – yhtäaikainen pyrkimys panna Unkarin historiankirjoitus uusiksi ja kertoa erään miehen elämästä kenties sen symbolina – jää yksinkertaisesti vaivaamaan liikaa.

Lisäksi Katkennut silta ei ole kirjallisesti kovin ansiokas. Paikoin se on itse asiassa aika tylsä ja junnaava. Csernok ottaa kyllä kantaa ja napauttelee kommenttejaan koskien monia Unkarin historiassa tehtyjä virheitä ja virhearviointeja, mutta toisaalta kun suomalainen keskivertolukija ei juurikaan tunne tapahtumia, niiden kritisointia on hankalaa sen kummemmin arvostaa tai ymmärtää. Mielummin olisin lopulta lukenut jonkinlaista kokoomateosta Unkarin historian käännekohdista. Toisaalta se, jos petyn lukemani kirjan tarjoamaan sisältöön, ei sinänsä ole luettavakseni joutuneen kirjan vika. Tälläkin kirjalla on selvästi ollut lukijakuntaa etenkin Unkarissa, jossa se epäilemättä on herättänyt kiinnostusta ja ehkä kritiikkiäkin. Minä vain olin väärää yleisöä Katkenneelle sillalle.

Unkarin historiasta en edelleenkään väitä juuri mitään tietäväni. Csernokin kirja kuitenkin onnistui herättämään kiinnostukseni aiheeseen, ja luulenpa vielä etsiväni käsiini sen kaipailemani yleisemmän historiapaketin Unkarista.

____

Kirjasta on kirjoitettu Helsingin Sanomissa ja Kansan Uutisissa.

Venäjällä vankilassa

Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta
Suomentaja: Jukka Mallinen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
113 s.
Tjuremnye ljudi (2014)

Arvostelukappale.


Mihail Hodorkovski on venäjänjuutalainen liikemies, öljy-yhtiö Jukosin entinen johtaja ja pääomistaja, joka pidätettiin vuonna 2003 ja tuomittiin veronkierrosta yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen. Vuonna 2010 käytiin uusi oikeudenkäynti, jossa tuomiota jatkettiin 14 vuodella – syynä talousrikokset.

Hodorkovski suoritti tuomiotaan niin vankilassa kuin vanki- ja työleireillä Itä-Siperiassa ja Karjalan tasavallassa. Amnesty International katsoi hänet poliittiseksi vangiksi. Hodorkovskin oikeudenkäynneistä ja tuomioista valitettiin Haagiin useita kertoja. Joulukuussa 2013 presidentti Putin armahti Hodorovskin, joka siirtyi välittömästi Saksaan ja sieltä Sveitsiin, jossa oleskelee viisumin turvin.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta on tiivis teos. Se sisältää Hodorovskin muistoja, eräänlaisia lastuja, vankila- ja työleiriajoilta. Lisäksi suomalaisessa painoksessa on mukana kaksi Hodorovskin vapauduttuaan pitämää puhetta sekä suomentaja Jukka Mallisen jälkisanat.

Kirja ei ole pitkä, mutta se on raskas. Hodorovskin tekstit ovat lyhyitä ja tiiviitä, mutta niitä lukee ahdistusta kokien. Arki venäläisessä vankilassa on selviytymiskamppailua, jossa sosiaalisilla suhteilla ja vankien välisellä hierarkialla on valtava merkitys. Yhtä tärkeää on osata tulla toimeen vartijoiden ja läpimädän byrokratian kanssa. Harva selviää kuivin jaloin ja ilman arpia.

Joidenkin arvioiden mukaan joka kymmenes venäläinen mies istuu jossain elämänsä vaiheessa vankilassa. Se on järkyttävän paljon. Tuomiot ovat osin mielivaltaisia, pienestä näpistyksestä voi saada vuosikausia linnaa ja sopivasti ohikulkenut voidaan tuomita, jos paikallisen miliisin tai tuomarin on saatava vielä puuttuva ruksi suorituksiinsa. Toisaalta on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta kuin vankila, ja jotka eivät kykene näkemään elämää sen ulkopuolella. On sama, istuuko kaltereiden takana vai onko katuojassa – vapautta ei kuitenkaan ole.

Hodorkovski ei ehkä kirjallisilla kyvyillään jää maailmanhistorian lehdille, mutta tässä kirjassa sisältö painaa muotoa enemmän. Katkeruus, jota Hodorkovski väistämättä tuntee, ei tihku lukijan niskaan, vaan sen sijaan tarjolla on kyynisen tarkka näkemys venäläisestä yhteiskunnasta 2010-luvulla sisältä päin kuvattuna. Hodorkovski kertoo vankilassa kohtaamistaan ihmisistä: narkkareista, varkaista, aids-potilaista, nuorista, perheensä hylkäämistä, vasikoista, rotista ja aina uuteen keikkaan valmiina olevista elämäntaparikollisista. Vankilaan on päädytty hyvästä syystä, ilman syytä, tyhmyyttään, vahingossa tai puhtaan mielivaltaisesti. Tässä järjestelmässä kukaan ei voi lopulta olla varma mistään.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta saa miettimään, kuinka onnekas on saanut olla syntyessään himpun verran Venäjästä länteen. Myönnän olevani varsin ennakkoluuloinen itänaapuriamme kohtaan, sillä vaikka olen matkustanut Venäjällä kolmesti, en ole päässyt yhtään kärryille siitä, millainen kulttuuri rajan takana elää, oikeasti, tavallisten venäläisten arjessa. Se kuva, joka minulla on, on mediasta peräisin – eikä se ole kovin kaunis. Toimiva, oikeudenmukainen yhteiskunta, korruptoitumaton oikeusjärjestelmä, kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu ja ihmisten tasavertaisuus lain edessä ovat asioita, joita Venäjällä saadaan odottaa vielä kauan.

Mihail Hodorkovski on nyt vapaa mies, joskin pakotettu asumaan poissa kotimaastaan (jonne hän ei kenties edes haluaisi palata). Hän ei enää pyri liike-elämään eikä halua politiikkaan, mutta yhteiskunnallista vaikuttamista hän jatkaa. Etenkin kirjan viimeiset tekstit, kaksi keväällä 2014 pidettyä puhetta, kertovat omalta osaltaan valitettavan ajankohtaisista ilmiöistä ja kriiseistä, joissa maailma tällä hetkellä väistämättä on, ja joita kenenkään ei pitäisi yrittää ohittaa olankohautuksella.

Sylvia Beach: Shakespeare and Company

Sylvia Beach: Shakespeare and Company
Suomentajat: Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Ulkoasu: ?
Tammi 2003
266 s.
Shakespeare and Company (1959)

Kirjastosta.


Sylvia Beach (1887–1962) oli yhdysvaltalainen pappisperheen tytär, joka perusti vuonna 1919 Pariisiin legendaarisen maineen kasvattaneen kirjakaupan Shakespeare & Companyn. Kirjakaupasta tuli sotienvälisen Pariisin kirjallisen kulttuurin keskus – ja nimenomaan ulkomaisen sellaisen. Beachin helmoissa olivat vuorollaan turvassa niin Ernest Hemingway kuin James Joycekin, monien muiden 1920-luvun kirjallisuusnimien ohella.

Shakespeare and Company on Beachin oma muistelmateos kirjakaupan historiasta sen perustamisesta toiseen maailmansotaan. Se alkaa lyhyestä perhetaustakatsauksesta, mutta pian siirrytään itse asiaan: Pariisiin ja piskuisen, englanninkielistä kirjallisuutta myyvän ja lainaavan kirjakaupan perustamiseen ja melko pian alkavaan, maltilliseen menestykseen. Aina se ei ollut taloudellista, mutta henkistä se oli senkin edestä. Sylvia Beach teki valtavan työn edistäessään englanninkielisen kirjallisuuden asemaa Pariisissa ja suojellessaan ja tukiessaan nuoria kirjailijalahjakkuuksia. Hänen ansiotaan on, että James Joycen Odysseus näki päivänvalon ja myös pysyi valokeilassa vaikeuksista (esimerkiksi vahvasta sensuurista) huolimatta. (Ja minun on ehkä joskus pakko yrittää lukea se. Perhana.)

Jos saisin aikakoneen, matkustaisin ensimmäisenä 1920-luvulle ja luultavasti juurikin Pariisiin. Tuossa ajanjaksossa on jotain todella kiehtovaa, olihan se monin tavoin villi ja vapaa, joskin myös ongelmallinen. Luulen, että sopisin sinne hyvin. Tosin ehkä aikakoneeni pitäisi sisältää myös sukupuolenvaihdosmahdollisuus, sillä mieluummin olisin tuon ajan mies. Naisten roolina tuntui olevan joko muusa, nalkuttava vaimo tai hymyilevä koriste – lukuun ottamatta kenties juuri Sylvia Beachia ja muutamaa muuta uranuurtajaa ja rohkeaa oman tiensä kulkijaa, jotka tekivät, mitä halusivat helmat liehuen ja kulmankurtistukset ohittaen.

Shakespeare and Company on sympaattinen kirja, mutta sillä on ongelmansa. Yksi niistä on se, ettei se ole kovin hyvin kirjoitettu. Onkin onni, että Sylvia Beach pitäytyi urallaan pääosin siinä, missä oli hyvä: kirjojen myynnissä, kustantajana, kulttuuripiirien ja kirjailijoiden tukijana ja suojelijana. Kirjailijana hän ei nimittäin ole kummoinen. Kirja on aika puuduttava, sen luvut ja aihepiirit hyppivät sinne tänne, ja siinä on melkoisesti toistoa. Toisaalta kyse on Beachin vanhemmalla iällä koostamasta muistelmateoksesta, jossa hän on halunnut korostaa nimenomaan kirjakauppansa historiaa ja läpikuljettuja vuosia, joten siinä mielessä jatkuva samoihin asioihin palaaminen ja yhä uusien anekdoottien esittely on jokseenkin perusteltua.

Luin tätä kirjaa todella kauan, ainakin kolme viikkoa. Hitaus johtui juurikin tyylistä: kirja ei imaissut mukaansa, vaan sitä jaksoi lukea ehkä luvun, kaksi kerrallaan. Sitten teksti ja lukeminen tökkäsivät jälleen. Osittain kyllä pidin kovasti Beachin kepeäntuntuisesta kerronnasta ja positiivisesta otteesta kokemuksiinsa. Vaikka välillä käytiin syvällä ja vaikkei elämä ehkä antanut Beachille aivan kaikkea juuri niin kuin hän olisi toivonut, Shakespeare and Company ei menetä pilkettä silmäkulmassa ja rivien välissä.

Shakespeare and Company kesäkuussa 2014
(© jeepau, kuva lainattu luvalla)

Vierailimme kesäkuun Pariisin matkallamme nykyisessä Shakespeare & Companyssa. Odotin kirjakaupan näkemistä innolla ja hermotkin meinasivat mennä, kun emme sitä ihan heti löytäneet (lähestyminen väärästä suunnasta ynnä kahvivaje?). Lopulta kuitenkin tupsahdimme oikeaan paikkaan ja hetken henkeä vedettyämme syöksyimme muiden turistien sekaan. Kauppa sinänsä on aivan ihastuttava ja täynnä aarteita, joita olisi voinut kuskata kotiin useamman kassillisen, mutta lopulta ahtaus ja ihmisten päällekäyvyys muodostivat liian kovan limbon, ja ulos oli päästävä. Mitään en ostanut, eikä harmita ollenkaan. Jossain määrin petyin kovasti. Sylvian kuvaamaa tunnelmaa ei ollut lähimaillakaan – mutta hölmöähän sellaista olisi ollut odottaakaan.

Huolimatta sekä kirjan että kaupan aiheuttamasta kevyehköstä pettymyksestä en edellenkään vaihtaisi aikakoneen asetuksia. Suuntana olisi edelleen 1920-luvun Pariisi. Ehkä voisin päätyä puotiapulaiseksi tai oikolukijaksi, shampanjanjuojaksi tai ikkunanpesijäksi – ei sen niin väliä!

_____

Kirjakaupan tarinaa ovat lukeneet myös Lumiomenan Katja (jolle myös nousi pienimuotoinen Joyce-kuume), Kujerruksien Linnea (ja hurmaannus!), Suvi Orfeuksen kääntöpiiriltä (joka ei ihastunut varauksetta) sekä Stazzy (joka pitää kirjan tarinoivaa tyyliä sekä sen vahvuutena että heikkoutena).

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä. Irakilaistoimittajan tie läpi Abu Ghraibin ja muiden vankiloiden
Suomentaja: Ahmed Essouli
Kansi: Timo Mänttäri
Atena 2013
196 s.

Arvostelukappale.


Hussein al-Maadidi työskenteli Irakissa vaikeista ja tulenaroista aiheista kirjoittavana, aktiivisena ja kantaaottavana toimittajana, kun Irakin sota vuonna 2003 alkoi. Hän ei antanut pelolle sijaa vaan jatkoi työskentelyä miehitysjoukkojen ja sodan uhkan alla. Marraskuussa 2003 hänet vangittiin varoittamatta ja tuomittiin kyselemättä ja oikeudenkäyntiä käymättä 200 vuoden vankeusrangaistukseen terrorismista.

Hussein al-Maadidia siirreltiin pitkin miehittäjien vankiloita kuulusteltavana ja rangaistavana. Länsimaisiin medioihin levinnyt ja skandaalin aiheuttanut Abu Ghraibin vankila oli vain yksi al-Maadidin välietappi. Lähes vuoden kestäneen vankeuden jälkeen hänet yllättäen vapautettiin. Epätietoisuus ja uhka eivät kuitenkaan vähentyneet, vaan al-Maadidi joutui pakenemaan kotimaastaan. Hän asuu perheineen nykyisin Suomessa.

Kukaan mediaa vähänkin seuraava ei ole voinut välttyä Irakin sodan melskeiltä. Vaikka sota on virallisesti päättynyt jo vuonna 2011, väkivaltaisuudet ja levottomuudet Irakissa jatkuvat edelleen. Viime viikolla sodan alkamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta.

Maailma on ahdistusta ja kauhua pullollaan, jopa niin paljon, että kauheuksille voi helposti tulla tavallaan immuuniksi ja niiltä haluaa sulkea silmänsä, korvansa ja aivonsa, mutta ainakin minuun Abu Ghraibista vuonna 2004 mediaan vuotaneet kuvat ja tiedot sotavankien kiduttamisesta ja ihmisoikeusloukkauksista vaikuttivat paljon. Koko Irakin sota oli ja on iso juttu 2000-luvun ihmisille, monista syistä, mutta törkeät ja pelottavan hyvin raportoidut ihmisoikeusrikokset nostavat koko kuvion jollakin tapaa seuraavalle tasolle.

Hussein al-Maadidin reportaasi on yhden miehen vankilakokemus. Kirjallisena tuotoksena se ei ole erikoinen, sen kieli on yksinkertaista ja töksähtelevää, eikä sitä ole hiottu loppuun. Sisältö painaa kuitenkin tässä tapauksessa ulkomuotoa huomattavasti enemmän. 361 päivää helvetissä on ahdistavaa luettavaa. Todella ahdistavaa. al-Maadidin epätietoisuus, joka vähitellen muuttuu epätoivoksi ja siitä pakotetuksi tyyneydeksi, vaan ei missään vaiheessa lopulliseksi alistumiseksi, siirtyy tekstin kautta lukijaan. Kirja on hyvin omakohtainen – tietenkin – ja vaikka lukija tietää koko ajan, että al-Maadidi selviää koettelemuksistaan, ahdistusta se ei vähennä, mutta jonkin verran muuttaa. Ymmärrettävästi kirjoittaja itsekin suhtautuu koettelemuksiinsa jälkikäteisellä viisaudella ja osittaisella vakaudella, vaikka pysyykin varsin tiukasti kronologisessa kerronnassa.

Kirjoittajalla on ollut aikaa käsitellä kokemuksiaan ennen kirjan kirjoittamista. Hän on saanut tietynlaista etäisyyttä tapahtumiin ja elää jo uutta vaihetta elämässään, pakolaisena vieraassa maassa, muttei enää jatkuvan uhan alla. Kirjassa kuvatun matkan varrella, etenkin mitä pitempään vankeus jatkuu ja mitä absurdimpia ja järjettömämpiä muotoja se saa, kytevä viha miehittäjää vastaan nostaa päätään yhä selkeämmin. Samoin al-Maadidin oma identiteetti irakilaisena, muslimina ja hyökkäyssodan ja epäoikeudenmukaisuuden kohteena tulee alleviivatummaksi ja kovempaan ääneen huudetuksi.

Näin ulkopuolisena lukijana on tietysti helppoa huudella objektiivisuuden perään, ja sinänsä totta kai ymmärrän, että 361 päivää helvetissä on kirjoittajansa omakohtainen kokemus, silminnäkijäkertomus ja siten täydellisen subjektiivinen ja siihen ilman muuta oikeutettu, mutta koska suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin negatiivisesti kaikkeen minkä tahansa uskonnon varjolla käytävään argumentointiin ja politiikkaan, kirjoittajan vankeuden jatkuessa vahvistuva uskonnollinen näkökulma sotatapahtumiin ja niitä seuraavaan koston kierteeseen jäi vaivaamaan mieltäni. Voidaanko lopullista rauhantilaa koskaan saavuttaa, kun omasta kannasta pidetään järkkymättä kiinni hamaan hautaan saakka? Niinpä. Toisaalta: voinko minä kommentoida aiheeseen millään tasolla järkevästi vastaavia kokemuksia vailla? Niinpä.

En halua vähätellä kenenkään kokemuksia – miten tai miksi ihmeessä niin edes voisin tai haluaisin tehdä – mutta lukukokemuksena 361 päivää helvetissä on aika raskas ja jopa etäännyttävä mainituista syistä. Kenties odotin journalistisempaa otetta, ja hämmennyin siksi erityisen vahvasti korostetusta omakohtaisuudesta ja näkökulman alleviivaavuudesta, vahvistuvasta kostonhalusta ja vihasta. Toisaalta kukapa voisi omista kauheista kokemuksistaan ja näkemistään kauhuista erityisen objektiivisesti edes kirjoittaa? Kukapa ei haluaisi kostaa kokemiaan ja todistamiaan järkyttäviä vääryyksiä, alistamista ja väkivaltaa?

Yhtä kaikki, kirja on tärkeä puheenvuoro ja muistutus siitä, kuinka järjettömiin tekoihin ihmiset kykenevät poikkeustilanteissa – ehkä muutenkin. Samalla se antaa myös hiukan toivoa: aivan pohjalta voi selvitä takaisin ylös ja oikeudenmukaisuuttakin on. Jopa sotaa käyvässä maassa. Selviytyjiä on aina.

___

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Elämäkerrat ja muistelmat.

Nuoruuteni Pariisi

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Suomentaja: Jouko Linturi
Tammen Keltainen pokkari 2010
(1. suomenkielinen painos 1964)
209 s.
A Moveable Feast (1964)

Omasta hyllystä.


Mutta Pariisi on hyvin vanha kaupunki ja me olimme nuoria, eikä Pariisissa ollut yksinkertaista mikään, ei edes köyhyys eikä yllättävä rahan tulo, ei kuutamo, ei oikea ja väärä, ei myöskään vierellä kuutamossa makaavan ihmisen hengitys. (s. 60)

Eräs työkaverini kysyi minulta vähän aikaa sitten, miten löydän aina uutta luettavaa, ja mistä tiedän, mitä kannattaa lukea. Mietin hetken, sillä kysymys oli oikeasti aika osuva. En kertonut kirjablogeista, en kirjaston BestSeller-hyllystä – kaikkein vähiten kerroin mitään siitä kummallisesta lukutoukan aistista, joka saattaa toisinaan vain johdattaa kirjojen äärelle. Sen sijaan sanoin, että yllättävän usein kirjat johtavat toisiinsa: kun lukee yhtä kirjaa, siinä viitataan tavalla tai toisella, joskus ihan suoraan, johonkin toiseen kirjaan. Tai ylipäänsä lukemansa kirjan teema (tai joku niistä) alkaa kiehtoa niin paljon, että mieleen pompsahtaa jokin muu samoilla aallonpituuksilla keikkuva kirja, johon tarttuu sitten seuraavaksi.

Kun luin Satu Waltarin Kahvila Mabillonin vähän aikaa sitten, olin lievän Pariisi-kärpäsen puraisema. Olimme juuri katsoneet Midnight in Paris -elokuvan, jossa Kadotettu sukupolvi on hyvin keskeisessä roolissa. Mabillonin jälkeen päätin jatkaa kirjallista Pariisinmatkaani, ja tartuin TBR-listallani komeilevaan Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisiin. The Lost Generation parhaimmillaan.

Kyse on Hemingwayn vähän ennen kuolemaansa viimeistelemästä muistelmateoksesta, joka kertoo 1920-luvun Pariisista. Hemingway vietti siellä huomattavan paljon aikaa, kuten tekivät monet muutkin kirjailijat ja taiteilijat. Nuoruuteni Pariisi marssittaa esiin muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Gertrude Steinin ja Ezra Poundin. Kirjan sivuilla luuhataan halvoissa kahviloissa, kapakoissa, ravintoloissa, Shakespeare & Company -kirjakaupassa, kalseissa vuokrahuoneistoissa, hevoskilpailuissa, juhlissa, taiteellisissa salongeissa, lomamatkoilla, jopa Alpeilla.

Samalla Hemingway taistelee kirjallisten intohimojensa ja ongelmiensa kanssa. Hän raapustaa – tai koettaa raapustaa – kasaan novelleja tienatakseen edes hieman voita omalle ja vaimonsa leivälle, pohtii romaaniaan, kadehtii julkaisevia ja kirjoituksillaan kunnolla toimeen tulevia kirjailijatuttujaan, pelaa uhkapelejä, haaveilee Espanjanmatkoista. Niin, ja juo.

Nuoruuteni Pariisi on kirjoituskokoelma, omaelämäkerrallinen siivu aikakaudesta, joka kiehtoo minua suuresti. Iloinen 20-luku, elääpä sitä! Siitä huolimatta, ettei Hemingway anna erityisen pumpulista kuvaa ajastaan Pariisin pyörteissä, minä kyllä voisin tilata yhden aikamatkataksin kuljettamaan sinne. Edes vilkaisemaan! Edes yhden viskipaukun ajaksi!

Ihastuin Hemingwayhin, kun luin hänen novellikokoelmansa Ensimmäiset 49 kertomusta. Muuta en herralta olekaan vielä lukenut, en vieläkään Vanhusta ja merta, enkä mitään muutakaan. Oli tavallaan ihan hyväkin poiketa perusproosasta muistelmateokseen, sillä ainakin se hieman himmensi kirjailijan kuvaa mielessäni. Mitenkään miellyttävä ihminen Hemingway tuskin oli, ja aika inhorealistisesti hän kuvaa myös lähipiiriään ja tuttaviaan. Jopa Fitzgerald, jota Hemingway kai piti ihan ystävänään, saa melko kovaa kyytiä Nuoruuteni Pariisin sivuilla.

En ollut mitenkään hurmiossa lukiessani tätä kirjaa. Olihan se mielenkiintoinen ajankuva, ja Hemingwayn kynä on terävä ja sen jälki jollain tavoin juuri makuni mukainen. Mutta luulen (ja tiedänkin jo), että herran proosa uppoaa minuun paremmin. Muistelmissa on omat hyvät puolensa, ja tässä tapauksessa tiukka ajallinen rajaus toimii, mutta ihan en silti tullut imaistuksi mukaan.

Kirjojen ketjuteoria sai joka tapauksessa jälleen vahvistusta, sillä seuraavaksi tai ainakin varsin pian tekisi mieleni tarttua F. Scott Fitzgeraldiin. Yö on hellä tuli hankittua kirpparilta taannoin, joten se voisi olla looginen valinta...

Muiden mietteitä Nuoruuteni Pariisista: Luru ja Katri.

Osallistun kirjalla haasteeseen So American, josta vain hieman kategorian sääntöjä venyttämällä saan avattua osion The Lost Generation + Depression-era. (Kirja on kirjoitettu vasta vuosina 1957–60, mutta koska se kuvaa niin keskeisesti nimenomaan kadonnutta sukupolvea, aion laskea sen kyseiseen kategoriaan.) Ja pääsen ruksimaan jälleen yhden kohdan TBR-listallani.

P.S. Niin, ja sille työkaverilleni kerroin vielä erinäisistä "Nämä kirjat on jokaisen luettava ennen kuolemaansa" -listoista, joista tyyppi innostui niin, että tulosti muutaman saman tien itselleen muistilapuiksi. Näin se kirjallisuuden ilosanoman levittäminen onnistuu kuin huomaamatta. Ja lukutoukka hieroo käsiään tyytyväisenä...

Rakkautta pyytämättä - Valtakunnankätilö muistelee

Leena Valvanne: Rakkautta pyytämättä. Valtakunnankätilö muistelee.
Tammi 1986
328 s.

Kirjastosta.


Nyt taas päästiin yllättämään takavasemmalta ja melkoisesti!

Varasin Leena Valvanteen Rakkautta pyytämättä -kirjan kirjastosta, koska siihen viitattiin jossain gradua varten lukemassani tutkimuksessa ja ajattelin saavani siitä jotain hyödyllisiä lisätietoja omiin räpellyksiini. Ihan näin ei suoranaisesti käynyt, mutta jotain muuta kävi.

Leena Valvanne (1920–2008) oli (muun muassa) Uudenmaan lääninkätilö, Kätilöliiton puheenjohtaja, Kätilö-lehden päätoimittaja, terveydenhuollon tarkastaja ja terveydenhuoltoneuvos. Rakkautta pyytämättä on hänen vuonna 1986 ilmestynyt omaelämäkertansa, jossa hän kertoo ei aina niin siloisesta tiestään Oriveden Opiston tyttärestä SYKkiläiseksi, lääkintälotaksi, sairaanhoitaja- ja kätilöopiskelijaksi, monipuolisen uran tehneeksi kätilöksi, vaimoksi, äidiksi, sosiaalipolitiikan yliopisto-opiskelijaksi, Väestöliiton sosiaalihoitajaksi, vaikuttajaksi ja vakuuttajaksi.

Aikamoinen nainen tämä Leena.

Hän siis päätyi opiskelemaan 1940-luvun alussa sairaanhoitajaksi ja sen jälkeen lisäkoulutuksena kätilöksi. Sota-ajan poikkeusolosuhteet vaikuttivat tietenkin myös opiskeluun ja Leenan kenttätyökokemus jäi vähäiseksi. Sotasairaalakomennuksen vuoksi valmistuminenkin myöhästyi, mutta isänmaan asiallahan sitä oltiin. Jonkin aikaa sairaalassa työskenneltyään Leena alkoi kaivata uusia haasteita ja päätyikin sitten vuonna 1948 Väestöliittoon niin kirjoitushommiin kuin liiton vasta perustamaan sosiaalineuvolaan hoitajaksi. Tuon työkokemuksen myötä ns. hyvän perheen pumpulissa kasvanut tyttö pääsi ensimmäistä kertaa todella näkemään myös yhteiskunnan nurjan puolen: yksinäisten äitien surkean tilanteen julkisen häpeän kanssa tai moniongelmaisten miesten vaimojen huolen epätoivottujen raskauksien takia. 1950-luvun aborttilainsäädäntö asetti omat haasteensa, ja Leenasta tulikin innokas raskauden ehkäisyn puolestapuhuja ja tiedon välittämisen esitaistelija: hän ei halunnut naisten joutuvan tekemään aborttia, vaan voivan ehkäistä epätoivotut raskaudet ennakkoon kunnollisesti.

Leena kirjoitti vuonna 1951 Väestöliitolle kaksi opaskirjasta "Odottamaton raskaus – Miten selviän vaikeuksistani?", toisen yksinäisille äideille ja toisen aviovaimoille:

Niissä selvitettiin yksinkertaisesti ja kansantajuisesti raskauden kulkua, keskenmenoja, lain sallimaa raskauden keskeytystä, millaisia seurauksia rikollisella abortilla saattaa olla sekä sitä tukea, jota yhteiskunta ja vapaaehtoiset järjestöt tarjoavat. Kuvaavaa 1950-luvun ajattelutavalle – vai sanoisinko ahdasmielisyydelle – oli se, että aviovaimoille tarkoitetussa oppaassa selvitettiin syntyvyyden säännöstelykeinoja, mutta yksinäisille äideille tarkoitetussa ei. (s. 126)

Vaikka Leena oli uransa aikana tekemisissä monien moraalisten kysymysten kanssa ja näki varmasti elämän kirjoa laidasta laitaan, minkäänlaista ylenkatsetta tai omahyväisyyttä en kirjasta löydä. Sen on kirjoittanut rautainen ammattilainen, joka teki työnsä sydämellään, muttei asettanut itseään muiden yläpuolelle tai ryhtynyt tuomitsemaan kohtaamiaan naisia.

Rakkautta pyytämättä höyryää eteenpäin vauhdilla. Leena Valvanteella on ollut todella vaiherikas elämä, se on sanottava. Melkeinpä mielenkiintoisinta kirjassa on seurata, miten naisen on 1950- ja -60-luvulla onnistunut rakentaa nousujohteinen ja aikaavievä ura ja samalla perustaa perhe. Ihan ongelmatonta se ei todellakaan Leenankaan tapauksessa ollut, mutta hänellä oli ymmärtäväinen mies Niilo, jonka mielessä ei edes käynyt asettua poikkiteloin vaimonsa työuralle. Valvanteet saivat kolme lasta, ja Leena kyllä koetti kotiäidin elämää hetken aikaa, mutta totesi, ettei ollut siinä hyvä. Ja veri veti kätilöhommiin, joskaan hän ei enää työskennellyt "tavallisena" kätilönä vaan eteni erilaisiin työtehtäviin esimerkiksi Uudenmaan lääninkätilöksi, Kätilö-lehteen ja Kätilöliittoon. Samalla Leena opiskeli yliopistossa itsensä valtiotieteiden kandidaatiksi pääaineenaan sosiaalipolitiikka. Melkoinen vauhti! Vain muutamassa kohdassa kirjan kuluessa Leena kirjoittaa uupumuksestaan ja työn valtavasta määrästä, ja minulle jäikin hänestä kuva todellisena höyryjunana. Toivottavasti minäkin löydän vielä sellaisen paikan työelämästä, että pääsen höyryämään eteenpäin. Valtavaa paloa ja kutsumustakin siihen epäilemättä tarvitaan. Kumpaakaan ei Leena Valvanteelta puuttunut. (Tosin hän eli myös erilaisen työelämän aikaa: sellaista, jolloin kaikille hyville tyypeille vaan soiteltiin perään ja pyydettiin hakemaan hyviin hommiin ja aina, aina oli joku tuttu jossain...)

Toinen mielenkiintoinen lanka kirjassa seuraa Leenan taistelua luonnonmukaisen synnytyksen puolesta ja isien saamiseksi synnytyssaleihin. 1960-70-luvulla kumpikaan ei ollut mikään selvyys: synnytys oli (Leenan mukaan) lääketieteellistetty niin pahasti, että äidit eivät enää saaneet päättää itse kehostaan ja synnytystapahtumasta. Tähän piti saada muutos. Lisäksi Leena oli sitä mieltä, että synnytys on koko perheen tapahtuma, jossa isällä on merkittävä rooli: siksi isät piti saada mukaan synnytykseen, vaikka monet sairaalat, lääkärit, kätilöt ja perheet itsekin sitä vastustivat. Leena joutuikin moniin julkisiin ryöpytyksiin ja debatteihin mukaan.

Ensimmäisen, tulikivenkatkuisen keskustelun kävin Helsingin Sanomien toimittajan Pirkko Kolben kanssa. Elokuussa 1967 hän neljän palstan otsikolla julisti: ”Miehen ei pidä kivulla synnyttää”. Miehen raahaaminen mukaan itse synnytyssaliin oli hänen mielestään luonnotonta. Se oli joko jommankumman erikoisuudentavoittelua tai se todisti vaimossa ”ainakin alitajuisesti piilevää sadistisuutta”. Hänen mielestään uuden ihmisen syntymä oli kaunis tapahtuma, mutta vain symbolisesti.

Tukea mielipiteilleen hän sai eräiltä haastattelemiltaan äideiltä, jotka pitivät synnyttämistä mitä epäromanttisimpana ja epäesteettisimpänä ”lehmämäisenä tapahtumana”, jossa ei ollut jälkeäkään sivistyksestä eikä kulttuurista. Nämä naiset sanoivat: ”Olisi ollut pelkästään piinallista, jos mieheni olisi nähnyt minut hikeä valuvana, pöhöttyneenä, hampaita kirskuttavana alkuihmisenä”.

Pirkko Kolbe veti keskusteluun myös silloisen II Naistenklinikan ylilääkärin, professori Paavo Varan. Hänkin oli sitä mieltä, että synnytys on elämän proosaa, joka saattaa viedä varsinkin herkän miehen illuusiot. Isän läsnäoloon synnytyksen alkuvaiheessa Vara sen sijaan suhtautui myönteisesti. (s. 220)

Vähitellen kulttuuri muuttui ja isillekin avattiin synnytyssalien ovet, vaikka vielä 1970-luvun alussa Kätilöopiston johtaja oli sitä mieltä, että perhesynnytykset olivat "turhanpäiväinen, ohimenevä muotivillitys", "turhaa höpötystä" ja "kamala sirkus sairaalalle". Nykyään taitaa olla huomattavan harvinaista, että isä ei ole mukana synnytyksessä?

Leena Valvanne teki elämäntyönsä kätilönä ja kätilöiden, luonnonmukaisten synnytysten ja koko perheen mukana olemisen parissa. Hän kehitti äitiys- ja perhevalmennusta, kätilöiden ammatillista järjestäytymistä ja synnytyskulttuurin mahdollisuuksia olla ennen kaikkea jotain muuta kuin sairaanhoitoa – sillä missä sairaudessa syntyy elämää?

Rakkautta pyytämättä on kirjoittajansa oma näkemys elämästään ja työurastaan. Se ei räjäytä galakseja kirjallisilla ansioillaan, mutta sisältö onkin tärkeämpää. Lukukokemus oli mainio, sillä aihepiiri on erittäin kiinnostava, ja koska se ei sellaisenaan kosketa minua juuri nyt, pystyin varmaankin siksi suhtautumaan siihen puhtaasti ajankuvana ja kutkuttelevan, mutta minussa intohimoja herättämättömän aihepiirin avaajana. Olen antanut itseni ymmärtää, että raskaus, synnytys ja äitiys ovat vähän helevetin tulenarkoja aiheita tilanteessa kuin tilanteessa – niinpä olin ihan tyytyväinen siihen, että sain lukea tätä kirjaa ilman, että se olisi käsittelytavaltaan erityisesti provosoinut suuntaan tai toiseen.

Gradutietous ei tämän teoksen myötä kasvanut. Sen sijaan sain tutustua mainion naisen kiehtovaan elämäntarinaan, siivuun suomalaista terveys- ja sosiaalipolitiikkaa ja maailman tappiin saakka mielipiteitä herättävään elämänalueeseen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Suomalaiset elämäkerrat.

P.S. Vuodenvaihteessa luin toisen kätilökertomuksen, Anna Luodon Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi, joka kertoo sävykkään tarinan vastaavasti maaseudulla toimineen kunnankätilön arjesta.

Suomalainen kansannainen ei hätäile

...hänelle synnytys on luonnollinen asia. Niinpä tämäkään emäntä ei halunnut siitä isompaa numeroa tehdä.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee. 
Tammi 1991. 
353 s.


Tätä voinee pitää pehmeänä laskuna Viralliseen Graduviikkoon: lukaisin Anna Luodon muistelmateoksen opinnoista Helsingin Kätilöopistossa ja kätilötyöstä Pohjanmaalla 1940–70-luvulla. Aihepiiri liittyy graduuni, joskin oma painopisteeni on ajassa ennen sotia. Kirja on peräisin Rikhardinkadun kirjaston poistohyllystä, ja se on osa Tammen isotekstiset -kirjasarjaa, jossa fontti on siis tavanomaista suurempi. Oli muuten ihan hyvä ratkaisu nimenomaan tälle päivälle, koska kärsin ilmeisesti edelleen uudenvuoden juhlinnasta tasaisena jatkuvan ohimoiden jyskytyksen muodossa.

Anna Luoto kouluttautui sotien jälkeen kätilöksi Helsingissä toimittuaan lottana rintamalla ja saatuaan sukulaisilta taloudellista tukea opintoja varten. Opiskeluaikana haastava työ tuli tutuksi: ensin valmistavassa koulussa ja sitten pikkuoppilaina lähinnä täytettiin jäävarastossa jääpusseja synnyttäneiden äitien mahan päälle tulehduksia estämään ja pyyhittiin pölyjä, mutta vähitellen vastuu kasvoi ja kätilöopiskelijat pääsivät avustamaan synnytyksissä. Päivystyksiä saattoi olla monta yötä putkeen ja päiväsaikaan hoidettiin tavalliseen tapaan tentit ja kurssit. Asuntolassa hiljaisuus tuli kymmeneltä, eikä miesvieraita sallittu edes päiväsaikaan – kätilöopiskelijan tuli olla naimaton, ja siksi mahdolliset kihlaukset pidettiin salassa.

Valmistumisensa jälkeen Anna suorastaan revittiin töihin kunnankätilöksi. Hän sanoo sen olleen kutsumus, sairaalaan hän sen sijaan ei halunnut töihin. Anna päätyi Pohjanmaalle pitämään omalta osaltaan pystyssä isoa kuntaa, jossa maailmaan autettavia lapsia riitti, kuten myös kuljettavia kilometrejä.

Autoa ei naispuolisille kunnan työntekijöille katsottu tarpeelliseksi vielä 60-luvullakaan. Kun muutamilla meistä silloin jo oli auto, saimme vain linja-autotaksojen mukaisen korvauksen. Kunnan rakennusmestarille kyllä maksettiin valtion kilometrikorvaukset. Kunnanisät katsoivat, että naiset joutivat kulkemaan virkamatkat polkupyörällä. Se meitä kaiveli. (s. 338)

Annan ura alkoi jo 1940-luvun lopulla, jolloin hän oli mukana synnyttämässä suuria ikäluokkia pula-ajan keskelle. Kirjassa annetaan todenmakuinen kuva siitä äärimmäisestä köyhyydestä, jossa Suomessa on pahimmillaan eletty: joskus lapsia on synnytetty maakuoppaan rakennettuihin hökkeleihin, kylmiin pirtteihin ja täisiin, lakanattomiin vuoteisiin. Uuden ihmisen syntymä on tuvan varallisuudesta riippumatta ollut kuitenkin aina yhtä ihmeellistä, ja vaikka ruokittavia suita olisi ollut jo kymmenkunta, rakkautta on useimmiten riittänyt jaettavaksi uudellekin tulijalle.

Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi kuvaa Suomessa koettua suurta muutosta jälleenrakennuksen vuosista hyvinvointivaltion hitaaseen syntyyn. Anna Luoto jaksaa raskaista työkokemuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kehua suomalaista neuvolajärjestelmää, äitiyshuoltoa ja niiden mahdollistamaa maailman pienintä lapsivuodekuolleisuutta. Vaikka hän ehti 25 vuotta kestäneen uransa aikana kokea erittäin kiperiä paikkoja, yksikään äiti ei kuollut hänen hoitamiinsa synnytyksiin. Lapsia sen sijaan kyllä menehtyi ja syntyi kuolleena, valitettavasti.

Synnytykset alkoivat hitaasti mutta varmasti siirtyä sairaaloihin, mutta lääketieteen kehityksestä ja tiedon kasvusta huolimatta vanhat raskauteen ja synnytykseen liittyvät uskomukset elivät vielä Anna Luodonkin virkauran aikana Pohjanmaalla.

Selitin, ettei lapsi ollut voinut vaurioitua, kova lonkkaluu suojasi sitä. Rouva vain penäsi, että kun lapsi syntyy, sen lonkassa on merkki. Hän muisteli vanhojen ihmisten tarinoita siitä, millainen merkki tai vamma kullekin oli jäänyt äidin raskaudenaikaisista kolhuista. Minua ihmetytti kovasti, että nuori virkanainen uskoi moiseen niin varmasti. Asiasta ei keskusteltu enää myöhemmin, ja se unohtui minulta tyystin. (s. 258)

Suomessa on uskottu erittäin vahvasti siihen, että raskaanaolevan naisen omat teot, käytös, tunteet ja ajatukset vaikuttavat suoraan kehittyvään sikiöön. Esimerkiksi suuret tunnekuohut raskauden aikana, säikähdykset, vihanpuuskat ja pahat ajatukset ovat uskomusten mukaan voineet siirtyä lapsen luonteeseen. Raskausaika on vaikuttanut myös ulkonäöllisiin seikkoihin. Muun muassa tästä johtuen raskaanaolevaan naiseen on kohdistunut erilaisia kontrollikeinoja, joista ovat huolehtineet ennen kaikkea toiset naiset. Ja pahaa silmää on tietysti pelätty myös, mikä on yksi syy sille, että raskaus on useimmiten pyritty salaamaan ulkopuolisilta mahdollisimman pitkään. Näistä seikoista Anna Luoto ei varmaankaan osittain ammatiylpeytensä vuoksi kirjoita, mutta varmasti hän on ollut niistä tietoinen kohdatessaan maaseudun naisia. Vain yksi kirjan luku, josta yllämainittu lainaus on, kertoo hieman vanhoista uskomuksista. Itse olen törmännyt niihin omassa tutkimuksessani enemmänkin. (Ja, kuten saattaa näkyä, olen niistä erittäin kiinnostunut.)

Vaikka raskaus ja synnytykset ovat naisten maailmaa, miehiä ei ole suljettu sen ulkopuolelle kokonaan.

Isän mukanaolo synnytyksen aikana oli aivan tavallista, vaikka siitä nykyaikana on tehty niin suuri haloo. Mies olikin tuskin koskaan muulloin niin altis käskettävä. Naapurin emäntä oli kyllä usein apuna, mutta isän asia oli olla lähellä ja käytettävissä. (s. 160)

Suomessa on epäilemättä osittain käytännön sanelemasta pakosta otettu miehet mukaan synnytyksiin turhia kainostelematta. Jos asutaan torpassa keskellä korpea, jonne hädin tuskin ehditään saada kätilö avuksi, isällä on melko olennainen rooli synnytyksessä. Anna kirjoittaa hieman hellyyttävästikin siitä, kuinka raavaat ja ronskit miehet saattoivat mennä aivan pois tolaltaan, parhaimmillaan pyörtyä kuukahtaa joutuessaan auttamaan vaimoaan synnytyksessä tai kuinka autokuskiksi sattunut nuori poikamies pääsi ensi kertaa elämässään niin sanotusti näkemään, mistä naisessa on kyse. Ja tietenkin hän kertoo myös siitä tuoreen isän käsinkosketeltavasta onnesta, kun oma jälkeläinen on turvallisesti maailmassa ja vaimo toipumassa koettelemuksesta. Tosin kaikilla miehillä käsitykset eivät aina olleet ihan kohdillaan:

Kun olin sammuttanut valot, alkoi äiti kertoa:
– Siksi minä teidät pyysin, että saisin tämän yön levätä. Te kun olette täällä, niin mieheni ei minuun koske. Miehelläni on sellainen käsitys, ettei nainen parane lapsivuoteesta muuten. Heti kun te täältä lähdette hän vaatii aviomiehen oikeuksiaan. 
Kyllä meillä naisilla on monenlaista osaa. (s. 98)

Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi on viipale Suomen historiaa ja vieläpä varsin elämänmakuinen sellainen. Kirjallisena tuotoksena se ei ole mitenkään erityisen taidokas, mutta eipä sen tekijä ammattikirjoittaja olekaan. Pienimuotoista toimitustyötä kirja olisi kyllä vaatinut, sillä eräässäkin synnytystarinassa vuodenaika vaihtuu kesken kaiken paukkupakkasista rauhalliseen kesäyöhön. Tärkeintä on kuitenkin se, että Anna Luoto kertoo sydämellään tekemästään raskaasta työstä, muistelee lämpimästi kohtaamiaan äitejä, lapsia ja isiä, myöntää auliisti oman ajoittaisen väsymyksensä, pelkonsa ja tietämättömyytensä ja tekee kaikella tällä kunniaa äärimmäisen tärkeälle ammattiryhmälle, jolla on sananmukaisesti ollut näppinsä pelissä, kun hyvinvointi-Suomea on synnytetty, rakennettu ja kasvatettu. Nostan hattua Anna Luodon tapaisille naisille ja miehille niistä työtunneista, -vuosista ja -vuosikymmenistä, jotka he ovat uurastaneet.

Yritin etsiä hieman tietoa Anna Luodosta, mutta kovinkaan paljon sitä ei helpolla haulla löytynyt. Vuonna 2002 hän juhli 80-vuotissyntymäpäiviään ja 2008 hän kertoi sotakokemuksistaan lottana. Tämän lukemani kirjan lisäksi hän on kirjoittanut kaksi muutakin teosta: Kätilö-Liinun (1999) ja Näin sodan armottomat kasvot (1992).

Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren. 
Se oli täyteläistä elämää. (s. 331)