Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Helmet-lukuhaaste 2016 alkaa vedellä viimeisiään. Kaksi kohtaa vielä puuttuu ja nyt enää yksi, sillä sain luettua kohtaan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja lopultakin jotakin. Kysyin oloneuvoksena elelevältä appiukoltani jo alkuvuodesta jotakin kirjasuositusta, ja hän kehotti lukemaan Mika Waltaria. Selvä!

Waltari ei ole minulle aivan tuntematon. Sinuhe egyptiläinen oli huikea lukukokemus silloin neljä vuotta sitten. Viime vuonna luin omaan hyllyyn mummin jäämistöstä eksyneen Feliks onnellisen, joka ei ollut ihan niin huikea. Keväällä luin Istanbulin matkan innoittamana Lähdin Istanbuliin. Mutta siinä se, sen enempää en ole tätä kotimaista suurklassikkoa lukenut, höh!

Kirjastossa etsiydyin W-hyllylle ja kehtaan tässä tunnustaa, että nappasin sieltä kaikkein ohuimman Waltarin, joka paikalla oli. MarikaOksa oli suositellut minulle Komisario Palmun erehdystä, mutta koska sitä ei silloin ollut saatavilla, käytin "ohuin mahdollinen" -strategiaa.

Päädyin siis lukemaan Neljä päivänlaskua, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1949. Se on romaani romaanin kirjoittamisesta, vuodesta, jolloin Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläistä. Kyse ei kuitenkaan ole päiväkirjasta, vaan fiktiosta, ja varsin villistä sellaisesta.

Naulakauppiaan ammattiin kyllästynyt mies alkaa kirjoittaa mielessään kolisevista egyptiläisistä romaania. Vaimo ja tytär puuhailevat omiaan. Oma sydän on jäänyt vahingossa naispuolisen ystävän pielukselle, ja ilman sydäntä on hieman orpoa. Perhe lähtee viettämään kesää maalle, teksti etenee ja mielikuvitus laukkaa. Lopulta sydän on kuitenkin saatava takaisin, oman ja perheen hyvinvoinnin vuoksi, mutta myös siksi että romaani tulisi valmiiksi.

Jotenkin oli hankalaa päästä tämän kirjan maailmaan, vaikka mittaa on vain 138 sivua. Teksti tempoilee sinne tänne ja sen seassa olevat loppuviitteet sotkevat lukemista. Tyylissä on selkeää symbolismia, mutta olin lukiessani liian väsynyt jaksaakseni pohdiskella lukemaani tarkemmin hengessä "Mitä tämä kaikki oikeasti tarkoittaa?". Puhuvat eläimet, sienten syöminen ja monenlainen metsän aiheuttama homma hymähdytti.

Paikoin Waltarilla on tässäkin romaanissa hienoja lauseita ja ajatuksia etenkin mielikuvitukseen liittyen. Onko ihminen ja hänen työnsä koskaan valmis – kannattaako edes olla? Vai onko valmiiksi tuleminen lähinnä valmiutta kuolla pois? Lohduttavaa, että voi ajatella keskeneräisyyden olevan valmiutta tavoiteltavampaa.

En kokenut suuria hetkiä tämän romaanin parissa, lähinnä se oli pakkopullaa. Tulipa kuitenkin luettua. Seuraavaksi luen Waltarilta rohkeammin jotain paksua!

Nyt Helmet-haasteesta puuttuu enää yksi kohta eli 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. Suunnitelma on jo...!


Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2003 (1. painos 1949)
138 s.

Kirjastosta.

_______

Seitsemäs lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Kaksi kirjallista ja yksi oikea matka Istanbuliin

Valmistaudun mielelläni ulkomaanmatkoihin lukemalla kohteesta joko kauno- tai tietokirjallisuutta. Niin päätin tehdä nytkin, kun suuntasimme miehen kanssa Istanbuliin. Kotimaahan on palattu jo viikko sitten, mutta lukuelämykset ovat edelleen vahvana mielessä.

Kuten on Istanbulkin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin (1948) on klassikkoasemassa oleva matkakertomus. Waltari lähtee syksyllä 1947 matkalle Eurooppaan: tavoitepisteenä on tarunhohtoinen Istanbul. Vaimo lähtee alkumatkaksi mukaan, joten Waltari pääsee esittelemään tälle nuoruutensa maisemia muun muassa Pariisissa, sikäli mikäli noita maisemia enää on jäljellä. Matkaa tehdään laivalla, junalla ja lentokoneella, ja aikaa tuntuu olevan niin haahuiluun, nähtävyyksiin, uhkapeleihin, kahviloihin kuin seurapiireihinkin.

Antti Tuurin Bospor Express (2013) on niin ikään matkakertomus matkasta Istanbuliin Waltarin hengessä ja jalanjäljissä, vaikka matkareitti onkin hieman erilainen. Tuuri ei halua matkustaa lentäen, joten ainoa keino päästä Istanbuliin kirjafestareille on juna. Myös Tuuri matkustaa osin vaimonsa kanssa, mutta suurilta osin yksin, joskin mitä erilaisimpiin matkakumppaneihin tutustuen.

Luin ensin Tuurin kirjan ja sitten vasta Waltarin, mutta ei se haitannut. Pikemminkin Bospor Expressin pastissimaisuus vain korostui, ja naurattikin, kun yhtäläisyyksiä löytyi yhä enemmän. Vuosia matkojen välillä on yli kuusikymmentä ja maailmat ja ajat, joissa kirjailijat elävät, poikkeavat toisistaan huomattavasti. Siitä huolimatta matkustamisessa on paljon samaa: aikatauluja ja niiden pettämisiä, erikoisia ihmisiä, palvelua ja hämmennystä, unohtumattomia kokemuksia.

Waltari tekee matkaansa sodasta toipuvassa Euroopassa. Se näkyy ja kuuluu, vaikkei kirjailija sitä erityisemmin alleviivaa. Sodan jäljet näkyvät kuitenkin kaikkialla, ei vähiten ihmisten puheissa ja ajatuksissa. Toisaalta koetaan uskoa tulevaan, halua uudelleenrakentaa ja päästä eteenpäin.

Tuurin matka kulkee yhdistyneessä ja raja-aitojaan rivakasti ravistaneessa Euroopassa. Muutamat passintarkastukset eivät muuta sitä tosiasiaa, kuinka helppoa nykyisin on liikkua, kunhan on oikean maan passi. Tämän koimme omakohtaisesti matkallamme: montaa sekuntia ei suomalaisen turistin passintarkastus kestänyt, vaikka ennen ja jälkeen tulleet muiden maiden kansalaiset joutuivat luuhaamaan tullivirkailijan tiskillä tuskastuttavan pitkään ennen kuin saivat leimansa.

Kumpikin kirjailijaherra tekee matkallaan muistiinpanoja ja luonnoksia. Molemmissa kirjoissa on yksityiskohtia toisensa perään, tunnelmia ja tilanteita, joista osa vaikuttaa varsin yhdentekeviltä, osa hieman väritetyiltä. Toisaalta molemmissa kirjoissa alaotsikossa on viite kuvitelmiin: Waltarin kirja on "totta ja tarua Euroopasta 1947", Tuurin taas "kertomus matkasta". Mitään faktaraporttia ei kumpikaan siis edes lupaa – enkä minä ainakaan edes kaipaa.

Olen lukenut hävettävän vähän kummankaan herran tuotantoa. Waltari kiehtoo kyllä paljon, ja aion vähitellen kuroa umpeen sivistykseni aukkoa. Tuurillakin on paljon teoksia, joissa on minua kiinnostavaa siirtolaisuustematiikkaa. Ja Pohjanmaa-sarjasta pidin teininä (!) paljon, ehkä joskus palaan siihen uudelleen.

Olisi hauskaa selvittää, kuinka suuren sijan nämä matkat ja niiden muistiinpanot ovat saaneet kirjailijoiden myöhemmässä tuotannossa. Kirjoittamisen ja kokemusten prosessointi kiinnostaa minua  ilmiönä paljon, ja etenkin tällaisten ikonisten kirjailijoiden työskentelyssä on piirteitä, joita haluaisin ymmärtää paremmin.

Mutta Istanbul.

Kyllä se vain herää eloon näissä kirjoissa. Bosporinsalmen veden turkoosit timantit, kapeat ja jyrkät kujat, tuoksut ja äänet, minareetit ja kupolit, kalastajat ja kauppiaat. Hieno kokemus lukea vaikuttavia muistoja – ja heti sen perään saada omia.

Ihana, elävä, huikea Istanbul!


Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin – Totta ja tarua Euroopasta 1947
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2008 (3. painos kirjailijan vuonna 1954 tarkistamasta laitoksesta)
274 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Bospor Express – Kertomus matkasta
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2013
202 s.

Kirjastosta.

_______

Waltarista toisaalla: Illuusioita, Jäljen ääni, Assyriologin lifestyle-blogi
Tuurista toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä  

Mika Waltari: Feliks onnellinen

Uskonto tai pikemminkin usko on minulle vaikea aihe. Olen kiinnostunut uskonnoista ja niiden ilmenemisestä, tavoista, riiteistä ja näkyväksi tekemisestä. Samalla usko itsessään pakenee ymmärrystäni. Miltä tuntuu uskoa Jumalaan tai useampaan? Itse en sitä tiedä, koska en usko.

Alkuvuosi on ollut dramaattinen maailmalla. Sekä Euroopassa että Afrikassa on tehty terroritekoja ja murhattu uskonnon vuoksi, osoitettu mieltä ja kapinoitu. Sananvapauden, moraalin ja pyhän välinen tasapainottelu ei ole helppo juttu, eikä lainkaan yksioikoinen. Joskin minun on myönnettävä, etten ymmärrä, millainen Jumala tarvitsee ihmisten lain suojaa itselleen.

Ihan näin vakaviin aatoksiin en Mika Waltarin Feliks onnellista lukiessani uponnut – muuten viime aikoina kyllä. Waltarin romaani on tarina Feliks Tienhaarasta, miehestä, joka on jonkinmoisen fyysiseksi tulkitsemani kolauksen vuoksi havahtunut asemaansa Jumalan sanansaattajana. Hänen tulee päivittäin kertoa jollekulle vieraalle vastaantulijalle, kuinka synnit annetaan anteeksi. Feliksille tehtävä ei ole helppo eikä mieluinen, mutta Jumalan ääni mielessään hänen on kuitenkin toimittava.

Feliks kohtaa Helsingin kaduilla hyvin erilaisia ihmisiä. Osa kuuntelee häntä, osa ei. Osa loukkaantuu, osa ilahtuu, osa ei vain välitä. Feliks on sanansaattajan tehtävässään uupunut, mutta muutakaan hän ei voi. Päivätyö tilastovirkailijana ei ole tarpeeksi.

Merkittäväksi muodostuu satunnainen tapaaminen vanhan tuttavan, professori Järvenpään kanssa. Hänen kanssaan Feliks joutuu pidempään kanssakäymiseen, joka johtaa myös toisen, vasta veljensä menettäneen tiedemiehen kohtaamiseen.

Feliks onnellinen ei nosta tiedettä ja uskoa toisiaan vastaan. Sen sijaan se kuvaa uskonsa menettänyttä (1950-luvun) nykyihmistä. Modernisoituvan yhteiskunnan kasvattia, joka ei enää tarvitse Jumalaa täysipainoiseen elämään. Toisaalta Jumalan sanansaattajakaan ei ole yksioikoisesti tyytyväinen. Hänen tehtävänsä on raskas, paikoin jopa toivoton.

Muistelisin tämän kirjan olevan alunperin jo edesmenneen mummini kirjahyllystä. Se on pitkään pitänyt majaa omassani, muttei ole koskaan herättänyt suurta intoa lukemiseen. Kovin kummoinen ei lukukokemus ollutkaan.

En oikein tiedä, mistä sain intoa edes lukea kirjan loppuun. Se ei nimittäin suoranaisesti vetäissyt minua mukaansa. Alkuasetelma on kiinnostava, ja Feliksistä haluaa saada tietää lisää. Mutta sitten kiinnostus lakkaa.

Onneksi Waltari on sentään Waltari. Teksti soljuu eteenpäin ja huomiot maailmasta ovat teräviä. Samalla kuitenkin tuskastuin uskon olomuotojen pohdiskeluun. Aihe kun ei ole minulle lähinen, enkä pysty samaistumaan siihen.

Jään edelleen pohtimaan uskoa ja sen monia kasvoja. Ja toivon, että maailma voisi siltäkin osin olla joskus vielä parempi kuin se nyt on. Meille kaikille.


Mika Waltari: Feliks onnellinen
WSOY 1958
213 s.

Omasta hyllystä.

_______

Muualla: Kirja-aitta, Luen, mutta en kirjoita.

Feliks onnellinen on 52. luettu kirja tuskallisen hitaasti etenevältä TBR90+10-listaltani. Otan sen myös osaksi Kirjan vuoden lukuhaastetta, jossa se täyttää kohdan 48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä.  

Kuusi kovaa kotimaista III: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
WSOY 1945
786 s.

Omasta hyllystä.


Sinuhe egyptiläinen on tarina lapsettomaksi jääneen thebalaisen pariskunnan, köyhien lääkärin Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan, elämään kaislaveneellä ilmestyneestä poikalapsesta, josta kasvaa isänsä jalanjäljissä lääkäri. Sinuhe kiertää niin maailmaa kuin egyptiläistä yhteiskuntaa nurkalta nurkalle, aina faaraon henkilääkäriksi asti. Matkansa maailmassa hän taittaa seuranaan yksisilmäinen palvelijansa Kaptah ja vaihtuvat naiset: on femme fatale Nefernefernefer, neitseellinen Minea ja äidillinen Merit. Farao Ekhnatonin lisäksi Sinuhe kuuluu sotapäällikkö Horemhebin lähipiiriin siitä lähtien, kun he kaikki ovat vasta nuoria poikasia. Tarinansa Sinuhe haluaa kertoa, ei jumalien tai ihmisten, vaan itsensä tähden, eläessään vanhuuttaan Egyptistä meren äärelle karkotettuna.

Ja mikä tarina se onkaan!

Luettua-blogin Sanna alkoi lukea Sinuhea loppukeväästä, ja siitä sain itsekin lopullisen potkun tarttua tähän klassikkoon, jonka olin kirjannut omalle Kuusi kovaa kotimaista -haastelistalleni sekä niin ikään TBR90+10-listalle (jossa se on +10-osiossa, vaikkakin hankin sitten kuitenkin ikioman kappaleen). Mitä sitä enää lykkäämäänkään! Sannan kanssa yhdessä lukeminen tuntui hyvältä idealta, koska sitä kautta pysyi jonkinmoinen tahti yllä, eikä kirjaa kehdannut jättää täysin sivuun. Sitäpaitsi olen pitkään tuntenut itseni jotenkin vajaavaiseksi ja/tai raajarikoksi, kun en tätä suuriin suomalaisiin klassikkoteoksiin lukeutuvaa kirjaa ole häpeäkseni lukenut.

 
Vaan nyt olen.

Waltarin vajaan 800 sivun eepoksesta on yli kuudenkymmenen vuoden aikana sanottu jo "kaikki". Ei se kai silti muuta tai vähennä oman lukukokemuksen ja sen pohdiskelun arvoa. Tietenkään.

Myönnän, etten pitkin lukumatkaa ollut aivan täysin myyty. Alku oli lupaava, mutta sitten aloin junnata paikoillani. Kirja oli niin paksu, etten uskonut saavani sitä koskaan loppuun. No, tietysti sain, mutta paikka paikoin runttasin eteenpäin hammasta purren, päätöksenäni lukea vielä tämän luvun loppuun. (Itsensä pakottamisesta voi tietysti olla montaa mieltä, etenkin kun kuitenkin puhutaan harrastuksesta ja omaksi iloksi toimimisesta, mutta joskus se on minun kohdallani paikallaan, sillä tiedän, että lopputulos - eli loppuun luettu kirja - on usein sen arvoinen.)

Sinuhe egyptiläisessä on oikeastaan kaikkea. Historiaa, monipuolinen henkilökavalkadi, rakkautta, seikkailua, matkakertomusta, sotaa, uskonnon ja yhteiskunnan tarkastelua monesta vinkkelistä. Lisäksi se on vahva ja vaikuttava kuvaus ihmisestä itsestään, siitä, mitä ihmisenä oleminen, valintojen tekeminen, erehtyminen ja oppiminen, toisten ihmisten kohtaaminen ja kohteleminen on.

Tarinan rytmi on jännittävä, sillä se muodostuu sekä itse tapahtumista että Waltarin maalailevasta kielestä. Paikoin lähdin virran mukaan ja kääntelin sivuja vauhdilla, paikoin tökki niin, etten meinannut edetä ollenkaan. On kai siis olemassa jonkinlainen Sinuhe-moodi, joka on saatava päälle, jotta lukeminen sujuu.

Kaikesta kamppailustani huolimatta kirjan loppu kruunasi kaiken: annoin anteeksi joka ikisen rämesuossa rämpimisen, junnaamisen ja tuskailun. Sulkiessani kirjan kannet viimeistä kertaa olin niin vaikuttunut ja niin liikuttunut, että hämmennyin. Mitä oikein tapahtui?

Kokonaisuus voitti. Tarinan eheys, monipuolisuus, sen lukemattomat kasvot ja nyanssit. Waltari on luonut ihmeellisen, täyden maailman, joka kertoo meistä kaikista jotain keskeistä ja olennaista. Se kertoo elämästä, täydellisen epätäydellisestä, herkästi hajoavasta ja uudelleen rakentuvasta, niin ilon kuin surunkin täyttämästä elämästä, jota me kaikki elämme - yksin. 

Ehkä minun sittenkin kannatti "odottaa" näinkin kauan, ennen kuin luin Sinuhen. Se antoi minulle paljon, oli lukukokemuksena lopulta paljon enemmän kuin kirjan lukemista, johdatti uusille poluille. 

Voiko kirjalta, tarinalta, vielä muuta edes pyytää?

Minä en ainakaan pyydä.

Sinuhe egyptiläisestä ovat kirjoittaneet ainakin Amma, Paula, Jokke ja Salla.

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (3/6)

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Klassikot

TBR90+10