Anni Nykänen: Mummo 2
Sammakko 2012
104 s.
Omasta hyllystä.
Ei sammaloidu ei, niin sanotaan jo kirjan takakannessa.
Ihastuin Anni Nykäsen Mummoon ihan saman tien, kun ensimmäisen stripin jossain näin (en enää muista missä). Hankin ensimmäisen Mummo-albumin heti, kun se oli mahdollista ja ostelin niitä myös sukulaisille joululahjoiksi. Tässä ollaan nimittäin nyt ihan itse asian äärellä!
Mummo on karjalaistaustainen tehopakkaus, joka elelee Papan ja (ehkä maailmanhistorian suloisimman sarjakuvakissan) Kissin kanssa leppoisia eläkepäiviä kaupunkimaisemassa. Eihän se haittaa, sillä kaupunkioloissa ihmisen on hyvä olla: voi vaikka tehdä neulegraffitteja Puaavo Nurmen patsaalle, käydä lapsenlapsen kanssa testaamassa uniseksiä infrapunasaunaa, perustaa lähiruoan tuottamista varten kukkapenkin ja kanalan parvekkeelle ja syödä kiinalaista ruokaa. Jos vallan kyllästyttää, lentokone vie Las Palmasiin.
Mummo on aivan mainio hahmo! Oikeasti! Olen ihan myyty. Mummo handlaa fasepuukit, maispeissit, kuukleplussat ja tvitterit siinä missä Merisää-bingon. Teknologia ja nyky aeka on hanskassa aina uuden telkkarin hifeistä, ledeistä, plasmoista, hoodeesta, kolomedeestä, älläsdeestä, digitsysteemeistä ja pluureijästä massiiviseen Stalk Pro 3000 -nuaapurinkyttäyskaukoputkeen. Kaapin paikka näytetään niin kännykään julkisissa kälättäville teineille, yläkerran jumputusnuorisolle kuin kodinelektroniikkaliikkeen juipille.
Mummolla on homma hanskassa ja elämänasenne kohdillaan: paljon on nähty ja koettu, mutta paikoilleen ei pidä jäädä. Nykänen on muistaakseni jossain sanonut, että hän on yhdistellyt Mummon hahmoon piirteitä omista isoäideistään – mitä mainioita mummoja hänellä onkaan (ollut)!
Nykäsen piirtojälki on sympaattista ja taitavaa. Kolmiruutuiset stripit toimivat ja kutsuvat lukemaan. Ruutuja käytetään moniulotteisesti hyväksi, kuten nyt vaikka tuosta ylläolevasta näkyy: jokainen albumin sivu on oma toimiva kokonaisuutensa, pieni taideteos pilke silmäkulmassa.
Parasta Mummossa on häpeilemättömän hilpeä asenne. Tästä sarjakuvasta ei voi saada mitenkään pahaa mieltä, sillä ketään ei pilkata. Mummossa on munaa lempeään itseironiaan, ja vaikka Pappaa ja lapsenlapsia voi vähän piikitellä, rakkautta sekin vain on, eikä edes kovin erikoisesti peitettynä.
Mummossa kuvataan sukupolvien ketjua, elämänviisautta, kykyä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Välillä kikatuttaa, välillä suusta pääsee huomaamatta awwwwwww. Mistään lässytyksestä ei ole todellakaan kyse, vaan Nykänen on näpäkkä, taitava ja tarkkasilmäinen kertoja.
Anni, jään täpinöissäni odottamaan Mummon seikkailujen jatkumista. Kiitos jo näistä ilmestyneistä!
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Sarjakuvakirjallisuus.
