Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
Suomentaja: Jouko Linturi
Ulkoasu: ?
Tammi 2009 (1. painos 1954)
275 s.
The Sun Also Rises (1926)

Kirjastosta.


Ja aurinko nousee kuvaa löyhästi toisiinsa sitoutuvan ystävä- ja tuttavapiirin joutilasta elämää 1920-luvun Pariisissa ja Espanjassa. Päähenkilö Jake Barnes on ensimmäisen maailmansodan vammauttama nuori mies, joka ei voi harrastaa seksiä. Hän on syvästi rakastunut Lady Brett Ashleyyn, eikä jää aivan vaille vastarakkautta. Lady Brett on kuitenkin nopea liikkeissään, eikä Jake voi tehdä ratkaisevia liikkeitä. Jaken, Brettin, Bill Gortonin ja Robert Cohnin muodostama porukka juhlii Pariisissa, ja kesän koittaessa heitä kutsuu Espanja ja Pamplona, kalastus, fiesta ja härkätaistelut.

Kirja kuvaa onnistuneesti joutenoloa, elämää, jossa ei ole varsinaisia velvoitteita. Kirjan nuoret aikuiset eivät kuitenkaan elä pelkkää nautintoa, vaikka sitä monesta eri lähteestä pyrkivätkin ammentamaan. He ovat monella tapaa tuuliajolla, kukin tahollaan. Ihmissuhteet tulevat ja menevät, eikä tulevaisuus ole kellekään varma.

Pariisi kuvautuu kirjassa kosteana, plyysipintaisena, kristallilasien hohteisena. Viiniä, rommia ja absinttia valuu kurkuista alas, lakanat ovat hiestä kosteina, on eroja ja yhteenpaluita. Kirjan henkilöt ajelehtivat, eivät tunnu saavan otetta edes huomisesta. Josko yrittävätkään?

Espanjan auringon alle siirryttäessä tunnelma muuttuu hieman. Fiestan aikana veri kuohuu, varjot jyrkkenevät, tavataan uusia ihmisiä. Härkätaistelujen seuraaminen on painostavaa, ja ihmiset tuntuvat levottomilta, tyytymättömiltä ja uhittelevilta.

Olen viehättynyt Ernest Hemingwayn tyylistä kirjoittaa suorasanaista mutta paljon piiloon jättävää tekstiä. Ja aurinko nousee on sekä nautinnollinen että tuskastuttava kirja lukea. Pidän sen leijuvasta joutilaisuudesta, sitoutumattomuudesta, hetkessä elämisestä ja nautinnonhalusta. Mutta samalla se pitää lukijankin levottomana: eikö mitään kiintopistettä tosiaan löydy? Voiko ihminen elää näin – aina?

Kirja on tyyliltään ja olemukseltaan varsin moderni, se voisi hyvin olla kirjoitettu nyt tai ihan vasta äsken. Ja silti siinä on 1920-luvun tunnelmaa ja ajankuvaa tiiviissä muodossa, hyvin haudutettuna, tyylillä ja taidolla ilmaistuna.

____

Muualla koettuna: Matkalla tuntemattomaan, Kulttuuri kukoistaa, Sabinan knalli, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ja aurinko nousee saa päättää huhtikuussa aloittamani Pariisilaisen kevään. Huomenna matkustan sinne itse, ja jätän kirjallisen Pariisin hetkeksi sivuun todellisen kaupungin tieltä.

Lisäksi kirjapottini kasvaa 14 nobelistia -haasteessa, jossa etenen nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Ja pääsenpä samalla avaamaan Valkoisen Kirahvin Keltaisen kesän!

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentaja: Tauno Tainio
Tammi 2004 (1. painos 1952)
133 s.
The Old Man and The Sea (1952)

Kirjastosta.


Vanha kalastaja on ollut viikkokausia vailla saalista. Viimeisenä toivona on lähteä rohkeasti kohti aavaa ulappaa, ilman usein seurana ollutta nuorukaista, jonka kanssa on voinut vaihtaa ajatuksia esimerkiksi baseballista. Sää on tyyni, kaikkialla vallitsee odotus, ja yhtäkkiä syöttiin tarttuu kala – venettä suurempi. Väsytystaistelu vie miehen ja kalan kauas merelle mittelemään ihmisen ja luonnon, vahvan ja heikon, vanhan ja uuden välisiä voimia.

Minulla on outo suhde Ernest Hemingwayhin. En ole lukenut hänen teoksiaan vielä kovin laajasti, enkä ole edes pitänyt erityisemmin kaikesta lukemastani, ja silti olen hullaantunut häneen. Tai ehken hullaantunut, mutta syvästi vaikuttunut ja varma siitä, että yhteinen tiemme tulee kestämään koko hänen tuotantonsa mitan ja osan siitä varmasti myös uudelleen.

Vanhus ja meri on Nobel- ja Pulitzer-palkittu klassikko, vain vähän yli satasivuinen romaani, joka on näennäisesti hyvin yksinkertainen. Vanha mies, jo huomattavasti voimansa tunnosta heikennyt, käy viimeisen kerran elämänsä haasteen kimppuun, nousee omien voimiensa yli ja selviytyy, vaan ei vammoitta. Tarina kertoo surumielisesti tunteesta, joka valtaa ihmisen tämän tajutessa ajan ajaneen hänestä ohi.

Samalla se kertoo yksinäisyydestä, suorastaan lohduttomasta yksinäisyydestä, jota yksilö tuntee itseään suuremman kokonaisuuden edessä. Kirjan vanhus elää yksin, vain nuori poika käy häntä aika ajoin tapaamassa ja pitämässä huolta. Elämä on jo ehtoopuolella, mutta ikänsä työtä tehneenä vanhus ei voi luovuttaa. Ei, vaikka kädet hiertyvät hajalle siiman puristuksessa ja ajatukset vähitellen puuroutuvat.

Vanhus ja meri on aika surullinen kirja. Hemingwayn kynä on toteava, se välttää kiemurat ja krumeluurin. Se vain kertoo tarinan, niin kuin se on, ja se kertoo sen hyvin. Niin paljon kuin olisin halunnut hullaantua Ernestiin lisää, Vanhus ja meri ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Toki se oli surumielinen ja taitava teos, paljon pintaansa syvempi, mutta tällä kertaa on myönnettävä, etten aivan tavoittanut sen sanomaa ja tunnelmaa. Olisi pitänyt upota paremmin, antaa meren viedä mukanaan ja pysähtyä tosissaan ajattelemaan sitä, mitä luki. Ehkä tapaamme tämän kirjan kanssa vielä joskus uudelleen, paremmalla ajalla ja intensiteetillä.

____

Ruksaan tällä lukukokemuksella jälleen yhdet kohdat sekä TBR- että Pulitzer-listoiltani.

Nuoruuteni Pariisi

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Suomentaja: Jouko Linturi
Tammen Keltainen pokkari 2010
(1. suomenkielinen painos 1964)
209 s.
A Moveable Feast (1964)

Omasta hyllystä.


Mutta Pariisi on hyvin vanha kaupunki ja me olimme nuoria, eikä Pariisissa ollut yksinkertaista mikään, ei edes köyhyys eikä yllättävä rahan tulo, ei kuutamo, ei oikea ja väärä, ei myöskään vierellä kuutamossa makaavan ihmisen hengitys. (s. 60)

Eräs työkaverini kysyi minulta vähän aikaa sitten, miten löydän aina uutta luettavaa, ja mistä tiedän, mitä kannattaa lukea. Mietin hetken, sillä kysymys oli oikeasti aika osuva. En kertonut kirjablogeista, en kirjaston BestSeller-hyllystä – kaikkein vähiten kerroin mitään siitä kummallisesta lukutoukan aistista, joka saattaa toisinaan vain johdattaa kirjojen äärelle. Sen sijaan sanoin, että yllättävän usein kirjat johtavat toisiinsa: kun lukee yhtä kirjaa, siinä viitataan tavalla tai toisella, joskus ihan suoraan, johonkin toiseen kirjaan. Tai ylipäänsä lukemansa kirjan teema (tai joku niistä) alkaa kiehtoa niin paljon, että mieleen pompsahtaa jokin muu samoilla aallonpituuksilla keikkuva kirja, johon tarttuu sitten seuraavaksi.

Kun luin Satu Waltarin Kahvila Mabillonin vähän aikaa sitten, olin lievän Pariisi-kärpäsen puraisema. Olimme juuri katsoneet Midnight in Paris -elokuvan, jossa Kadotettu sukupolvi on hyvin keskeisessä roolissa. Mabillonin jälkeen päätin jatkaa kirjallista Pariisinmatkaani, ja tartuin TBR-listallani komeilevaan Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisiin. The Lost Generation parhaimmillaan.

Kyse on Hemingwayn vähän ennen kuolemaansa viimeistelemästä muistelmateoksesta, joka kertoo 1920-luvun Pariisista. Hemingway vietti siellä huomattavan paljon aikaa, kuten tekivät monet muutkin kirjailijat ja taiteilijat. Nuoruuteni Pariisi marssittaa esiin muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Gertrude Steinin ja Ezra Poundin. Kirjan sivuilla luuhataan halvoissa kahviloissa, kapakoissa, ravintoloissa, Shakespeare & Company -kirjakaupassa, kalseissa vuokrahuoneistoissa, hevoskilpailuissa, juhlissa, taiteellisissa salongeissa, lomamatkoilla, jopa Alpeilla.

Samalla Hemingway taistelee kirjallisten intohimojensa ja ongelmiensa kanssa. Hän raapustaa – tai koettaa raapustaa – kasaan novelleja tienatakseen edes hieman voita omalle ja vaimonsa leivälle, pohtii romaaniaan, kadehtii julkaisevia ja kirjoituksillaan kunnolla toimeen tulevia kirjailijatuttujaan, pelaa uhkapelejä, haaveilee Espanjanmatkoista. Niin, ja juo.

Nuoruuteni Pariisi on kirjoituskokoelma, omaelämäkerrallinen siivu aikakaudesta, joka kiehtoo minua suuresti. Iloinen 20-luku, elääpä sitä! Siitä huolimatta, ettei Hemingway anna erityisen pumpulista kuvaa ajastaan Pariisin pyörteissä, minä kyllä voisin tilata yhden aikamatkataksin kuljettamaan sinne. Edes vilkaisemaan! Edes yhden viskipaukun ajaksi!

Ihastuin Hemingwayhin, kun luin hänen novellikokoelmansa Ensimmäiset 49 kertomusta. Muuta en herralta olekaan vielä lukenut, en vieläkään Vanhusta ja merta, enkä mitään muutakaan. Oli tavallaan ihan hyväkin poiketa perusproosasta muistelmateokseen, sillä ainakin se hieman himmensi kirjailijan kuvaa mielessäni. Mitenkään miellyttävä ihminen Hemingway tuskin oli, ja aika inhorealistisesti hän kuvaa myös lähipiiriään ja tuttaviaan. Jopa Fitzgerald, jota Hemingway kai piti ihan ystävänään, saa melko kovaa kyytiä Nuoruuteni Pariisin sivuilla.

En ollut mitenkään hurmiossa lukiessani tätä kirjaa. Olihan se mielenkiintoinen ajankuva, ja Hemingwayn kynä on terävä ja sen jälki jollain tavoin juuri makuni mukainen. Mutta luulen (ja tiedänkin jo), että herran proosa uppoaa minuun paremmin. Muistelmissa on omat hyvät puolensa, ja tässä tapauksessa tiukka ajallinen rajaus toimii, mutta ihan en silti tullut imaistuksi mukaan.

Kirjojen ketjuteoria sai joka tapauksessa jälleen vahvistusta, sillä seuraavaksi tai ainakin varsin pian tekisi mieleni tarttua F. Scott Fitzgeraldiin. Yö on hellä tuli hankittua kirpparilta taannoin, joten se voisi olla looginen valinta...

Muiden mietteitä Nuoruuteni Pariisista: Luru ja Katri.

Osallistun kirjalla haasteeseen So American, josta vain hieman kategorian sääntöjä venyttämällä saan avattua osion The Lost Generation + Depression-era. (Kirja on kirjoitettu vasta vuosina 1957–60, mutta koska se kuvaa niin keskeisesti nimenomaan kadonnutta sukupolvea, aion laskea sen kyseiseen kategoriaan.) Ja pääsen ruksimaan jälleen yhden kohdan TBR-listallani.

P.S. Niin, ja sille työkaverilleni kerroin vielä erinäisistä "Nämä kirjat on jokaisen luettava ennen kuolemaansa" -listoista, joista tyyppi innostui niin, että tulosti muutaman saman tien itselleen muistilapuiksi. Näin se kirjallisuuden ilosanoman levittäminen onnistuu kuin huomaamatta. Ja lukutoukka hieroo käsiään tyytyväisenä...

Uusi mies (kirjallisessa) elämässäni

Ernest Hemingway: Ensimmäiset 49 kertomusta, Tammi 1999. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1991. (The First Forty-nine Stories, 1939).

Hyvää päivää herra Hemingway, tapaamme kanssanne ensimmäistä kertaa! Olen kuullut puhuttavan teistä, ja tiesin etukäteenkin nimeltä muutamia teoksianne. Minua oli myös varoitettu, etten ehkä pitäisi teistä, sillä varoituksen antajan mukaan tekstinne ovat raakoja, miehisiä ja karuja. Kerrottakoon, ettei varoituksen antaja tunne kirjallisuusmakuani, mutta kaiketi hän tarkoitti vain hyvää.

Hemingwayn Ensimmäiset 49 kertomusta kokoaa yhteen herran novellituotantoa vuosilta 1921–1938. Varhaisin tarina on Pariisissa kirjoitettu Michiganissa, viimeisin Vanha mies sillan luona, jonka Hemingway sähkötti (!) Barcelonasta huhtikuussa 1938. Ajatus siitä, että joku sähköttää novellinsa vastaanottajalle on niin eksoottinen, että se pani hymyilemään esipuhetta lukiessa. Vaikka eiväthän sähkötyksen ajat ole kaukana, emmekä me jatkuvasti kasvavien tietoverkkojen hemmottelemat nykyihmiset edes muista antaa lennättimille niiden ansaitsemaa kunniaa: sähkölennätin Atlantin yli aloitti toimintansa vuonna 1866 ja mullisti kansainvälisen viestinnän.

Novelleissa kuvataan tosiaankin lähinnä miehiä ja miehistä maailmaa. On erämaita, sotaa, kaljakuppiloita, metsästysaseita, härkätaisteluareenoita ja nyrkkeilykehiä. On vastentahtoista seksiä, onnettomia avioliittoja, karskeja ehdotuksia ja hiljaisuutta isien ja poikien välillä. Hemingway on lyhytsanainen kertoja, hän ei maalaile tai saivartele, vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat. Novelleissa on paljon dialogeja, puhetta jostain ja vaikenemista jostakin muusta. Alkuasetelma ei aina anna juuri kättä pitempää, ja lopuksi saatetaan kiskaista mattoa lukijan alta.

Parhaat novellin nimet ovat ehdottomasti Vuoret kuin valkoiset norsut ja Kuolleiden luonnonhistoria. Molemmat ovat myös hyviä novelleja. Parhaan novellin kunnia menee kuitenkin surulliselle tarinalle nimeltään Kilimanjaron lumet, jossa punnitaan parisuhdetta ja kuolemaa, pelkoa. Kaunis, kaunis novelli.

Miljööt vaihtelevat Yhdysvaltojen erämaista Afrikan savanneille, Espanjan ja Italian sotamaisemiin ja kaupunkikuviin muuallakin Euroopassa. Hemingwaylla on jonkinlainen ihmeellinen taito tuoda lukija keskelle kuvaamiaan tapahtumia ilman, että hän keskittyisi maalailemaan maisematauluja: paikat muotoutuvat lukiessa mieleen ihan itsestään, jonkin muun kautta. Etenkin valkoisen miehen (ja naisen) seikkailut Afrikassa ovat todella eläviä, vaikka kerronta onkin karsittua.

Kyllä minua silti välillä kyllästytti. Etenkin härkätaisteluun liittyvät novellit teki mieli ohittaa saman tien sen jälkeen, kun olin ensimmäisen niistä lukenut. Inhoan härkätaistelua, enkä olisi halunnut upota mukaan siitä kertovaan maailmaan. Toki kyseisissä novelleissa oli taustalla muutakin, mutta silti. Ja perhana, hienoja novelleja nekin. Sotanovelleista sen sijaan nautin estoitta, niissä kaikui taistelun jälkeinen hiljaisuus ja vielä kangistumattomat kaatuneet. En ole sotagenren kanssa erityisen tuttu, mutta voin paljastaa, että jostakin minulle edelleen varsin tuntemattomasta syystä Pelastakaa sotamies Ryan on yksi suosikkielokuvistani kautta aikojen, ja olen nähnyt sen varmaan ainakin neljästi. Toinen maailmansota kiinnostaa minua kyllä, vaikka olen tietoisesti kieltäytynyt opettelemasta ulkoa esimerkiksi vaikkapa jatkosodan rintamalinjoja tai taisteluita, sillä oma kiinnostukseni on enemmänkin Manner-Euroopan tapahtumissa. No, tämä lähti nyt hieman sivukujille, sillä Hemingwayn novelleissahan ei tietenkään kirjoiteta toisesta maailmansodasta, vaan ensimmäisestä sekä Espanjan sisällissodasta. (Historianopiskelijana olen usein kohdannut ihmetystä siitä, etten osaa ulkomuistista luetella juurikin vaikkapa Suomen sotatapahtumia. Jännä.)

Ainoa novelleja suoranaisesti yhdistävä tekijä on yksi henkilöhahmo, joka tulee aika ajoin esiin: Nick Adams. Hänen kasvuaan pojasta mieheksi ja isäksi kuvataan useammassa eri novellissa varsin karuin kääntein. Onnellinen hän ei ole eikä kovin miellyttäväkään, mutta mielenkiintoinen sitomiskeino tarinoiden väliin. Nickistä kertovat novellit on myöhemmin, vuonna 1972 koottu omaksi kokoelmakseen: Nick Adamsin tarina (The Nick Adams Stories). Lukenen sen vielä joskus.

Kamppailin lukiessani ihastuksen ja herpaantumisen välillä. Ajoittain en pysynyt aivan lukuterässä, mutta paikoin intensiteetti oli hurja. Ehkei tätäkään novellikokoelmaa olisi pitänyt ahnehtia sellaisessa kiireessä kuin minä tein (oli kiire siihen mainittuun tenttiin), vaan antaa hieman aikaa ja tilaa. Missään nimessä tämä ei jää viimeiseksi Hemingwaykseni, sillä hän voitti minut puolelleen aivan täysin. Härkätaisteluista huolimatta.

Voi, miksi nämä taidokkaat miehet tuntuvat piileskelevän minulta liian kauan? Keitä kaikkia muita olen vielä löytämättä? Kai se on myönnettävä, että taidan loppujen lopuksi olla mieskirjailijoiden kanssa omimmillani. Westön, Irvingin, Cunninghamin, Kyrön, Itkosen ja nyt Hemingwayn. Mutta ei se kai häpeä ole.

Loppuun vielä pätkä Hemingwayn kirjoittamasta esipuheesta novellikokoelmaansa. Jotain hyvin olennaista.

Kun menee sinne minne on mentävä ja tekee mitä on tehtävä ja näkee mitä on nähtävä, kirjoitusväline kuluu ja tylsyy. Mutta minusta on parempi antaa sen vääntyä ja tylsyä ja tietää että jouduin painamaan sen uudelleen tahkoa vasten ja vasaroimaan sen entiseen muotoon ja hiomaan sitä kovasimella ja tietää että minulla oli jotakin mistä kirjoittaa kuin että pitäisin sen kirkkaana ja kiiltävänä ja ilman mitään sanottavaa tai säilyttäisin sitä komerossa sileänä ja hyvin öljyttynä mutta käyttämättömänä. 


Ernest, me tapaamme vielä!