Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.

Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.

Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.

Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.

Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.

Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.

Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Taiteilijaromaanit

Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Helmet-lukuhaaste 2016 alkaa vedellä viimeisiään. Kaksi kohtaa vielä puuttuu ja nyt enää yksi, sillä sain luettua kohtaan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja lopultakin jotakin. Kysyin oloneuvoksena elelevältä appiukoltani jo alkuvuodesta jotakin kirjasuositusta, ja hän kehotti lukemaan Mika Waltaria. Selvä!

Waltari ei ole minulle aivan tuntematon. Sinuhe egyptiläinen oli huikea lukukokemus silloin neljä vuotta sitten. Viime vuonna luin omaan hyllyyn mummin jäämistöstä eksyneen Feliks onnellisen, joka ei ollut ihan niin huikea. Keväällä luin Istanbulin matkan innoittamana Lähdin Istanbuliin. Mutta siinä se, sen enempää en ole tätä kotimaista suurklassikkoa lukenut, höh!

Kirjastossa etsiydyin W-hyllylle ja kehtaan tässä tunnustaa, että nappasin sieltä kaikkein ohuimman Waltarin, joka paikalla oli. MarikaOksa oli suositellut minulle Komisario Palmun erehdystä, mutta koska sitä ei silloin ollut saatavilla, käytin "ohuin mahdollinen" -strategiaa.

Päädyin siis lukemaan Neljä päivänlaskua, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1949. Se on romaani romaanin kirjoittamisesta, vuodesta, jolloin Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläistä. Kyse ei kuitenkaan ole päiväkirjasta, vaan fiktiosta, ja varsin villistä sellaisesta.

Naulakauppiaan ammattiin kyllästynyt mies alkaa kirjoittaa mielessään kolisevista egyptiläisistä romaania. Vaimo ja tytär puuhailevat omiaan. Oma sydän on jäänyt vahingossa naispuolisen ystävän pielukselle, ja ilman sydäntä on hieman orpoa. Perhe lähtee viettämään kesää maalle, teksti etenee ja mielikuvitus laukkaa. Lopulta sydän on kuitenkin saatava takaisin, oman ja perheen hyvinvoinnin vuoksi, mutta myös siksi että romaani tulisi valmiiksi.

Jotenkin oli hankalaa päästä tämän kirjan maailmaan, vaikka mittaa on vain 138 sivua. Teksti tempoilee sinne tänne ja sen seassa olevat loppuviitteet sotkevat lukemista. Tyylissä on selkeää symbolismia, mutta olin lukiessani liian väsynyt jaksaakseni pohdiskella lukemaani tarkemmin hengessä "Mitä tämä kaikki oikeasti tarkoittaa?". Puhuvat eläimet, sienten syöminen ja monenlainen metsän aiheuttama homma hymähdytti.

Paikoin Waltarilla on tässäkin romaanissa hienoja lauseita ja ajatuksia etenkin mielikuvitukseen liittyen. Onko ihminen ja hänen työnsä koskaan valmis – kannattaako edes olla? Vai onko valmiiksi tuleminen lähinnä valmiutta kuolla pois? Lohduttavaa, että voi ajatella keskeneräisyyden olevan valmiutta tavoiteltavampaa.

En kokenut suuria hetkiä tämän romaanin parissa, lähinnä se oli pakkopullaa. Tulipa kuitenkin luettua. Seuraavaksi luen Waltarilta rohkeammin jotain paksua!

Nyt Helmet-haasteesta puuttuu enää yksi kohta eli 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. Suunnitelma on jo...!


Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2003 (1. painos 1949)
138 s.

Kirjastosta.

_______

Seitsemäs lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus meni kirjastovaraukseen vain ja ainoastaan muista blogeista lukemieni hyvien arvioiden myötä. Muuten se olisi – ikävä kyllä – livennyt tarkkaamattomaksi käyneiden silmieni ohi. Onneksi niin ei käynyt.

Kirkkauden päähenkilö ja minäkertoja on uusiseelantilainen Janet Frame, köyhän perheen kasvatti, josta tulee ensin nuori opettajatar, sitten mielenterveyspotilas ja lopulta kirjailija. Frame (1924–2004) kirjoitti laajan tuotannon, joka on pidettyä ja arvostettua, vaan toistaiseksi suomentamatonta.

Kirkkaus ei ole missään nimessä elämäkerta. Se on fiktiota, kuvitelmaa, jossa on mukana rippusia historiaa. Se on vahva, hallittu romaani, joka muodostaa monisärmäisen, aina uusia kulmia avaavan kokonaisuuden. Janetin ääni on vahva: se on kirjailijan, taiteilijan ääni siinä missä herkän ja haavoittuvan poikkeusyksilön.

Janet suljetaan vuosiksi mielisairaalaan skitsofreenikon leima papereissaan ja hän joutuu kokemaan esimerkiksi lukemattomia sähköshokkihoitoja muusta ankeasta sairaalaelämästä puhumattakaan. Pelkäsin etukäteen kirjan mielisairaalaosioita, sillä mitä enemmän psykiatrisen sairaanhoidon historiaan tutustun, sen vastenmielisemmältä se tuntuu. Eikä pelkästään tunnu – se on sitä. Jalonen on rakentanut kerrontansa kuitenkin siten, ettei ahdistus kasva yltiöpäiseksi. Mässäily ja kauhistelu loistavat poissaolollaan, jäljelle jää ihmetys ja eräänlainen voimaton tyhjyys.

Ongelmallista toki on, kun oikean ihmisen elämästä ja ajatuksista kirjoitetaan fiktiota. Vaaran paikkoja on paljon. Olen ollut aiemmin hyvinkin skeptinen tätä lajityyppiä kohtaan – pelännyt sen tekevän hallaa ihmisen oikeudelle olla oma itsensä myös jälkipolvien silmissä – mutta esimerkiksi keväällä lukemani Joyce Carol Oatesin Blondi (jonka näemmä myös kuvasin parvekkeellamme verhojen raossa, heh) jysähti sen verran kovaa, että oli pakko antaa uusi mahdollisuus.

Toisaalta Kirkkaus antaa keskimääräiselle suomalaislukijalle vapauksia: minä en ainakaan ollut Janet Framesta aiemmin kuullutkaan, joten mitään ennakko-oletuksia tai -tietoja ei ollut haittaamassa tutustumista. Eikä kirja ole tyyliltään sellainen, että sen fiktivisyyden ohimennen unohtaisi, vaan se on vimmaista tekstin virtaa, ajatusten ja mielikuvien juoksua, tunnetiloja ja yhä uutta kohti kurkottamista.

Jalosen romaani ei ole mikään läpihuutojuttu tai aivojennollausluettavaa. Se on kirjoitettu vaativalla kielellä, sen tempo riuhtoo, ajat ja paikat vaihtuvat ja minäkertojan monimutkainen mieli johdattelee paikoin kauas alkupisteestä. Kirkkaus on osoitus kirjoittamiseen ja kieleen rakentuvasta voimasta: kuinka se kiskoo pintaan ja pitää siellä, kiertyy ja joskus koreilee, mutta onnistuessaan sykkii elämää viimeiseen pisteeseen saakka.


Riitta Jalonen: Kirkkaus
Ulkoasu: ?
Tammi 2016
352 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukuisa, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Pieni kirjasto, Kirjakirppu, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus, Usva, Ullan luetut kirjat, Leena Lumi...      

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi on mitä oivallisinta luettavaa, kun on aikaa ja halua upota pitkälinjaiseen ja runsasväkiseen tarinaan. Kirja kuljettaa lukijaa mukanaan lähes 100 vuoden mittaisen ajanjakson. Ihmiset muuttuvat, mutta paikat pysyvät varsin paljon samoina. Ollaan Lontoossa ja sen lähistöllä, kartanoissa ja niiden liepeillä, autoissa ja puutarhoissa.

Vieraan lapsi alkaa kesästä 1913, kun runoilija Cecil Valance saapuu vierailulle ystävänsä ja rakastettunsa George Sawlen kotikartanoon Two Acresiin. Homoseksuaalisuus on tietenkin tabu, eikä kukaan muu tiedä nuorukaisten suhteesta. Georgen pikkusisko Daphne ihastuu Ceciliin, ja kun tämä jättää jälkeensä pitkän, arvoituksellisen ja polveilevan runon Daphnen vieraskirjaan, on historiaa taas kirjoitettu. Runosta tulee kuuluisa, etenkin kun Cecil kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja saa ylleen tarunhohtoisen viitan.

Tarina etenee alun kesästä hyppäyksittäin aina 2000-luvulle asti. Jokaisessa osiossa mukaan tulee uusia ihmisiä, ja vanhoista tutuista kuullaan hippunen joko suoraan tai sivulauseissa. Lukija pääsee mukaan 1920-luvun ylhäisiin seurapiireihin, keskiluokkaistuvampaan maailmansodan jälkeiseen aikaan, vuosisadan loppupuolen vapaamieliseen ilmapiiriin ja uuden vuosituhannen haasteisiin. Pyörivä piiri ei ole turhan pieni, vaikka lopulta kaikki tuntuukin henkilöityvän Cecil Valanceen ja häneen jossakin suhteessa olleisiin ihmisiin ja näiden jälkeläisiin ja hännystelijöihin.

Henkilöhahmoista kiinnitin erityistä huomiota Georgeen, josta tulee historian professori ja säädyllinen aviomies. Georgen suhde vaimoonsa on kiehtova: luulen, että heidän avioliittonsa on puhtaan platoninen ja molempien (mahdollinen) eroottinen kiinnostus kohdistuu omaan sukupuoleen – jos välttämättä siihenkään. Hollinghurst jättää monia kysymyksiä auki ja antaa lukijan itse päätellä tai kuvitella loput.

Toinen rasittavan kiinnostava hahmo on Paul Bryant, joka päätyy osin sattuman kautta osaksi Cecilin perhepiiriä ja alkaa lähes pakkomielteisesti tutkia runoilijaa mullistava elämäkerta mielessään. Paljoon hän taipuukin, ehkä liikaan, mutta lopulta elämäkerta julkaistaan.

Vieraan lapsi on monisyinen ja massiivinen romaani. Se on yhtä aikaa houkutteleva ja laahaava, hauska ja jaaritteleva. Hollinghurstilla on teräviä huomioita ja sujuva kynä, mutta en kiistä, etteivätkö sivukaupalla jatkuvat yhden illallisen ja jokaisen henkilön pienimmänkin eleen ja ilmeen kuvailut olisi jossain vaiheessa alkaneet haukotuttaa.

Omalla tavallaan romaani on kärkevä ja rakenteeltaan harkittu ja hiottu. Samalla se kuitenkin tempoilee vastaan, eikä päästä nauttimaan tarinansa koko annista, sillä paikoin se on vain tolkuttoman tylsä ja jankkaava. En myöskään päässyt aivan jyvälle siitä, miksi tarinan suurena koukkuna oli jälkipolvien pyrkimys selvittää, mikä Cecil Valance oli miehiään, kun se oli lukijalle selvää alusta alkaen.

Ehkä Hollinghurstin pyrkimyksenä on osoittaa elämäkertatutkimuksen perimmäinen mahdottomuus. Ei toisesta ihmisestä voi koskaan löytää mitään lopullista totuutta. Arvoitukseksi hän jää, oli kyse suurmiehestä, esivanhemmista tai tavallisesta keskinkertaisuudesta. Ja onneksi niin on – että meillä jokaisella on lopulta suoja muiden kaiveluja, uteluja ja pakonomaista ymmärrystä vastaan.


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Perttu Lämsä / Rodney Smith
Otava 2012
523 s.
E-kirja
The Stranger's Child (2011)

Oma ostos.

______

Muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Leena Lumi, Kirjanurkkaus, Amman lukuhetki, Luettua, Illuusioita, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Ilselä, Kirjojen parissa, Mustikkakummun Anna, Sonjan lukuhetket

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Maisema ja saan ensimmäisen bingoni! JIHUUUUU!!!

Leena Krohn: Erehdys

– Ei ole historiaa, mies toisti, mutta nyt matalasti kuin haluaisi uskoutua. – Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä ja suuntaa, synnytään ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua! (s. 56)

Kaaokselta vaikuttaa myös tämänhetkinen kotimainen media, kun seuraa kansanedustaja Olli Immosen kirjoittelun herättämiä aaltoja. Olli on mennyt ja tuhrinut merkkinsä ehkä paperin sijaan internetiin, ja toiset lukevat. Historiaan tämäkin tulee väistämättä jäämään, vähintään poliittisten kohujen historiaan. Jos sitäkään lopulta on olemassa, ken tietää.

Leena Krohnin uudesta romaanista Erehdys sain maistiaisia jo viime syksynä, kun olin kuuntelemassa kirjailijaa Nuoren Voiman Liiton Prosak-illassa Lavaklubilla. Esiintymisen voi halutessaan katsoa täältä. Krohn luki tuolloin vielä kirjoitusvaiheessa olleesta kirjastaan muutaman pätkän, jotka vakuuttivat jo silloin.

Nyt kun luin koko kirjan yhteen menoon, oli jälleen päädyttävä siihen yksinkertaiseen päätelmään, että Leena Krohn on nero. Erehdys on tiivis romaani, jossa ei ole sanaakaan ylimääräistä. Se kertoo juuri sen, mistä on päättänyt kertoa: muistamisen ja muistetun kirjoittamisen problematiikasta, unohtamisesta, muistojen vaillinaisuudesta ja ihmisen epätäydellisyydestä oman elämänsä kuviteltuna herrana.

Kirjan kehyskertomuksessa kirjailija E lähtee vieraaseen kaupunkiin kirjaston järjestämään kirjailijailtaan, jossa hän lukee ääneen otteita laajasta tuotannostaan vuosien varrelta. E on hieman salamyhkäinen, joskin vähitellen avautuva henkilö – kirjan teemaa selkein sävelin toisintava hahmo. Tapahtuma on jo alkumetreiltään kankea, eikä tunnelma parane, mitä pidemmälle aika kuluu. Yleisöä ei tunnu juuri kiinnostavan, mitä E lukee, ja jos kiinnostaakin, enemmän yksityiselämän asiat tai vastaukset, joita kirjailija ei mitenkään voi antaa.

Kehyskertomuksen sisällä on novelleja ja otteita E:n romaaneista, jotka kaikki jollain tapaa kietoutuvat muistamisen ja muistojen ympärille. Osassa tunnelma ja miljöö ovat jollain tapaa dystooppisia – ollaan epäilemättä jossain tulevaisuudessa – ja osa taas on tuttua tässä hetkessä ja ajassa. Teknologian kehitys, ihmisen muuttuminen massaksi ja identiteetin lipuminen yhä häilyvärajaisemmaksi ovat myös teemoja, joita Krohn E:n kirjoitusten kautta käsittelee.

En ole sen puhtaampi pulmunen kuin päätteisiinsä uppoutuneet ihmiset Erehdyksessä ovat. Olen aivan liian kiinni tietoliikenneyhteyksissä, kännykässä, sosiaalisessa mediassa. Ja tiedän sen. Pyrkimys koneiden käytön vähentämiseen herää aika ajoin – ja nuutuu lähes saman tien. Olo on ristiriitainen, sillä periaatteessa haluan tempoilla irti "tahmeasta mediasta", ja kuitenkin pidän internetiä ja erilaisia yhteydenpitokanavia relevantteina ja keskeisinä tämän ajan tuotteina ja palveluina, joiden käyttämättä jättäminen on vähintäänkin epämukavaa.

Olin viikonlopun mökillä saaressa Pohjois-Karjalassa. Netti toimii siellä kyllä, mutta rajallinen määrä energiaa (=aurinkopaneeli) toimi tehokkaana tietoliikennetekniikan säännöstelijänä. Vaikka välillä livahdin sosiaaliseen mediaan ja uutissivuille, oli kännykkä kuitenkin hyvin helppoa jättää mökkiin, kun grilliruoan laittaminen, halkojen hakkaaminen, huussin korjaaminen ja ilta-auringossa kalliolla istuminen ja kaislojen kahinan kuunteleminen olivat sen vaihtoehtoja.

Ehkä meidän aikamme ihmisten on vain kyettävä tekemään valintansa: käyttämään teknologiaa kun sitä tarvitsee ja haluaa, ja toisaalta irrottautumaan, kun on sen aika.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa. (s. 154)

Leena Krohn: Erehdys

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2015

155 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Reader, why did I marry him?, Donna mobilen kirjat, Lukupino, Kannesta kanteen, Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Täysien sivujen nautinto, Sivu sivulta, Opus eka

Kirjankansibingosta ruutu Abstrakti kuvio (eikä vieläkään bingoa, mutta ihan kohta, ihan kohta...)

        

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Olen tutustunut Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon kirjablogien ansiosta. Tokikaan hän ei ole ainoa kirjailija, jolle on käynyt näin, mutta yksi niistä, joka tulee yleensä ensimmäisten joukossa mieleen tästä "lajityypistä". Olen kirjoittanut blogiini Harjukaupungin salakäytävistä sekä uusimmasta romaanista Sielut kulkevat sateessa. Kumpaankaan en aivan ihastunut, mutta Jääskeläisessä on jotain kiehtovaa, sillä hänen tuotantonsa kiinnostaa minua kyllä.

Lumikko ja yhdeksän muuta on Jääskeläisen esikoisromaani. Se kertoo, no, kirjailijasta, tai itse asiassa kirjailijoista, kirjoittamisesta, kirjoista ja mielikuvituksen laukasta. Äidinkielen sijaisopettajana työskentelevä Ella Milana huomaa oppilaansa kirjallisuusesseessä kummallisia piirteitä. Ikään kuin oppilas olisi lukenun Rikoksen ja rangaistuksen, jonka juoni on jotenkin muuttunut.

Ella pääsee julkaisemansa novellin ansiosta osaksi kotikaupunkinsa Jäniksenselän ja ehkä koko maailman kuuluisimman suomalaisen kirjailijan Laura Lumikon kirjallista seuraa. Seuran yhdeksän muuta jäsentä ovat menestyneitä kirjailijoita. Seuran sääntöihin kuuluu Peli, johon voi tulla haastetuksi milloin vain ja jossa voi tapahtua mitä tahansa. Salaisuudet menneisyydestä alkavat paljastua Ellalle – ja muillekin.

Kirjan juonta on turha yrittää tiivistää, se on luettava ja koettava itse. Tarina on monisyinen, viihdyttävä ja jännittäväkin. Sen käänteitä on turha arvailla etukäteen, sillä kirjailija yllättää kyllä, vaikka kuinka yrittäisi olla skarppina.

Jääskeläisen erikoinen tyyli pääsee kirjassa oikeuksiinsa. Hän kirjoittaa toteavasti, kuvailevasti ja koukuttavasti, kaikkea yhtä aikaa. Tarina on jollain tapaa hyvin kirjallinen: lukija tiedostaa koko ajan lukevansa kirjaa, joka kertoo kirjoista ja kirjailijuudesta. Itse en ihan uponnut tarinan vietäväksi, mutta toisaalta se johtuu siitä, etten vieläkään ole ihan sinut maagisen realismin kanssa. Pidän siitä, että kirjallinen maailma on jollain tapaa vinksallaan, mutta samalla se saattaa etäännyttää. Minua ainakin.

Päähenkilö Ella Milana on kiinnostava hahmo, ja niin ovat muutkin kirjallisuusseuran jäsenet. Häikäilemättömiä, hölmöjä, uteliaita, vaiteliaita, ahneita, muistonsa tukahduttaneita. Salaperäinen Laura Lumikko jää taustavaikuttajaksi, eikä hänestä saa kiinni. Liekö koko kirjailijaa olemassakaan? Vai onko kirjailijoita koskaan lopulta olemassa?

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka kannattaa lukea. Se on hyvin erikoinen, muttei ärsyttävällä tavalla. Siitä saa kiinni, ja samalla ei voi olla ihan varma, mitä tuli lukeneeksi. Ihan kaikkea en tainnut huomata ja hoksata, mutta... käykö niin lopulta koskaan? Ainahan jotain jää sivuun ja menee ohi. Mutta eikö se olekin mielikuvituksen voimassa parasta, että tyhjät kohdat täyttyvät kyllä tavalla tai toisella?


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Ulkoasu: Susanna Raunio
Atena 2010 (1. painos 2006)
322 s.
E-kirja.

Oma ostos.

______

Muualla: Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?, Hyllytontun höpinöitä, Kirjasfääri, Tarukirja, Mustetta paperilla, Lumiomena, Calendula, Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa, Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Nenä kirjassa, Taikakirjaimet, Morren maailma, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua ja niin edelleen...                 

Sylvia Beach: Shakespeare and Company

Sylvia Beach: Shakespeare and Company
Suomentajat: Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Ulkoasu: ?
Tammi 2003
266 s.
Shakespeare and Company (1959)

Kirjastosta.


Sylvia Beach (1887–1962) oli yhdysvaltalainen pappisperheen tytär, joka perusti vuonna 1919 Pariisiin legendaarisen maineen kasvattaneen kirjakaupan Shakespeare & Companyn. Kirjakaupasta tuli sotienvälisen Pariisin kirjallisen kulttuurin keskus – ja nimenomaan ulkomaisen sellaisen. Beachin helmoissa olivat vuorollaan turvassa niin Ernest Hemingway kuin James Joycekin, monien muiden 1920-luvun kirjallisuusnimien ohella.

Shakespeare and Company on Beachin oma muistelmateos kirjakaupan historiasta sen perustamisesta toiseen maailmansotaan. Se alkaa lyhyestä perhetaustakatsauksesta, mutta pian siirrytään itse asiaan: Pariisiin ja piskuisen, englanninkielistä kirjallisuutta myyvän ja lainaavan kirjakaupan perustamiseen ja melko pian alkavaan, maltilliseen menestykseen. Aina se ei ollut taloudellista, mutta henkistä se oli senkin edestä. Sylvia Beach teki valtavan työn edistäessään englanninkielisen kirjallisuuden asemaa Pariisissa ja suojellessaan ja tukiessaan nuoria kirjailijalahjakkuuksia. Hänen ansiotaan on, että James Joycen Odysseus näki päivänvalon ja myös pysyi valokeilassa vaikeuksista (esimerkiksi vahvasta sensuurista) huolimatta. (Ja minun on ehkä joskus pakko yrittää lukea se. Perhana.)

Jos saisin aikakoneen, matkustaisin ensimmäisenä 1920-luvulle ja luultavasti juurikin Pariisiin. Tuossa ajanjaksossa on jotain todella kiehtovaa, olihan se monin tavoin villi ja vapaa, joskin myös ongelmallinen. Luulen, että sopisin sinne hyvin. Tosin ehkä aikakoneeni pitäisi sisältää myös sukupuolenvaihdosmahdollisuus, sillä mieluummin olisin tuon ajan mies. Naisten roolina tuntui olevan joko muusa, nalkuttava vaimo tai hymyilevä koriste – lukuun ottamatta kenties juuri Sylvia Beachia ja muutamaa muuta uranuurtajaa ja rohkeaa oman tiensä kulkijaa, jotka tekivät, mitä halusivat helmat liehuen ja kulmankurtistukset ohittaen.

Shakespeare and Company on sympaattinen kirja, mutta sillä on ongelmansa. Yksi niistä on se, ettei se ole kovin hyvin kirjoitettu. Onkin onni, että Sylvia Beach pitäytyi urallaan pääosin siinä, missä oli hyvä: kirjojen myynnissä, kustantajana, kulttuuripiirien ja kirjailijoiden tukijana ja suojelijana. Kirjailijana hän ei nimittäin ole kummoinen. Kirja on aika puuduttava, sen luvut ja aihepiirit hyppivät sinne tänne, ja siinä on melkoisesti toistoa. Toisaalta kyse on Beachin vanhemmalla iällä koostamasta muistelmateoksesta, jossa hän on halunnut korostaa nimenomaan kirjakauppansa historiaa ja läpikuljettuja vuosia, joten siinä mielessä jatkuva samoihin asioihin palaaminen ja yhä uusien anekdoottien esittely on jokseenkin perusteltua.

Luin tätä kirjaa todella kauan, ainakin kolme viikkoa. Hitaus johtui juurikin tyylistä: kirja ei imaissut mukaansa, vaan sitä jaksoi lukea ehkä luvun, kaksi kerrallaan. Sitten teksti ja lukeminen tökkäsivät jälleen. Osittain kyllä pidin kovasti Beachin kepeäntuntuisesta kerronnasta ja positiivisesta otteesta kokemuksiinsa. Vaikka välillä käytiin syvällä ja vaikkei elämä ehkä antanut Beachille aivan kaikkea juuri niin kuin hän olisi toivonut, Shakespeare and Company ei menetä pilkettä silmäkulmassa ja rivien välissä.

Shakespeare and Company kesäkuussa 2014
(© jeepau, kuva lainattu luvalla)

Vierailimme kesäkuun Pariisin matkallamme nykyisessä Shakespeare & Companyssa. Odotin kirjakaupan näkemistä innolla ja hermotkin meinasivat mennä, kun emme sitä ihan heti löytäneet (lähestyminen väärästä suunnasta ynnä kahvivaje?). Lopulta kuitenkin tupsahdimme oikeaan paikkaan ja hetken henkeä vedettyämme syöksyimme muiden turistien sekaan. Kauppa sinänsä on aivan ihastuttava ja täynnä aarteita, joita olisi voinut kuskata kotiin useamman kassillisen, mutta lopulta ahtaus ja ihmisten päällekäyvyys muodostivat liian kovan limbon, ja ulos oli päästävä. Mitään en ostanut, eikä harmita ollenkaan. Jossain määrin petyin kovasti. Sylvian kuvaamaa tunnelmaa ei ollut lähimaillakaan – mutta hölmöähän sellaista olisi ollut odottaakaan.

Huolimatta sekä kirjan että kaupan aiheuttamasta kevyehköstä pettymyksestä en edellenkään vaihtaisi aikakoneen asetuksia. Suuntana olisi edelleen 1920-luvun Pariisi. Ehkä voisin päätyä puotiapulaiseksi tai oikolukijaksi, shampanjanjuojaksi tai ikkunanpesijäksi – ei sen niin väliä!

_____

Kirjakaupan tarinaa ovat lukeneet myös Lumiomenan Katja (jolle myös nousi pienimuotoinen Joyce-kuume), Kujerruksien Linnea (ja hurmaannus!), Suvi Orfeuksen kääntöpiiriltä (joka ei ihastunut varauksetta) sekä Stazzy (joka pitää kirjan tarinoivaa tyyliä sekä sen vahvuutena että heikkoutena).

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Juha Itkonen: Seitsemäntoista
Otava 2010
383 s.

Kirjakauppaostos.


On kesä 1990-luvun alussa, sen nelikirjaimisen sanan varjossa. Lukiolaispoika Henrik on ensimmäisessä kesätyössään pikkukaupungin ruokamarketissa. Siellä ylemmän keskiluokan pehmein hansikkain kohdeltu Henrik kohtaa ensimmäistä kertaa kunnolla aivan erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Selkeimmin joukosta erottuu Vesku, puolenvälin kolmattakymmentä ylittänyt kaveri, jolla on suuria suunnitelmia ja haaveita ja puheita, ja joka kiintyy kesäpoika-Henrikiin varsin paljon. Veskun siivellä Henrik pääsee välillä kapakoihin, pois Linnan rannasta, jossa alaikäisten on tapana kokoontua, ja myöhemmin reissuun Floridaan saakka.

Tästä kaikesta ja paljon muusta kansan rakastama kirjailija Julius Ilonen kirjoittaa myöhemmin menestyskirjan.

Samoihin aikoihin Ilosen kirjan ilmestymisen kanssa masentuneen ja huoneeseensa linnoittuneen poikansa elämää (ja omaansa) murehtii viisikymppinen Päivi, saman ruokamarketin seinien sisällä pääasiallisen työuransa tehnyt entinen punkkari. Päivi osallistuu kirjastolla järjestettävälle kirjoituskurssille, jota vetää yhdellä ainoalla muinaisella romaanillaan läänintaiteilijaksi nimetty kirjailija Matti. Kirjoittaessaan oman elämänsä solmuja auki Päivin on todettava, että oman kaupungin pojan Juliuksen näkemys 1990-luvun alun tapahtumista ja ihmisistä, etenkin kirjassa Veskuksi nimitetystä herkästä Harrista, on vähintäänkin reilusti väritetty, ellei jopa täyttä valhetta. Alkaa muistojen, niiden oikeutuksen, totuuden ja fiktion välinen piirileikki, joka vahingoittaa lopulta kaikkia.

Juha Itkosen Seitsemäntoista on viides kirja, jonka herran tuotannosta olen lukenut. Kohti oli ensimmäinen, enkä muista siitä enää paljoa. Vain sen verran, että kirja tuli ahmaistua. Anna minun rakastaa enemmän ja Hetken hohtava valo ovat olleet miellyttäviä, jossain määrin tunteellisiakin lukukokemuksia. Novellikokoelma Huolimattomia unelmia on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että olen löytänyt siinä esiin nousevia teemoja ja aihioita Itkosen romaaneista. Niin myös tästä juuri lukemastani, sillä muistan kokoelmassa olevan novellin, jossa kaksi miestä matkustaa Floridaan, eikä heidän välisensä suhde ole lainkaan selvä.

Yhtä kaikki, voinee sanoa, että luen Itkosta mielelläni. Esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä on vielä lukematta, mutta pakkohan tässä on tunnustaa, että Itkonen iskee – en kai minä muuten häntä lukisi. Jotain sellaista hänen kirjoissaan on, etten malta olla lukematta ja uppoutumatta niiden mukaan.

Seitsemäntoista ei kuitenkaan ollut minulle kirja, johon olisin kadonnut ja jota olisin ahminut nautinnon vallassa. Pikemminkin se ärsytti, piti etäällä ja loppua kohden – vaikka tarinan kierrokset sinänsä kovenivat – kyllästytti. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kertoo Henrikistä ja nuoruudesta sekä Päivistä ja muistoista. Toinen osa kietoutuu kirjailija Ilosen ympärille ja on kirjemuotoinen. Kolmannessa osassa fakta ja fiktio alkavat tosissaan kiusoitella toisiaan.

Sinänsä romaanin ansiot ovat selvät. Se on monikerroksinen, yllättävä, ei liian helppo. Sen kieli on voimakasta, sujuvaa ja ilmaisuvoimaista.

Mutta jokin estää nauttimasta. Liekö se liika kikkailu? Vai se, että en millään jaksa kiinnostua kirjailijan tuskasta kirjoittamisen äärellä? Se, että pohjimmiltaan pidän kaikkein eniten suoraviivaisesta proosasta, tarinasta, joka pysyy erossa metafiktiosta? Varmaankin kaikki tämä. Lisäksi Päivissä on epäuskottavuutta, joka häiritsee. Ei kukaan viisikymppinen käytä niin paljon vittua puheessaan! Henrik on muuten onnistunut hahmo, mutta hänen muutoksensa peruslukiojampasta kirjallisuuden rakastajaksi (tai pikemminkin nuoreksi mieheksi, joka haluaisi rakastaa kirjallisuutta) on jotenkin, no, outo. Se vain tapahtuu, perustelematta, tyhjää kumisten. Ja Vesku/Harri jää kaiken kaikkiaan etäälle. Sivujuonteeksi, vaikka keskeinen onkin. Toisaalta niin on varmasti ollut tarkoituskin. Onhan hän lopulta kiistanalaisin henkilö, ihminen, josta jokaisella on jotain sanottavaa, jotain muistettavaa, eikä kukaan lopulta tiedä, miten kävi. (Eikä ole ottanut selvää.)

Seitsemäntoista ei nouse suosikikseni. Se saa kuitenkin uskomaan edelleen Itkosen taitoon ja odottamaan seuraavaa. Toisaalta toivoisin tuotantoon tulevan uusia piirteitä. Ehkä olisi jo aika päästää irti pikkukaupunkimenneisyydestä, karistaa nuoruuden pölyt jaloista ja katsoa rohkeasti uusiin suuntiin?

Tai sitten ei ole, ja juuri niin on hyvä. Ja minäkin sen vielä hyväksyn.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja, Helmi-Maaria Pisara ja Jori.

Seitsemäntoista on 38. TBR-listani luettu kirja.

Nuoruuteni Pariisi

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Suomentaja: Jouko Linturi
Tammen Keltainen pokkari 2010
(1. suomenkielinen painos 1964)
209 s.
A Moveable Feast (1964)

Omasta hyllystä.


Mutta Pariisi on hyvin vanha kaupunki ja me olimme nuoria, eikä Pariisissa ollut yksinkertaista mikään, ei edes köyhyys eikä yllättävä rahan tulo, ei kuutamo, ei oikea ja väärä, ei myöskään vierellä kuutamossa makaavan ihmisen hengitys. (s. 60)

Eräs työkaverini kysyi minulta vähän aikaa sitten, miten löydän aina uutta luettavaa, ja mistä tiedän, mitä kannattaa lukea. Mietin hetken, sillä kysymys oli oikeasti aika osuva. En kertonut kirjablogeista, en kirjaston BestSeller-hyllystä – kaikkein vähiten kerroin mitään siitä kummallisesta lukutoukan aistista, joka saattaa toisinaan vain johdattaa kirjojen äärelle. Sen sijaan sanoin, että yllättävän usein kirjat johtavat toisiinsa: kun lukee yhtä kirjaa, siinä viitataan tavalla tai toisella, joskus ihan suoraan, johonkin toiseen kirjaan. Tai ylipäänsä lukemansa kirjan teema (tai joku niistä) alkaa kiehtoa niin paljon, että mieleen pompsahtaa jokin muu samoilla aallonpituuksilla keikkuva kirja, johon tarttuu sitten seuraavaksi.

Kun luin Satu Waltarin Kahvila Mabillonin vähän aikaa sitten, olin lievän Pariisi-kärpäsen puraisema. Olimme juuri katsoneet Midnight in Paris -elokuvan, jossa Kadotettu sukupolvi on hyvin keskeisessä roolissa. Mabillonin jälkeen päätin jatkaa kirjallista Pariisinmatkaani, ja tartuin TBR-listallani komeilevaan Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisiin. The Lost Generation parhaimmillaan.

Kyse on Hemingwayn vähän ennen kuolemaansa viimeistelemästä muistelmateoksesta, joka kertoo 1920-luvun Pariisista. Hemingway vietti siellä huomattavan paljon aikaa, kuten tekivät monet muutkin kirjailijat ja taiteilijat. Nuoruuteni Pariisi marssittaa esiin muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Gertrude Steinin ja Ezra Poundin. Kirjan sivuilla luuhataan halvoissa kahviloissa, kapakoissa, ravintoloissa, Shakespeare & Company -kirjakaupassa, kalseissa vuokrahuoneistoissa, hevoskilpailuissa, juhlissa, taiteellisissa salongeissa, lomamatkoilla, jopa Alpeilla.

Samalla Hemingway taistelee kirjallisten intohimojensa ja ongelmiensa kanssa. Hän raapustaa – tai koettaa raapustaa – kasaan novelleja tienatakseen edes hieman voita omalle ja vaimonsa leivälle, pohtii romaaniaan, kadehtii julkaisevia ja kirjoituksillaan kunnolla toimeen tulevia kirjailijatuttujaan, pelaa uhkapelejä, haaveilee Espanjanmatkoista. Niin, ja juo.

Nuoruuteni Pariisi on kirjoituskokoelma, omaelämäkerrallinen siivu aikakaudesta, joka kiehtoo minua suuresti. Iloinen 20-luku, elääpä sitä! Siitä huolimatta, ettei Hemingway anna erityisen pumpulista kuvaa ajastaan Pariisin pyörteissä, minä kyllä voisin tilata yhden aikamatkataksin kuljettamaan sinne. Edes vilkaisemaan! Edes yhden viskipaukun ajaksi!

Ihastuin Hemingwayhin, kun luin hänen novellikokoelmansa Ensimmäiset 49 kertomusta. Muuta en herralta olekaan vielä lukenut, en vieläkään Vanhusta ja merta, enkä mitään muutakaan. Oli tavallaan ihan hyväkin poiketa perusproosasta muistelmateokseen, sillä ainakin se hieman himmensi kirjailijan kuvaa mielessäni. Mitenkään miellyttävä ihminen Hemingway tuskin oli, ja aika inhorealistisesti hän kuvaa myös lähipiiriään ja tuttaviaan. Jopa Fitzgerald, jota Hemingway kai piti ihan ystävänään, saa melko kovaa kyytiä Nuoruuteni Pariisin sivuilla.

En ollut mitenkään hurmiossa lukiessani tätä kirjaa. Olihan se mielenkiintoinen ajankuva, ja Hemingwayn kynä on terävä ja sen jälki jollain tavoin juuri makuni mukainen. Mutta luulen (ja tiedänkin jo), että herran proosa uppoaa minuun paremmin. Muistelmissa on omat hyvät puolensa, ja tässä tapauksessa tiukka ajallinen rajaus toimii, mutta ihan en silti tullut imaistuksi mukaan.

Kirjojen ketjuteoria sai joka tapauksessa jälleen vahvistusta, sillä seuraavaksi tai ainakin varsin pian tekisi mieleni tarttua F. Scott Fitzgeraldiin. Yö on hellä tuli hankittua kirpparilta taannoin, joten se voisi olla looginen valinta...

Muiden mietteitä Nuoruuteni Pariisista: Luru ja Katri.

Osallistun kirjalla haasteeseen So American, josta vain hieman kategorian sääntöjä venyttämällä saan avattua osion The Lost Generation + Depression-era. (Kirja on kirjoitettu vasta vuosina 1957–60, mutta koska se kuvaa niin keskeisesti nimenomaan kadonnutta sukupolvea, aion laskea sen kyseiseen kategoriaan.) Ja pääsen ruksimaan jälleen yhden kohdan TBR-listallani.

P.S. Niin, ja sille työkaverilleni kerroin vielä erinäisistä "Nämä kirjat on jokaisen luettava ennen kuolemaansa" -listoista, joista tyyppi innostui niin, että tulosti muutaman saman tien itselleen muistilapuiksi. Näin se kirjallisuuden ilosanoman levittäminen onnistuu kuin huomaamatta. Ja lukutoukka hieroo käsiään tyytyväisenä...

Kirjailijoiden Helsinki

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Gummerus 2012
289 s.

Kirjastosta.


Toimittaja Eino Leino (ei sukua) on koonnut ja kirjoittanut kiehtovan matkaoppaan kirjalliseen Helsinkiin. Teoksessa käydään kaupunginosittain, pääasiassa kantakaupungissa liikkuen, läpi pääkaupungissa asuneita ja vaikuttaneita kirjailijoita, heidän kotikatujaan, opinahjojaan ja kantakapakoitaan. Mukana on kirjallisuusluettelo, paikkahakemisto ja muutama kartta. Varsinaisen kronologian sijaan kirjassa edetään kaupunginosien mukaan, hieman siis pomppien. Lähestymistapana se on kuitenkin nähdäkseni perusteltu.

Teksti on kevyehköä, mukanaan helposti kuljettavaa. Henkilöitä marssitetaan areenalle tasaista tahtia, mutta suoranaista ähkyä en kokenut, sillä kirjailijat kiinnostavat minua niin paljon, että toivotin jokaisen uuden henkilön tervetulleeksi. Suurten kirjallisten linjojen sijaan Leino keskittyy kuvaamaan kirjailijoita nimenomaan Helsingin kautta: mitä he kaupungissa tekivät, miten se kokivat, missä asuivat ja liikkuivat. Kirjailijoista ei rakenneta elämäkertakuvia, vaan lukijan oletetaan tietävän, kuka kukakin on. Ainakin sen verran huomaa – ellei se jo ennen lukemista ole tiedossa – että pienet ovat piirit, aina olleet ja varmaankin aina tulevat olemaan.

Kirjan aihe on siis minulle mieluisa ja koin saavani Kirjailijoiden Helsingistä paljon irti. Mieluisia ovat siis nimittäin sekä kirjailijat että kaupunki itsessään. Puolitoista vuotta olen täällä jo (vasta?) asunut, ja Helsinki on vienyt sydämeni. Ehkä siihen vaikuttaa suuresti se, että saan etuoikeutetusti asua keskellä kaupunkia ja meren ääressä (rantaan on kotiovelta alle 200 metriä), mutta en usko tuntemusteni olennaisesti muuttuvan, vaikka asuinalue joskus vaihtuisikin (tai pikemminkin realistisesti ajatellen: kun se joskus vaihtuu).

Fiilistelystä huolimatta risujakin on annettavana. Kirjan taitto on nimittäin mielestäni epäonnistunut, sillä tekstin lomaan on sijoitettu jonkin verran valokuvia, jotka nyt jäävät aivan sivuseikoiksi: pienet mustavalkoiset kuvat tavallisella romaanipaperilla eivät pääse minkäänlaisiin oikeuksiinsa. Ehkä toisenlainen ulkomuoto houkuttelisi enemmän myös niitä lukijoita, joita ihan pelkkä tekstin aihe ei riitä sytyttämään. Lisäksi tekstissä on paljon suoria, paikoin varsin pitkiä sitaatteja kirjailijoiden kirjoista, kirjeistä tai muista lähteistä, jotka on isketty suoraan tekstin sisään, paikoin kursiivilla, paikoin pelkissä lainausmerkeissä. Rasittava tyyli.

Toinen seikka, joka paikoin tökkäsi vasten kasvoja, oli hieman turhan runolliseksi äityvä leipäteksti. En ole asiantuntija suomen kielessä, mutta mielestäni esimerkiksi seuraavissa lauseissa on jokseenkin häiritsevä sanajärjestys:

"Ystävyydessä ei merkinnyt mitään sosiaalinen asema." (s. 104)

"Naisten tupakointia nuori Mika Waltari ei kirjoituksessaan tuominnut." (s. 109)

"Samaa tietä kulki uudessa avioliitossaan Henrikin isä Kulosaaressa." (s. 186)

Vai onko vika vain lukijassa? Jep, hieman nillitystä ehkä, mutta kun huomasin, että sanajärjestys alkoi toistuvasti olla kielikorvani vastainen, en voinut enää olla kiinnittämättä siihen huomiota ja niin se nousi ehkä turhan keskeiseen asemaan lukukokemuksessani. Joku muu ei näitä varmaan edes lukiessaan huomaa.

Kolmas asia, ja mielestäni todella rasittava moka, on jäänyt kirjan ensimmäiseen lukuun, Kuninkaan Turusta keisarin Helsinkiin, Kruunuhakaan, jossa kerrotaan 1800-luvun suurmiehistä Helsingin pyörteissä. Vuosiluvut hyppivät tässä osiossa aivan miten sattuu, ja liian monessa kohdassa 1800-luku muuttuu 1900-luvuksi.

Runot saivat joksikin aikaa jäädä taka-alalle, kun työstettävänä oli väitöskirja ja tähtäimessä ura yliopiston opettajana. Runeberg ahkeroi ja sai väitöskirjansa valmiiksi jo kesällä 1930. (s. 19–20)

Minua eivät tahattomat kirjoitusvirheet sinänsä haittaa, kukaan ei ole erehtymätön, ei edes oikolukija, mutta Kirjailijoiden Helsingissä näitä mokia oli oikeasti aivan säännönmukaisesti.

Kirja ei tosiaan ole mikään kronologinen esitys, vaan henkilöt ja aikakaudet risteävät useamman kerran eri luvuissa. Yleisesti ottaen tämä oli minusta ihan hyvä rakenne, mutta toisaalta jotkin asiat tuli kerrottua kahdesti ilman, että se olisi ollut vaikkapa tematiikan vahvistamisen kannalta perusteltua. Esimerkiksi Maiju Lassilan onneton kohtalo matkalla teloitettavaksi Santahaminaan kerrotaan kahdesti.

Höh, kuulostanpa nyt ihan siltä kuin olisi mennyt hiekkaa vääriin paikkoihin. Oikeasti tykkäsin tästä kirjasta ja sen lukemisesta suhteellisen paljon, oli todella mielenkiintoista sukeltaa suosikkikaupunkini pyörteisiin kiehtovasta näkökulmasta. Leino on tehnyt ihailtavan paljon taustatyötä, rakkaudesta Helsinkiin. Mikäli siis suomalaiset kirjailijat ja/tai monikasvoinen ja merituulen hellimä pääkaupunkimme kiinnostavat, lue tämä kirja. Et kadu.

Kirjailijoiden Helsinkiin on matkustettu myös Sinisen linnan kirjastossa, Amman lukuhetkessä ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Tietokirjat.

Ps. Vaikka tämä onkin jo toinen tekstini tänään, ei hätää. En aio jatkaa tällä tahdilla mitenkään säännöllisesti. Nyt vain tuli luettua muutama kirja sopivasti loppuun, ja oli hyvin aikaa kirjoitella. En siis ole muuttunut superihmiseksi miltään kantilta tarkasteltuna.