Painajainen Äidinmaassa

Jan Salminen: Äidinmaa
Tammi 2012
392 s.

Kirjastosta.


Jollain tasolla jopa noin pieni lapsi ymmärsi, millaiset varjot häntä odottaisivat aikuisen miehen identiteetissä. Hän oli päättänyt kiistää biologisen sukupuolensa ja olla jotain parempaa. Hän oli päättänyt kasvaa naiseksi. Toivon, että hänellä olisi joku, joka lohduttaisi häntä sinä päivänä, kun hänen unelmansa murtuisivat. Halusin olla hänen lohduttajansa. (s. 206)

Maa, joka joskus tunnettiin Suomena, on 2000-luvun kuluessa käynyt läpi suuria kriisejä ja muutoksia. Niiden seurauksena on muodostunut Vapaiden kansalaisten sisaruusliitto, jota arkisemmin Äidinmaaksi kutsutaan. Valta on naisilla, kaikilla yhteiskunnan portailla. Miehet, tai koiraat, kuten niitä kutsutaan, on alistettu pääasiassa työläisiksi ja palvelijoiksi. Osattomimmat koiraat ovat katuhuoria.

Paitsi että yhteiskunta on ratkaisevasti muuttunut, myös ihmisten henkilökohtainen elämä on toisenlaista kuin ennen. Naiset elävät perheinä ja heimoina, useamman yksilön yhteisönä, jossa kaikki on yhteistä: ruoka, vaatteet, aatteet, seksi. Pariseksuaalit, monot, ovat hyljeksittyjä, pelättyjä ja vihattuja marginaalissa eläviä ja normaaleja perhearvoja jo olemassaolollaan pilkkaavia uhkia. Tytöt erotetaan varsin nuorina äideistään, koiraspennut kasvatetaan laitoksissa. Sukulaisuuteen perustuva kiintymys on pannassa, sillä Äidinmaassa vallitsee universaali sisaruus.

Äidinmaa elää pitkälti eristyksissä. Rahatalous on vaihtunut omavarais- ja vaihdantatalouteen, heimot pyrkivät tuottamaan tarvitsemansa hyödykkeet itse niin pitkälti kuin on mahdollista, eikä väkivaltaa virallisesti enää ole – se katosi koiraiden (aiemmin: miesten) vallan mukana. Kummasti silti työläiskoiraita ohjaavilla vahdeilla on polttopiiskat ja koirailla itsellään yllään shokkivyöt.

Äidinmaan keskeisimmät henkilöt ovat vanha palvelijakoiras Benjamin, tämän vahtina työskentelevä Anna-Liisa ja Anna-Liisan perhe, johon kuuluvat naiseksi varttumassa oleva Maria-Teresa, lääkäri Belinda ja kiihkoileva Eleonoora. Benjamin muistaa vielä, millaista oli ennen naisvaltaa, millaista oli, kun hänellä oli isä. Hän kaipaa kadottamaansa ystävää Railoa ja epäilemättä myös itseään sellaisena kuin hän joskus oli, vaikka hänet onkin pakotettu ehdollistumaan vallitsevaan järjestykseen ja ymmärtämään paikkansa. Anna-Liisa on onnistunut kaivamaan esiin piiloteltua tietoa Kielletyn historian osastolta koettaessaan selvittää, missä maailmassa hän elää ja miksi. Hän tajuaa myös olevansa sittenkin mono, mikä hänen on pyrittävä salaamaan. Totuttu yhteiskunnallinen järjestys heilahtaa pelottavasti paikoiltaan, kun kaatopaikoilta ja kaduilta alkaa löytyä tapettuja ihmisiä, sekä naisia että koiraita. Kuinka kestävä Äidinmaan rakenne onkaan, ja mikä on yksilön paikka siinä?

Jan Salminen on kirjoittanut kiehtovan, kamalan ja ahdistavan kirjan, joka vastasi minussa hetken valloillaan olleeseen dystopiannälkään erinomaisesti. Jotain tällaista kaipasin juuri nyt.

Äidinmaa on ristiriitainen kirja. Se kertoo uudesta maailmasta, keikauttaa kuviot ja sukupuoliroolit päälaelleen ja ääripäihin sekä osoittaa häpeilemättä, kuinka raadollinen ja irrationaalinen on mikä tahansa fundamentalistinen ajatusrakennelma ja siitä johdettu valtajärjestys. Se leikittelee sanoilla olematta tippaakaan hauska tai huvittava, se osoittaa, miten normaalina saatamme pitää asioita, jotka toisesta näkökulmasta katsoen ovat suorastaan sairaita.

Minua ahdisti, kun joku Eleonooran tavoin ajatteleva ihminen lausui ääneen kyseenalaistamattomat totuudet: normaalit ihmiset eivät halua eristäytyä. Normaalit ihmiset kaipaavat kontaktia muihin. Normaaleilla ihmisillä on runsaasti ystäviä, sisaria, perheenjäseniä. Normaalit ihmiset ovat huolissaan siitä, kuinka poikkeavat yksilöt yrittävät tuhota perhearvot. (s. 186)

Äidinmaa on kyyninen vastaus nyky-yhteiskuntaa vaivaavaan tukahtuneeseen raivoon. Se kurkistaa tulevaisuuteen, joka on täysin mahdollinen seuraus vihasta, inhosta ja vallan väärinkäytöstä, kyvyttömyydestä elää niin, ettei ketään sorreta, etteivät synnynnäiset piirteet määritä ihmisen paikkaa, roolia tai mahdollisuuksia.

Salmisen kieli on kaunista ja soljuvaa, vaikka kuvaakin kammottavia asioita. Paikoin lukiessa putoaa keskelle painajaisia, kauhukuvia ja kirjan henkilöiden pään sisäistä kaaosta. Tehokeinot ylittivät välillä omat mieltymykseni, jolloin tarinan imu heikkeni: ehkä vähempikin olisi riittänyt, sillä juoni kantaa kyllä. Kertojiin olisin kaivannut selkeämpiä eroja, nyt ne pääsivät välillä sekoittumaan keskenään, joskin syytän tästä myös jälleen ahmivaa lukutyyliäni – en aina jaksa hidastaa ja ottaa kiinni langanpätkistä niin hyvin kuin olisi syytä.

Kirjassa annetaan riittävästi selityksiä sille, mitä on tapahtunut ja mistä uusi maailma on seurausta. Pelkillä puolinaisilla vihjeillä tämä lukija ei olisi selvinnyt perille saakka. Ajatus kielletystä historiasta, siitä, ettei kaikilla ole samanlaisia oikeuksia lukea tietoja menneestä, historian ja yhteiskuntaopin opettamisen lakkautus säästösyistä, uusien historiankirjojen kirjoittamisesta vanhojen päälle... Historia saa Äidinmaassa aivan oman roolinsa, kiehtovan ja kauhean.

Tästä tarinasta olisi paljon sanottavaa, niin monitahoinen se on. Välillä lukiessa tuli todella huono olo: niin aidoilta jotkut äärimmäisetkin ratkaisut tuntuivat. Niiden tajuaa olevan mahdollisia, pahimmillaan jo  olemassaolevia (tai pikemminkin aina olemassaolleita). Salminen onnistuu ravistelemaan lukijaa pohtimaan käsitystään yhteiskunnan vaalimista arvoista, ylhäältä päin tuputetuista valinnoista ja omista asenteistaan ja niiden perusteista.


Äidinmaassa ovat vierailleet myös Minna, Norkku ja Tuulia.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

Hurja Huorasatu

Laura Gustafsson: Huorasatu
Into 2011
295 s.

Kirjastosta.


Jumalauta!

Se tässä on naisella mielessä, kun on sulkenut Laura Gustafssonin Huorasadun kannet.

Samaan aikaan vituttaa, yököttää, suututtaa, surettaa ja naurattaa. Melkoinen combo, sanoisi tämä lukija, ja sanookin.

Huorasatu kiinnitti huomioni viime vuonna nimellään ja Finlandia-ehdokkuudellaan. Ilmeisesti kirja on kiinnittänyt jokusen muunkin huomion, sen verran kauan sitä sai nimittäin kirjastosta jonottaa. Mutta nyt se on luettu.

Huorasadussa juoni ei ole niinkään olennainen, vaan kirjan sanoma nousee sen ohi kirkkaasti. Noin pääpiirteissään mukana kuvioissa on Afrodite ja muutama muu kreikkalainen jumaluus, kaksi suomalaista nuorta naista, Milla ja Kalla, prostituutiota, seksiä, venkuroita ihmissuhdekuvioita, väkivaltaa lukemattomissa muodoissaan, matka Manalaan ja Thaimaahan sekä Patriarkaatin kanssa käytävä Lopullinen Taistelu.

Jep. Soppaa on.

Ensimmäiset sivut ehdin pohtia, mitäköhän ihmettä olen oikein lukemassa, mutta sitten Gustafsson onnistui imaisemaan minut mukaansa ilman yhtään nikottelua. Huorasatu etenee todella vauhdilla, ja juuri kun luulee olevansa jotakuinkin kärryillä, uusia absurdeja juonikuvioita isketään kehiin. Ei tästä voi kuin nauttia!

Nautinto saa tosin kirjan kuluessa tuskallisempia muotoja, sillä Gustafsson nostaa esiin, tai pikemminkin potkaisee lukijaa palleaan todella epämiellyttävillä aiheilla. Huorasatu on yhtäältä erilaisilla todellisuuksilla ilotteleva hurja seikkailu, toisaalta vakavaksi vetävä sotahuuto maahan poljettujen puolesta. Vaikka överiksi vedetään 100-0, kaikki ilmiöt ovat olemassa: huonosti kohdeltu paskatyötä tekevä luokka, lapsiprostituutio, vinoutuneet ja vammauttavat parisuhteet, uskonnon ja muiden aatteiden varjolla harjoitettu alistaminen, kasuaali huorittelu arkielämässä. Eri mittakaavojen ilmiöitä, ilman muuta, mutta miksi niitä ei silti tai juuri siksi voisi ja saisi käsitellä myös samassa keitoksessa?

Aluksi en innostunut Gustafssonin puhetyylinomaisesta ilmaisusta, mutta huomaamatta sekin solahti kohdilleen nopeasti ja ansaitsi mielestäni paikkansa kokonaisuudessa: juuri näin Afroditen pitäisikin puhua, ajattelin. Lopulta tyyli oli niin vetävää, että suorastaan haukoin henkeä pysytellessäni perässä ja ahmiessani lisää. Nauroinkin, monesti, niin osuvia ilmaisuja, huomioita ja kohtauksia Huorasatuun on kirjoitettu.

Olen edelleen hengästynyt, vaikka sain kirjan loppuun hyvissä ajoin eilen ja olen sen jälkeen jo lukenut kahta muutakin kirjaa. Tämä oli vain niin mahtava. Huorasatu yllätti minut täysin, se viihdytti ja se piikitteli aivoissa ikävästi ja tarpeellisesti. Jos jotain kritiikkiä on annettava, kirja on ehkä himppasen liian pitkä, sillä jännite pääsee hieman löystymään loppupuolella (mikä on mielestäni sinänsä ihmeellistä, koska draivi on kova koko ajan), mutta annan senkin anteeksi.

Juuri tällaista kirjallisuutta pitää aika ajoin lukea (ja kirjoittaa!) kaiken silotellun ja kiltin perusproosan ohella (jossa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa). Joutuupahan vähän häiriintymään ja pohtimaan suhdettaan lukemaansa tavallista aktiivisemmin ja kelailemaan reaktioitaan.

Luin Huorasadun osana Rumat kapinalliset -haastetta. (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiinkaan se ei ole huono löytö, todellakaan.) Kirja on ruma ja kapinallinen, aika ilmeisellä tavalla. Se käsittelee niin rakenteellista ja yhteiskunnallista kuin yksilöiden toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa paikoin pirun brutaalisti ja koko ajan häpeilemättömän osoittelevasti: nättiä ei meno ole, vaikka kuinka meikkaisi ruhjeet ja haavat piiloon ja feikkaisi kaiken olevan ok. Kapinaan se yllyttää olemalla anteeksipyytelemättä juuri sitä, mitä se haluaa olla, ja käskee muitakin olemaan. Nyt.

Suosittelen ihan kaikille, ennakkoluuloista huolimatta ja etenkin niiden vuoksi. Pakkoko on aina mennä sieltä, mistä meneminen tuntuu kaikkein helpoimmalta ja mukavimmalta? Niinpä. Eihän sieltä yleensä pääse oikeassakaan elämässä.

Sydänrajalla

Maritta Lintunen: Sydänraja
WSOY 2012
232 s.

Kirjastosta.


Kurotin pullon käteeni. Väsytti ajatuskin kinaamisesta parikymppisen vänrikin kanssa, jolla oli valmis mielipide asiasta kuin asiasta. (s. 178)

Ronja on yksinäinen, kuohuvaa elämänvaihetta elävä nuori nainen, joka löytää sattumalta pinon jatkosodassa kuolleeseen isoenoonsa Ottoon liittyviä papereita. Ronja muuttaa nimensä Oton mukaan Sachseksi ja päätyy asepalveluksen jälkeen mukaan kiihkoisänmaalliseen Sydänraja-verkostoon, joka vaikuttaa aluksi juuri siltä, mitä hän on koko ikänsä kaivannut, mutta joka osoittautuu vähitellen joksikin aivan muuksi. Ronja päätyy satunnaisen uskonlahkon kyydissä kesäretkelle Karjalaan, jossa hän tutustuu paremmin omiin juurinsa ja matkaseurueen bussikuskiin Eero Pöllään, jolla on omat taakkansa kannettavanaan. Mitä on oikea sankaruus ja asialleen omistautuminen? Voiko pelkkä puhdas aate lopulta kantaa kovinkaan pitkälle?

Maritta Lintusen Sydänraja kiinnosti minua hämäävyydellään. Kirjan nimi ja kansi viittaavat johonkin muuhun (mihin, en ole ihan varma), sisältö sen sijaan paljastuu aivan toiseksi. Minkä tahansa puolesta kiihkoilevat ryhmät samaan aikaan pelottavat ja kiehtovat minua, joten kirjan nappaaminen kirjaston hyllystä mukaan kotiin ei ollut vaikea valinta.

Aineksia olisi ollut ja olikin, mutta puolitiehen jäätiin. Sydänrajassa näkökulmia on monta: Otto, Oton isä, Ronja, Eero Pöllä ja Palavan suitsukkeen ja mirhan lahkon lähetyssihteeri pääsevät kaikki vuorotellen ääneen. Se on aika monta ääntä näin lyhyeen kirjaan. Toki näkökulmat tuovat tekstiin ja tarinaan syvyyttä ja lisäulottuvuuksia, mutta täyteen loistoon ne eivät pääse puhkeamaan.

Monia asioita jää kesken tai rivien väliin niin, etten minä ainakaan niitä sieltä löytänyt. Ronjan kasvutarinaa ja aatteellista heräämistä kyllä kuvataan, muttei mielestäni kunnolla perustella ja vahvisteta: okei, hän on syrjään jäänyt nuorimmainen, vasemmistolaisen isän monimuotoisessa perhepaletissa huonosti "kasvattama", yksinäinen ja epävarma – nämä kaikki toimivat syinä sille, miksi Sydänraja alkaa kiehtoa häntä Oton muiston vaalimiseksi – mutta jotain jäi silti uupumaan. Selitys, vastaus, mahdollisuus? Tai sitten luin liian nopeasti, enkä jäänyt miettimään lukemaani tarpeeksi.

Pöllän näkemystä Ronjasta pidän oikeastaan koko tarinan selkärankana, sillä hänen silmiensä kautta tytön kiihkoilu saa selkeämmän muodon. Pöllä on muutenkin melkeinpä Ronjaa kiinnostavampi henkilö taustoineen kaikkineen, ja hän toimii hyvänä vastapainona kokemattomuuttaan peittelevälle ja mustavalkoisesti ajattelevalle naiselle, joka ei nää nenäänsä pidemmälle, vaikka luuleekin olevansa lopultakin rakentamassa tulevaisuuden Suur-Suomea. Oton kokemukset vakoojana rintamalinjojen takana ovat kiehtovia, ja ymmärrän kyllä, että hänen isänsä kautta pyritään rakentamaan kiihkeästä nuorukaisesta kokonaisempaa kuvaa, mutta itse olen pääasiassa hämmentynyt: oliko tarkoitus kuvata Ottoa yhtä lailla kuin Ronjaa, vai kumpi nyt sitten oli tärkeämpi?

Sydänraja-ryhmän muuttuminen innokkaasta, samaa aatetta kantavien nuorten aikuisten löyhärajaisesta porukasta organisoiduksi militantiksi verkostoksi on tarinan toinen linja, johon olisin kaivannut vielä lisää voimaa. Ronjan kokemat muutokset omassa päässään ja toisaalta ryhmässä etenevät mielestäni liian nopeasti, sillä tarina kärsii siitä, ettei se saa rauhassa kehittyä. Kiihkoa ja kiihkoiluahan Sydänrajassa toki kuvataankin, mutta nyt liian nopea vauhti häiritsi omaa lukukokemustani. Olisin kyllä jaksanut lukea tätä tarinaa kauemminkin, useammilta sivuilta, syvempänä ja laajempana.

Lintusen kieli on toimivaa ja teksti tempaa mukaansa niin kauan kuin sitä riittää, mutta jotenkin puolinainen olo minulle silti jäi. Tarina ei päässyt niin lentoon, kuin se olisi aivan hyvin voinut päästä. Ehkä sitä olisi voinut hieman laajentaa, laittaa lisää lihaa luiden ympärille. Nyt tuntuu, että Sydänraja on vain pieni vilkaisu, ohut viipale jostain suuremmasta ja kokonaisemmasta, josta en koskaan saa tietää enempää.

Sydänrajalla ovat käyneet myös anni.M ja peikkoneito.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla.

Anarkistipankkiiri

Yksi syntyy miljonäärin poikana, jota kehdosta saakka suojellaan kaikilta niiltä elämän kolhuilta – eikä niitä ole vähän – jotka ovat rahalla vältettävissä tai tasoitettavissa; toinen syntyy kurjuuteen, on lapsena vain yksi suu lisää perheessä jossa on jo liiankin monta suuta syömässä sitä vähää ruokaa mitä mahdollisesti on tarjolla. Yksi syntyy kreiviksi tai markiisiksi ja saa sen vuoksi osakseen kaikkien kunnioituksen, teki sitten mitä tahansa; toinen syntyy sellaiseksi kuin minä, jonka on kuljettava varpaisillaan jotta häntä edes kohdeltaisiin kuin ihmistä. Yhdet syntyvät oloihin joissa he voivat opiskella, matkustaa, kehittää itseään – tulla (sanottakoon) älykkäämmiksi kuin ne jotka ovat älykkäämpiä luonnostaan. Ja niin edelleen, asiassa kuin asiassa... (s. 24)


Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
Suomentaja: Sanna Pernu
Andalusialainen Koira 1992
71 s.
O Banqueiro Anarquista (1922)

Kirjastosta.


Tässäpä tiiviissä muodossa aikamme sielu. Kyllä, juuri meidän aikamme, 2010-luvun. Kirjan takakannessa todetaan vuonna 1922 kirjoitetun kirjan olevan eräässä pohjoisessa valtiossa 1990-luvulla mitä ajankohtaisin. No, niin se on nytkin, parikymmentä vuotta myöhemmin, jälleen. Valitettavasti?

Kyse on kahden nimettömän ystävyksen päivällisen jälkeisestä dialogista, johon toinen, pian jalkoihin jäävä, koettaa saada hiipumisen jälkeen jälleen eloa. Sitä hän saa, kun suurliikemies ja merkittävä markkinoiden yksinvaltias alkaa kertoa anarkismistaan. Eikä vain nuoruuden anarkismista, vaan edelleen kannattamastaan ja toteuttamastaan aatteesta.

Anarkistipankkiiri on lyhyt oppimäärä yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen ja yksilön keinoihin selvitä sen ehdoista kuivin jaloin. Muutaman kymmenen sivun aikana erikoinen liikemies selittää elämänfilosofiansa, maailmankatsomuksensa, sen synnyn ja muutoksen ja päätymisen tilanteeseen, jossa nyt on – sikarikkaaksi anarkistipankkiiriksi. Kyllä, se on mahdollista.

Joku edellinen lukija oli piirrellyt kirjan marginaaleihin huutomerkkejä. Minua ei huvittanut.

Kirja on ihan näppärä ja arvostan sitä sen 90 vuoden iästä ja tiiviistä muodosta johtuen ihan keskinkertaisesti. Melkoinen osoitus laajasta yhteiskunnallisesta ymmärryksestä, sen sanon. Itse en jaksanut lopulta keskittyä pohtimaan anarkistipankkiirin teoriaa erityisen tarkasti, mutta pääpiirteissään sen pointtina on, että yhteiskunnan sovinnaiset ja teennäiset käsitteet, siis fiktiot, peittävät alleen luonnolliset käsitteet, totuudet. Muut järjestelmät puhdasta anarkismia lukuunottamatta kumoavat kyllä fiktioita, mutta vain toisilla fiktioilla, jolloin ne ovat turhia. Pyrkimyksenä on tavoittaa luonnollinen ja todellinen oikeudenmukaisuus, ja se onnistuu vain anarkismin kautta.

Yhteiskunnalliset vallankumoukset luovat anarkistipankkiirin mukaan vain uusia tyrannioita. Itseään hän ei kuitenkaan tyrannina pidä, sillä tyrannia on teennäisissä arvoissa, ei niitä edustavissa ihmisissä. Vaikka kaikki maailman pääomaa omistavat ihmiset tuhottaisiin, muttei pääomaa sinänsä, jo seuraavana päivänä sillä olisi uudet omistajat.

Anarkisti haluaa vapautta sekä itselleen että kaikille muillekin, hän haluaa vapauttaa koko ihmiskunnan. Ongelma vain on siinä, että sitä ei pankkiirimme mukaan voi tehdä toisten puolesta, vaan jokaisen on vapautettava itse itsensä. Jos alkaa vapauttaa muita, luo lopulta vain uutta tyranniaa, sillä jopa muiden ohjaaminen ja auttaminen on sitä.

Mm. Jotenkin kuulostaa tutulta kaikkinensa, muttei ehkä tänä päivänä niinkään anarkismin käsitteen alla. Jokainen on oman onnensa seppä, jokaisella on luontaiset ominaisuutensa, joilla rakentaa menestystarinansa, muiden auttaminen on holhoamista... Nämä on kuultu aika usein jo. Pelottavan usein.

Kyllä Anarkistipankkiiri nipisti ikävästi jostain aivojen perukoilta. Mutta välipalakirjaksi se silti minulle jäi, hieman yhdentekeväksi ja ohimeneväksi.

Sen käsittelemät aiheet sen sijaan eivät ole yhdentekeviä tai ohimeneviä, kaikkea muuta. Eivät nyt, tuskin tulevaisuudessa. Miten paljon itsekkyys ja vapaus maksaa? Onko olemassa vain yhdenlaista oikeaa vapautta? Mitä kaikkea saa vaatia? Mitä saa vaatia muilta – mitä olla vaatimatta?

Fernando Pessoa (1888–1935) oli portugalilainen runoilija ja kirjailija, joka julkaisi elinaikanaan vain yhden runokokoelman. Kuollessaan maksakirroosiin hän jätti ystävilleen perinnöksi puuarkun, joka sisälsi 30 000 liuskaa käsikirjoituksia: runoja, draamoja, kritiikkejä, tutkielmia, yhteiskunnallisia pohdiskeluja. Hän käytti kymmeniä eri heteronyymejä, joille loi henkilöhistoriat ja luonteenpiirteet kullekin erikseen. Kulttuurin monitoimimies omana aikanaan, ehdottomasti.

Kiitos Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen, olen alkanut tietoisesti vilkuilla kirjastossa uusien tuttavuuksien ja uusien maiden suuntaan. Tämäkin löytyi, jälleen, täysin vahingossa.

Loppuun sananen tälle viikolle, Pessoan Alvaro de Camposina vuonna 1928 kirjoittama runo Tupakkakauppa:

En ole mitään.
Ei minusta ikinä tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään. 
Vaan minussapa on kaikki maailman unelmat.

Rumat Kapinalliset: Unfun

Menetetty elämä ei ehkä ole "arvokkaampaa" kuin elämä joka sykkii ja jatkuu, mutta se antaa hämärän käsityksen siitä mikä tuo arvo voisi olla. Elämän poissaolo kertoo enemmän siitä miksi elävät ihmiset ovat niin hanakoita antamaan itselleen arvoa. Täytyy ikään kuin vaatia toisten arvoa, jotta saisi itse arvon. Tässä on päivän paradoksini: miksi ihmisen on otettava vakavasti toisten tunteet tai tuskat jos hän väheksyy omiaan? Onko hänen kohdeltava muita kuten itseään jos hän haluaa itselleen pahaa? Miten hän voisi arvostaa muiden elämää jos hän vihaa omaansa?
(s. 164)

Abo Rasul: Unfun
Suomentaja: Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2010
262 s.
Unfun (2008)

Kirjastosta.


Lucy on elämäänsä vihaava entinen teiniäiti, norjalainen maahanmuuttaja, jolla on väkivaltainen ex-mies nimeltään Lahtaus ja parikymppiset kaikin puolin ärsyttävät, lähinnä tyhjää toimittavat kaksospojat Atal ja Vataman. Lucyn tausta on afrikkalaisessa ik-heimossa, jolla on erikoinen taipumus reagoida ikäviin, ahdistaviin ja pelottaviin tilanteisiin nauramalla hysteerisesti – siis vaikka saisit nyrkkiä naamaan tai veistä vatsaan. Pojat ovat perineet tämän piirteen äidiltään. Lahtaus on tuottamassa Deathbox-nimistä väkivaltapeliä, jonka päähenkilön ääneksi on saatu palkattua Homer Simpsonina uransa tehnyt Dan Castallaneta. Peliin ilmestyy työstövaiheessa bugi, joka ajaa muutenkin henkisesti epävakaan Lahtauksen vaarallisesti kohti täydellistä katkeamispistettä. Totaalisen kyyninen Lucy joutuu tahtomattaan mukaan pelin loppuhiontaan enemmän kuin olisi kenenkään hyvinvoinnin kannalta eduksi.

Luin Abo Rasulin (oik. Matias Faldbakken) Macht und Rebel -nimisen anarkistisen väkivaltamässäilyn jokunen vuosi takaperin. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2004 ja se on Rasulin Skandinavisk Misantropi -trilogian toinen osa. Ensimmäistä osaa, The Cocka Hola Companya en ole lukenut. Tämä käsillä oleva Unfun on siis sarjan viimeinen. Macht und Rebel jäi mieleeni juuri ärsyttävän osuvan provosoivana ja mukaansatempaavana kirjana, joka on aika kaukana siitä, mitä normaalisti haluan kirjoista lukea, ja juuri siksi se oli kaikessa yllättävyydessään erinomainen lukukokemus. Niinpä en pelännyt tarttua Unfuniin, kun sen kirjastossa huomasin. Sopii vielä erityisen hyvin Rumiin Kapinallisiin, tulin ajatelleeksi.

Olipa tympeä kirja.

Ei mitään samaa kiehtovaa otetta kuin Macht und Rebelissä. Väkivalta, väkivaltainen seksi, ihmisviha, idioottimainen rasismi ja turhanpäiväisyys eivät herättäneet juuri mitään kiinnostusta tässä lukijassa. Aineksia olisi ollut, mutta ei niin ei.

Kirja ei ollut huono siksi, että se käsittelisi epämiellyttävällä tavalla todella epämiellyttäviä aiheita. Sen aihepiiri on erinomainen ja sellainen, josta on syytäkin kirjoittaa. Se ärsyttää tahallaan ja tökkii lisää juuri silloin, kun lukija kaipaisi hieman hengähdystaukoa. Tämä ei ole mitään hyvän mielen kirjallisuutta, ei todellakaan. Hyvä mieli tätä lukiessa ei ollut lähelläkään.

Eniten minua jarruttivat jonkinlaiset ennakko-oletukseni. Toivoin samanlaista pistävää tykitystä, jota Macht und Rebel aikanaan antoi. En saanut sitä, ja sitä on vieläkin vaikea uskoa. Ei, kirjassa ei anneta armoa kellekään. Kyllä, siinä on suoranaisessa nihilismissään kutkuttavan hyvät lähtökohdat saava kertoja (Lucy). Noup, tapahtumat eivät ole ennakoitavissa. Jep, lukiessa pulssi on koholla ja Rasul panee lukijaa halvalla.

Siltikään en voi kehua tätä kirjaa. Se on nimenomaan tympeä. Tympeydestä en pidä.

Rasulin tarkoituksena on kaiketi kritisoida pohjoismaista tekopyhyyttä ja mukaliberalismia. Hän ottaa kantaa väkivallan määrään ympärillämme ja ihmisten kyvyttömyyteen tulla toimeen toistensa kanssa ja vie kaiken sen toiseen potenssiin. Plussaa siitä: yhteiskunnan ja kulttuurin rumia puolia ei pidäkään peitellä tai silotella, vaan ne pitää iskeä vasten kasvoja. Jokin silti puuttui. Amman blogissa pohditaan parhaillaan sitä, onko tarina kuollut. Joudun toteamaan, että Unfunin tarina ei päässyt kiinni kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka sillä olisi ollut. Sekoilua on liikaa, ja se peittää alleen tarinan potentiaalin. Ja ilman kunnon tarinaa minä en ole kiinnostunut muustakaan sanomasta.

Voi tietysti olla, että en vaan tajunnut. Ehken ymmärtänyt kaikkia populaari-, splatterkauhu- ja pelikulttuuriin kohdistuvia viittauksia. En harrasta kahta viimeistä. Ainoa splatterelokuva, jonka koskaan olen nähnyt, on Peter Jacksonin (sinänsä mainio) Braindead, jota muistan katsoneeni hysteerisesti nauraen. (Paras kohtaus – juonipaljastus – oli ehdottomasti keittoon putoava korva.)

Oli miten oli, reilut kaksi ja puolisataa sivua olivat aikamoinen soppa. Kyllä Unfun paikoin viihdyttikin, mutta enemmän ehkä siksi, että tajusin ärsyyntyväni kuin mikäkin täti (rakkaudella kaikkia tätejä kohtaan!) ja aloin naureskella enemmän itselleni. Tästä kirjoittaminenkin oli vähän vaikeaa, sillä olisin halunnut käyttää ronskimmin kirjassa esiintyneitä sanoja ja käsitteitä liittyen esimerkiksi hieman ronskimpaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, mutta jo nyt blogiini eksytään useimmiten ei sallittua -osastoon kuuluvilla sanayhdistelmillä, enkä halua kasvattaa niiden osumien määrää entisestään. (Kaikkea te ihmiset etsittekin internetistä! Hyvänen aika!) (Sen sijaan muita osumia olisi erittäin hauskaa lisätä...)

Rumat Kapinalliset -haasteen hengessä on siis todettava vielä, että rumaa ja kapinallista näkökulmaa tästä kirjasta ainakin saa. Maailma on ruma, ihmiset samoin, ja kapinaan on ryhdyttävä itse. Just sun. Tavallaan Unfun onnistuu erinomaisesti kuvaamaan epämiellyttäviä ihmissuhteita, itse asiassa enemmänkin ihmissuhteiden vastakohtia: täydellistä kyvyttömyyttä minkäänlaiseen empatiaan, kiintymykseen tai muihin suhteellisen positiivisia fiboja herättäviin tunteisiin. Toisaalta se ei anna myöskään juuri vaihtoehtoja. Maailma on paska, eikä se jeesustelemalla muuksi muutu – mutta eipä muutu nyrkeilläkään. Yksin oot sinä ihminen. Just deal with it.

***

Rumat kapinalliset ja Ikkunat auki Eurooppaan, Norja.

Kutkuttavaa Suopeutta

Richard Powers: Suopeus
Suomentaja: Raimo Salminen
Gummerus 2011
Alkuteos: Generosity (2009)
Kirjastosta


Tässä kirja, joka ei päästä kovin helpolla, mutta joka palkitsee. Ehdottomasti.

Russell Stone on alakuloista kirjoittajanuraa hiljaisuudessa tuhertava, hivenen turhautunut chicagolaismies, joka päätyy opettamaan yliopistoon luovan kirjoittamisen kurssia, jonka aiheena on "päiväkirja matkana". Kurssin osanottajat ovat taideopiskelijoita, joilla kirjoittaminen ei taida olla ykkösenä tärkeysjärjestyksessä, mikä taas turhauttaa Russellia. Ryhmään kuuluu Algeriasta paennut nuori nainen Thassa, joka tekee valoisuudellaan ja positiivisuudellaan lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin. Aivan kuin hän olisi syntynyt onnelliseksi, aivan kuin hänen perimässään ei olisi mitään negatiivisia tuntemuksia. Kun geeniteknologiaimperiumin perustanut tutkija Thomas Kurton saa tietää Thassasta, sekä tiedemies hänen sisällään että kassakone silmissään alkaa pitää meteliä: jos todella on olemassa onnellisuuden geeni, se on ilman muuta löydettävä ja patentoitava. Heti. Kasvavan mediamyllyn pyöritystä seurataan niin Thassan ja Russellin kuin tiedetoimittaja Tonia Schiffin kautta, joka tekee geeneihin liittyvää tv-ohjelmaa. Russellin kasvava huoli Thassan selviämisestä kaiken hypen keskellä johtaa tapaamiseen yliopiston mielenterveyspalveluissa työskentelevän Candacen kanssa, josta taas itää pieni romanssin siemen ihmisiin pettyneiden yksinäisten sielujen välille. Voiko joku todella olla geneettisesti onnellinen? Voisivatko ihmiset päästä eroon melankoliasta, surusta ja vihasta? Paljonko maksavat suotuisat geenit?

Pidin tästä kirjasta erittäin paljon ja Powers singahti saman tien uudeksi kiinnostavaksi kirjailijaksi mielessäni olevalla uusia tuulia haistelevalla listalla. Tarinankuljetus on ainakin alkuun tarkkaavaisuutta vaativa, eikä kertojaratkaisu ole mikään helpoin mahdollinen. Samalla, kun pohditaan geeniteknologian etiikkaa, pohditaan myös kirjallisuutta, kirjoittamista ja tarinankulkua. Mielenkiintoinen yhdistelmä, kieltämättä.

Henkilöhahmot ovat uskottavia, olemassaolevan tuntuisia. Jokaisessa keskeisessä hahmossa on tarttumapintaa todellisuuteen ja olennainen rooli kokonaisuudessa, vaikka aivan sietämättömän syvällisiä persoona-analyyseja ei lopulta tehtykään. Paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan, mikä on hyvä asia.

Harmittaa, että luin Suopeuden ensimmäiset satakunta sivua jotenkin ohimennen ja tarkkaamattomasti, sillä kirjan loputtua tajusin, että ne olisivat olleet suuremman huomion arvoisia. Melkein teki mieli palata alkuun ja lukea uudelleen siihen saakka, kun aloin saada kunnolla tarinasta kiinni ja ajankäytöllisestikin oli mahdollista lukea pidempiä pätkiä putkeen. Kirja kannattaa siis aloittaa ihan kunnon asenteella, eikä antaa alkupuolen sekavuuden häiritä, sillä se helpottaa kyllä, lupaan.

Suuria teemoja yhden kirjan käsiteltäväksi kyllä piisasi. Ihmisyys, onnellisuus – mitä ne oikeastaan ovat ja miten niitä mitataan, jos mitataan? Voiko onnellisuus kääntyä itseään vastaan, olla uhka? Miten tarinat syntyvät, entä ihmiset niiden mukana? Tuleeko mielikuvitukselle joskus raja vastaan? Entä etiikalle: miten käy, jos ja kun ihmiset voivat valita lastensa geenit kuin marketin hyllyltä?

Paljon jätetään avoimeksi, mutta ei liikaa. Yhdeksi kirjan ydinsanomaksi tulkitsin sen, että loppujen lopuksi melankolia ja muuttuva mieli kuuluvat ihmisluontoon, kyky suruun ja ahdistukseen tekee ihmisestä ihmisen. (Eri asia on se, kuinka tunteita voi hallita niin, etteivät ne hallitse ihmistä, mutta se on ehkä enemmän jonkin toisen kirjan tarina.) Olen tästä ajatuksesta helpottunut. Ehkä ikuisen onnen tavoitteleminen ei edes ole minkään väärti? Ehkä sen mahdottomuus johtuu juuri siitä, ettei ihmisluonto – vaikka sopeutuvainen onkin – suostu taipumaan siihen, vaan oikeastaan tarvitsee myös negatiivisia tunteita?

Ehkä voisi taas opetella olemaan suopeampi itselleen. Kasvoille kivettynyt ikuinen hymy kun ei koskaan voita rikasta, kiehtovaa ja aina muutokselle altista mieltä, jossa on särmää tasaisen harmonian sijaan, vaikkei aina jaksaisikaan hymyillä.

Suopeutta on pohtinut myös Linnea.

Potemislukemisena Eläinten vallankumous

En ole jaksanut tänään oikein potea, ainakaan ihan perinteisessä mielessä. Olen lukenut (no, okei, vaakatasossa sängyssä) ja imenyt sisuksiini aika paljon teetä, mutta päiväunet ja muut normaalit sairastamiseen liittyvät jutut olen jättänyt vähemmälle. Äsken innostuin raivaamaan kirjoituspöytääni sen verran, että siihen muodostui tyhjä tila muutaman kirjakuvan ottamiseen ja tietokoneelle. Kotonamme on jotenkin aika himmeä valaistus, ja siksi tuntuu, että silloin tällöin napsimani kuvat kirjoista ovat yleensä epätarkkoja ja tärähtäneitä ja muutenkin huonoja. Kamera kyllä pitäisi viedä huoltoon, se on nimittäin palvellut minua tuollaisenaan jo alkuvuodesta 2005, uskollinen Nikon D70. Maksoi silloin yhden kuukauden sairaalahuoltajan palkkani verran. Nyttemmin ei taitaisi kelvata myytynä oikein kellekään, tai mistä minä tiedän. Mutta minulle se on oikein sopiva kumppani (mitä nyt tosiaan olisi hieman huollon tarpeessa).

Lopettelin jo aamupäivällä Anna Kareninan. Vihdoin on tiiliskivi selätetty! Oloni on vapautunut, joskin olen sittenkin pohjimmiltani hieman pettynyt kyseiseen teokseen. Alku oli todella lupaava, mutta sitten kaikki tavallaan lässähti. Kirjoittanen lukukokemuksesta tarkemmin myöhemmin. Mitenköhän muilla kimppalukijoilla mahtaa sujua?

Ensi viikon torstaina on yleisen kirjallisuustieteen tentti, jota varten olen nyt vuoden päivät kahlannut klassikoita läpi. Tenttiä olen aina siirtänyt eteenpäin jos jonkinmoisilla syillä, mutta ensi viikolla aion mennä sen tekemään, vaikka lukematta on vielä tässä vaiheessa neljä teosta. Pietarissa matkaseuranani oli Dickensin Kolea talo, jota sain luettua parisataa sivua. Tässä venäläisessä pöpössäni en kuitenkaan tuntenut olevani oikein vastaanottavainen kyseiselle teokselle, joten nappasin hyllystä esiin Orwellin Eläinten vallankumouksen, jonka olen aiemminkin lukenut muistaakseni kahdesti ja jonka olen myös listannut ensi viikon tentiin. Varmaan osittain samasta syystä, jonka takia nuoriso taitaa arvostaa tätä teosta pakollisten kirja-arvostelujen kohteena äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa. Onhan se lyhyt. Mutta siihen helppous loppuukin.

George Orwell: Eläinten vallankumous. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 1969. (Animal Farm, 1945.)

Kartanon eläimet elävät isäntänsä Jonesin vallan alla, kun vanha ja viisas Majuri-niminen sika näkee unen tulevasta Vallankumouksesta, joka muuttaa kaiken. Eläimet eivät tohdi uskoakaan moiseen, mutta nopeammin kuin he huomaavatkaan, siitä tulee totta: vanha isäntä ajetaan matkoihinsa, kahleet katkaistaan ja jokin suuri ja mahtava odottaa kulman takana. Älykkäimpinä maatilan eläimistä siat ottavat pian vallan sorkkiinsa ja ovelasti suuntaavat tilan tulevaisuuden oman mielensä mukaiseksi. Alkuun kaikki sujuu vapauden ja veljeyden hengessä, mutta varsin pian hierarkia muodostuu selvääkin selvemmäksi, propaganda alkaa purra ja historia kirjoitetaan uudelleen. Suuret seitsemän käskyä, jotka Vallankumouksen aluksi on maalattu pysyvästi seinään muistuttamaan aatteen rehtiydestä, alkavat kuitenkin vähitellen saada uusia muotoja, joiden paikkansapitävyydestä eläimet eivät enää voi olla varmoja.

SEITSEMÄN KÄSKYÄ


1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen. 
2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.
3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.
4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.
5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.
6. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.
7. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia.

(Eläinten vallankumous, s. 28.)

Kirja on vavisuttavampi kuin pystyin muistamaan. Kaikessa tiiviydessään se on juuri niin riipaiseva, tarkkanäköinen ja ahdistava, kuin totalitarismin ja vallan väärinkäytön kuvaaminen parhaimmillaan (ja pahimmillaan) on. Juuri noin se on mennyt. Juuri noin se menee edelleen.

Muistaakseni olen lukenut tämän ensimmäistä kertaa joskus varhaisteini-ikäisenä, ja jo silloin tämä jätti voimakkaan kuvan mieleeni. Nimenomaan kuvan: Orwell kirjoittaa tarinansa selkein piirroin, kuin elokuvaa katsoisi. Eläintilan eläimet kuvaavat osuvasti erilaisia tapoja suhtautua vallitsevaan tilanteeseen ja sen erilaisiin, toisinaan mielettömiin ilmenemismuotoihin. Lampaat saadaan laulamaan mitä tahansa helppoa sävelmää sisällöstä viis, koirat opetetaan pienestä pitäen militantein keinoin tottelemaan käskyjä, hevoset uurastavat kaikilla voimillaan ja haluavat uskoa työnteon voimaan. Jokainen varmaan löytää itsensä tästä sirkuksesta ja parhaimmillaan tajuaa, että on yhdistelmä monesta erilaisesta tavasta kestää vallan absurdeja toimia - jos kapinointi on mahdotona.

Kyllä tämä edelleen pani hiljaiseksi, miettimään sitä, millä tavoin vallanhalu ja valtajärjestelmien rakentaminen ja ylläpitäminen tätä meidänkin maailmaamme pyörittävät. Kuinka lähellä 1930-luvun tuulet taas ovatkaan ja kuinka helppoa massaa on villitä ja hallita, ohjailla, painostaa, pakottaa, huijata.

Kannattaa pitää silmät auki. Eivät ne siat tästä maailmasta minnekään ole kadonneet, eivätkä ne ole vain Eläinten vallankumouksen sivuilla.

Nopealla haulla löysin hyvät arvostelut marjikselta ja Valkoiselta kirahvilta.

Yksi hyvin erikoinen elämä (tai kaksi)

Ron Currie, Jr.: Juniorin erikoinen elämä. Bazar 2011. (Everything Matters! 2009)

Vietin lauantain äitini luona Järvenpäässä, seurana myös tätini ja serkkuni. Söimme jumalaisen hyvin, joimme hieman viiniä ja puhuimme Asioista ja Elämästä. Illan päätteeksi vanhan huoneeni lattialla patjalla maatessani päätin vähän vielä vilkaista kesken ollutta Juniorin erikoista elämää. Lopulta luin sitä yöhön ja viimeiseen sivuun saakka.

En tarkalleen muista, mistä kuulin tästä kirjasta, mutta se saattoi olla jonkin lehden arvostelu. Jokin napsahti ja klikkasin Currieta varaukseen. Jono ei ollut pitkä. Ihme.

Kirjan päähenkilö on Junior, joka saa jo kohdussa ollessaan kuulla ääneltä, että maailma tuhoutuu reilun 36 vuoden kuluttua komeetan törmäyksessä. Ääni kehottaa silti nauttimaan elämästä ja miettimään sen merkitystä. Ja merkitystä todella mietitään, loppuun saakka. Junior kasvaa alempaan keskiluokkaan kuuluvassa perheessä Yhdysvaltojen Mainessa (joka on sattumoisin osa omaa kirjallista maisemaani hyvin vahvasti...) työtäpelkäämättömän Vietnamin veteraani -isänsä, kotijuopon äitinsä ja toilailuilla itselleen sekä aivovamman että baseballuran hankkivan isoveljensä Rodneyn kanssa. Junior on hyvin lahjakas, ja pienessä kaupungissa se tarkoittaa siirtoa erityisluokalle kehitysvammaisten ja häiriköiden suloiseen sekamelskaan. Luokalle tulee kuitenkin myös Amy, josta tulee Juniorin elämän rakkaus - hyvässä ja pahassa. Annetut 36 vuotta etenevät painollaan, eikä Junior voi päästä pakoon tietoaan tulevasta tuhosta. Mutta kuinka hän käyttää käsissään olevan tiedon? Mitä hän voi tehdä? Onnistuuko hän tekemään kaikesta huolimatta hyviä päätöksiä? Ja, niin, onko millään mitään väliä?

Juonta en viitsi enempää referoida, sillä se veisi varmasti osan lukuelämyksestä. Itse olin ainakin tyytyväinen, etten tiennyt takakantta enempää siitä, mistä kirjassa oikein on kyse. Se nimittäin pääsi yllättämään takavasemmalta aika kovaa. Alkupuoli sujui pienessä hämmennyksessä, sillä tarinassa on useita näkökulmia ja minua vaivasi koko ajan, mikä se Juniorille puhuva ääni oikein on. Vähitellen Currie kuitenkin rakentaa osuvan ja kirpaisevan kuvan Yhdysvalloista ja sen asukkaista, perhesuhteista, pettymyksistä, mokista ja tietenkin rakkaudesta. Minulla oli ajoittain hieman forrestgumpmainen mieliala (yksi ehdottomasti kautta aikojen suosikkielokuvistani muuten, kirjaa en ole lukenut), vaikka Junior ei millään tavalla Forrestia muistutakaan - ehkä se johtui enemmänkin tavasta, jolla yhden erityisen ihmisen kautta kuvataan koko yhteiskuntaa ja sen muutoksia.

Keskivaiheilla olin hieman tylsistynyt, ja kun Amyn luvatonta tupakanpolttoa lentokoneessa käytiin läpi sivukaupalla, meinasin jo hermostua, mutta itse asiassa kyseinen savuke toimii jonkinlaisena lisäbensan kaatona tarinan tankkiin, sillä siitä eteenpäin mikään ei enää pysäytä sitä. Mielestäni Currie onnistuu hyvin draamansa nostatuksessa, ja kirjan loppu, se on perille pääsyn arvoinen. Se kokoaa langat ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, ja siihen todella tiivistyy Juniorin erikoinen elämä ja sen kaikki merkitys.

Lukukokemuksena tosiaan hieman vaihteleva, mutta parani huikaisevasti loppua kohden. Jotenkin ihastuttavan yhdysvaltalainen (olen USA-tyttö kirjallisuudessa henkeen ja vereen) ja kerronnaltaan raikas. Tykkäsin. Kannatti.

(Kuvassa tarkoituksellisesti pieni kunnianosoitus Steve Jobsille, vaikken ehkä aivan intohimoinen Apple-ihminen olekaan...)

Dystopiaa kesään

Margaret Atwood
Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003), Otava, suom. 2003.
Herran tarhurit (The Year of the Flood, 2009), Otava, suom. 2010.

Kuvat: otava.fi ja suomalainen.com

Ai että. Tulipa luettua hyviä kirjoja. Vaikea päättää, mistä aloittaa.

Taisin lukea kirjat väärässä järjestyksessä, koska aloitin Herran tarhureista aiemmin kesällä, ja Oryxin ja Craken sain loppuun tänään. Päätin kuitenkin, etten anna sen suuremmin häiritä, mutta jos joku nyt suunnittelee näihin teoksiin tutustumista, suosittelisin aloittamaan Oryxista ja Crakesta.

Kyse on sisarteoksista, jotka kertovat samasta aiheesta eri näkökulmista eri henkilöiden kautta. Oryxin ja Craken tarinaa vie eteenpäin Lumimies, maailmanlaajuisesta tuhoisasta pandemiasta kenties ainoana eloonjäänyt ihminen, joka koettaa selvitä vaikeissa ilmasto-olosuhteissa vähäisillä resursseilla seuranaan heimo geenimanipuloituja, lempeitä tabula rasa -ihmisiä, crakelaisia. Lumimies, aiemmin elämässään Jimmy, kertoo tarinaansa vähäeleisesti ja turhia jälkiviisastelematta. Maailma, jossa Jimmy eli, oli varsin pitkälle "kehittynyt". Niin sairauksia, ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin voitiin muokata loputtomiin, yhteiskunta oli jakaantunut paremman väen suojeltuihin Piireihin ja roskasakin Rahvaanmaihin. Ympäristöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin palvella ihmiskuntaa, eikä ihmiskunnalle riittänyt mikään. Vastakkaisia mielipiteitä jatkuvaan kasvuun ja "kehitykseen" ei hyväksytty, vaan toisinajattelijat hoideltiin nopeasti pois päiviltä. Ihmiskunnasta oli tarkoitus tulla kuolematon. No, näin ei käy, vaan pieleen mennään. Kovaa.

Herran tarhurit kertoo samannimisestä uskonnollisesta lahkosta, joka harjoittaa äärimmilleen vietyä ekologista elämäntapaa ja pyrkii kaikin keinoin taistelemaan yhteiskunnallista muutosta ja jatkuvaa kasvua vastaan. Tarinan päähenkilöt ovat vanhempi nainen Toby, joka selviää pandemiasta, vedettömästä tulvasta, ja pyrkii selvittämään, mitä on tapahtunut ja kuinka tilanteesta voidaan jatkaa eteenpäin sekä nuori prostituoitu Ren, joka selviää tulvasta, koska sattui sen aikana olemaan bordellinsa eristyshuoneessa odottamassa tautikaranteenin päättymistä. Molemmat naiset ovat eläneet Herran tarhureiden joukossa, Toby jopa kunnioitettuna Eevana, opettajana ja päätöksentekijänä, Ren sen sijaan lapsena äitinsä oikkujen vietävänä. Kumpikin päähenkilö elää sekä kirjan kuvaamassa nykyhetkessä että muistelee menneitä. Kolmantena osiona kirjaa rytmittävät Herran tarhurien johtajan, Aatami ensimmäisen laumalleen pitämät saarnat ja lahkon virret.

Molemmissa kirjoissa käydään surutta jatkuvan kehitysuskon kimppuun. Yhteiskunta kuvataan armottomaksi, välinpitämättömäksi, kylmäksi ja todella julmaksi, ihmisen paikka on käytännössä syntymässä päätetty - joko hän elää Piireissä tai Rahvaanmailla. Luontoa raiskataan, uusia eläinlajeja kehitetään ihmisten tarpeita ajatellen, ruokaa tuotetaan keinotekoisesti. Tavoitteena on - tietenkin - kuolemattomuus jatkuvan kasvun kautta.

Olen viime aikoina innostunut dystopioista taas tavallista enemmän, sillä jokin niissä kiehtoo minua suuresti. Ehkä se on sitä, että monissa toivotonta tulevaisuutta käsittelevissä teoksissa kuvatut asiat ovat niin mahdollisia. Osin jo tätä päivää. Tiede kuvataan usein pahana, kontrolloimattomana, joten kaipaisin ehkä jotain toisenlaistakin lähestymistapaa tulevaisuuden visioihin. Voisiko jokin muukin kuin tiede viedä ihmiskuntaa dystooppisiin näkyihin? Vai johtuuko tieteen valjastaminen kaunokirjallisuudessa pahuuden käyttöön siitä, että elämme nyt sellaista aikaa, jossa tieteellä on väistämätön ja merkittävä rooli elämässämme?

Nämä Atwoodin teokset kietoutuvat tieteen ympärille tiukasti, mutta esimerkiksi joskus aiemmin lukemani Orjattaresi kuvaakin ehkä enemmän juuri yhteiskunnallisen ja kulttuurisen degeneraation vaikutusta. Orjattaresi on toistaiseksi suosikkini Atwoodin teoksista, mutta näistäkin pidin paljon. Ehkä niiden arvoituksellisuus tosin jäi hieman häiritsemään, sillä olisin halunnut tietää kaiken ja vielä enemmän. Ehkä sorrun siinä samaan kuin Oryxin ja Craken ja Herran tarhurien kuvaamien yhteiskuntienkin ihmiset: haluamaan ja vaatimaan liikaa ja aina enemmän kuin on kohtuullista saada.

Egalian tyttäret

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret (1977, suom. 1991)

Innostuin kaivamaan tämän kirjan Helsingin kaupunginkirjaston syövereistä luettuani Zephyrin arvion siitä. Kuten aina, nytkin minulla oli muita kirjoja kesken, mutta ne olivat juuttuneet johonkin lukuliisteriin ja kaipasin jotain menevämpää väliin. Tämä oli oikein oivallinen valinta.

Egalian tyttärissä on kyse kuvitteellista rinnakkaistodellisuudesta, jossa meille tutut sukupuoliroolit on käännetty nurinniskoin ja vieläpä varsin rajusti. Naiset eli emännät hallitsevat yhteiskuntaa ja ovat perheenpäitä, miehet eli männät sen sijaan on luonnostaan sidottu hellan ja sängyn väliin. Emäntien päällikkyys perustellaan sillä, että he tuottavat jälkeläisiä. Männistähän ei voi koskaan tietää. Männän suurin toive on päästä turvakoksi jollekulle emännälle, eli saada isyysturva ja päästä huolehtimaan lapsista. Ne männät, joille tätä onnea ei suoda, jäävät jämänniksi ja tekevät sitten jotakin pikkusievää työtä (esimerkiksi opettavat!). Viehättävänä mäntänä pidetään suhteellisen pienikokoista, pehmeää ja siveää miestä, joka hoitaa tunnollisesti lapsensa ja pukeutuu mekkonsa ulkopuolella roikkuvaan kalukukkaroon. Emännät ovat (tai ainakin pyrkivät olemaan) voimakkaita, kunnianhimoisia, ronskeja ja päättäväisiä.

Itse tarina ei ole kovinkaan kummoinen. Kirjassa seurataan muutamien henkilöiden toisiinsa sotkeutuvaa elämää ja nuoren Leenatan-nimisen männän yhteiskunnallista heräämistä. Leenatan on koko nuoruutensa tottunut vallitsevaan järjestykseen, mutta murrosiän tuoksinassa hän alkaa pohtia asioita uudelta kantilta (eikä millään haluaisi alkaa käyttää kalukukkaroa). Tästä seuraa mäntien vapautusliike, joka pyrkii osoittamaan, että asioiden laitaa tulisi miettiä uudemman kerran.

Kirjalle on annettava tunnustusta varsin vinkeästä näkökulmasta. Lukiessa piti tosissaan keskittyä omien käsitysten keikauttamiseen, jotta pysyi terässä. Ihan hauskoja yksityiskohtia ja tapahtumia tarinassa riitti: esimerkiksi kielen sukupuolisidonnaisuutta käsiteltiin oivallisesti (kuinka paljon kielemme pyörii maskuliinisten ilmausten ympärillä, vaikka tarkoituksena on puhua neutraalisti) ja monia typeriä stereotypioita tökittiin rohkeasti. Mutta jokin jäi silti vaivaamaan. Tulkitsen "sen jonkin" olevan se tosiasia, että vaikka kirjassa pilkattiin sukupuolten välisen epätasa-arvon puolustamista hengästymiseen saakka, siitä ei siltikään vapauduttu. Minusta esimerkiksi se, että männät puettiin Egalian tyttärissä hameisiin ja heistä tehtiin muutenkin kovin "naismaisia" (esimerkiksi juuri se, että lyhyempiä ja pienempikokoisempia mäntiä pienine peniksineen pidettiin erityisen viehättävinä), on vain sukupuoliroolien uusintamista toisilla sanoilla. Miksi rooleja ei käännetty ympäri niin, että meidän ymmärtämämme miehekkyys olisi ollut mäntien luonto, ja he olisivat silti olleet "heikompi astia" ja kodin henki? Minusta nimittäin Egalian tyttärissä loppujen lopuksi edelleen piirrettiin selkeä raja sukupuolten välille ilman, että oikeita vaihtoehtoja olisi tuotu esiin.

No, tiedän toki, että kirjailijalla on oikeutensa. Lisäksi on huomioitava, että kirja on ilmestynyt vuonna 1977, joten se on aikansa kuva tavalla jos toisellakin, ja tällaisenaankin jo varmasti rohkea puheenvuoro. Minua kuitenkin harmittaa, etten päässyt nauttimaan huikaisevasta satiirista, vaan päässäni jyskytti koko lukuprosessin ajan ihmetys siitä, miksi roolileikkiä ei tehty toisin, ja miksi keskityttiin kuvaamaan emännät "miehinä" ja männät "naisina", vaikka monia raikkaampiakin vaihtoehtoja voisi olla. Olin myös lopulta varsin surullinen. Kirjassa tapahtuu esimerkiksi Leenatanin joukkoraiskaus, josta loppujen lopuksi syytetään häntä itseään. Toisaalta emännätkin kuvataan niin täysääliöinä, ettei heitä kohtaan voi tuntea oikein mitään empatiaa. Olisin kaivannut edes yhtä siedettävää emäntähahmoa, joka olisi ollut riittävän liberaali ja moderni liittymään mäntäliikkeeseen ja puolustamaan sitä, mutta ei sitten. Leenatanin kumppani Katrikin oli mulkku (sic!).

Joka tapauksessa kannatti ottaa ohje onkeen ja lukea kirja. Todellakin erilainen kuin muut viime aikoina lukemani, ja sopivan kevyt ja nopea välipala (joskin, kuten mainittua, jätti hieman karvaan maun). Tämä saa varmasti ajattelemaan, joten ei muuta kuin kirjastoon, mars!