Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

"Jonkin aikaa vielä kymmenen ikäisenäkin luulin, että vain ne ihmiset joita en tuntenut, kuolevat."

Kun kirja alkaa näin, se kiinnittää kyllä huomion. Poimin Jamaica Kincaidin Katoavan paratiisin mukaani joskus kirjaston kierrätyshyllystä. Kirjailijan nimi kuulosti eksoottiselta ja selvisikin, että hän on syntyisin Karibialta, tarkemmin Antigualta ja Barbudalta. "Haa, uusi maa maailmanvalloitukseen!", pohdin.

Katoava paratiisi on nuoren tytön kasvukertomus. Annie John on omapäinen, mielikuvitusrikas ja aikaansaava nuori neitonen, jonka kasvua kohti aikuisuutta kirja kuvaa. Se alkaa kuoleman ymmärtämisestä ja päättyy lähdön tunnelmiin, kun Annie Johnin on aika aloittaa opiskelunsa ja tulla aikuiseksi.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvaus on kirjassa hyvin pakotonta. Kincaidilla on lempeä muttei lainkaan lälly katse. Annie John ei ole mikään enkeli, eikä hänen elinympäristönsäkään ole kirjan nimestä huolimatta mikään yksioikoinen paratiisi, vaikka sen puut kantavatkin eksoottisia hedelmiä ja ympäristö on muutenkin kukkea ja hedelmällinen. Antigua ja Barbuda on Ison-Britannian alusmaa, ja se näkyy esimerkiksi Annie Johnin koulussa lippurituaaleissa ynnä muissa tavoissa. Isoon-Britanniaan hän myös lopulta lähtee opiskelemaan, sillä kotimaan mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Kasvuvuosien kipein osuus koskee epäilemättä Annie Johnin suhdetta äitiinsä. Tarinan alkupuolella äiti on vielä lempeä ja rakastava, ja Annie Johnilla on häneen perheen ainoana lapsena läheinen suhde. Isä on huomattavasti iäkkäämpi puuseppä, jonka kanssa tyttö tulee kyllä toimeen, mutta joka pysyy etäisenä. Äiti taas ei kykene hyväksymään tyttärensä kasvua nuoreksi naiseksi, vaan muuttuu torjuvaksi, jopa vihaiseksi. Annie Johnin on sitä vaikea ymmärtää, eikä hän oikein pääsekään asian kanssa sinuiksi.

Katoava paratiisi on jotenkin aika suloinen pieni kirja. Siinä on paljon tuttua, mutta erityislaatuinen Karibian ympäristö tuo oman kiehtovan elementtinsä mukaan tarinaan. Annie John on yhtä aikaa hieman rasittava ja kuitenkin aika sympaattinen kirjallinen henkilö. Uskallan suositella Katoavaa paratiisia luettavaksi, jos se joskus tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista raukeaa ajattomuutta.


Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi
Suomentaja: Sinikka Buckley
Ulkoasu: ?
Kirjayhtymä 1985
133 s.
Annie John (1985)

Kierrätyskirja.

_____

Muualla: Kirjoihin kadonnut

Kirjan luin jo joulukuun puolella, jolloin nappasin Maailmanvalloituksessa pitkästä aikaa uuden maan, Antiguan ja Barbudan. Jo päättyneen Kirjan vuoden lukuhaasteen viime metreillä ehdin kavuta kohdalle 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.

Sarjislukua: The Master and Margarita & Pistoja

Hyvää uutta vuotta 2016! Vuosi on vaihtunut rauhassa ja hyvillä mielin, toivottavasti teilläkin. Nyt ulkona pyryttää – ihan kuin olisi talvi.

Olen jo ehtinyt lukea muutaman kirjan alkaneen vuoden listoillekin, mutta palaan vielä ennen vuodenvaihdetta lukemiini. Olin vuosi sitten asettanut Goodreads-haasteeseen itselleni 130 kirjan tavoitteen, ja kun vuoden viimeisinä päivinä olin jo harmillisen lähellä, mutta kuitenkin määrän alla, päätin pitkästä aikaa tarttua sarjakuviin. Näppärää, vai mitä? Kirjasto ei tietenkään pettänyt, vaan pienellä satunnaishaahuilulla löysin muutaman kiinnostavan sarjakuvan ahmaistavaksi.

Kuvat saa klikkaamalla suuremmaksi.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Luin sen kesällä 2005 ollessani interraililla. Muistan innostuneeni kirjasta niin paljon, etten jonain iltana Berliinissä halunnut edes poistua hostellista, kun lukeminen oli niin ihanaa. No, voihan sen matka-aikansa niinkin käyttää, ei siinä.

Andrzej Klimowskin ja Danusia Schejbalin sarjakuvaversio Bulgakovin klassikkoromaanista on tiivis katsaus monipuoliseen tarinaan. Keskeiset juonilinjat kulkevat mukana nopeutetulla tahdilla, ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan muodostaen koko ajan kaoottisemman tarinan. Professori Wolandin johtama teatteriesitys on ensimmäinen vaihe, kun asioiden tietää olevan hieman toisin kuin tavallisesti, eikä se ainoaksi jää...

Piirrosjälki on etenkin värillisissä kuvissa (teatterikohtaus ja Pontius Pilatuksen näkökulmasta kerrottu tarinan osa) jollain tapaa naiivia, eikä miellytä omaa silmääni. Mustavalkoiset tai ehkä pikemminkin seepian sävyiset osiot sen sijaan toimivat hyvin.

Vaikka Klimowskin ja Schejbalin adaptaatio ei aivan täysin minua miellyttänyt, oli hauskaa palata suosikkikirjan tarinaan uudessa muodossa. Samalla heräsi himo lukea kirja uudelleen, ehkäpä tartunkin siihen jossain vaiheessa taas, kuka tietää. Jos Bulgakov on vielä romaanina lukematta, ei ehkä kannata aloittaa tästä sarjakuvaversiosta. Sen verran heppoiseksi juonen avaaminen lopulta jää.

Toinen sarjakuva, jonka loppuvuoden hulinoissa luin, olikin sitten huomattavasti mainiompi tapaus: iranilaistaustaisen Marjane Satrapin Pistoja. Tarina vie meidät naisten iltapäivään juoruilemaan, nauramaan, puhumaan ja suremaankin. Neuvoja jaetaan puolin ja toisin, sukupolvet ja perhekulttuurit kohtaavat ja läpi ehditään käydä niin tyttövuodet, avioliitto ja kokeneemman naisen elämänvaiheet.

Satrapin kynänjälki miellyttää, vaikka kuvat ovatkin hyvin yksinkertaisia, ilman sen kummempia sävyeroja. Tarina ja kuva sopivat hyvin yhteen, ja vaikka Satrapi nostaa esiin aika traagisiakin teemoja, kuten lapsimorsiamien aseman ja neitsyyden "palvonnan", kirjasta jää ennen kaikkea positiivinen ja voimakas mieliala. Naiset pärjäävät kyllä, etenkin kun lyövät hynttyyt yhteen ja jakavat ilonsa ja surunsa.

Sarjakuvia on kyllä mukavaa lukea, miksiköhän en useammin tartu niihin? Jotenkin ne aina unohtuvat muunlaisen kirjallisuuden jalkoihin, hyi minua. No, ehkä tässäkin asiassa voi vähitellen kehittyä, ja Satrapin Persepolis on kyllä itse asiassa jo varattuna kirjastossa minua odottamassa, ja yksi toinen sarjakuva seikkailee tuolla kirjastopinon päällimmäisenä... Kyllä näitä vielä täällä blogissakin nähdään!


Andrzej Klimowski & Danusia Schejbal: Mikhail Bulgakov's The Master and Margarita – A Graphic Novel
Self Made Hero 2008
127 s.

Kirjastosta.


Marjane Satrapi: Pistoja
Suomentaja: Taina Helkamo
Tekstannut: Ida Takala
Like 2010
Broderies (2003)

Kirjastosta.

______

Pistoja myös muualla: Kirjanurkkaus, Pieni kirjasto, Satun luetut, Notko, se lukeva peikko

Klimowskin ja Schjebalin kirjalla ehdin kuitata nyt jo päättyneestä Kirjan vuoden lukuhaasteesta vielä kohdan 17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta.

Hyvin meni mutta menköön

Budapestilainen porraskäytävä.

Mietin, miten tiivistäisin vuoden 2015 sen ansaitsemalla tavalla. Tiivistäminen on iloni, joskaan ei aina vahvin taitoni.

On ollut hyvä vuosi.

Olen tehnyt paljon töitä, pitänyt hieman palkallista lomaa ja ollut vajaat kaksi kuukautta työttömänä. Olen miettinyt tulevaa, harkinnut täydennyskoulutusta ja lopulta todennut, että kaikkea en voi hallita kuitenkaan, antaa virran viedä. Keväällä oli vapauttavaa, kun ei tarvinnut hakea töitä, sillä jatkoin samassa pestissä elokuussa. Ensi keväänä lienee toisin. Mutta se on vasta ensi kevät. Palkkatyön ohella olen ollut mukana eräässä apurahalla tuetussa tiedeprojektissa, joka on antanut valtavasti iloa (ja vaatinut hurjasti työtä, sillä vuorokaudessa on tunnetusti varsin rajallinen määrä tunteja). Se jatkuu edelleen.

Wienin luonnonhistoriallinen museo.

Olen päässyt matkustelemaan. Vappuna Bratislavaan ja Wieniin, juhannuksena Budapestiin ja heinäkuussa Berliiniin. Kaikki reissut olivat onnistuneita kaupunkilomia, minun tyylistäni touhua. Mihin lie ensi vuonna pääsisi...

Kotimaassa olen käynyt keikoilla ja teatterissa (Mestari, Nummisuutarit, Jälkeenjäävät, Slava!, Mielipuolen päiväkirja, Olipa kerran minä, Eduskunta III, Vaginamonologeja), Kirjamessuilla ja muissa kirjatapahtumissa, museoissa ja muuten vaan hillumassa. On riittänyt puuhaa, ja on ollut onneksi aikaa myös makoilla kotosalla. Niin, ja hölkätä. Kymppiin pääsin niin että kolahti! Ensi kesän juoksusäitä odotellessa...

Ja parvekkeella on kasvanut puutarha, jota kovasti ikävöin. Tullapa jo ensi kesä uusine kirvoineen!

Lilja

Chili

Ja tietysti olen lukenut, kirjoittanut ja blogannut.

Jos ensin lukuhaasteet. Otin taas osaa aika moneen. Tykkään lukuhaasteista, mitä sitä kieltämään!

Alkuvuodesta oli Talven lukuhaaste, kesän korvalla päättyi oma Pojat lukemaan! -haasteeni, kesän ajan bongailin Kirjankansibingoa, joulukuun alussa päättyi Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja nyt vuoden lopulla on paketoitu Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaaste ja Idän pikajuna -haaste. Lisäksi paikkasin aukkoa sivistyksessäni Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteessa.

Ihan omin päin päätin lopettaa TBR-listani lukemisen 54. luetun kirjan kohdalla. Lista ei vain napannut enää tarpeeksi, joten oli syytäkin heittää se menemään.

Maailmanvalloitusta olen jatkanut sinnikkäästi mutta nahkeasti: tänä vuonna nappasin vain neljä uutta maata. Mutta ei se mitään, jatketaan tästä. Samoin Pulitzer-lista etenee hyvin hitaanlaisesti. Antaa senkin kypsytellä itseään rauhassa.

Ehkä monipuolisin kuluneen vuoden lukuhaasteista oli Helmet-kirjaston Kirjan vuoden lukuhaaste, jossa oli 50 kohdan kirjalista varsin vapaasti tulkittavissa. Luin listalle yhteensä 42 kirjaa, ei ollenkaan huono! Uusi haaste on jo julkistettu eli Helmet-lukuhaaste 2016 alkaa vuoden vaihtuessa. Uusi välilehti on jo luonnosasteella, eli mukaan lähden taas ilman muuta.

Hyvin kasvaa pelargonia vielä joulukuussa.

Ja ne lukemiset sitten?

Olen lukenut 129 kirjaa (ja jotain vielä nappaisen tälle päivälle, että tulee kaunis pyöreä luku ja Goodreads-haastekin täytyy, hahaa!), ja nauttinut paljon lukemisestani. Jokunen pettymys ja töräys on matkalle sattunut, mutta yhtä lailla olen saanut upeita lukuelämyksiä.

Vuoden parhaita ovat olleet (aakkosjärjestyksessä):

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Margaret Atwood: Uusi maa

Laurent Binet: HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä

Jonathan Franzen: Purity

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Leena Krohn: Erehdys

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Laura Lindstedt: Oneiron

Siri Pettersen: Odininlapsi

Asko Sahlberg: Herodes

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää – esseitä ja argumentteja

John Williams: Stoner

Blogikissa katsoo tyynen hyväksyvästi vuoden kirjavalintoja.

Kuten sanottua, on ollut hieno vuosi.

Toivon hyvää seuraavaa sekä itselleni että teille kaikille blogini lukijoille. Palataan taas vuonna 2016!


Loppuun vielä muutama kaino ehdotukseni toimenpiteistä hyvän vuoden tuomiseksi kuvallisessa muodossa:

ja

Ante Aikio: Aigi II – Lovi

Aigi on noitasuvun perillinen, joka on ehtinyt saattaa itsensä jo melkoiseen soppaan aiemmissa seikkailuissaan. Nyt Aigin vihollinen, voimakas noita Mirku, on jälleen nuorukaisen kannoilla, joten Aigi päättää varoituksen saaneena ottaa jalat alleen ja lähteä kohti itää rauhallisemmille maille, kunnes kotiinpaluu on turvallisempaa.

Matkallaan Aigi kohtaa revontulisilmäisen nuoren naisen Domnan, jonka kanssa yhtä matkaa kulkeminen käy varsin miellyttäväksi molempien mielestä. Domnan suuntana on Hiipinän kylä, jonne hän houkuttelee Aigin itseään saattamaan, vaikka Aigin alkuperäinen kohde on Hiipinän rakas vihollinen Luujärvi.

Lovinoitana Aigilla on herkät aistit, mutta aivan kaikkea hänkään ei huomaa, ja niinpä tapahtumat pääsevät kasvamaan melkoiseksi vyyhdiksi ja seikkailu kiitää eteenpäin kuin tuulispää.

Luin Aigi-saagan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, ja kun kirjailija tarjosi sarjan tuoretta kakkososaa luettavakseni, oli helppo suostua. Edelleen seikkaillaan kiehtovissa saamelaistarinoiden maisemissa pienellä yliluonnollisuudella höystettynä, ja juoni kulkee jouhevasti.

Ensimmäisessä osassa turhauduin liian suuren kädestä pitäen ohjaamiseen ja asioiden alleviivaamiseen, ja ilokseni sen tyyppinen tarinankuljetus on tässä uutukaisessa vältetty lähes täysin. Vielä paikoin on kohtia, joista toistoa olisi voinut karsia ja välillä esimerkiksi päähenkilöiden tunnetiloja ja ajatustenkulkua kerrotaan juurta jaksaen, mutta varsinaiseksi häiriöksi lukunautinnolle se ei ole.

Aikio on sekoittanut saamelaistarustoa niin pääkertomukseen itseensä kuin sen sisälle omaksi kerrostumakseen. Aigi ja Domna kertovat toisilleen pieniä kansansatuja yhteisen matkansa aikana, ja niissä saadaan selityksiä esimerkiksi tähtikuvioiden synnylle. Mainio yksityiskohta, joka elävöittää tarinaa entisestään. Samoin saamelainen sanasto paljakoineen ja peskeineen on sopivalla tavalla harkittua, ei äärimmäisyyksiin vietyä ja ymmärtämistä vaikeuttavaa vaan perusteltua ja uteliaisuutta herättävää.

Vauhtia ja vaaratilanteita ei puutu, ja vaikka kirja alkaa varsin jännittävällä porojen taistelulla, pääosa tarinasta on melko rauhallisesti etenevää matkakertomusta. Loppuvaiheissa päästetään irti jo melkoiset voimat, ja kirjan viimeiset kymmenet sivut ovat kunnon rytinää ja ryskettä.

Vaikka kyse on useampiosaisesta sarjasta, nähdäkseni ensimmäisen osan lukeminen ennen tätä ei ole ehdottoman välttämätöntä. Loven alussa on lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista, ja niihin palataan aika ajoin tarinan kuluessa, jolloin kärryille kyllä pääsee, jos haluaa.

Jään odottelemaan jatkoa ja Aigin noitavoimien kehittymistä: loveen lankeaminen kuvataan tarinassa todella kiehtovasti, ja taikavoimien nivoutuminen reaalimaailmaan käy luontevasti. Minne kaikkialle Aigi vielä ehtiikään ja millaiset taidot saa hankittua, ja mitä Mirku tämän päänmenoksi keksii...


Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Kannen kuva / ulkoasu: Ante Aikio / Paula Heiäng
Goranus / Reuna 2015
282 s.

Arvostelukappale.

_____

Avaan tällä kirjalla oman Kansojen juurilla -lukuhaasteeni. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.

J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia

Konno Nasovalainen toimii ritari Jehrem Kovdasin aseenkantajana. Tai ainakin niin on tarkoitus tapahtua, sillä koulutusjakso on lopuillaan ja kunniakkaat työtehtävät odottavat nurkan takana. Yllättäen ja selityksiä antamatta Jehrem kuitenkin irtisanoo Konnon tehtävästään, ja tämän on palattava häpäistynä kotikaupunkiinsa perheensä helmoihin. Pian Jehrem kuitenkin kaipaa Konnon apua – itse häväistynä ja murhasta syytettynä.

Keskilinnan saleissa kuohuu, sillä ne ovat täynnä juonitteluja, valtapeliä ja takinkääntöjä. Ritari Jehrem haluaa saada takaisin menetetyn kunniansa, mutta kertaalleen petetyksi itsensä tunteneen Konnon voittaminen jälleen puolelleen vie aikaa. On saatava selville, mitä Konnon edeltäjälle, Jehremin aiemmalle aseenkantajalle Meriolle on tapahtunut.

Kehen voi luottaa? Kuka on vihollinen? Kuka pitää lankoja käsissään ja kuka vain luulee tekevänsä niin?

J. S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -sarja muodostuu kolmesta pienoisromaanista Aseenkantajan kunnia, Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Koko trilogian yhteismitta jää alle kolmensadan sivun, mikä on fantasiagenressä varsin kunnioitettava saavutus. Meresmaa ei jaarittele, vaan tämä tarina kerrotaan napakasti ja rivakasti. Tilaa ei yksinkertaisesti ole enemmälle, eikä tarvitsekaan. Tarina toimii juuri näin.

Kirjat kuljettavat tarinaa vuorotellen Konnon ja Jehremin näkökulmista. Konno on nuori ja kiihkeätunteinen, paikoin mustavalkoinenkin. Jehremillä on enemmän elämänkokemusta ja sävyjä maailmankatsomuksessaan, mutta samalla hän on ritarikoulutuksen ja -statuksen tuoman roolin päästä varpaisiin sisäistänyt mies.

Trilogia käsittelee kunniaa ja petosta, lojaaliutta ja juonittelua. Samalla se on rakkauskertomus ja tarjoaa myös erotiikkaa, paikoin aika ronskiakin. Hyhmäisen majatalon jouhipatjat, tallin pielukset ja luonnon helma osoittavat monipuolisuutensa rivakoiden seksikohtausten miljöönä.

Keskilinnan ritarit tarjoaa linna- ja ritarihenkistä seikkailua, muttei uuvuta lukijaansa yksityiskohtiin. Tunnelma on tärkeämpi, ja se muodostuu ennen kaikkea vahvojen päähenkilöidensä voimin. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat enemmänkin karikatyyrejä: salamurhaajia, hännystelijöitä, perheenjäseniä, kaksikasvoisia vallanjanoajia, kätyreitä, ohikulkijoita.

Lyhyt mitta aiheuttaa väistämättä sen, ettei kaikkeen ehditä paneutua ja aukkoja jää. Ne voi lukija täyttää omin päin, jos haluaa. Toisaalta onko kaikelle pakko edes saada selitystä? Tuskin. Vähemmänkin suo riittävän. Kokonaisuutena trilogia on raikas tuttavuus ja viihdyttävä tarina, joka kantaa jännitteensä loppuun saakka.


J. S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit I)
Osuuskumma 2013
83 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit II)
Osuuskumma 2014
93 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit III)
Osuuskumma 2015
82 s., e-kirja

Oma ostos.

_______

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 26. Kirjatrilogia.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Luulin jo kyllästyneeni joksikin aikaa dekkareihin, mutta sitten alkoi jälleen tehdä kuitenkin mieli jotain arvoituksellista. Ystäväni suositteli Kate Atkinsonia, ja päätinkin kokeilla tätä kirjablogeissa varsin laajalti näkynyttä brittikirjailijaa ensimmäistä kertaa.

Kannatti!

Atkinson kietoo pahaa-aavistamattoman lukijan tarinaverkkoon, josta ei edes tee mieli pois. Hän avaa tarinansa kolmella erillisellä tapauskertomuksella, joissa kuvaa avoimeksi jääviä rikoksia. Pikkutyttö katoaa kotipihalta siskon kanssa tehdyltä telttaretkeltä. Nuori äiti tappaa väsymyksissään raa'asti miehensä. Asianajaja menettää vasta aikuistuneen tyttärensä satunnaiselta tuntuvan hullun veitseniskuihin toimistossaan.

Näihin tapauksiin yksityisetsivänä toimiva Jackson Brodie törmää yksi kerrallaan, kun niiden uhrien omaiset tarttuvat häntä hihasta vuosikausia tapahtumien jälkeen. Epätietoisuus vaivaa, eikä ihme. Mitä pienelle siskolle oikein tapahtui? Kuka oli sekopäinen veitsimurhaaja, jonka uhria isä edelleen tuskaisesti kaipaa? Missä on miehensä tappaneen naisen pieni tytär? Jacksonilla on myös – tietenkin – oman elämän kiemuroita setvittävänä. Vaimo on lähtenyt, tytärtä on kova ikävä, mitä näitä nyt keski-ikäisellä miehellä on.

Viehätyin Atkinsonin tyylistä ja suomennoksesta kovasti. Jännitystä kirjassa ei varsinaisesti ole (vaikka vaaratilanteita tulee eteen), mutta arvoituksellisia tapahtumia ja piinallisen tuntuisia ihmissuhteita senkin edestä. Atkinson rakentaa tarinaa vuorotellen eri näkökulmista, mikä laajentaa lukijan katsantokantaa. Ihmiset eivät tosiaan ole sitä, miltä saattavat yrittää näyttää.

Teksti on vaivatonta muttei aivotonta. Tarina viihdyttää olematta mitäänsanomatonta teflonia, ja vaikkei se varmastikaan jää kuolemattomien kirjallisuusklassikoiden listoille, lukija tuntee lukeneensa jotain, johon kannatti käyttää aikaansa.

Olen jo varannut seuraavan osan kirjastosta. Kertokoon se jotain.


Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts 2011
294 s.
E-kirja.
Case Histories (2004)

E-kirja kirjastosta.

______

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Nannan kirjakimara, Ihminen välissä, Mustikkakummun Anna, La petite lectrice, Lukutuulia, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Paljon melua kirjoista, Implisiittinen lukija     

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle.

L. M. Montgomery: Anne of Green Gables

Varoituksen sana lienee paikallaan. Jos Vihervaaran Anna on sinulle pyhä, voi olla, ettet pidä tekstistäni.

"Well, I guess I'll light the lamp and get to work," said Marilla. "I see plainly that you don't want to hear what Miss Stacy had to say. You're more interested in the sound of your own tongue than in anything else."

En ollut ennen tätä koskaan tutustunut Annaan (tai tästedes Anneen, luin teoksen alkuperäiskielellä). Toki olen "aina" tiennyt, että L. M. Montgomerylla sen niminen sankaritar tuotannossaan on useamman kirjan ajan, mutta siinä kaikki.

Joskus kevään kuluessa innostuin selailemaan Project Gutenbergin sivustoa, ja törmäsin Anne of Green Gablesiin. Latasin tiedoston: olisi jo aika tietää, mistä oikein on kyse. Heinä- ja elokuun iltoina kirjaa sitten lopulta (hitaasti) lueskelin.

Nyt tiedän.

Anne Shirley on orpotyttö, jonka sisarukset Marilla ja Matthew Cuthbert adoptoivat. He olivat toivoneet riuskaa nuorukaista, joka auttaisi Matthew'ta talon töissä, mutta väärinkäsitysten vuoksi juna tuokin Annen: punapäisen, puheliaan, haaveiluun taipuvaisen tyttölapsen. Eihän häntä lopulta voi vastustaa, ja niin sisarukset saavat uuden perheenjäsenen.

Anne suhtautuu maailmaan suurella uteliaisuudella. Hän rakastuu uuteen kotiinsa perin juurin, sillä siihen saakka hänen elämänsä on ollut kovin katkonaista ja turvatontakin. Avonleasta Anne saa itselleen kodin ja Cuthberteista perheen, jota hänellä ei ole koskaan ollut. Sisarukset taas pyrkivät omalta osaltaan kasvattamaan Annesta kunnollista nuorta naista, joskin vetovastuu on Marillalla Matthew'n jättäytyessä sivustalle – josta tarpeen mukaan lyhytsanaisesti puuttuu suurimpiin ylilyönteihin tai rimanalituksiin.

Anne tekee kotitöitä, tutustuu kyläläisiin, käy koulua ja kasvaa vähitellen lapsesta nuoreksi neidoksi, jonka terävää älyä ja peräänantamattomuutta ei voi ohittaa. Niinpä Anne saa stipendin lukioon ja sen myötä myös collegeen. Vaan hempeillä nuoruusvuosilla on myös haasteensa, eikä aivan kaikki lopulta tulekaan hopeatarjottimella.

Periaatteessa pidän tyttökirjaklassikoita aivan kelvollisina romaaneina. Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen kolisi kovaa silloin 9-vuotiaana, eivätkä ne ole menettäneet hohdettaan myöhemminkään, vaikka aikuissilmä onkin hieman kriittisempi kuin innokas lapsenmieli. Ongelmaksi Anne of Green Gablesin kohdalla muodostuikin juuri se, että minulla oli ensikosketusta ajatellen noin 20 vuotta liikaa ikää.

Romaanina kirja on hieman tylsä, sillä varsinaista juonta siinä ei oikein ole. Annen elämä Avonleassa etenee sykäyksittäin, pääosin erilaisten sattumusten, kommellusten ja arkisten askareiden kautta. Kirjan reiluun 200 sivuun mahtuvat Annen nuoruusvuodet 11–16, ja se on aika paljon. Isoja loikkauksia tehdään aika ajoin, ja aika juoksee hurjaa vauhtia.

Montgomery on kehittely sankarittarelleen taipumuksen joutua kaikenlaisiin vaikeuksiin (toki varsin hellämielisiin ja viattomiin). Anne on utelias, toimelias ja impulsiivinen: hän ei juuri mieti, mitä sanoo, ennen kuin on sen jo sanonut. Kirjassa on sivukaupalla Annen häkellyttäviä monologeja, joissa käydään läpi luonnon ihmeellisyyksiä, universumin upeutta ja kaikenlaista mitä sen väliin voikaan mahtua.

Yksinkertaisesti tuskastuin. Anne on mielestäni kautta linjan rasittava, kälättävä kakara, joka ei osaa ollenkaan säädellä käytöstään, eikä näe siinä mitään muutoksen tarvetta. Sinänsä hän ei tietenkään ole ilkeä, vaan tarkoittaa aina hyvää ja on vain yksinkertaisesti innoissaan, mutta hän on kuin hyrräväkkärä, joka menee, vaikka joskus olisi syytä olla paikallaan. Annen romanttinen luonteenlaatu on näin kyynisen (?) aikuisen silmin lähinnä paatoksellinen, vaikka toki sille on syynsä ja onhan kyse kuitenkin ensin lapsesta ja sitten nuoresta – elämän kuuluukin olla traagista.

Annessa on toki elämäniloa ja energiaa, josta voi olla hyvä ottaa mallia. Mutta voi hyvänen aika, jos joutuisin joskus hänen kanssaan samaan huoneeseen... luultavasti poistuisin sieltä ääntä nopeammin. Ihmisen täytyy osata joskus olla myös hiljaa, eikä aina purskauttaa suustaan joka ikistä ajatustaan ja joka ikistä ajatusta seuraavaa uutta mielleyhtymäänsä. Anne puhuisi yhteen putkeen luultavasti maailmanloppuun saakka. Ja jatkaisi vielä senkin jälkeen.

Sadan vuoden takaiseksi tyttökirjaksi Anne of Green Gables on siinä mielessä raikas, ettei se ole moraaliselta painotukseltaan mitenkään ylettömän painostava. Marilla ja Matthew ovat toki konservatiivisia ja uskonnollisia ihmisiä (vaikka Matthew'sta en mene kyllä vannomaan mitään, hän on ihastuttavan tyyni ja sopivan arvoituksellinen), mutta he esimerkiksi tukevat ja kannustavat Annen opiskelua ilman vastaväitteitä.

Kun lopulta sain kirjan loppuun yli kuukauden lukemisen jälkeen, olin varma, etten enää pitkällä tikullakaan koskisi mihinkään Anneen viittaavaakaan. Mutta ehkä hajurako on auttanut, sillä enää en koe mahdottomana seuraavienkin osien lataamista Project Gutenbergista. Myönnettävä se sentään on, että hieman kiinnostaisi tietää, miten Annelle aikuisempana oikein käy...


L. M. Montgomery: Anne of Green Gables
The Project Gutenberg eBook (2008)
238 s.
Alkuperäisteoksen julkaissut L. C. Page Company 1908
Suomentanut Hilja Vesala nimellä Annan nuoruusvuodet (WSOY, 1920)

______

Anne on monelle rakas kirjasankaritar. Muissa blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen kamari, Jokken kirjanurkka, Cilla In Wonderland, Lukuisa, Lukisinkohan, Kirjaurakka, Ainakin 52 kirjaa, Mustetta paperilla, Lukematon maailma, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin emäntä Anna on kirjoittanut kaimastaan lisäksi ainakin näin ja näin.

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi.        

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Jos haluat estää jotakin ihmistä tulemasta onnettomaksi, älä näytä hänelle mitalin molempia puolia murehdittavaksi, näytä vain yksi. Tai vielä parempi, älä näytä kumpaakaan. Hänen on paras unohtaa että on olemassakaan sellaista asiaa kuin sota. Jos hallitus on tehoton, rasittava ja verenhimoinen, niin on sekin itsessään parempi kuin että ihmiset murehtisivat noista asioista. Rauhaa, Montag.


Ray Bradbury Fahrenheit 451 on dystopiaklassikko, joka on – klassikon tapaan – ajankohtainen ja tuore yli 60 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Kirjan maailmassa palomiehet eivät sammuta tulipaloja, vaan heidän tehtävänsä on tuhota kiellettyä: kirjoja. Kaikki ilmiannetut kirjat poltetaan, sillä ihmisen ei ole hyvä lukea fiktiota, kuvitella olematonta, käyttää mielikuvitustaan. Sen sijaan kansalaisten olohuoneet on päällystetty televisioruuduin, joista tulee viihdettä aamusta iltaan. Näin saadaan huomio kiinnitettyä jonnekin muualle. Johonkin viattomaan.

Kirjan päähenkilö on palomies Guy Montag, joka eräänä yönä työvuorosta palatessaan kohtaa erikoisen nuoren tytön, Clarissen. Clarisse tuntuu katsovan maailmaa aivan eri tavoin kuin kukaan muu: kuvitellen, värittäen, kritisoiden. Montag ei voi tätä ymmärtää, mutta jokin alkaa nakertaa hänenkin ajatuksiaan.

Kuinka ollakaan valtion tunnollisesta palvelijasta tulee vähitellen sen, hallinnon ja vallan kyseenalaistaja. Kapinallinen, petturi. Se vie Montagin kauas viihteen turruttamasta vaimostaan, työntäyteisestä arjesta ja yhteiskunnan suojasta.

Fahrenheit 451 on näennäisesti nopealukuinen kirja, mutta sillä on painavaa sanottavaa. Jos annamme vähitellen turruttaa itsemme, mitä jää lopulta jäljelle? (Ei mitään.) Jos annamme vallan lipua harvojen käsiin, saammeko sitä koskaan takaisin? (Emme.) Bradburyn kuvaamassa maailmassa sivistys ja tieto ovat uhka vallan rakenteille, joilla piilotetaan ja naamioidaan tuhoa. Siksi niistä on päästävä lopullisesti eroon.

Kirja on yhtäältä varsin lohduton ja silti se antaa pienen toivonkipinän. Hyvä voi säilyä, kun sitä varjelee, mahdottomalta tuntuvissakin tilanteissa. Liikaa voidaan kuitenkin menettää, kun aseet ovat käsissä, jotka eivät niitä kykene hallitsemaan.

Niin, ja se ajankohtaisuus. Joukossa tyhmyys tiivistyy – ja mitä enemmän tietoa on saatavilla, sitä vähemmän ihmiset sitä hyödyntävät. Medialukutaito, mediakriittisyys ja hyvät argumentointitaidot ovat kultaakin kalliimpia, ja selvästi harvinaistumaan päin. Mieltä kiihottava klikkiotsikko vie huomion paneutuneelta tekstiltä, puolueettomuuden perään huudetaan sylki roiskuen, vaikka omassa taskussa on ties minkä värinen "puoluekirja" ja moneen kertaan valheeksi osoitetut urbaanilegendat kiertävät vuodesta toiseen, aina vain uusia kierroksia keräten. Toisinaan tekee mieli luovuttaa ja antaa olla: ehkä aivoton nakutreffiviihde on sittenkin parempaa kuin raivopäinen huuto asioista, joita harva lopulta ymmärtää oikeasti edes pieniltä osin. Nakutreffit eivät kuitenkaan uhkaa kanssaihmisten terveyttä, henkeä ja oikeutta olla olemassa.

Joskus tuntuu, että maailmamme päällä on sumuinen kalvo, joka ei enää päästä järjen valoa lävitseen, vaan tukehduttaa meidät vähitellen omaan pauhuumme. Ja siitä Fahrenheit 451 kertoo myös, vuosikymmenten takaakin rehdisti ja selkeästi.


Ray Bradbury: Fahrenheit 451
Suomentaja: Juhani Koskinen
Ulkoasu: ?
Tammi 1998 (1. painos Kirjayhtymä 1966)
194 s.
Fahrenheit 451 (1953)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Taikakirjaimet, Yöpöydän kirjat, Anna minun lukea enemmän, Nenä kirjassa, Hurja Hassu Lukija, Kuuttaren lukupäiväkirja, Ihminen välissä, Lukuneuvoja

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa. Fahrenheit 451 on ollut kielletty Marylandissa Yhdysvalloissa.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi on mitä oivallisinta luettavaa, kun on aikaa ja halua upota pitkälinjaiseen ja runsasväkiseen tarinaan. Kirja kuljettaa lukijaa mukanaan lähes 100 vuoden mittaisen ajanjakson. Ihmiset muuttuvat, mutta paikat pysyvät varsin paljon samoina. Ollaan Lontoossa ja sen lähistöllä, kartanoissa ja niiden liepeillä, autoissa ja puutarhoissa.

Vieraan lapsi alkaa kesästä 1913, kun runoilija Cecil Valance saapuu vierailulle ystävänsä ja rakastettunsa George Sawlen kotikartanoon Two Acresiin. Homoseksuaalisuus on tietenkin tabu, eikä kukaan muu tiedä nuorukaisten suhteesta. Georgen pikkusisko Daphne ihastuu Ceciliin, ja kun tämä jättää jälkeensä pitkän, arvoituksellisen ja polveilevan runon Daphnen vieraskirjaan, on historiaa taas kirjoitettu. Runosta tulee kuuluisa, etenkin kun Cecil kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja saa ylleen tarunhohtoisen viitan.

Tarina etenee alun kesästä hyppäyksittäin aina 2000-luvulle asti. Jokaisessa osiossa mukaan tulee uusia ihmisiä, ja vanhoista tutuista kuullaan hippunen joko suoraan tai sivulauseissa. Lukija pääsee mukaan 1920-luvun ylhäisiin seurapiireihin, keskiluokkaistuvampaan maailmansodan jälkeiseen aikaan, vuosisadan loppupuolen vapaamieliseen ilmapiiriin ja uuden vuosituhannen haasteisiin. Pyörivä piiri ei ole turhan pieni, vaikka lopulta kaikki tuntuukin henkilöityvän Cecil Valanceen ja häneen jossakin suhteessa olleisiin ihmisiin ja näiden jälkeläisiin ja hännystelijöihin.

Henkilöhahmoista kiinnitin erityistä huomiota Georgeen, josta tulee historian professori ja säädyllinen aviomies. Georgen suhde vaimoonsa on kiehtova: luulen, että heidän avioliittonsa on puhtaan platoninen ja molempien (mahdollinen) eroottinen kiinnostus kohdistuu omaan sukupuoleen – jos välttämättä siihenkään. Hollinghurst jättää monia kysymyksiä auki ja antaa lukijan itse päätellä tai kuvitella loput.

Toinen rasittavan kiinnostava hahmo on Paul Bryant, joka päätyy osin sattuman kautta osaksi Cecilin perhepiiriä ja alkaa lähes pakkomielteisesti tutkia runoilijaa mullistava elämäkerta mielessään. Paljoon hän taipuukin, ehkä liikaan, mutta lopulta elämäkerta julkaistaan.

Vieraan lapsi on monisyinen ja massiivinen romaani. Se on yhtä aikaa houkutteleva ja laahaava, hauska ja jaaritteleva. Hollinghurstilla on teräviä huomioita ja sujuva kynä, mutta en kiistä, etteivätkö sivukaupalla jatkuvat yhden illallisen ja jokaisen henkilön pienimmänkin eleen ja ilmeen kuvailut olisi jossain vaiheessa alkaneet haukotuttaa.

Omalla tavallaan romaani on kärkevä ja rakenteeltaan harkittu ja hiottu. Samalla se kuitenkin tempoilee vastaan, eikä päästä nauttimaan tarinansa koko annista, sillä paikoin se on vain tolkuttoman tylsä ja jankkaava. En myöskään päässyt aivan jyvälle siitä, miksi tarinan suurena koukkuna oli jälkipolvien pyrkimys selvittää, mikä Cecil Valance oli miehiään, kun se oli lukijalle selvää alusta alkaen.

Ehkä Hollinghurstin pyrkimyksenä on osoittaa elämäkertatutkimuksen perimmäinen mahdottomuus. Ei toisesta ihmisestä voi koskaan löytää mitään lopullista totuutta. Arvoitukseksi hän jää, oli kyse suurmiehestä, esivanhemmista tai tavallisesta keskinkertaisuudesta. Ja onneksi niin on – että meillä jokaisella on lopulta suoja muiden kaiveluja, uteluja ja pakonomaista ymmärrystä vastaan.


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Perttu Lämsä / Rodney Smith
Otava 2012
523 s.
E-kirja
The Stranger's Child (2011)

Oma ostos.

______

Muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Leena Lumi, Kirjanurkkaus, Amman lukuhetki, Luettua, Illuusioita, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Ilselä, Kirjojen parissa, Mustikkakummun Anna, Sonjan lukuhetket

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Maisema ja saan ensimmäisen bingoni! JIHUUUUU!!!

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Lukemattomia klassikkoja on hyllyt, kirjastot ja maailma täynnä. Itse havahduin jonkinlaiseen "tiedostavaan lukemiseen" vasta ihan aikuisiällä, enkä ole nuorempana kahlannut läpi sen kummemmin kotimaisia kuin minkään muunkaan maalaisia klassikoita. Muunlainen kirjallisuus on kiinnostanut yleensä enemmän, ja jos totta puhutaan, kiinnostaa edelleenkin.

Yliopistossa, kun opiskelin yhtenä sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, tuli luonnollisesti lopultakin luettua melkoinen pino erinäisiä klassikoita. Saattoi silloin tällöin myös käydä niin, että ilmoittauduin tenttiin, enkä ehtinyt lukea kaikkia valitsemiani kirjoja, mutta menin joka tapauksessa tenttimään ja toivoin tuurin olevan myötäinen. Toisinaan se olikin, ja tentaattori kysyi kysymyksensä sattumalta niistä kirjoista, jotka olin ehtinyt lukea. Sitten oli niitä kertoja, kun kysymys tai kysymykset osuivat lukematta jääneisiin.

Yksi kotimaisen kirjallisuuden tentti oli eräänä kesänä, jolloin työskentelin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa laitoshuoltajana, mutta tein samalla kesäopintoja muutaman opintopisteen verran. (Miksi, älkää kysykö. Täysin tarpeetonta puuhaa, jollaiseen en enää todellakaan lähtisi.) Siinä tentissä olin ilmoittanut suorittavani muun muassa Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen. En ehtinyt lukea kirjaa, ja tietenkin tenttikysymys koski juuri sitä. Runoilin paperille jotakin epämääräistä lappilaisesta luontosuhteesta, ja tentti meni läpi kolmosen arvoisesti.

Olisin hieman hävennyt, jos olisin jaksanut. Maa on syntinen laulu sai edelleen kerätä pölyä hyllyssäni.

Tänään useammassa kirjablogissa osallistutaan Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteeseen (haasteen avauspostaus Reader, why did I marry him? -blogissa, jossa luettavissa myös kooste osallistuneista). Itsekin päätin ottaa siihen osaa, sillä klassikoita on, kuten sanottua, melkoinen kasa lukematta. Mukan esikoinen on kuitenkin se, joka on jäänyt jotenkin kaikkein selkeimmin nolottamaan – tentitty hyvällä arvosanalla ja kaikkea! Joten valintani oli selkeä.

Maa on syntinen laulu on monella tapaa merkittävä kirja. Se oli ilmestyessään vuonna 1964 melkoinen tapaus herättäen närää ja loukattuja tunteita. Mukka oli tuolloin vain 19-vuotias, ja millaisella tulikivenkatkuisella äänellä hän kirjoittaakaan elämästä pohjoisessa, ruumiillisuuden, seksuaalisuuden, yhteisöllisyyden ja uskonnon ilmentymistä ja äärimuodoista.

Olen nyt kirjan lopulta luettuani lähes mykistynyt. Mukan kertojanääni on niin vimmainen ja eloisa, että sen mukana on helppoa upota Lapin synkkään kaamokseen ja yöttömän yön kesään. Tarina on omanlaisensa sykli vuoden kierrossa, se alkaa kuin olisi jatkunut aina, ja se päättyy ilman, että mikään tuntuu lopulliselta.

Kirjan maailma on rujo ja karu. Ihmiset ovat viettiensä viemiä, kiintymys, läheisyys ja lämpö ovat huomattavan paljon vieraampia käsitteitä kuin halu, vimma ja aggressio. Nuoreksi naiseksi varttunut Martta oppii vuoden kierron kuluessa paljon uutta elämästä ja kuolemasta. Eletään 1940-luvun loppua, siis sodan jälkeistä niukkuuden aikaa. Ympäröivän yhteisön normit yhtä aikaa rakentuvat ja purkautuvat: on vapautunutta seksuaalisuutta ja sen vastapainona pakkoa, painostusta ja väkisin tehtyjä tekoja. Yhteisön ulkopuoliset ovat uhka ja samalla virkistävä tuulahdus jotain muuta kuin oma pieni kylä voi antaa. Uskonto on päällekäyvän hullua, saarnat uhkaavat helvetin tulella ja seurat päättyvät holtittomaan seksiin.

Hienointa kirjassa on sen jylhä, vahva ja armoton luonto. Lappi antaa kirjan ihmisille maiseman, jota vasten yksilön teoilla ei tunnu olevan suurtakaan väliä. Voi yrittää olla hyvä ihminen, mutta hukkaan se menee, sillä lopulta sitä jää luonnon jalkoihin: joko konkreettisesti kalmona metsäneläinten syötäväksi tai kuvainnollisemmin luontonsa viemäksi, järjettömän ja satunnaisen väkivallan kohteeksi tai tekijäksi.

En totta vieköön haluaisi elää ympäristössä, jonka Maa on syntinen laulu rakentaa. Mutta romaanin kautta sen maailma kiehtoo ja upottaa mukaansa, kutkuttaa mielikuvitusta ja saa pohtimaan ihmisen yhtäaikaista monimutkaisuutta ja totaalista yksinkertaisuutta elävänä olentona.


Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Ulkoasu: Reino Uusitalo
Gummerus 1982, 11. painos (1. painos 1964)
236 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Kujerruksia, Luettua, Maailman ääreen, Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Orfeuksen kääntöpiiri  


Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa (yliopistossa), mutta et lukenut.

Vanha TBR-listani roikkuu edelleen mukana blogissa, vaikka hyvin hitaasti tulee luetuksi. Tämä on joka tapauksessa 54. luettu kirja siltä listalta.

Kaksi kelvollista kesädekkaria

Lukaisin viime viikolla kaksi hieman kevyempää dekkaria, jotka tarjoilivat oikein mukavaa kesäviihdettä ja aivonystyröiden kutinaa. Kaipasin jotain hieman vähemmän väkivaltaista kuin Tyttö ja rotta, joten Agatha Christie oli varma valinta. Kåre Halldénin Samppanjaruhtinaan olin napannut kirjastosta mukaani lähinnä kannen perusteella.

Christie vie lukijan totuttuun tapaan kinkkisten ongelmien äärelle. Tässä kirjassa ei tavata Hercule Poirotia eikä neiti Marplea, vaan oletan kirjan kaikkien henkilöiden olevan vain yhden kerran tuttavuuksia. Rakkauskirjeiden salaisuudessa on mukana sekä hyvin yksityisiä ihmissuhteita että kansainvälisen politiikan kiemuroita, sillä Herzoslovakian valtio on kokemansa vallankumouksen jälkeen varsinainen höyrykattila, mikä heijastuu myös Ison-Britannian ulkopolitiikkaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Chimneysin kartanoon, jossa tapahtuu murha. Onko kyse poliittisesta väkivallasta vai henkilökohtaisista kaunoista? Mikä merkitys on pinolla hieman kummallisia rakkauskirjeitä? Entä onko kartanon maille todella kätketty suuri timantti? Pääosassa voi sanoa olevan salaperäisen maailmanmatkaajan Anthony Caden, joka päätyy osaksi tapahtumia kenties aivan sattumalta. Tietenkin.

Rakkauskirjeiden salaisuus on oikein oivallista Christietä, vaikken toki mikään suuri tai pienikään asiantuntija hänen tuotantonsa osalta ole. Lukiessa oli hauska koettaa arvuutella juonenkäänteitä ja syyllisiä, missä en toki taaskaan onnistunut lähestulkoon laisinkaan. Viehättävä miljöö lisäsi kirjan viihdyttävyyttä, ja jotenkin sitä lukiessa unohti sen olevan kirjoitettu jo 90 vuotta sitten. Christien kirjoissa on jotain varsin ajatonta ja siinä mielessä modernia: ne kyllä uppoavat lukijaan 2010-luvullakin oikein hyvin.

Kåre Halldénin Samppanjaruhtinas on lähes 90 vuotta Christien kirjaa nuorempi teos. Sen pääosassa on ruotsalainen turisti Harald Poppe, joka on lähtenyt ryhmäviinimatkalle Ranskan Champagneen, ja päätyy kepoisen lomailun ja samppanjanmaistelun sijaan keskelle suoranaista rikosaaltoa. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun muuten rauhallisella alueella tapahtuu henkirikoksia. Viehättävän punapään Isabellen kanssa onkin sitten kiehtovaa koettaa löytää ratkaisua arvoituksellisiin kuolemiin, ei vähiten Isabellen isoisän, kuuluisan kellarimestarin Anselme Guidotin murhaan, jota poliisi väittää itsepintaisesti itsemurhaksi.

Samppanjaruhtinaan tarinaan sisältyy myös historiallinen perspektiivi, sillä tarinan ja murhien juonteet yltävät toisen maailmansodan saksalaismiehitykseen asti. Mukana on niin perhekaunoja, menneitä suhteita, salaisuuksia kuin samppanjatalojen välistä kilpailuakin. Ja lukija saa kuin ohimennen melkoisen katsauksen samppanjan ihmeelliseen maailmaan, mikä on siitä ikävää, että se herätti välittömän halun saada jotakin kuplaista juotavaa kirjan ohelle (joskin tällä kertaa tyydyin itse vain vissyyn).

Samppanjaruhtinas on ehkä lopulta hieman liian höttöinen makuuni, että se iskisi muulloin kuin hetkellä, jolla haluan vain ahmaista jonkin välipalaopuksen. Kiinnostava miljöö ja hauska taustateema (kuohuviini!) antavat paljon anteeksi sille, että esimerkiksi kirjan henkilöt ovat aika, no, epäuskottavia. Kirja on kirjoitettu nelisen vuotta sitten ja uskon sen kuvaavan kirjoitusaikaansa, joten siinäkin mielessä on hieman höpsöä, että esimerkiksi nettiyhteyden löytäminen on kirjassa aika ajoin jotenkin ylitsepääsemättömän haastavaa. Päähenkilöt käyttäytyvät myös varsin irrationaalisesti (esimerkiksi Isabellesta on hankala uskoa, että hän olisi juuri menettänyt rakkaan isoisänsä väkivaltaisesti), mutta toisaalta ilman sitä tällainen kirja ei saisi jännitettään. Pari pösilöä sivuhahmoa on myös mukana, ehkä he olisivat voineet olla ihan himpun verran uskottavampia konnuudessaan ja ääliömäisyydessään...

Yhtä kaikki molemmat lukemani dekkarit ovat aivan kelvollista kesä- ja miksei muutakin luettavaa. Eivät ne mitään unohtumattomia lukuelämyksiä ole, mutta pakkoko sellaisia olisi muka aina saadakaan – eihän mikään enää tuntuisi silloin miltään!



Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus
Suomentaja: Kirsti Kattelus
Ulkoasu: Raimo Raatikainen
WSOY 1985
278 s.

The Secret of Chimneys (1925)

Omasta hyllystä.


Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: ?
Tammi 2013
398 s.

Champagneführern (2011)

Kirjastosta.


_______

Rakkauskirjeiden salaisuudesta muualla: Jokken kirjanurkka, Oksan hyllyltä

Samppanjaruhtinaasta muualla: Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä, Ja kaikkea muuta, Lukuneuvoja, Kirjakompassi

Osallistun Halldénin kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella. Christien kirjalla avaan Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -haasteen.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Punainen (eikä vieläkään yhtään bingoa!).

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin työskentelee psykologina traumatisoituneiden lasten kanssa. Työssään hän kohtaa suuria asioita: kuolemaa, surua, hallitsemattomia tunteita, pahoja kokemuksia. Robinin oma menneisyytensäkään ei ole siloinen, sillä hän on menettänyt veljensä Lukasin ja isäpuolensa, ja äiti keskittyy lähinnä alkoholisoitumaan.

Kun Robin vierailee pitkästä aikaa äitinsä luona, hän alkaa huomaamattaan vajota yhä syvemmälle menneisyytensä solmukohtiin. Samalla nykyhetken säröt tulevat yhä lähemmäs. Robinin äidin asuinalueella Sipoon merenrannassa tapahtuu kummia. Lapset käyttäytyvät oudosti, avioliitot rakoilevat huomattavasti, on eripuraa ja kaunoja menneisyydestä, rikoksiakin epäillään tapahtuneen ja tapahtuvan. Robin on yhtäkkiä keskellä tapahtumia, joita ei kykene hallitsemaan millään tavalla.

Olen kovasti tykästynyt Johanna Holmströmiin. Siitä huolimatta, etten ole lukenut hänen teoksiaan missään erityisessä hurmiossa, jokin niissä kiehtoo ja kolahtaa juuri sopivasti. Tältä kirjailijalta on lupa odottaa jatkossakin paljon, sen uskon. Niin erilaisia genrejä ja aihepiirejä hän on tähän mennessä  haltuunsa ottanut (hämäräperäisestä Camera Obscurasta olen kirjoittanut täällä, kahden kulttuurin välissä kamppailusta kertovasta Itämaasta täällä).

Sulje silmäs pienoinen oli juhannuslukemisenani Budapestissa. Kirja koukutti ja tarjosi erinomaista jännitystä paahteisessa Euroopassa. Robin on kompleksinen hahmo, josta paljastuu vähä vähältä uusia piirteitä. Hän ei ole helppo pala nieltäväksi, eikä totisesti mikään pyhimys itsekään. Tyynen terveydenhuoltoalan ammattilaisen pinta alkaa rakoilla varsin nopeasti, kun asiat mutkistuvat.

Kirja on kutkuttavasti pahaenteinen ja pitää otteessaan, vaikka välillä tekisikin mieli irrottaa. Hienostoalue on todellakin pintansa alla jotain aivan muuta. Kontrastit viehättävät minua kirjallisuudessa, ja vaikkei Holmströmin asetelmassa sinänsä ole mitään maatamullistavaa, hän tarttuu raikkaasti vastakohtiin ja kulisseilla peiteltyihin salaisuuksiin.

Sulje silmäs pienoinen käsittelee teemoja, jotka ovat yhtä aikaa kiehtovia ja kammottavia. Ne ovat myös sellaisia, ettei niitä voi nostaa esiin paljastamatta tarinankäänteistä liikaa. Todettakoon, että kirjassa käsitellään teemoja, jotka saavat tämänhetkisessä maailmantilanteessa koko ajan uusia merkityksiä. Kellä on väliä ja kellä ei? Kuka on ihmisyyden arvolla suojattu ja kuka ei ole?


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
298 s.
E-kirja
Hush Baby (2015)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukutoukan ruokalista

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 49. Jännityskirja tai dekkari.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelän uusin teos Tyttö ja rotta oli ehdottomasti kesän lukulistallani ja kyttäsinkin sitä kirjastosta jo hyvissä ajoin, varaus oli tehtynä ennen kuin kirjaa oli edes kirjastoon hankittukaan. Trilogian avausosan luin alkuvuodesta ja tykästyin Järvelän vauhdikkaaseen ja armottomaan tarinankerrontaan.

Kotkalainen Metro on liuennut Suomesta Ukrainan kautta Berliiniin. Hän on jättänyt jälkeensä melkoisen sotkun, eikä ole päässyt edelleenkään yli rakastettunsa Rustin kuolemasta. Berliinissä Metro on liittynyt ystävänsä Koskelon ja Ukrainasta mukaan tarttuneiden venäläisten graffitimaalarien Vorkutan ja Aljoshan kanssa paikalliseen graffitijengiin, Jäärottiin. Porukka asuu puoliksi puretussa kerrostalossa kaupungin itäosassa ja tekee yhä uskaliaampia maalauskeikkoja johtohahmonsa Kielletyn ideoimana ja patistamana.

Jäärottien ura saa kuitenkin kolauksen, kun yksi pettää, kaksi kuolee ja kaksi viimeistä päätyy yhdistetylle pako- ja kostomatkalle kohti Kotkaa.

Tyttö ja rotta on kovaa menoa ja mäiskettä. Välillä tekee pahaa, mutta eteenpäin on mentävä. Järvelä koukuttaa lukijansa, ja etenkin loppua kohden edetessään tarina saa ihmettelemään, mitä vielä voi sattua (ja mihin ihmistä satuttaa). Ja paljon voi.

Kirja jättää tarinalle tilaa jatkua vielä reilusti päätösosan verran. En uskalla edes kuvitella, kuinka veriseksi se vielä yltyykään. Epäilemättä melkoisen, sillä Metrolla on vielä paljon hampaankolossa ja uusia vihollisia niskassaan.

Järvelä ei totisesti jätä lukijaa kylmäksi. Metron kautta pääsee tarkastelemaan maailmaa, jolta mielellään sulkisi silmänsä. Nuori nainen, jota on potkittu monella tapaa päähän, ja joka ei ole missään määrin anteeksiantavaa sorttia, herättää levottomuutta ja ahdistustakin. Metrolla on syynsä olla vihainen, ja vanha kauna ruokkii onnistuneesti uutta. Metro ei tunnu olevan tasapainossa minkään kanssa – vähiten itsensä. Kai sitä toivoisi, että sellaisella peräänantamattomuudella varustettu ihminen voisi löytää muitakin tapoja ilmaista itseään kuin vihata maailmaa ja vandalisoida sitä.

Joskaan en pidä graffiteja yksiselitteisesti vandalismina, eivätkä ne sellaisina esiinny kirjassakaan. Kaupunkitilaa saa ja tulee ottaa haltuun myös tavoilla, joihin virkamies ei suostu leimaansa lyömään.

Lisäansiota lukukokemukselle toi myös ulkokirjallinen ulottuvuus. Vietin nimittäin nyt päättyvällä viikolla neljä päivää Berliinissä, ja vieläpä osin aivan samoissa Friedrichshainin maisemissa, joissa Metrokin kirjassa taivaltaa. Ihan yhtä uskaliaita reittejä ei tullut omalla reissulla käytettyä (esimerkiksi Warschauer straßen aseman ratapihaa tyydyin ihailemaan tyynesti vain ylikulkusillalta), mutta oli hauskaa palata tuoreena mielessä olevaan ympäristöön kirjan sivuilla.


Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2015
248 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kirjakaapin kummitus, Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Kaupunki, vaikka ihana Berliini onkin saanut vain pikkiriikkisen tilan kannen alakulmasta.

Johanna Holmström: Itämaa

Leila ja Samira ovat nuoria suomalaisia muslimityttöjä. Heidän äitinsä on muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen, isä bussikuskina työskentelevä maahanmuuttaja. Äiti on kiihkossaan ehdoton, isä maallistuneempi. Tytöt koettavat selvitä parhaan kykynsä mukaan, vaikka eivät ajoittain tunne kuuluvansa yhtään minnekään.

Leila on yläkoulussa ja häntä kiusataan. Tyttö on kuitenkin kovapintainen ja oppii selviytymään päivästä toiseen. Rankempaa tuntuu olevan kotona, kun äiti löytää yhä uusia asioita, jotka ovat haram. Huivia tuputetaan, ja vaikka isä ei ota uskontoa niin vakavasti, perheen maine on kuitenkin ehdottoman tärkeä. Samira on jo lentänyt omille siivilleen, mutta hänelle on käynyt huonosti: hän on koomassa kaupungin sairaalassa.

Itämaa rikkoo kerronnassaan kronologiaa, ja kuvaa Leilan ja Samiran elämää käänteineen. Nuoret naiset kohtaavat ennakkoluuloja, vihaa ja pelkoja, mutta myös ihan tavallisia nuoren elämään kuuluvia asioita: kaveruutta, harrastuksia, kokeiluja. He ovat tasapainottelijoita kahden tulen välissä, eikä se ole helppo tehtävä. Helsingin kadut kutsuvat, vaikka oma tausta painaa niskassa: näkeekö joku väärä tuttu? Missä menevät vapauden rajat?

Kirja kuvaa yläkoulun lähinnä helvetin esikartanoksi. En epäile, etteikö koulussa käyminen voisi olla yhtä tuskaista, kuin se Leilalle on, mutta toivon Itämaan olevan äärimmäisyyksiin viety. Ketään koulun aikuista ei tunnu kiinnostavan, miten oppilaat koulussa ovat. Ihmistä voi lähes kiduttaa ilman, että kukaan puuttuu siihen.

Holmström menee henkilöihinsä syvälle, mutta minulle lukijana jäi kuitenkin tarkkailijan rooli. Samira pysyy arvoituksena loppuun saakka, ja aivan tarinan viimeiset käänteet minun oli vaikea hänen osaltaan niellä. Leila suojelee itseään, eikä päästä ketään lähelle, ei lukijaakaan.

Itämaa on kauttaaltaan melankolinen kirja. Se on ristiriitaisuuksien, törmäysten ja rajojen tarina, ja se kuvaa elämää, joka ei valtaväestön edustajalle ole tuttua kuin välillisesti, jos silloinkaan. Silti tarinaan on helppo uskoa, sen voi mielessään sijoittaa mihin tahansa lähiöön. Tätäkin elämä on.


Johanna Holmström: Itämaa
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Safa Hovinen
Otava 2013
250 s.
E-kirja.
Asfaltsänglar (2013)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Kirjasfääri, Anna minun lukea enemmän, La petite lectrice, Mari A:n kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin, Nenä kirjassa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä, Kirjavalas

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi.     

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

Olipa kerran, ei kovin kauan sitten, bloggari, joka päätyi harhailemaan työpaikkansa lähistöllä sijaitsevaan pieneen kirjastoon. Hän ei yleensä käynyt siellä, mutta aina silloin tällöin hänen teki mielensä raskaan työpäivän jälkeen päästä heti rauhalliseen paikkaan, pois arjen aherruksen keskeltä. Kirjastossa hän huomasi herkullisenvärisen kirjan, josta muisti joskus kuulleensa.

Kirja päätyi bloggarin kirjapinoon, välillä alle, välillä päälle. Sen oranssi kansi kurkisteli, mutta kirja pysyi kuitenkin paikoillaan. Eräänä päivänä kirja kuitenkin suorastaan hypähti bloggarin käsiin, eikä lukemista voinut enää välttää. Ja niin kirja tuli luetuksi vauhdilla. Se toi mukanaan hymähtelyä, tyrskähdyksiä ja iloista ihmetystä.

Kaikki viisitoista satua herättivät jonkin tunteen. Osa vahvemman, osa heikomman, mutta kuitenkin jonkin tunteen. Bloggari bongasi tuttuja elementtejä jo lapsena kuulemistaan saduista: riveillä esiintyivät niin ilkeät äitipuolet, eriluonteiset sisarussarjat, petolliset puolisot, pelastavat ritarit, inhimilliset eläimet ja moraaliset opetukset. Satujen muodossa oli tuttuutta, ja samalla ne olivat virkistäviä, pisteliäitä ja monin tavoin kekseliäitä.

Kirjan lukeminen toi bloggarille iloa. Se sujahti alas sulavasti, sadut olivat juuri sopivan mittaisia, ja yhden perään halusi aina vielä lukea seuraavan. Saduissa piikiteltiin sopivasti nykyajalle – Mersuille ja kansainväliselle politiikalle – ja silti ne olivat omalla tavallaan ajattomia, liittyivät sadunkerronnan ikiaikaiseen perinteeseen.

Bloggari sulki kirjan kannet tyytyväisenä lukemaansa. Oli tullut aika palauttaa vinkeä oranssi kirja takaisin kirjastoon, seuraavan onnekkaan lukijan saataville. Kuka se sitten tulisikaan olemaan ja millaisten lukukokemusten perässä.


Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille
Ulkoasu: Ea Söderberg
Atena 2014
136 s.

Kirjastosta.

_____

Toisten mietteitä: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Café pour les idiots, Ullan Luetut Kirjat, Tuijata, Kirjojen keskellä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 29. Kirja, jossa on taikuutta.

Rhonda Byrne: Salaisuus

Tämä kirja on kenties käsittämättömintä kuraa, mitä olen lukenut. Se päätyi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme kevään kirjaksi. Onneksi sain kirjan lainaan ystävältä, en olisi ehkä kehdannut hakea tätä kirjastosta... Lukuprosessi oli nopea, ja tunneskaala vaihteli naurusta epäuskoon ja lopulta ärtymykseen ja jopa pelkoon (miten tällaista kehdataan tarjoilla hyväuskoisille lukijoille?). Aika paljon ahdettuna parin tunnin sessioon.

Mietin myös, miten tästä kirjasta kirjoittaisin. Päätin luottaa alkuperäiseen sanaan, joten tällä kertaa käytän tavallista enemmän suoria sitaatteja kirjasta.

Ette te muuten edes uskoisi.

Rhonda Byrne paljastaa siis Salaisuudessa universumin suuren, no, Salaisuuden. Sen mukaan ilmeisesti kenestä tahansa Salaisuuden omaksuvasta tulee yltäkylläisen onnellinen ja tyytyväinen. Ihminen ansaitsee kaiken hyvän, mitä itselleen haluaa saada. Toki.

Salaisuus perustuu vetovoiman lakiin:

Vetovoiman laki on saanut alkunsa jo aikojen alussa. Se on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan.

Tämä laki määrää koko universumin järjestyksestä, elämäsi jokaisesta hetkestä ja aivan kaikesta, mitä elämässä koet. Kuka oletkin, missä oletkin, vetovoiman laki muovaa kaikki elämänkokemuksesi, ja sen tämä kaikkivoipa laki tekee sinun omien ajatustesi avulla. Sinä itse panet vetovoiman lain liikkeelle, ja teet sen omilla ajatuksillasi. (s. 21)

Onhan se nyt uskottava, kun kirjassa näin sanotaan!

Samankaltaisuus vetää puoleensa, joten positiivinen vetää positiivisuutta, negatiivinen negatiivisuutta, raha rahaa, läski läskiä jne. Miten helppoa!

No, ihan pelkällä lailla homma ei hoidu. Jos haluat jotain, esim. rahaa, prosessi on kolmiportainen:
1) Pyydä
2) Usko
3) Ota vastaan.

Näillä mennään.

Kirja kannustaa ihastuttavan vastuuttomaan rahankäyttöön ja -hankintaan:

Jos olet aiemmin luullut, että voit saada rahaa vain työstäsi, sinun on nyt vapauduttava tästä käsityksestä. Ymmärräthän, että niin kauan kuin uskot niin, se on väkisinkin myös kokemuksesi? Sellaisista ajatuksista ei ole hyötyä. 

Nyt alat varmasti ymmärtää, että rikkaudet odottavat sinua, mutta ei ole sinun asiasi miettiä, "miten" ne sinulle tulevat. On sinun tehtäväsi pyytää, uskoa että saat ne ja olla onnellinen nyt. (s. 117)

Huh huh. Kirjan mukaan postilaatikkoon tulevat laskut johtuvat siis siitä, että ihminen ajattelee laskuja, jolloin hän vetovoiman lain mukaan houkuttelee ne luokseen. Ilmeisesti esimerkiksi kulutustottumuksilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Kirjan käsittelemien raha-asioiden ja laihduttamiseen liittyvien vinkkien osalta vielä hymähtelin suupielestäni. Salaisuuden mukaan esimerkiksi ylipaino johtuu siitä, että ihminen ajattelee ylipainoa ja "lihavia ajatuksia".

Yleensä ihmiset luulevat, että lihominen johtuu ruuasta, ja niin minäkin luulin. Sellaisesta käsityksestä ei ole mitään hyötyä, ja nyt olen ymmärtänyt, että se on täyttä roskaa! Ei lihominen ruuasta johdu. Se, että ruoka lihottaa, johtuu siitä, että ajattelee sen lihottavan. (s. 75)

Niinpä niin. Terveysasioilla leikkiminen saa kuitenkin minussa aikaan kylmiä väreitä. Byrnella on pokkaa kirjoittaa esimerkiksi seuraavanlaisia aivopieruja: "Rakkaus ja kiitollisuus voivat parantaa minkä tahansa sairauden" (s. 144) ja "Epätäydelliset ajatukset ovat syynä kaikkiin ihmiskunnan vitsauksiin, kuten sairauksiin, köyhyyteen ja kaikkeen muuhunkin surkeuteen" (s. 146). Salaisuuden avulla (ja mitä ilmeisimmin hervottoman hauskoja elokuvia katsellen) voi parantua esimerkiksi rintasyövästä. Byrne itse pääsi eroon ikänäöstään puhtaasti tahdonvoimalla.

Tällaisten asioiden kirjoittaminen kirjaan ja tuputtaminen hyväuskoisille pitäisi määrätä jotakuinkin rikolliseksi. Kirjan alkulehdellä sentään tajutaan irtisanoutua kaikesta vastuusta ja painottaa, että kirja on tarkoitettu yleissivistäväksi (tirsk!), eikä sitä tule käyttää minkäänlaisen sairauden määrittämiseen, lääkitsemiseen tai hoitamiseen. Itse tekstistä tämä ei kyllä käy ilmi. Päin vastoin: voisi luulla, että salaisuuden avulla ja parantumista ajatellen lähtee niin halvaus, syöpä, kihti kuin HIV:kin. Kuvottavaa.

Täysin omiin sfääreihiinsä mennään kirjan lopulla, kun Byrne kertoo lukijalle, että

Mikään ei ole rajallista – eivät luonnonvarat eikä mikään muukaan. (s. 165)

Huokaus. En ole varma, haluanko elää samalla planeetalla ihmisten kanssa, jotka uskovat tuohon.

Salaisuus on kirjana helppolukuinen, jos ei lasketa sitä, että se tekee aika ajoin mieli heittää seinään. Se on näpsäkän kokoinen, värikäs, selkeä ja graafiselta ilmeeltään laskelmoitu ja tuotteistettu. Jokaisen luvun lopussa on kätevä tiivistys ranskalaisin viivoin, joten niin sanottu pikaomaksuminenkin onnistuu helposti tarpeen vaatiessa.

Eri asiantuntijat on näppärästi kuvattu erilaisin symbolein, ja mukana on tietenkin paljon "tapahtui tosielämässä" -todistuksia ja omakohtaisia kokemuksia jutustelevaan tyyliin kirjoitettuna. Ihan kuin kirja puhuisi suoraan minulle! Ihan tosi!

Tekstin välissä on myös lyhyitä tietoiskuja jo keskuudestamme poistuneista "salaisuuden kantajista" ja sitaatteja heidän puheistaan tai teksteistään. Jäin tosin miettimään, eikö kuolleita suojaa mikään: ovatko Albert Einstein, Winston Churchill ja Alexander Graham Bell satunnaisine sitaatteineen tosiaan käytettävissä aivan kaikkeen, kun seteleitä aletaan kääriä?

Ehkä joku joskus kaivaa minunkin timanttiset bloggaukseni internetin syövereistä ja käyttää niitä suurten elämäntaitojen opettamiseen.

Tai ehkä sittenkään ei. Suojelkoon jokin voima tulevia sukupolvia siltä. Itse pidän omat salaisuuteni mielellään ihan vain itselläni. Tuskin niistä kukaan mitään maksaisikaan.


Rhonda Byrne: Salaisuus
Suomentaja: Kaisa Luntinen
Ulkoasu: Gozer Media P/L
WSOY 2008
214 s.
The Secret (2006)

Lainattu.

_________

Itseoikeutetusti Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua. (Ai hieman?! Meinasin jättää kokonaan bloggaamatta, koska en toivo tälle kuralle yhtään lisää mainostilaa.)

Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa

Voi kuinka nautinkaan hyvien populaarien historiakirjojen lukemisesta! Ja vielä kotimaista tavaraa, ai että!

Professori Kirsi Vainio-Korhonen ja tutkija Anu Lahtinen ovat kirjoittaneet katsauksen suomalaisen rakkauden historiaan. Kirja kattaa ajanjakson keskiajalta 1900-luvulle, eli pitkän siivun maamme historiaa. Ote on varma, hyvin ammattimainen – ja erittäin helposti lähestyttävä. Luvut ovat varsin lyhyitä, jolloin lukija voi nauttia pätkän aina kun mieli tekee tai halutessaan paahtaa koko paketin kerralla.

Kirja ravistelee mukavasti aihepiiriinsä liittyviä luuloja ja oletuksia. Rakkauteen, parisuhteeseen ja häihin liittyy paljon tunnepitoisia perinteitä ja teemoja, joista voi saada aikaan tiukkoja väittelyitä. Yksi itseäni kovasti kiinnostava aihepiiri on sukunimen valinta avioituessa. Jotkut pitävät miehen nimen ottamista koko perheelle "perinteisenä" tapana. Avioliittolaki, joka pakotti naisen ottamaan avioituessaan miehensä nimen (tai yhdistelmänimen) oli kuitenkin lopulta aika lyhytikäinen, vain vajaat 60 vuotta vuodesta 1930 vuoteen 1986. Noin muuten vuoden 1930 avioliittolaki oli varsin moderni: aviopuolisot olivat keskenään tasa-arvoiset, eikä mies enää toiminut vaimonsa edusmiehenä esimerkiksi omaisuuden suhteen.

Lainsäädäntö kertoo kiinnostavia asioita yhteiskunnasta vuosisatojen ajalta, ja ihmiset ovat aina osanneet ja halunneet kiertää sitä. Suomessa kihlaus katsottiin yleisesti yhtä pitäväksi sopimukseksi kuin avioliittokin, joten sukupuolielämän saattoi varsin hyvin aloittaa ennen papin aamenta (joka ei sekään ole mikään "ikiaikainen" avioliiton solmija). Toki salavuoteus ja huorintekeminen olivat rikoksia, joista myös rangaistiin, mutta ei voida väittää, että "entisajan ihmiset" olisivat olleet sen siveellisempiä kuin me nykyihmisetkään. Tällaiset vertailut ovat hieman hupsuja, mutta kiinnostavat tietenkin aina – on hauskaa verrata omaa kokemusmaailmaa menneeseen, vaikka sen tavoittaakin vain tutkimuksen ja tulkinnan kautta.

Avioliitto on ollut aina sopimus, ja sitähän se on edelleen. On kuitenkin turha ajatella, että rakkausavioliitto olisi vain nykyajan ilmiö ja toisaalta eikö edelleen harkita tarkkaan, kenen kanssa avioliitto solmitaan? Kyllä ihmiset ovat menneet ennenkin naimisiin rakkaudesta ja myös tehneet sen selväksi ympäristölleen. Lemmen ilot ja sydämen salat esittelee hauskasti esimerkiksi parien välistä kirjeenvaihtoa, joka paikoin tihkuu siirappia. Aikana, jolloin tärkein yhteydenpitokeino on ollut kirjoittaa kirjeitä, niihin on myös pantu suuri tunne ja paino. Se välittyy yhä, vuosikymmenten ja -satojen jälkeen.

Seksuaalisuus ei sekään ole totisesti mitään modernia hömpötystä. Ihmiset ovat tietenkin nauttineet seksistä kautta aikojen ja tuoneet sen myös ilmi, intiimimmin tai julkisemmin. Kirjassa on mukana muutamia eroottisia piirustuksia 1700-luvulta, eivätkä ne häviä 2000-luvun kuvakielelle millään mittarilla. Ennen 1800-lukua naisen kiihottumista pidettiin hedelmöittymisen kannalta ehdottoman tärkeänä. Valitettavasti munasolun löytyminen ja lääketieteellisen ymmärryksen kasvaminen teki tälle käsitykselle hallaa ja 1800-luvulla asenneilmasto muuttui, eikä naisen halua enää pidetty suotavana. Tärkeintä oli hoitaa pakollinen aviollinen velvollisuus ja saattaa jälkeläisiä maailmaan. Tämän käsityksen kumoutuminen veikin turhan kauan, ja kaiketi vasta 1900-luvun loppupuoliskolla naisen halu palasi takaisin seksuaalisuuteen liittyvään käsitteistöön.

Lemmen ilot ja sydämen salat on tietokirja, josta saa ammennettua jutunjuurta yhteyteen jos toiseenkin. Sitä voi lukea joko selaillen tai hartaammin keskittyen, joskaan kovin syvälle se ei aiheisiinsa pääse lyhyehkön mittansa ja populaarin esitystapansa vuoksi. Ehkä voikin ajatella, että se on eräänlainen käsikirja, josta lukija voi saada vinkkejä tarkempaan tutustumiseen. Kirjan lopussa on lähde- ja kirjallisuusluettelo, jota kannattaa hyödyntää, jos kiinnostus tiettyihin teemoihin herää.


Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2015
265 s.

Oma ostos.

_____

Toisaalla: Marissa Mehr Turun Sanomissa, Todella vaiheessa -blogi

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan kohdan 9. Tietokirja.