Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Viime kesänä aloin törmätä eri yhteyksissä kirjailijaan nimeltä Kate Atkinson. Muun muassa Hesarissa arvioitiin Atkinsonin uusin romaani erinomaiseksi ( Lue arvostelu tästä. ), ja arvostelun perusteella kiinnostuin tästä minulle aikaisemmin täysin tuntemattomasta kirjailijasta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun pikkusiskoni hehkutti Facebookissa ahmivansa junamatkalla Atkinsonia, päätin hankkia romskut käsiini. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty!

Visbyn-reissu painoi päälle, ja olin ruvennut himoitsemaan Hesarin arvostelussa mainittuja Jackson Broady-dekkareita mukaani matkalukemiseksi. Sen kerran, kun yritin hankkia kirjani kirjastosta, sain todeta, että kaikki olivat lainassa, ja Mikkelin Suomalaisesta Kirjakaupastakaan ei siihen hätään saanut kuin sarjan toisen osan Kaikkein vähäpätöisin asia. On todella raivostuttavaa aloittaa jonkin sarjan lukeminen muusta kuin ensimmäisestä teoksesta, mutta pakko oli tyytyä siihen, minkä käsiinsä sai.

Toinen osa oli juuri niin koukuttava ja hauska kuin olin toivonutkin, ja niinpä jokin aika sitten klikkailin kirjakerhon verkkokaupasta ostoskoriini kaksi muuta Jackson Broady-sarjan osaa sekä keväällä ilmestyneen uutuusromaanin. Vaikuttaa uhkaavasti siltä, että joudun metsästämään jostakin myös Atkinsonin esikoisen Museon kulisseissa.

Nyt olen siis lukenut sarjan ensimmäisen romaanin Ihan tavallisena päivänä. Kirja alkaa kolmella erillisellä tapauskertomuksella, jotka eivät aluksi tunnu mitenkään liittyvän toisiinsa.

Ensimmäisessä, vuoteen 1970 sijoittuvassa tarinassa, kerrotaan Rosemary ja Victor Landin perheen tragediasta. Rosemarylla ja Victorilla on neljä tytärtä, Sylvia, Amelia, Julia ja Olivia. Perheeseen odotetaan vielä viidettä lasta, sillä Rosemary on viimeisillään raskaana. Eräänä yönä kaikkien lemmikki, suloinen pikku-Olivia, katoaa, eikä häntä löydy mistään.

Sitten siirrytään vuoteen 1994 ja toiseen tapauskertomukseen, jonka päähenkilönä on leskeksi jäänyt Theo Wyre. Theolla on kaksi tytärtä, Jennifer ja Laura. Theo rakastaa molempia tyttäriään, mutta erityisesti Lauraa, joka on hänelle kaikki kaikessa. Laura on juuri aloittanut kesätyön Theon lakifirmassa, kun eräänä "ihan tavallisena päivänä" toimistoon tunkeutuu mies, joka puukottaa Lauran kuoliaaksi.

Kolmas tapauskertomus sijoittuu vuoteen 1979. Siinä 18-vuotias, perfektionistinen Michelle on mennyt naimisiin maanviljelijä Keith Fletcherin kanssa, ja heille on syntynyt on pieni tytär, Tanya. Lapsen syntymän jälkeen Michellesta on tullut hyvin ahdistunut. Hän yrittää hoitaa lastaan ja huusholliaan neuroottisen täydellisesti ja samalla lukea yliopiston pääsykokeisiin. Lopulta Michelle uupuu ja pimahtaa täysin. Lukijan annetaan ymmärtää, että Michelle tappaa aviomiehensä lyömällä tätä kirveellä päähän, minkä jälkeen hän jää odottamaan poliisien tuloa.

Näiden avoimiksi jäävien tarinoiden jälkeen hypätään viimein nykyhetkeen (eli vuoteen 2004?) ja Atkinsonin dekkarisarjan varsinaiseen päähenkilöön, Jackson Broadyyn. Jackson on aika tyypillinen yksityisetsivähahmo. Hän on varhain eläköitynyt entinen sotilas ja poliisi, joka on perustanut oman etsivätoimiston. Jackson on käynyt läpi katkeran avioeron. Hän rakastaa ja ikävöi äidin luona asuvaa tytärtään Marleeta ja riitelee ex-vaimonsa Josien ja tämän uuden aviomiehen kanssa. Jacksonia riivaa myös oma teinivuosien trauma: hänen isosiskonsa Niamh on murhattu raa'asti, ja syyllinen on jäänyt selvittämättä.

Alun tapauskertomukset alkavat pikkuhiljaa yhdistyä, kun Jackson saa toimeksiannon Amelia ja Julia Landilta, jotka pyytävät häntä selvittämään pikkusiskonsa Olivian kohtaloa. Amelia ja Julia nimittäin löytävät edesmenneen isänsä työhuoneen lukitusta laatikosta Hiiri Sinisen, Olivian rakkaan pehmolelun, joka katosi samana yönä kuin Oliviakin.

Myös Theo Wyre, joka on tyttärensä Lauran kuoleman jälkeen omistanut elämänsä tämän murhaajan selvittämiseen, palkkaa Jacksonin avukseen yksityisiin murhatutkimuksiinsa. Lopussa Michellen tarinakin kytkeytyy muuhun juoneen mielenkiintoisella tavalla.

Atkinsonin kerrontatapa on tosi koukuttava. Toinen toistaan jännittävämpiä juonenkulkuja annostellaan pieninä paloina lukijan pureskeltavaksi ja kasvatetaan nälkää saada selville, miten asiat ja henkilöt liittyvät toisiinsa. Samoja tilanteita kerrotaan moneen kertaan eri henkilöiden näkökulmasta, mutta yhtään ei tule sellaista tunnetta, että jankattaisiin yhtä ja samaa.

Henkilökuvaajana Atkinson on mainio! Erityisen taitavasti, empaattisesti ja lämpimän humoristisesti hän kuvaa ihmisiä, jotka kärsivät huonosta itsetunnosta ja jostakin syystä häpeävät itseään. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi huomiotaherättävän ylipainoinen Theo ja vanhaksipiiaksi jäänyt, estoinen Amelia. Oli pakko nauraa ääneen, kun luin kohtaa, jossa Amelia muistelee mielessään elämänsä toistaiseksi ainoaa seksikokemusta. Naurettavana ja nolona tässä kohtauksessa ei suinkaan näyttäydy Amelia itse vaan Amelian ääliömäinen seksikumppani, joka luulee olevansa suuri rakastaja, vaikka oikeasti on täydellinen surkimus. Lukijan sympatiat ovat täysin Amelian puolella. Vastaavanlainen hellyttävä hahmo kuin Theo ja Amelia oli myös sarjan toisessa osassa esiintynyt ujo dekkarikirjailija Martin. Nämä hyväsydämiset, itseään häpeävät ja estojensa vaivaamat henkilöt nousivatkin suosikeiksini Atkinsonin monipuolisesta henkilögalleriasta. Tunsin kai jonkinlaista sielujen sympatiaa heidän kanssaan. ;) Sen sijaan erityisen ärsyttävänä pidin Amelian sisarta Juliaa! Ja tietenkin juuri hänen kanssaan Jackson sitten seurustelee sarjan toisessa osassa!

Vaikka Atkinsonin dekkarit ovat mukavan viihdyttäviä, niin mitään kevyttä höttöä ne eivät silti ole. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa käsitellään esimerkiksi paljon vanhempien ja lasten välistä suhdetta ja sitä, miten lapsuuden- ja nuoruudenaikaiset kokemukset vaikuttavat ihmiseen ja kulkevat mukana läpi elämän. Atkinson tuo välillä todella riipaisevasti esille sen, miten tärkeää jokaisen on tuntea itsensä rakastetuksi lapsena. Hän pohtii myös sitä, saako vanhempi rakastaa lapsistaan yhtä muita enemmän. Rosemary tuntee suurta syyllisyyttä siitä, että hän ei pysty rakastamaan vanhempia lapsiaan yhtä paljon kuin Oliviaa. Theo puolestaan jumaloi Lauraa mutta ei tahdo millään päästä samalle aaltopituudelle tämän sisaren Jenniferin kanssa. Vaikka sekä Rosemary että Theo varovat viimeiseen asti paljastamasta näitä tunteitaan, he ikään kuin saavat rangaistuksen niistä menettämällä ne lapset, jotka ovat heille rakkaimpia. Minun mielestäni heidän rangaistuksensa on kohtuuton!