Ante Aikio: Stallun pata

Ante Aikion saamelaismytologiasta ammentavat Aigi-sarjan teokset Jänkäjärven syöverit ja Lovi ovat olleet minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka kritisoitavaakin olen niistä löytänyt. Nyt Aikio on julkaissut samoja teemoja käsittelevän novellikokoelman Stallun pata, jonka kuusi itsenäistä novellia vievät lukijan mukanaan melkoiseen kansantarujen pyörteeseen.

Guhtor on kertomus samannimisestä pojasta, jonka äiti kuoli synnytykseen eikä kalastajaisä halua liiemmin menneitä muistella. Guhtor alkaa kuulla jonkun ulkopuolisen kuiskintaa, se jokin lupaa paljastaa menneisyyden arvoituksia, mutta millä hinnalla? Guhtor joutuu huomaamaan, että epäilys ja uteliaisuus voivat käydä kalliiksi.

Šiella on novelli, jossa Čuvje saa mielenkiintoisen vieraan: aiemmin tuntemattoman velipuolensa Gealbun. Gealbu kaipaa šiellaansa, nauhaa, joka on koottu Gealbulle tämän syntyessä. Šiella tuo onnea ja suojelee sitä, jolle se on tehty, ja Gealbu arvelee heidän isänsä vieneen sen mukanaan jättäessään perheensä vuosia aiemmin. Čuvje puolestaan päättelee, että Gealbu haluaa viedä hänen rakkaimman muistonsa, isältä saadun šiellan. Onkin syytä kääntyä kylän noidan Mielakin puoleen, sillä Čuvje ei aio luopua omastaan. Noitumisesta ei arvattavasti seuraa mitään hyvää. Šiella on yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Se on moninkertaisten väärinymmärrysten, oletusten ja perustelemattomien tekojen keitos, jonka opetus on raaka: kannattaisi tutkia ennen kuin hutkii.

Garanaksen tarina vie noidan velvollisuuksien ja taitojen matkaan. Garanas-nimisen noidan luokse tullaan kysymään neuvoa unissa, peloissa ja toiveissa. Hän auttaa parhaansa mukaan, yleensä avustamalla kysyjää kohti omia tulkintojaan. Kun eräs nuori emäntä on pahasti sairaana, Garanas lähtee apulaisensa Gummen tuella sielunmatkalle hakemaan naista takaisin tuonpuoleisesta, jonne tätä voimakkaasti kiskotaan. Vaihtokaupasta on luonnollisesti maksettava korkea hinta.

Leavvedolgi on lyhyt ja ytimekäs novelli, jossa ollaan alusta loppuun niin sanotusti asian ytimessä: stallun padassa. Askovis on päätynyt seikkailuissaan ilkeän stallun vangiksi, ja on kovaa vauhtia keittymässä tälle ruoaksi. Nokkeluus on valttia, jos aikoo selvitä kiehumasta kuoliaaksi. Novelli on mainio "vanhanajan" kertomus, jossa paha saa palkkansa ja oveluus on voimaa. Karskista tapahtumaympäristöstä huolimatta Leavvedolgi on kokoelman novelleista hauskin. 

Vuovru on Šiellan ohella suurin suosikkini Stallun padan novelleista. Siinä kaksi tarinaa risteää toisiaan taitavasti. Kaksi nuorta kulkee talvisessa erämaassa ja pyrkii viimeisillä voimillaan pakoon uhkaavaa Vuovrua. Toisaalla mies näkee unta pakoilevista nuorista. Unet, muistot ja todellisuus sekoittuvat voimakkaasti – ja aina vain niskassa tuntuu Vuovrun kuolemankatse.

Kokoelman päättävä Guovdi pureutuu vallanhimon ja hallinnan mekanismeihin. Pohjoiseen saapuneet tšuudit ovat jääneet toisen heimon vangeiksi kuten myös Aamu-niminen nuori nainen. Vangitsijoiden päällikkö Njulgu haluaa suuremmat voimat kuin kellään toisella ja siksi hänen on saatava pyydystettyä Giisajärvessä elävä salaperäinen guovdi. Vangit toimivat puolestaan erinomaisina syötteinä guovdinmetsästyksessä – tai niin Njulgu ainakin suunnittelee asioiden tapahtuvan...

Stallun padan kuusi novellia jatkavat ansiokkaasti Ante Aikion aloittamaa saamelaismytologian elementtejä hyödyntävää ja tarinankerronnan perinnettä kunnioittavaa tuotantoa. Stallun padan maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, virheet ja menestykset syntyvät kansanperinteen ja perimätiedon ymmärtämisen, jatkamisen ja uusintamisen kautta. 

Novellien henkilöt elävät tiiviissä yhteisöissä ja niiden reunamilla, joissa ovat oppineet sen, mitä on tärkeää tietää: millaisista voimista ja ihmisistä on syytä pysyä etäällä, milloin pitää olla valmis taistelemaan ja selviytymään, koska on puolestaan aika juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee.


Ante Aikio: Stallun pata
Kansi: Ilja West
Goranus & Reuna 2018
112 s.

Arvostelukappale.

__________

Haasteet: Novellihaaste2, Tundran lumoissa

Ante Aikio: Aigi II – Lovi

Aigi on noitasuvun perillinen, joka on ehtinyt saattaa itsensä jo melkoiseen soppaan aiemmissa seikkailuissaan. Nyt Aigin vihollinen, voimakas noita Mirku, on jälleen nuorukaisen kannoilla, joten Aigi päättää varoituksen saaneena ottaa jalat alleen ja lähteä kohti itää rauhallisemmille maille, kunnes kotiinpaluu on turvallisempaa.

Matkallaan Aigi kohtaa revontulisilmäisen nuoren naisen Domnan, jonka kanssa yhtä matkaa kulkeminen käy varsin miellyttäväksi molempien mielestä. Domnan suuntana on Hiipinän kylä, jonne hän houkuttelee Aigin itseään saattamaan, vaikka Aigin alkuperäinen kohde on Hiipinän rakas vihollinen Luujärvi.

Lovinoitana Aigilla on herkät aistit, mutta aivan kaikkea hänkään ei huomaa, ja niinpä tapahtumat pääsevät kasvamaan melkoiseksi vyyhdiksi ja seikkailu kiitää eteenpäin kuin tuulispää.

Luin Aigi-saagan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, ja kun kirjailija tarjosi sarjan tuoretta kakkososaa luettavakseni, oli helppo suostua. Edelleen seikkaillaan kiehtovissa saamelaistarinoiden maisemissa pienellä yliluonnollisuudella höystettynä, ja juoni kulkee jouhevasti.

Ensimmäisessä osassa turhauduin liian suuren kädestä pitäen ohjaamiseen ja asioiden alleviivaamiseen, ja ilokseni sen tyyppinen tarinankuljetus on tässä uutukaisessa vältetty lähes täysin. Vielä paikoin on kohtia, joista toistoa olisi voinut karsia ja välillä esimerkiksi päähenkilöiden tunnetiloja ja ajatustenkulkua kerrotaan juurta jaksaen, mutta varsinaiseksi häiriöksi lukunautinnolle se ei ole.

Aikio on sekoittanut saamelaistarustoa niin pääkertomukseen itseensä kuin sen sisälle omaksi kerrostumakseen. Aigi ja Domna kertovat toisilleen pieniä kansansatuja yhteisen matkansa aikana, ja niissä saadaan selityksiä esimerkiksi tähtikuvioiden synnylle. Mainio yksityiskohta, joka elävöittää tarinaa entisestään. Samoin saamelainen sanasto paljakoineen ja peskeineen on sopivalla tavalla harkittua, ei äärimmäisyyksiin vietyä ja ymmärtämistä vaikeuttavaa vaan perusteltua ja uteliaisuutta herättävää.

Vauhtia ja vaaratilanteita ei puutu, ja vaikka kirja alkaa varsin jännittävällä porojen taistelulla, pääosa tarinasta on melko rauhallisesti etenevää matkakertomusta. Loppuvaiheissa päästetään irti jo melkoiset voimat, ja kirjan viimeiset kymmenet sivut ovat kunnon rytinää ja ryskettä.

Vaikka kyse on useampiosaisesta sarjasta, nähdäkseni ensimmäisen osan lukeminen ennen tätä ei ole ehdottoman välttämätöntä. Loven alussa on lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista, ja niihin palataan aika ajoin tarinan kuluessa, jolloin kärryille kyllä pääsee, jos haluaa.

Jään odottelemaan jatkoa ja Aigin noitavoimien kehittymistä: loveen lankeaminen kuvataan tarinassa todella kiehtovasti, ja taikavoimien nivoutuminen reaalimaailmaan käy luontevasti. Minne kaikkialle Aigi vielä ehtiikään ja millaiset taidot saa hankittua, ja mitä Mirku tämän päänmenoksi keksii...


Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Kannen kuva / ulkoasu: Ante Aikio / Paula Heiäng
Goranus / Reuna 2015
282 s.

Arvostelukappale.

_____

Avaan tällä kirjalla oman Kansojen juurilla -lukuhaasteeni. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit
Ulkoasu: Anne Lehtinen
Goranus & Texthouse 2013
219 s.

Arvostelukappale.


Aigi on perheensä traagisesti nuorena menettänyt lentonoitien suvun viimeinen vesa, vetreä saamelaispoika. Hän on kasvanut Saivomaailmassa tarunhohtoisten ja hyvinvoivien gufihtarien luona, mutta joutunut vartuttuaan palaamaan takaisin Eläväisten maailmaan, jossa elelee rauhallista elämää Njaiti-poronsa kanssa.

Aigin arki saa nopean käänteen, kun hänet kutsutaan auttamaan tärkeässä tehtävässä: kevään ensimmäisen auringonsäteen nappaamisessa. Siitä kilpailevat joka vuosi hyvät ja pahat voimat, ja jos paha on nopeampi, kesä ei ehkä tule ollenkaan. Alkaa jännittävä kilpajuoksu Ulda-tunturin huipulle, jossa Aigilla on vastassaan ilkeämielinen jätti Stallu. Tarvitaan nopeutta, älyä ja ongelmanratkaisutaitoja.

Toiseen, hieman monimutkaisempaan seikkailuun Aigi päätyy, kun hän saa odottamattoman vieraan Saivomaailmasta. Gufihtarien kylänvanhin Huuva tulee pyytämään Aigilta suurta palvelusta ja apua, sillä noita on kaapannut hänen tyttärensä Ristenin ja piilottanut tämän pelottavan Jänkäjärven pohjassa olevaan luolastoon. Aigin neuvokkuutta tarvitaan jälleen, eikä hän voi kieltäytyä auttamasta: onhan Risten kaiken lisäksi hänen nuoruudenrakkautensa. Matka Jänkäjärven syövereihin on vaarallinen ja ongelmatilanteita täynnä, mutta noitien sukua oleva Aigi ei jää sormi suussa pohdiskelemaan, vaan toimii. Edes kalojen kuninkaat, verenhimoiset skaimmadakset, eivät päihitä Aigia.

Aigi-saagan aloitusosa Jänkäjärven syöverit tarjoaa seikkailua ja kansanperinnettä, mytologiaa ja jännittäviä hahmoja. Kirjan alussa esitellään tarinoiden hahmot ja näiden merkitys, lopusta löytyy sanasto niille, joille saamelainen ja pohjoinen kulttuuri yleensä on vieraampaa. Lisäksi mukana on upeita kuvia keskeisistä hahmoista.

Kirjaa lukee innolla ja saamelainen elämäntapa ja mytologia herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta. Itse tarina ei kuitenkaan ole niin monipuolinen ja jouheva, kuin mihin olisi aineksia. Kirjassa on kaksi seikkailua, joista ensimmäinen, valonsäteen metsästyksestä kertova kilpajuoksu, pysyy vielä hyvin jännitteisenä, vaikka onkin tematiikaltaan ja toteutukseltaan varsin perinteinen. Sen sijaan toinen tarina, jossa Aigi pelastaa Ristenin Jänkäjärvestä, on vähän venytetyn tuntuinen. Siinä on turhan monta nostatusyritystä ja uutta käännettä, ja ilmeisesti loppuhuipennukseksi tarkoitettu pahan noidan kohtaaminen tuntuu enää pakolliselta loppulässähdykseltä. Toisaalta se toki jättää monta ovea avoimeksi seuraavia seikkailuja ajatellen, joita ilmeisesti on jossain vaiheessa tulossa.

Aihealue ja miljöö ovat onnistuneita ja ammentavat piirteitään kiehtovasti saamelaissaagoista. Tunnelma ei sen sijaan pääse nousemaan huippuunsa, vaan jää pikemminkin hieman latteaksi. Kerronnassa on jonkin verran turhaa selittelyä ja alleviivaamista, ja erilaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä selitetään turhan holhoavasti. Paikoin kirjailija ei tunnu luottavan lukijan päättelykykyyn, vaan esimerkiksi Aigin ajatuksia ja tekemisiä selitetään auki aivan liikaa.

Kirja on naputuksestani huolimatta vetävä ja hyvää mieltä tuova. Varsinaista jännitystä se ei tarjoa, mutta toimii oivallisena kurkistuksena pohjoiseen elämäntapaan ja mytologiaan sekä antaa mahdollisuuden pohdiskella klassisia teemoja hyvästä ja pahasta, rohkeudesta ja avunannosta.