Teemu Keskisarja: Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus

Toivo Harald Koljonen on viimeinen Suomessa sotaoikeuden ulkopuolella kuolemaan tuomittu ja teloitettu henkilö. Hän murhasi vuonna 1943 kirveellä viisihenkisen perheen ja heidän naapurinsa Huittisissa.

Historioitsija Teemu Keskisarja on jälleen kerran tehnyt erinomaista työtä tarttuessaan Suomen historiaan, josta hän on poiminut esiin suurilta osin unohduksiin painuneen tapahtuman. Samalla, kun hän rakentaa kirvesmurhaajan tarinaa, hän pohtii rikollisen mieltä, tekoihin johtaneita syitä ja rikosten saamaa julkisuutta.

Pahuus on kirjan kantava teema. Koljosta ei voi sanoa hulluksi, vaikka hän kiinni jäätyään yritti kuulusteluissa jos jonkinmoisia kikkoja päästäksen vastuusta. Oliko hän siis vain yksinkertaisesti äärimmäisen paha ihminen? Psykopaatti?

Koljosen elämä ei ollut herkkua. Hän koetti elättää itseään monenlaisilla sekalaisilla töillä, mutta päätyi tekemään erilaisia pikkurikoksia ja rötöksiä. Vakavammat rikokset ja väkivalta tulivat myös mukaan kuvioihin jo ennen Huittisten tapahtumia.

Koljonen sai vuonna 1941 vankeustuomion, jota hän suoritti ensin Riihimäellä ja sitten Huittisten varavankilassa. Hän suunnitteli pakoa jonkin aikaa ja sai siihen avukseen kaksi muuta vankia. Hatkat vankilasta otettuaan Koljonen kuljeskeli lähitienoilla ja päätyi lopulta Hakasen perheen pihapiiriin. Hän pyysi perheeltä yösijaa ja syötävää, muttei saanut kumpaakaan. Koljonen jäi yöpymään salaa Hakasten saunaan. Surmatyöt tapahtuivat seuraavana aamuna, aamunkoitteessa 19.3.1943.

Keskisarjan kirja on tiivistä luettavaa. Se kertoo lyhyesti Koljosen elämästä ennen vankilaa, kuvaa paon, veriteon ja sen jälkeiset tapahtumat kuin mikäkin dekkari ja päätyy pohtimaan, miksi teot tapahtuivat. Mikä sai Koljosen syyllistymään yhteen Suomen historian verisimmistä joukkosurmista?

Monelta osin Keskisarjan on todettava, ettei tiedä vastausta. Lähteet ovat historiantutkimukselle välttämättömyys, ja vaikka niitä on Koljosesta saatavilla varsin runsaasti, kaikkeen ne eivät vastaa, vaikka kuinka utelisi. Se on samaan aikaan häiritsevää ja hyvin, hyvin ymmärrettävää. Se muistuttaa lukijaa siitä, että historiankirjoitus on hyvin pitkälti tulkintoja (jopa arvauksia), se on valintoja ja päätöksiä. Historia ei ole mikään yksimielinen totuuksien jana, josta faktoja voi tilata kuin postimyynnistä.

Kirves on kirja, joka kannattaa lukea, jos on kiinnostunut suomalaisesta oikeusjärjestelmästä, rikoshistoriasta ja ihmismielen koukeroista. Se on hyvää luettavaa myös niille, joita kiinnostaa historiantutkimuksen käytäntö, sillä Keskisarja avaa ansiokkaasti käyttämiään lähteitä ja niiden ongelmia ja aukkoja.


Teemu Keskisarja: Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus
Ulkoasu: Mika Tuominen
Siltala 2015
181 s.

Arvostelukappale.

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia
Ulkoasu: Mika Tuominen
Siltala 2014
303 s.

Arvostelukappale.


Joulukuun 12. päivänä vuonna 1939 Suomi oli ollut kaksi viikkoa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Puna-armeija eteni ylivoimaisen tuntuisesti laajalla rintamalla, ja mieliala oli Suomen joukoissa matala. Sodanjohdon suunnitelma oli näennäisen yksinkertainen: jostain on saatava voitto, vaikka väkisin. Mahdollisuus siihen tuli 12.12. Tolvajärvellä, jossa Suomen joukot iskivät vasten Neuvostoliiton linnoitettuja asemia. Hyisessä säässä mahdoton onnistui ja voitto tuli. Tolvajärven taistelussa kaatui satakunta suomalaista, puna-armeijan sotilaita kuoli noin tuhat. Siitä tuli ensimmäinen merkittävä talvisodan hyökkäysvoitto Suomelle.

Teemu Keskisarjan Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia kertoo Tolvajärven taistelusta ja sen seurauksista talvisodassa ja myöhemminkin. Hän kuvaa lähinnä hämäläisen jalkaväkirykmentin vaiheita ja samalla muodostaa kuvaa taistelun johtajistosta: Paavo Talvelasta ja Aaro Pajarista. Kokonaisuus on monipuolinen ja moniääninen. Rivimiehet nousevat esiin kukin vuorollaan, ja samoin osa heistä myös haavoittuu tai kaatuu. Sota on armoton.

Tutkimuksen lähdeaineisto on laaja ja osin ennen koskematon. Keskisarja on päässyt henkilökohtaisten arkistojen ja muistojen äärelle, ja hän käyttää niitä taitavasti. Kirjan kuvaamat ihmiset, nekin, jotka kulkevat siinä mukana vain hetken, tuntuvat aidoilta ja eläviltä, niin huolellisesti Keskisarja heidät lukijalle esittelee. Samasta syystä näiden tehtaanmiesten ja maanviljelijöiden haavoittumiset ja kuolemat koskettavat lukijaa. Niitä tulee liukuhihnalta.

Talvelan ja Pajarin kautta paljastetaan upseeritason sota. Nämä pelkoa tuntemattomat miehet toimivat epäilemättä parhaan kykynsä mukaan, joskin kirja kertoo ronskein ottein myös harkitsemattomammista teoista ja sanoista. Korkeimmallakin upseeritasolla kateus ja henkilökohtaiset kaunat saattoivat kantaa pitkälle ja haitata jopa operatiivista toimintaa.

Operatiivisesta toiminnasta puheen ollen: se oli ehkä juuri se aspekti, joka teki säröjä lukukokemukseen. En ole kovin yhtään kiinnostunut siitä, miten jotkut sotajoukot jossain liikkuvat ja millaisia aseita käyttävät. Ymmärrettävästi tämä on tärkeää kokonaisuuden kannalta, kun puhutaan tietyistä taisteluista ja muutenkin lyhytaikaisesta sodasta, mutta sallin itselleni lukiessa kevyen huomion irrottamisen näiden vaiheiden kohdalla.

Vaikka Keskisarja kirjoittaa pohjimmiltaan kovaa, huolella perusteltua historiaa, paikoin hänen tyylinsä on jopa vimmainen. Lukija pääsee totisesti osaksi taisteluja, kokee niiden kylmyyden, raskauden ja yllättävyyden, palelee pakkasissa ja pelkää poteroissa. Pakko arvostaa, koska en pidä itseäni kummoisenakaan tällaisen sotatoiminnan lukijana, ja niin vain Tolvajärven jälkeen tuli ahmaistua suuremmin nikottelematta. Niin toiminnallinen se on.

Kirja on epäilemättä kiinnostavaa luettavaa niille, joita (talvi)sota muutenkin kiehtoo, sillä se tuo esiin uusia, tarkempia puolia sodan tietyistä vaiheista ja tapahtumista. Täysin satunnaisena sotakirjana se ei ehkä toimi niin hyvin, sillä pohjatiedot sodan perusliikkeistä on paikallaan olla. Toisaalta ihmiskohtaloiden kertaajana se on mainio, jos haluaa jättää itse sotatapahtumat sivurooliin. Mahdollinen lähestymistapahan sekin on.

Tolvajärven jälkeen asettuu omalle paikalleen suomalaiseen sotahistoriaan. Se paljastaa sodan moninaiset kasvot, muistuttaa sen kauheudesta ja antaa meille 75 vuotta myöhemmin eläville mahdollisuuden yrittää ymmärtää, miltä sota rivimiehen silmin näytti.

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918

Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
Siltala 2013
406 s.


Arvostelukappale.


Viipurin merkitys Suomen sisälllissodan tapahtumapaikkana on olennainen. Usein tärkeimmäksi kaupungiksi nostetaan Tampere, mutta Viipurissa koettiin yhtä lailla tärkeitä ja traagisia hetkiä. Rintama pysytteli pitkään lähellä kaupunkia ja sodan aikana siellä koettiin kaikenvärisen terrorin julma ja järjetön kosketus.

Teemu Keskisarja alkaa vähitellen nousta mielessäni kotimaisten historiantutkijoiden ja -kirjoittajien ehdottomaan kärkeen. Hän kirjoittaa kiinnostavista aiheista, tekee kattavaa taustatyötä, vakuuttaa tyylillään ja saa lukijan kiinnostumaan sellaisesta, johon on aiemmin suhtautunut ennakkoluuloisesti.

Keskisarja kuljettaa taitavasti sekä yleisempää näkökulmaa ja laajempia kokonaisuuksia että yksittäisiä henkilöitä ja elämänkohtaloita. Tämä ratkaisu luo kokonaisuuden, jossa on värejä, sävyjä ja toisensa lomittavia tasoja. Etenkin näin vaikeassa aiheessa kuin Suomen sisällissota tällainen laaja ja kiihkoton mutta syvälle pureutuva näkökulma on valttia.

Viipuri 1918 on yhtä aikaa kylmäävä ja ahdistava mutta silti tyyni. Viipuri oli liikenteen ja aselastien solmukohta, pakoon lähteneiden punaisten ohikulkupaikka ja lopulta valkoisten voitonmerkki. Talvikuukausina taisteluja käytiin parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista, ja vaikka sota vei voimia, kaupunki tarjosi paikka paikoin huvittelumahdollisuuksia sotaväsymyksestä kärsiville. Keskisarja tuo esiin punaisten joukkojen ongelmakohtia, joista yksi merkittävin oli joukkojen sekava koostumus ja turhan voimakas "demokratia", joka johti siihen, ettei ylempien käskyjä aina noudatettu kuten sodankäynti edellyttää.

Samalla kuvataan ylemmän valkoisen sodanjohdon kiemuroita ja sisällissodan monimutkaisuutta. Siinä missä Keskisarja liikkuu suvereenisti yleisellä linjalla, hän tarjoaa myös yksittäisten henkilöiden kokemuksia. Viipurin kaduilla ja rintaman pakkasissa kohdataan monia henkilöitä, joista osa vain vilahtaa kirjassa jonkin, pääsääntöisesti traagisen, sattuman tai tapahtuman vuoksi ja osa muodostaa keskeisen rangan koko kirjalle. Esimerkiksi turkulainen sanomalehtimies ja tummanpunainen Gunnar Mörn ja tämän kohtalo kertoo omalla tavallaan hyvin surullisen tarinan aatteiden repimästä Suomesta. Keskisarja on käyttänyt ns. virallisten arkistolähteiden lisäksi monipuolisesti kirjeitä, muistelmia ja muistitietoa kuvatessaan sodan vaikutusta, merkityksiä ja kokemuksia.

Jälleen kerran huomaan etääntyneeni kovasti aktiivisesta historiatietoisuudesta, jos minulla sellaista on koskaan ollutkaan. En esimerkiksi muista juuri kuulleeni kirjan kuvaamista Viipurin vallien tapahtumista eli Suomen historian tiettävästi suurimmasta joukkoteloituksesta, joka tapahtui 29. huhtikuuta ja jossa tapettiin yli 200 ihmistä. Tarkoituksena oli tappaa Viipurissa olleita venäläisiä, mutta joukossa oli melkein ketä tahansa: lapsia, naisia, siviilejä, suomalaisia, puolalaisia ja valkoisia – koko kuvio tuntuu niin järjettömältä, ettei sitä lukiessa voinut kuin pyöritellä päätään.

Viipuri 1918 on kattava, monipuolinen ja antoisa lukukokemus. Se saa pohtimaan sodankäyntiä, sisällissodan problematiikkaa, uhoa, ihmismielen kiemuroita ja kokemusten moninaisuutta. Kirjaa kuvittavat vaikuttavat valokuvat ja kansia koristavat Viipurin kartat. Kirja on muutenkin fyysisiltä ominaisuuksiltaan kiitettävän tarkkaan harkittu ja tyylikäs. Tällaista historiantutkimusta lukee mielellään, vaikka aihe raatelee syvältä.

___

Kirjasta on kirjoittanut myös Amma.

Ylenen tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteessa vääpeliksi.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio – Kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio – Kertomuksia seksistä ja väkivallasta
Kansi: Matti Berg
Siltala 2011
396 s.

Oma ostos.


Kyynelten kallio on Taivassalon pitäjässä sijaitseva paikka, jossa Suomen ensimmäiset nimeltä tiedetyt homoseksuaalit, pappilanrengit Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika teloitettiin vuonna 1665 sodomiittisesta synnistä syytettyinä. Muun muassa heidän tarinaansa historiantutkija Teemu Keskisarja avaa teoksessaan Kyynelten kallio – Tarinoita seksistä ja väkivallasta.

Kirjassa on seitsemän päälukua, jotka käsittelevät erilaisia seksuaali- ja väkivaltarikoksia 1600–1700-luvuilta. Puhutaan siis nyky-Suomen alueesta, tuolloin Ruotsin valtakunnan itäosasta. Lähteinään Keskisarja on käyttänyt pääasiassa oikeusistuinten tuottamaa materiaalia, joka kertoo nimenomaan niistä hetkistä, kun asetetut normit on ylitetty niin, että on paljastuttu.

Mielikuvitusta on menneisyyden suomalaisilla tosiaan riittänyt. Vaikka Kyynelten kallio on toki eräänlainen kuriositeettien kokoelma, omilla tavoillaan hairahtuneiden yksilöiden elämäntarinoiden koonti, se kertoo paljon kuvaamastaan ajasta ja todellisuudesta, jossa Suomen alueella elettiin. Kirjan sivuilla päästään muun muassa seuraamaan 1700-luvun alun sukupuolineutraalia avioliittoa siinä missä varsin härskejä muotoja saavaa naapurusten kolmiodraamaa.

Eläimiinsekaantuminen oli Ruotsin valtakunnassa itäosiensa perukoita myöten hyvin tavallista, joskin kuolemanrangaistuksen uhkaamaa. Harvaan eivät todellakaan jää ne tapaukset, joissa rengit ja isännät ovat sortuneet tähän syntiin. Kun tapaukset tulivat ilmi, oli tapana tappaa myös uhriksi joutunut eläin, oli se sitten yksi lauman lampaista tai talolle ehdottoman tärkeä hevonen. Valtiovalta pyrki estämään eläimiinsekaantumisen esimerkiksi kieltämällä miespuoliset paimenet. Korpimailla käskyt olivat tietenkin pelkkää sanahelinää, kun työt oli tehtävä niille resursseilla, jotka käytössä olivat.

Kirjan sivuilla lentää veri, on mustasukkaisuusdraamoja, kaksinnaimista, sukurutsaa monessa polvessa ja erilaisia hyväksikäyttötapauksia. Kirkon asettamat normit elämälle olivat tiukat ja ne pohjautuivat yksiselitteisesti Raamattuun. Käskyistä ja säännöistä huolimatta mikään ei ollut mahdotonta. Yksi aihepiiri jäi erityisen paljon mietityttämään, nimittäin lasten hyväksikäyttö. Aihe ei nouse Keskisarjan tutkimuksessa esiin, sillä siitä ei löydy juuri lainkaan lähdemainintoja. Se saa tutkijan pohtimaan, voiko olla niin, että pedofilia on vasta modernin maailman ilmiö. Tämä saa lukijan ymmälleen ja puistelemaan epäuskoisena päätään: tuskinpa vain. Keskisarjakin heittää palloa eteenpän toteamalla, että aiheessa riittää vielä paljon tutkittavaa.

Aihepiirien provosoivuudesta huolimatta Kyynelten kallio on erittäin lukijaystävällinen ja asiallinen kirja. Se on yleistajuinen ja hyvin tarinallinen, ja se on sitä tarkoituksella. Yleensähän jokainen teinisukupolvi luulee keksivänsä seksin ensimmäisenä, ja luultavasti nykyihmiset luulevat samaan tapaan keksineensä monet seksin ja väkivallan piirteet. Ehkä on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että ihminen on aina ollut kekseliäs, hätä on keksinyt keinot ja vietit ohjaavat meitäkin, vaikka luomakunnan kruunuina itseämme pidämmekin.

Ehdottoman suositeltava teos kurkistelunhaluisille ja uteliaille, miksei kelle tahansa muullekin. Voittaa nyky-Seiskat ja Hymyt mennen tullen!

___

Anki piti kirjasta myös.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).