Satu Waltari: Kahvila Mabillon
WSOY 1952
187 s.
Omasta hyllystä.
Koko maailma, tai ainakin koko metsä, oli täynnä aurinkoa ja pieniä valkoisia kukkia ja sinistä taivasta ja onnellisia ihmisiä ja hiukan surullisia ihmisiä, jotka huomenna taas olisivat onnellisia, ja taivaalla uiskenteli hauraita hattaroita, ja tästä sunnuntaista lähtien me olisimme aina yhdessä ja pitäisimme suuria, punaisia ruusuja vanhassa pesukannussa emmekä koskaan riitelisi. (s. 97)
Kahvila Mabillon kertoo 1950-luvun alun Pariisista. Kirjan sivuilla tulevat tutuiksi boheemipiirit, Pariisin eri kaupunginosat, pienet ullakkohuoneet, sillat ja Seinen rannat, franginvenytys ja se ihanan kamala nuoruus. Parikymppiset pitkätukat notkuvat menemään, osa taidetta tehden, osa opiskellen, osa työskennellen. Luetaan Sartrea ja podetaan eksistentialistisia kriisejä, ihastutaan, suudellaan, ihmetellään naapurin kissaa ja kuljetetaan lemmikkimarsua korissa piknikille Luxemburgin puistoon.
Suomalaistytön hyppäys ulkomaille on kuvattu lämpimästi ja aidosti, mutta sopivasti väritellen. Ei ole puhettakaan koti-ikävästä tai mistään muustakaan yhtä proosallisesta, vaan maailmannaisen elkeet löytyvät kuin luonnostaan ja oma paikka boheemista Pariisista siinä samalla. Ikuinen rahapula on vain viehättävä kuriositeetti, epämääräiset ihmissuhteet kuuluvat asiaan, opiskelu antaa sen, minkä siltä haluaa ottaa. Aivan päämäärätöntä haahuilu ei kuitenkaan ole, sillä lopulta on kotiinlähdön aika, itse kullakin.
Satu Waltarihan (s. 1932) on Mika Waltarin tytär, joka lähti nuorena plikkana Ranskaan opiskelemaan, ja teki työuransa kirjailijana ja kääntäjänä. Moisesta taustasta ponnahtaminen ei varmasti ole ollut mitenkään helpoin mahdollinen homma, mutta ymmärtääkseni Waltari nauttii lukijoiden ja kriitikoiden kunnioitusta. Olen valmis yhtymään kuoroon, sillä Kahvila Mabillon on aivan valloittava teos.
Kirja on kiehtova yhdistelmä tarkkaa ajankuvaa ja samalla ajattomuutta. Monet esiin nousevat teemat, kuten nyt vaikka ikuinen nuorison paheksunta, oman identiteetin pohtiminen ja ihmissuhteiden sekamelskat, ovat aivan yhtä keskeisiä nyt kuin 60 vuotta sitten. Tietenkin, sillä sitähän se nuoruus on!
Kahvila Mabillon on selkeän juonellisen tarinan sijaan pikemminkin tunnelmapaloja ja hetkiä. Minäkertoja keskittyy itsensä sijaan kuvaamaan maailmaa ja ihmisiä ympärillään, ja hän taitaa halutakin jäädä hieman sivurooliin. Vasta loppupuolella hän nousee keskeisemmäksi, ottaa oman tilansa ja paikkansa tarinassa.
Pidän kirjan konstailemattomuudesta ja selittelemättömyydestä. Taustojen, syiden ja selitysten kartoituksen annetaan suosiolla olla, ja keskitytään siihen, mikä boheemikahvilan pöydässä on keskeisempää: tähän hetkeen, korkeintaan eiliseen, ehkä huomiseen. Tyyli ja toteutus sopivat tällaiseen lyhyeen romaaniin, pitemmän tarinan kohdalla olisin saattanut hieman turhautua. Nyt kaikki olennainen kerrotaan, mutta osataan myös päästää irti.
Ole niin kiltti ja pidä minua kädestä. Olen niin kauhean yksin näitten valkoisten kukkieni keskellä. Annetaan vain kaikkien mennä ohitse, emme ole velkaa kenellekään mitään, jokainen kuolee aikanaan ja omalla tavallaan ja yksin. Miksei voisi aina pysytellä yksin – tai melkein yksin. (s. 103)
Kahvila Mabillon on raikas pala historiaa, kurkistus nuoruuteen, aikaikkuna kuudenkymmenen vuoden taakse. Voi kun olisin saanut olla mukana, raitapaidassa ja savuke kädessä, juomassa halpaa kahvia ja myymässä ystävän runoja ranskaa taitamattomille turisteille! C'est charmant!
Pariisi-teema jatkunee jonkin aikaa, sillä katsoimme V:n kanssa aivan mahtavan Midnight in Paris -elokuvan perjantaina, josta itse asiassa sain innoituksen tarttua lopultakin tähän kirjaan. Lisäksi kaivoin hyllystä Hemingwayn Nuoruuteni Pariisin, jota jo varovasti kurkistin. Pirullinen matkakuume, sehän tästä vain seuraa, sanokaa mun sanoneen!
Kahvila Mabillon on neljäs Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen lukemani kirja. Ehdoton aarre myös Sonjan Lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa! Ja kaiken kruununa yksi ruksi TBR90+10-listallani.
