Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman on kirjailija, joka on jäänyt mieleeni. Punaisen puutarhan lukemisesta on jo reilusti yli kaksi vuotta, mutta vieläkin muistan sen tunnelman erinomaisesti. Kirjassa oli juuri ne elementit, joita mukaansatempaavaan romaaniin kaipaan.

Hoffmanin uusin suomennos Ihmeellisten asioiden museo vaikutti äärimmäisen kiehtovalta. Sen tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun – yhteen suosikkiaikakausistani – ja sen pääosassa on kinkkinen viihdemaailma, jossa kutkuttavia kummallisuuksia on joka nurkan takana. Eletään New Yorkin Coney Islandilla, Euroopasta siirtolaisena saapuneen professori Sardien Ihmeellisten asioiden museossa, jonka esiintyjäkaarti palkataan joka sesongille erikseen. On Susimies, Perhostyttö, Parrakas nainen ja monia muita luonnon ihmeitä, luonnottomuuksiakin. Professorin oma tytär Coralie on yksi museon vetonauloista: merenneito tai kalanainen, sillä hänellä on ihopoimut sormiensa välissä, räpylät siis.

1910-luku on levotonta aikaa, sillä yhteiskunnallinen tilanne on epävakaa ja erilaiset ryhmittymät alkavat vaatia enemmän kuin ovat siihen saakka saaneet. Työläisten ja naisten oikeudet hakevat paikkaansa, yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat repsahtaneet suuriksi. Professori Sardie haluaisi keskittyä lähinnä oman kuriositeettikabinettinsa vaalimiseen ja kehittelyyn, mutta hänkin joutuu väistämättä kohtaamaan muutoksen.

Samassa kaupungissa elää juutalaisyhteisöstään irrottautunut valokuvaaja Eddie Cohen, joka haluaa tavoittaa kuviinsa katoavia hetkiä – ja etsii siinä ohessa erinomaisella menestyksellä kadonneita ihmisiä. Eddien ja Coralien tiet kohtaavat, ja yksinäiset, erikoiset mielet pääsevät kiinni toisiinsa... Ja ympärillä kiehuu levoton kaupunki.

Ihmeellisten asioiden museo on runsas, mehevä ja pääosin varsin vetävä romaani. Siinä ei kuitenkaan ole läheskään samanlaista taikaa kuin jo mainitussa, erinomaisessa Punaisessa puutarhassa. Kirjan miljöö kutkuttaa mielikuvitusta, mutta tarina ei ota siitä kaikkea irti. Liiaksi liikutaan vuoroin Eddien ja Coralien minäkerronnassa, tunteiden vatvomisessa ja siirappisessa melankoliassa.

Vastapainona osa tapahtumista (joilla on vastineensa todellisuudessa) etenee hurjalla temmolla, jyskyttää kuin höyryjuna. Tarina tuntuu epätasapainoiselta, epävakaaltakin. On vaikeaa ymmärtää, mitä teemoja ja tapahtumia kirjailija on pyrkinyt painottamaan, sillä keskeisetkin käänteet saattavat olla lyhyesti kuitattuja, kun taas päähenkilöiden jorinoissa viivytään pitkiä pätkiä (minkä lisäksi ne on  painettu kursiivilla, mikä rasittaa lukijaa huomattavasti).

Kirjan ansiona pidän tarttumista yhteiskunnallisesti ikävän ajankohtaiseen teemaan: epätasa-arvoon ja oikeuksien polkemiseen. Ehkä länsimaista lukijaa havahduttaa enemmän lukea yhdysvaltalaisista työläisnaisista, jotka kuolevat tehdaspalossa työsaleihinsa lukittuna – niin sadan vuoden takaista historiaa kuin se onkin – kuin seurata uutisista samanlaisia tapahtumia tämän päivän Aasiasta. Jossain mielen perukoilla ajatukset ehkä kuitenkin kypsyvät ymmärtämään, että paljon korjattavaa vielä on ja paljon mietittävää siinä, kenelle mitkäkin oikeudet kuuluvat.

Ihmeellisten asioiden museo jätti ristiriitaisen olon. Se ei ollut niin viihdyttävä kuin odotin, muttei kuitenkaan päässyt sen syvemmälle, ennen kaikkea mainittujen päähenkilöosuuksien vuoksi. Ehkä tämän romaanin on vain annettava olla juuri sellainen ja siinä tilassa kuin se on: muodoltaan muuttuvana, hieman otteesta lipeävänä, vähän erikoisena uteliaisuuden kohteena.


Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Suomentaja: Raimo Salminen
Ulkoasu:
Gummerus 2015
447 s. E-kirja.
The Museum of Extraordinary things (2014)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Lumiomena, Ei vain mustaa valkoisella, Kirjavalas, Lukuisa, Mummo matkalla

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: ?
Gummerus 2012
292 s.
The Red Garden (2011)

Kirjastosta.


Massachusettsissa on pieni kaupunki, jossa eletty elämä on samaan aikaan sekään hyvin tavanomaista että aivan toisenlaista kuin muualla. Blackwell on perustettu 1750-luvulla, ja ensimmäisten siirtokuntalaisten, etenkin jälkipolvienkin rohkeaksi tietämän Hallie Bradyn, muistoa kunnioitetaan elokuisilla juhlilla vuosittain.

Episodimainen romaani kuljettaa lukijaa mukanaan sukupolvien ketjussa. Hallie Bradyn jälkeläiset elävät ja kuolevat Blackwellissa ympäröivän maailman ilmiöiden ja tapahtumien mukana ja silti niistä erossa. Kaupunkia ympäröivä erämaa kätkee salaisuuksia, erään talon puutarhassa kasvaa vain punaisia kasveja, koirat elävät vanhoiksi, omenapuut kukkivat sitkeästi, perheet kasvavat, rakastutaan, riidellään ja erotaan. Jotkut lähtevät, toiset eivät koskaan, ja aina joku palaa takaisin. Ja samea Eel River virtaa vaan.

Punainen puutarha täytti ja jopa ylitti sille asettamani odotukset. Viime vuonna tämä keräsi aika paljon blogijulkisuutta ja herätti kiinnostukseni, mutta bongasin tämän kirjastosta vasta nyt. Hieman mietin etukäteen, onko kirja sittenkään ihan minun makuuni (ehkä liian herkkä?), mutta olihan se. (Kirjablogien suositusten voimasta kertokoon se, että ostin tämän kälylleni valmistujaislahjaksi viime syksynä pelkästään luotettavaksi tuntemieni bloggaajien kehujen ansiosta.)

Kirja on kaunis ja älykäskin. Se koostuu itsenäisistä, toisiinsa löyhästi liittyvistä luvuista, joissa aika kulkee kuin huomaamatta eteenpäin. Sukulinjat ja kaupunki säilyvät, mutta ihmiset, ympäristö ja aika muuttuvat. Yksi tosin pysyy: selittämätön kaipuu ja yksinäisyys tuntuvat olevan Blackwellin asukkaille – tai osalle heistä – tyypillisiä piirteitä vuosikymmenestä toiseen.

Kaupunkia ympäröivä luonto kuvataan sekä tuttuna että vieraana. Tiedetään, että seudulla elää paljon karhuja, ja ne tulevat tutuksi tavalla tai toisella monille kirjan henkilöistä. Erämaa ei sinänsä ole etenkään myöhemmille sukupolville pelkästään uhka, sillä loppujen lopuksi vaarallisin ja selittämättömin on aina toinen ihminen. Toisaalta vieras voi yllättää myös positiivisesti, tuoda epäjärjestyksessäkin hyvää, pienen muutoksen tuttuun, on se muutos sitten kesäasukkaiden tuomat reseptit tai muukalaisen istuttama omenapuu.

Takaliepeessä kehutaan Hoffmanin olevan tunnettu taianomaisista elementeistä ja vahvoista naishahmoista. Niitä tässäkin kirjassa on, ja molempia juuri sopivasti. Paljon jää salaisuudeksi ja piiloon, mutta paljolla lukijaa myös hemmotellaan. Kirja on viihdyttävä olematta kuitenkaan liian kevyt, ainakaan höttöisellä tavalla. Ja sopivasti koskettavakin se on, sillä Blackwellin yllä on haikea yksinäisyyden verho, joka sävähdytti minua suuresti. Koin lukiessani suurta sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät osanneet olla paikoillaan ja kotonaan, vaan kaipasivat aina pohjimmiltaan jonnekin pois.

___

Tästä kirjasta on pidetty paljon muissakin blogeissa. Tekstejä tulee hakukoneesta tulvimalla, joten innostusta voi kasvattaa helposti sitä kautta.