John Irving: Ihmeiden tie

Voi John minkä teit.

Moni blogini lukija tietää, että rakastan John Irvingiä ja hänen tuotantoaan. Irvingin romaaneissa on jotain sellaista, joka puraisee, potkaisee, ilahduttaa ja naurattaa. Samalla niissä on vakavuutta, syvyyttä ja kantaaottavuutta. Olen minä niiden äärellä itkenytkin. On painia, karhuja, kadotettuja vanhempia, prostituoituja, mutkikkaita ihmissuhteita, seksuaalisuuden koko kirjo ja henkilöitä, jotka ovat juuri sen rajan toisella puolen, että heidän tietää olevan olemassa vain kirjan sivuilla – ja jotka kuitenkin ovat niin eläviä ja kokonaisia, että heidän vaiheensa uskoo jokaista mutkaa myöten.

Joten: voi John minkä teit.

Niin, en pitänyt Ihmeiden tiestä. Nyt se on sanottu.

Odotin sitä, voi kuinka odotinkaan. Ryntäsin kirjaostoksille heti kirjan ilmestyttyä keväällä ja olin varma, että kävisin sen kimppuun saman tien. Kävi kuitenkin niin, että vain silittelin kirjaa yöpöydälläni ja jäin odottamaan kesää ja leppoisia lukuhetkiä. Lopulta niiden aika tuli.

Ja tuli pettymyksen aika. Ensimmäiset sivut kääntyilivät, kurtistelin kulmiani. Mistä tämä kirja kertoo? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi minua pitäisi kiinnostaa? Kääntyi lisää sivuja, oltiin jo ties monennella kymmenennellä. Otsani rypistyi entisestään. Katselin sisällysluetteloa (rakastan sitä, että Irving otsikoi lukunsa, ihastuttava, jopa vanhanaikainen tapa), yritin saada otetta ja arvailla, milloin tarina alkaa vetää. Saatoinpa selailla vahvasti tapojeni vastaisesti kirjaa pidemmälle ja kurkkia hieman, miltä vaikuttaa.

Hitaasti eteni. Oi voi. Jaksot, joissa ollaan Ihmeiden tien päähenkilön Juan Diego Guerreron lapsuudessa Oaxacassa Meksikossa, ovat vetävämpiä kuin nykyisyys, jossa Juan Diego matkustaa jo ikääntyneenä Filippiineille täyttämään nuorena antamaansa lupausta ja unohtaa sydänsairauteensa syömänsä beetasalpaajat lentokoneen ruumaan. Nykyisyysjaksot ovat täynnä toistoa (joka noin periaatteessa on Irvingin vahvuusalueita, mutta nyt siitä ei saada oikein mitään irti): seksiä, peniksen toimintaa, lääkkeitä, hotelleissa pyörimistä, kirjailijuutta, sekavuutta.

Menneessä eletään puoliorpojen kaatopaikkalasten, orpokodin, uskonnon ja kaoottisen suurkaupungin sekamelskassa. Juan Diegon lapsuus on moninainen, outo ja irtonainen. Sisarensa Lupen (joka osaa lukea ajatuksia ja jonka puhetta kukaan muu kuin Juan Diego ei ymmärrä) kanssa Juan Diego kulkee irtolaisena kaatopaikalta katoliseen orpokotiin ja sirkukseen, lopulta ilman Lupea Yhdysvaltoihin transvestiitin prostituoidun ja lähetyssaarnaajan adoptiopoikana.

Siitä huolimatta, että pidin romaanin menneisyydestä sen nykyisyyttä enemmän, en varsinaisesti syttynyt sillekään. Irving on hyvin rikkaan kerronnan, valtaisan henkilögallerian ja kummien juonenkäänteiden sanansaattaja, mutta Ihmeiden tiessä kaikki nämä elementit aiheuttivat minussa vain riitasointuja.

En pitänyt Juan Diegosta nykyisyydessä, menneisyydessä hän tuntui hapuilevalta ja yhdentekevältä. Inhosin hänen entistä oppilastaan ja sittemmin ystäväänsä ja kollegaansa Clark Frenchia, jonka luona Juan Diego pitkälti Filippiinien matkansa viettää (paitsi sitä aikaa, jonka sekoilee puolihoureessa, naukkailee tai on naukkailematta lääkkeitä tai harrastaa ja/tai ajattelee seksiä). Juan Diegon ja Lupen äiti jää irtonaiseksi, etäällä pysyvät myös lähetyssaarnaaja Edward Bonshaw ja prostituoitu Flora, vaikka he ehtivät sentään hieman kasvaa.

Lupesta en edes aloita. Yleensä olen heikkojen, altavastaajien ja kohtaloa kiusaavien puolella, mutta Lupen huutoa (kuinka monta repliikkiä hän kirjassa huutaa, en halua edes tietää lukumäärää) en jaksanut kuunnella – niin kirjan sivuilla kuin se pysyikin.

Ihmeiden tie oli niin suuri pettymys, että harmittaa vieläkin. Viimeiset satakunta sivua sujahtivat sulavasti, kun lankoja aletaan saada yhteen ja noppaa heittää itse kunkin kohtalolla, mutta kuudensadan sivun kokonaismäärässä se on varsin olematon osuus. Irving ei ole ennenkään suoranaisesti kirjoittanut minun elämääni liippaavista asioista, mutta aina olen löytänyt jotakin samastuttavaa tai ainakin huikaisevan houkuttelevan tarinan koukkuineen. Nyt en saanut kumpaakaan.

Toisaalta mietin, miten paljon vikaa on minussa. Enkö antanut tarpeeksi armoa? Olivatko odotukseni kohtuuttomat? Vaadinko faniuteen vedoten liikoja (kuten kirjassakin tapahtuu)? Olinko tarkkaamaton, huolimaton lukija? Missasinko jotain?

Voi olla, voi olla olematta.

Todettakoon kuitenkin, ettei rakkauteni John Irvingiin tästä juuri pintanaarmua kummempaa saa – ja sekin paranee aikanaan. Eihän kukaan voi olla täydellinen, edes John! Onhan minulla kaikki aiempi tuotanto mieltä hellimässä (ja itse asiassa yksi vanha romaani, Vesimies, vieläkin lukematta), aina valmiina odottamassa ja tarjoamassa rakkautta, ymmärrystä ja huikeaa tarinankerrontaa.

"Tapahtumien kulku, elämämme silmukat – kaikki mikä johtaa meitä sinne minne olemme menossa, polut joita seuraamme loppuamme kohti, se minkä emme näe olevan tulossa ja se minkä näemme – kaikki tuo voi olla salaperäistä tai vain näkymätöntä tai sitten ilmiselvää." (s. 502)

John Irving: Ihmeiden tie
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
600 s.
Avenue of Mysteries (2015)


Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Mustetta paperilla, Opus eka, Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla 

Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
604 s.
In One Person (2012)

Oma ostos.


Billy Abbott ei ole varma, kuka hän on. Tai ehkä hän sittenkin tietää liiankin hyvin, kuka on. Mikä on. Millainen on.

Sitä hän ei tiedä, miksi on sellainen kuin on. Eikä välttämättä haluakaan tietää.

Billyn tarina kaartuu hänen epätyypillisten vanhempiensa tarinan kautta teini-ikään 1950-luvun Uudessa-Englannissa. Billyn isä, nuori sotilas, tuli ja meni, äiti toimii pikkukaupungin harrastajateatterin kuiskaajana, isoisä menestyy erinomaisesti näytelmien naisrooleissa, täti ja isoäiti paheksuvat muuta perhettä kilpaa. Billy saa isäpuolekseen nuoren Richardin, innostavan draamaopettajan ja ohjaajan, johon hän huomaa varhaisteininä ihastuneensa itsekin.

Eikä vääriin ihmisiin ihastuminen lopu siihen.

On leveäharteinen ja suurikäteinen kirjastonhoitaja neiti Frost, joka tuntuu aina osaavan suositella Billylle sopivaa luettavaa, sisäoppilaitoksen painijoukkueen komea kapteeni ja sydäntensärkijä Jacques Kittredge, puhevikainen ystävä Atkins, tulinen mutta tavallaan estoinen Wienin kaupunginoopperan kakkossopraano Esmeralda, runoilija-mentori Larry ja kymmenet pantavat homobaarien ja puistojen miehet – ja naiset. Parhaaseen ystäväänsä Elaineen Billy ei kuitenkaan osaa eikä tahdo ihastua.

Mutta mitä on olla biseksuaali, ensin nuorena poikana, sitten varttuneena miehenä? Mitä on kokea AIDS:in niittävän läheisiä kuin viljaa? Miltä tuntuu kaivata isää, karannutta ja vaiettua, hiljaa paheksuttua? Miten olla sinut itsensä kanssa, kun muutkaan eivät ole?

Odotin John Irvingin uutuutta kuin kuuta nousevaa. Hankin englanninkielisen kappaleen kirjasta jo viime keväänä kun se ilmestyi, mutta niin vain se jäi lukematta. En ole vielä koskaan lukenut Irvingiä alkukielellä, enkä uskaltanut nytkään sitä tapaa aloittaa. Kristiina Rikmanin Irving-suomennokset hyväilevät sielua, eikä niissä ole moitteen sijaa. Päätin jatkaa tutuksi ja hyväksi havaittua tapaa.

Niinpä siis odotin.

Minä olen monta on ensinnäkin uskomattoman herkullisen näköinen kirja. Kannen monistuvat henkilöhahmot ja niiden humoristinen mutta terävä kuvaus aukeavat, mitä pidemmälle kirjaa lukee.

Toisekseen Minä olen monta on erittäin hyvä kirja. Erittäin, erittäin hyvä.

Billyn hahmo on kompleksinen muttei hysteerinen. Hukassa olevan isän teema ei pääse valtaamaan koko tarinaa, vaikka keskeinen onkin. Billyn perhe on raivostuttava ja siksi niin aito: perhesuhteiden kiemurat, paheksunta ja perimmäiset erimielisyydet rakentavat kuvan kokonaiseksi. Billy kasvaa tarinan kuluessa, vaikka sitä seitsemänkymppisenä alusta alkaen kertoo – toisaalta iän tuomaa viisautta ei pyritä häivyttämään tai peittelemään. Billy on saanut peittelemisestä tarpeekseen.

Seksuaalinen identiteetti ja seksuaalisuus – oikeastaan seksuaalisuudet – korostuvat kirjassa voimakkaasti. Itse asiassa jopa yllätyin siitä, kuinka paljon teemaa painotetaan ja jopa riepotellaan. Billyn varsinainen seksuaalinen herääminen tapahtuu hitaasti kypsyen, mutta ensimmäiset ronskit homobaari- ja seksikohtaukset tulevat silti – tai siksi – hyvin yllättäen. Ja suoraan.

Irving on tässä kirjassa vakava. Mustaa huumoria ja tragikoomisia käänteitä tietenkin on, mutta pohjavire koko tarinan ajan on hyvin synkkä. Se luo vahvan ristiriidan suhteessa ikihauskoihin teemoihin (Mikä voisi olla hauskempaa kuin mies pukeutumassa naiseksi? Tuo ikuinen klassikko!), jotka nekin muuttuvat paikoin varoittamatta ahdistaviksi ja surumielisiksi.

Minä olen monta kertoo sekä yksilöistä että yhteisöistä. Homoseksuaalisuuden vähittäinen vapautuminen on se aika ja ilmiö, jota Billy nuorena aikuisena elää. Hieman vanhempana hän joutuu keskelle HIV:n räjähdysmäistä leviämistä ja nopeita AIDS-kuolemia. Se, minkä piti olla vapautta, uhkaakin kuolemalla. Se saa hiljaiseksi.

Kirjan tarina on vaikuttava ja täyteläinen, siinä on teräviä kulmia ja ikäviä pistoksia. Täysien pisteiden Irving se ei kuitenkaan ole, sillä tällä kertaa en pitänyt yleensä hiotusta ja taitavasta toistosta, vaan pikemminkin ärsyynnyin siitä – paikoin tuntui, ettei lukijaan ja lukijan muistiin luotettu, ja paikoin toistoeleet olivat suorastaan tympeitä. Huonoja. (Sanonko näin John Irvingin kirjasta? Apua!) Lisäksi jäin kaipaamaan tarinan loppuun kunnollista ympyrän sulkeutumista, joihin olen antanut itseni tottua. Nyt minua ei viety eikä aivan vakuutettu. Viimeinen silaus jäi uupumaan. Samoin viimeinen tunnekuohu.

Minä olen monta on surumielinen kirja. Se on hieman vihainenkin, se haluaakin kolhia. Se on kantaaottava – jopa yllättävän suoraan. Mutta aina se silti palaa siihen, mikä tekee John Irvingistä kirjailijoiden kuninkaan: tarinaan. Tarinan kertomiseen, tarinan luomiseen, tarinan voimaan.

___

Kirjan on lukenut myös Maija.

Kirjailijaidolini hämärä nuoruus

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)

Oma ostos.


Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.

Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.

John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.

Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.

Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.

Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.

Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.

Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.

___

Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!

Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.

John Irving: Sirkuksen poika

John Irving: Sirkuksen poika
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 1994
680 s.
A Son of the Circus (1994)

Kirjastosta.


Kerrottakoon heti alkuun, että rakastan John Irvingiä, syvästi ja estoitta. En halua enkä kykene arvioimaan hänen kirjojaan millään tasolla objektiivisesti, sillä hän on minulle rakkain kirjailija maailmassa, lähes naurettavuuksiin saakka menevän ihailun kohde. Kun minulla oli ilo tavata hänet kasvokkain loppukesästä 2010 (Akateemisen kirjakaupan signeerausjonossa, ei sen henkilökohtaisemmin), meinasin pyörtyä. Oikeasti. Menin ihan sanattomaksi, kun vuoroni tuli, sillä en voinut käsittää, että suurin kirjallinen idolini istuu siinä metrin päässä harmaine hiuksineen ja vaikuttavine tatuointeineen intensiivisillä tummilla silmillään minua tuijottaen. Jokusen sanan vaihdoimme, vältin nolaamasta itseni esimerkiksi kapsahtamalla hänen kaulaansa, ja nyt vaalin omaa kappalettani Viimeisestä yöstä Twisted Riverillä yhtenä suurimmista aarteistani.

Että tältä pohjalta lähdetään.

Sirkuksen poika on takakannen mukaan "John Irvingin kahdeksas ja kunnianhimoisin romaani". Se on yksi niistä harvoista hänen teoksistaan, joita en vielä tähän mennessä ollut lukenut. (Vesimies, Vapauttakaa karhut! ja In One Person odottavat vielä.) Nyt tartuin tähän paksukaiseen innolla, ja mukaan lukuprojektiin lähtivät Unni ja Sanna, jotka raportoivat omasta lukemisestaan, kunhan ehtivät.

Sirkuksen pojan päähenkilö on ortopedi Farrokh Daruwalla, intialaissyntyinen maailmankansalainen, joka ei tunne oloaan kotoisaksi missään. Hänellä on itävaltalainen vaimo Julia, lapsia ja lapsenlapsia, hyvä lääkärinura ja paljon tekemistä. Mutta yksinäinen ja levoton hän silti tuntee olevansa. Tri Daruwalla on ortopedian ohella kiinnostunut genetiikasta ja etenkin lyhytkasvuisuutta aiheuttavista perintötekijöistä. Intialaisissa sirkuksissa on paljon sirkuskääpiöitä, akondroplasiaa sairastavia henkilöitä, joiden verinäytteitä Daruwalla kerää ja tutkii sivutoimenaan. Läheisin suhde hänellä on entiseen sirkuskääpiöön ja nykyiseen taksiyrittäjään Vinodiin ja tämän akrobaattivaimoon Deepaan, joiden sivutoimena on puolestaan pelastaa kerjäläislapsia ja lapsiprostituoituja kadulta ja bordelleista sirkuksen työntekijöiksi.

Varsin erityinen suhde tri Daruwallalla on myös Intian vihatuimpaan Bollywood-näyttelijään, John D:hen, jonka elämää hän on seurannut syntymästä saakka. John D. esiintyy Komisario Dhar -elokuvissa, jotka kukin vuorollaan loukkaavat ja raivostuttavat milloin mitäkin ihmisryhmää. Komisario Dharin luoja on kukapa muu kuin tri Daruwalla, joka käsikirjoittaa elokuviaan salanimen takaa. Soppaa sekoittaa tehokkaasti John D:n syntymässä erotettu kaksosveli, jesuiitaksi ryhtynyt Martin Mills, joka saapuu Bombayhin lähetyssaarnaajaksi.

Keskeisenä juonena kirjassa on tohtorin perhe- ja lähipiirin sekavien kuvioiden ohella murha, tai oikeastaan useampi. Bombayn seurapiirien ylevä ja perinteikäs country club, Duckworth Club, menettää yhden jäsenensä väkivaltaisesti kesken golfinpeluun. Murhaaja jättää jälkeensä viestin, jossa vaatii John D:tä eroamaan kerhosta, tai muuten... Kuvio herättää erinäisiä muistoja kahdenkymmenen vuoden takaa niin tri Daruwallassa, John D:ssä kuin Bombayssa työskentelevässä, suorastaan lahjomattomassa etsivä Patelissa ja hänen vaimossaan Nancyssa. Kuinka murhaaja napataan ja mitä kenelläkin on taakkana harteillaan?

Luin Sirkuksen poikaa puolisentoista kuukautta, siis aika pitkään. Kesti kauan, ennen kuin kirja imaisi mukaansa, vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei Mr. Irving petä tälläkään kertaa, vaan luvassa on monikerroksinen, sivujuonteilla höystetty tarinakudelma, josta ei puutu absurdeja käänteitä tai erikoisia ihmisiä. Jotenkin hieman vastustelin, sillä en oikein tutustunut tri Daruwallaan, vaan jäin jumiin hänen rasittaviin piirteisiinsä: kuhnailuun, jankuttamiseen ja aikaansaamattomuuteen. Mitä pidemmälle edettiin, sen sympaattisemmaksi hän silmissäni muuttui, ja tarinan päättyessä en millään olisi halunnut päästää hänestä irti.

Sirkuksen pojan juonta on mahdotonta tiivistää helposti, ja teemojensa puolesta se koskettelee niin montaa elämän ja maailman piiriä ja ilmiötä, että ellen tietäisi Irvingin harrastavan sitä aina, saattaisin kohotella kulmiani moiselle. Keskeistä kirjassa on kodittomuuden ja sijattomuuden tunne: ihminen voi olla yksin ja tuntea itsensä juurettomaksi niin miljoonakaupungin kaduilla kuin omassa perheessään. Kirja on vuodelta 1994, mutta siirtolaisuustematiikaltaan se on ajankohtainen tänäänkin. Tri Daruwallan Torontossa, pääasiallisessa kodissaan, kohtaamaa rasismi ja ennakkoluuloisuus kuvataan tiukoin sanakääntein. Toisaalta hän itse – vaikka onkin intialaissyntyinen ja maassa suhteellisen paljon aikaa viettävä – pyörittelee päätään ja silmiään omien ennakkoluulojensa vuoksi monille Intiaan liittyville seikoille, vaikkei palvelijoita alistavaa Bombayn kotitalonsa hissinkäyttökieltoa hyväksykään.

Kirjassa käsitellään paljon myös uskontoa ja uskoa. Pääasiassa kristinuskoa ja ihmisen suhdetta Jumalaansa, mutta myös hindu- ja parsikulttuuria ilmenemismuotoineen sekä uskoa ihmiseen ja hyviin tekoihin. Moni kirjan henkilö painii tavalla tai toisella itseään suurempien ilmiöiden kanssa: oikeoppisen jesuiittana olemisen, identiteettiongelmien, lapsiprostituution, HI-viruksen, mielen ja sielun tasapainon, poliittisen kuohunnan... Siitä huolimatta kirja on minun tulkintani mukaan toiveikas, eikä vaivu synkkyyteen, vaikka hyvyys ei aina voita, eikä elämä tai maailma ole muutenkaan erityisen yksinkertainen.

Ei Sirkuksen poika kuitenkaan täydellinen kirja ole. Se on paikoin raivostuttava, jaaritteleva, hidastempoinen ja hankalasti seurattava. Se ei ole parasta irvingiä ainakaan minulle (Oman elämänsä sankaria ei mikään ylitä, piste.), mutta se on oiva muistutus tarinankerronan voimasta ja taidosta. Viime yönä kirjaa lopetellessani en voinut taaskaan välttyä liikutukselta, niin hyvin Irving asiansa osaa: sitoo langanpätkät yhteen, jakaa ripauksen armoa ja oikeutta ja saa lukijansa tajuamaan, millaisen valtavan rakennelman on jälleen luonut mielikuvituksen ihmeellisellä voimalla – ja saanut sen pysymään kasassa horjumatta.