Clarice Lispector: Passio

Clarice Lispector: Passio. Rakkaus G. H:n mukaan
Suomentaja: Tarja Härkönen
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2014
206 s.
A Paixão Segundo G. H. (1964)


Arvostelukappale.


Brasilialainen kuvanveistäjä, varakas ja omavaltainen nainen, tekee eräänä päivänä jotain tavallisesta poikkeavaa. Hän päättää siivota edellisenä päivänä pois muuttaneen kotiapulaisensa huoneen, tarttua moppiin, mikä ei missään määrin ole hänelle ominaista. Hän odottaa löytävänsä sotkun, mutta yllättyy. Huone on tyhjä ja siisti. Vain seinällä on piirros. Ja vaatekaapista pujahtaa esiin torakka.

Nainen paiskaa oven kiinni ja torakka jää sen väliin puoliksi liiskaantuneena. Siitä alkaa erikoinen ja osin absurdi matka naisen sisimpään ja ihmisyyden ytimeen. Lopulta mikään ei ole varmaa.

Clarice Lispector oli laajasti julkaissut brasilialainen kirjailija, jonka nimi ei tuotannon koosta huolimatta ole kovin tunnettu. Hän oli minullekin uusi tuttavuus, mutta vastikään suomennetun Passion kuvaus kuulosti niin kiehtovalta, että kirjaan oli pakko tarttua. Nainen tappaa torakan ja joutuu keskelle identiteettikriisiä – mitä hittoa? Vähemmästäkin sitä kiinnostuu.

Passio on haastava ja lukijaa kiusaava kirja. Lispector kirjoittaa kuin vimmattu ja hänen lauseensa ovat kirkkaita ja kulmikkaita, osa sellaisenaan kuin runoja tai filosofisia ajatuskatkelmia. Hän toistaa, kiertää ja vihjailee, antaa hieman ja ottaa sen sitten pois.

Kertojana on kuvanveistäjänainen, G.H., joka on juuri luopunut sekä rakastajasta että kotiapulaisesta. Hän on hyväosainen ja varakas, paljon saanut ja samalla yhä vaativa. Mitä pidemmälle oven väliin liiskaantuneen torakan kärsimys etenee, sitä suuremmin G.H. kyseenalaistaa itsensä, elämänvalintansa ja identiteettinsä. Ja se panee lukijan koville.

Passio on mitä suurimmissa määrin vaativaa kirjallisuutta. Se pureutuu syvälle ja lähestyy aihepiiriään sisältä päin. Kuvailua tai ulkopuolista tarkkailua ei juurikaan ole, vaan lukija päätyy katselemaan kirjan tapahtumia – ja tapahtumattomuutta – sisältäpäin, G.H:n silmin ja korvin.

Jossain määrin teos on pelottava. Se ei anna armoa, ei hiljennä vauhtia, ei pureskele ja selitä valmiiksi. Lukija on täysin yksin tekstin edessä ja joutuu kamppailemaan sivu sivulta ymmärtääkseen ja päästäkseen sinuiksi kerrotun kanssa. Lispector ei ole armelias, hän ei kirjoita lukijaa ajatellen tai sanottavaansa silotellen. Kaikki sanottava on suoraan tekstissä ja teksti on vaikeaa. Kirjan haluaa sekä hylätä että lukea vielä hieman. Joko seuraavassa luvussa ymmärrän enemmän?

Passio käsittelee sekä ihmisen olemassaoloa, identiteettiä ja persoonaa että yhteiskuntaa, jossa elämme. Pois lähteneen kotiapulaisen kautta tuodaan esiin brasilialaisen yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta ja sen kauas ulottuvia juuria. Siihen samaistuminen on vaikeaa, vaikka koko ajan ymmärtää, kuinka keskeisissä aihealueissa liikutaan. Nämä koskevat meitä kaikkia.

Tämä kirja on haastava, mielenkiintoinen, vaikea ja salaperäinen. Ei kepeäksi kesäluettavaksi, ei rentoutukseen. Mutta haasteeksi ja arvoitukseksi, ehdottomasti.

____

Etenen Passion myötä kirjallisessa maailmanvalloituksessani Brasiliaan.

Maria Peura: Vedenaliset

Maria Peura: Vedenaliset
Teos 2008
166 s.

Kirjaston poistokirja.


Mirja on kasvanut kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella. Lapsesta asti hän on tottunut veteen ja luonnon läheisyyteen. Saaressa eletään luonnon kanssa samassa ajassa, otetaan se, minkä luonto antaa ja annetaan oma panos kokonaisuuden ylläpitoon. Mirjan vanhemmat ovat omasta tahdostaan eristäytyneet yhteiskunnasta, ja vain pakottavat syyt tuovat heidät ajoittain kaupunkiin. Askeesi on ankaraa, elämäntapa tarkkaan noudatettu.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Mirja muuttaa kaupunkiin, Tampereelle, ja aloittaa saksan kielen opinnot yliopistossa. Yksinäisyys ja hektinen, sykkivä kaupunkiympäristö on paikoin liikaa luonnonrauhaan tottuneelle nuorelle tytölle, jolla ei ole oikein käsitystä siitä, kuinka yhteiskunta toimii. Yhteisön kaipuu on kova, Mirja haluaa olla osa jotain suurempaa, olla jäsen laumassa, kaltaistensa kanssa. Hinnalla ei ole väliä.

Olen pitänyt todella paljon Maria Peuran romaaneista On rakkautes ääretön ja Valon reunalla. Pitänyt ja kammonnut, sillä Peuran aihevalinnat ovat raskaita ja käsittelytapa paikoin karkea, armoton. Myös Peuran kieli haastaa lukijan, se on samaan aikaan runollista, arvoituksellista ja raakaa.

Vedenaliset on Peuran teoksista selvästi arvoituksellisin. Se sekoittaa kuvitelmia ja todellisuutta, muistoja ja pelkoja, tunteita ja luuloja. Mirjan perhe-elämä on erikoista, syrjäänvetäytyvää ja yhteiskunnan laidalla hädin tuskin roikkuvaa. Omien, koettujen ja keksittyjen syiden vuoksi vanhemmat ovat päättäneet erakoitua ja pitää myös lapsensa poissa tavanomaisesta arjesta. Mirja ei esimerkiksi käy lainkaan koulua.

Kontrasti saarella vietetyn lapsuuden ja kaupunkiin muuton välillä on suuri. Mirjan on vaikea sopeutua, vaikka halua on. Lisäksi hänessä on selviä masennuksen ja ahdistuneisuuden piirteitä, eikä elämästä ole helppoa saada kiinni kun on yksin. Lopulta lauma löytyy, mutta silti Mirja tuntee itsensä aina hieman ulkopuoliseksi, erilaiseksi, yksinäiseksi.

Minun oli vaikea saada tästä kirjasta kiinni. Oli vaikeaa päästä sisälle tarinaan, kiinnostua siitä ja kiintyä siihen. Käytännössä mitään niistä ei tapahtunut. Paikoin, selkeämmän kerronnan hetkillä viehätyin Mirjan tarinasta, surin hänen huonoa tilannettaan ja koin ahdistusta hänen puolestaan. Mutta unenomaisemmat jaksot menivät ohi, yli ymmärryksen. Enkä jaksanut nähdä minkäänlaista vaivaa ymmärtääkseni, mistä oli kulloinkin kyse.

Vedenalisissa on paljon symboliikkaa ja sen tunnelataus on vahva. Lukukokemus oli silti epämiellyttävä, väkinäinen ja teksti tuntui paikoin teennäisen hankalalta. Ainakin se oli liian vaikeaa tälle lukijalle. Olen pettynyt, sillä kuten sanottua, aiemmin lukemistani Peuran kirjoista olen vaikuttunut ja pitänyt, vaikkeivät nekään ole mitään miellyttäviä kirjoja. Mutta niistä on jäänyt mieleen vahva muistijälki ja voimakas lukukokemus. Tämän kirjan sen sijaan pikemminkin haluan unohtaa.

___

Vedenaliset muualla: Kirjamielellä, Tarinauttisen hämärän hetket, Jokken kirjanurkka, Kiiltomato-sivusto.

Jälleen yksi kuittaus TBR90+10-listallani.

Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinonen: Mustat paperit
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
167 s.

Kirjastosta.


Minä kerron sinulle kaiken, senkin etten kerro sinulle kaikkea.


Ann Miel kuolee pian, hän tietää sen. Tarkalleen ottaen hän kuolee vuorokauden kuluttua. Saadakseen valmiiksi edes jotain, tai ehkä koko elämänsä, hän alkaa kirjoittaa kirjeitä. Tärkein kirjeiden saaja on hänen pieni poikansa Luc, niin pieni vielä, ettei äiti ole valmis jättämään tätä yhtään pidemmäksi aikaa. Myös perheen lastenhoitaja Rosa saa omat kirjeensä, kuin myös kirjepaperit lähettäneen tehtaan johtaja sekä muutama muu.

Kuin huomaamattaan, pirullisen kellon tikittäessä koko ajan aikaa pois, Ann alkaa kirjoittaa tulevaisuutta – kaikkea sitä, mitä hän ei näe tapahtuvaksi, mutta jota haluaisi olla todistamassa. Hän kuvittelee, kuinka Luc kasvaa Rosan hoidossa pienestä pojasta nuorukaiseksi ja lopulta aikuiseksi mieheksi. Kirjeiden sävy muuttuu yhä määräävämmäksi, Ann ottaa suunnan ja aseman, johon ihmisen on todellisuudessa vaikeaa ja mahdotontakin päästä. Lucin elämä koulunkäynteineen, harrastuksineen, ystävineen, rakastettuineen – kaikki muodostuu kirjaimiksi valkoisille papereille, joita Ann raivokkaasti kirjoittaa täyteen, ennen kuin aika loppuu. Sillä ainahan aika loppuu kesken. Kaikilta.

Maija Muinosen Mustat paperit on vaikuttava ja vakuuttava romaani. Se herättää lukijan kiinnostuksen, pitää otteessaan ja herättää voimakkaita tunteita. Kirja on hyvin intensiivinen, sen jokainen lause on merkityksellinen, ja sen tunnelma rakentuu äärimmäisen hienosti ja hienovaraisesti yhä pahaenteisemmäksi, ahdistavammaksi ja kokonaisemmaksi. Toisaalta arvoituksellisuus pysyy yllä loppuun saakka, sillä Ann häipyy lukijan käsistä aina, kun hänestä luulee hetkeksi saaneensa kiinni. Mikä on totta elämässä nyt, mikä tulevassa?

Tarinan kiihkeys kiertyy loppua kohti yhä tiukemmaksi solmuksi, ja minun oli pakko lopettaa lukeminen hetkeksi viimeisten parinkymmenen sivun aikana. Niin syvälle olin jo uponnut Annin kirjeisiin, että ne alkoivat pelottaa. Ann on vaikuttava kertoja: samaan aikaan epäluotettava, luotaantyöntävä ja uteliaisuutta kutkuttava.

Mustat paperit kertoo äitiydestä, kuolemasta ja kiintymyksestä, eikä tosiaan kauneimmalla mahdollisimmalla tavalla. Samalla se pakottaa pohtimaan luopumisen vaikeutta – jopa mahdottomuutta –, kohtalouskon ongelmallisuutta ja äitiyden pimeämpää puolta. Missä kulkee rakkauden ja vallan raja? Mitä tapahtuu, kun sen ylittää?

Kirjan tunnelma on upea. Muinonen on tavoittanut lyhyeen mittaan paljon, eikä kirjassa ole mitään liikaa. Tarina houkuttelee luokseen ja kun se on saanut pahaa-aavistamattoman uhrin lähelleen, verkko on kiertynyt jo pakahduttavan kireälle, eikä jäljelle jää ainakaan helpotusta – kaikkea muuta.

___

Muita vaikuttuneita lukijoita: Arja, Helmi-Maaria Pisara ja Marjatta Mentula (kaksi jälkimmäistä käsittelee juonta tarkemmin ja paljastavammin).

Ihmissyöjän ystävyys

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
Kansi: Jussi Kaakinen
Teos 2012
402 s.

Kirjastosta.


Uutta romaaniaan kirjoittava kirjailija kohtaa jotain, mihin ei olisi halunnut törmätä: ystävän itsemurhan. Sonja on tappanut itsensä, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Kirjailija alkaa vimmaisena raapia kasaan Suurromaaniksi nimittämäänsä teosta ja käy samalla läpi omaa ja Sonjan kanssa yhteistä menneisyyttään, elämää nykyhetkessä ja omaa pahaa oloaan. Tarinan sisällä toinen tarina on osa kirjailijan romaania, joka kertoo Lapinlahden sulkeutuvan mielisairaalan viimeisestä potilaasta ja tätä hoitavasta psykiatrista. Naispotilas on löydetty rannalta ja hän on hukannut itsensä ja menneisyytensä. Niin ovat tosin kaikki muutkin kirjan henkilöt, tavalla tai toisella.

Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys kiinnitti huomioni kiinnostavalla markkinointitekstillään ja kun siitä alkoi tipahdella blogitekstejä (esimerkiksi Katri, Minna, Lukuneuvoja ja Arja ovat kirjoittaneet tästä kehuvia ja punnittuja arvioita), hoputin mielessäni kirjaston varausjonoa lyhenemään nopeammin.

Tällä kertaa kyllä petyin. Harkitsin kirjan lopettamista kesken, mutta päätin sitten kuitenkin puskea loppuun saakka. Tiukkaa teki.

Sinänsä Ihmissyöjän ystävyydessä ei ole mitään vikaa. Niemen kieli houkuttelee mukaansa ja etenkin päähenkilön mielenmaisema, raivo, viha ja suru sekä muut äärimmäiset tunteet, on taidokkaasti rakennettu ja kuvattu. Ongelmaksi muodostui se, etten yksinkertaisesti löytänyt syytä, miksi minun olisi pitänyt haluta ymmärtää tätä kirjaa ja sen kertomaa tarinaa.

Jollain tasolla kiinnostuin päähenkilöstä ja hänen menneisyydestään. Hän on elänyt surkean lapsuuden, josta Sonja perheineen on hänet sattuman oikusta nostanut. Kirjailija kokee menneisyydestä sekä syyllisyyttä että katkeruutta: oliko hän vain hupaisa kuriositeetti, kantakaupungin ylhäisön hyväntekeväisyyden kohteena oleva kiintiököyhä? Vai oliko hänellä sittenkin jokin muu merkitys, ihan vain omana itsenään? Sitä hänen on surussaan vaikea selvittää. Samalla maailmanhistorialliset vääryydet, joita kirjailija luettelee ulkomuistista, pulppuavat esiin voimalla ja laajentavat perspektiiviä kauas yksilön yli ja ohi.

Ihmissyöjän ystävyys on päälle puskeva ja aggressiivinen kirja. Se huutaa ja häiriköi, hieroo epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vasten lukijan naamaa, eikä todellakaan tee sitä hienovaraisesti tai armeliaasti. Pikemminkin syyllisyyttä kaikesta kaadetaan lukijan niskaan ja harteille, vaaditaan ottamaan jokin kanta ja asema suhteessa Euroopan historiaan ja kauhuihin.

Tämä on se ongelma. Tässä kirjassa on aivan liikaa kaikkea, aivan liian monta linjaa, jota seurata. Minua alkoi nopeasti väsyttää ja tympäistä. Myönnän, että Niemi tekee tarinansa taitavasti, ja hyökkäysasetelma on suunniteltu ja hiottu, mutta minua se ei vakuuttanut. Minua se ahdisti.

Loppujen lopuksi en oikeasti tiedä, mistä tämä kirja edes kertoo. Mitä se olisi halunnut minulle sanoa? Ja sekös minua ärsyttää.

___

Haasteet: Lukemattomat kirjailijat.

Teemamaana Saksa: Vanhan lapsen tarina

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Suomentaja: Mari Janatuinen
Avain 2011
115 s.
Geschichte vom alten Kind (1999)

Omasta hyllystä.


No niin, taas piti mennä pää edellä pusikkoon. En näemmä opi, että symbolistiset pienoisromaanit ovat minulle vähän vaikeita. Kokeilin viimeksi joulukuussa, ja lopputulos oli lähinnä tragikoominen. No, tässä sitä mentiin taas. (Kirja löytyi Akateemisen alelaarista naurettavan parin euron hintaan ja takakansiteksti vaikutti kiinnostavalta.)

Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina alkaa siitä, kun kadulta löytyy 14-vuotias nimetön ja koditon tyttö ämpäri kädessään. Hän ei osaa sanoa itsestään tai taustastaan mitään, joten viranomaiset toimittavat hänet koulukotiin. Siellä hän solahtaa osaksi suljetun yhteisön elämää pysytellen kuitenkin koko ajan tavoittamattomissa ja omillaan. Hän ei osaa tai tahdo edes tulla osaksi yhteisöä, vaan pysyttelee mielummin tarkkailijana, aina hieman omillaan. Tyttö alkaa hitaasti muuttua: hänestä tulee sekä hyljeksitty että luotettu, ja myös hänen fyysinen olemuksensa muuttuu, se on pehmeä, jotenkin löyhärajainen ja jollakin tavoin epämiellyttävä. Hän on osa ympäristöään ja samalla siitä erillään, eikä kukaan edelleenkään tiedä, kuka hän todellisuudessa on ja mistä tulossa – tai minne hänen on määrä mennä.

Erpenbeckin kerronta on kieleltään miellyttävää ja se tuntuu melkein musiikilta. Hän rakentaa kertomustaan taitavasti, lyhyin kappalein, joista muodostuu yhtenäinen kudelma. Tunnelma on tiivis alusta loppuun, ja lukijalle jää riittävästi tilaa tekstin maisteluun ja sen merkitysten pohdintaan.

Tässä tosin tuli meikäläiselle kynnys vastaan. En päässyt tarinaan sisään, tarkkailin sitä vain. Tytön kautta kuvattu koulukodin todellisuus tuntui sekä aidolta että vieraalta, pintaraapaisulta ja välineeltä, jonka avulla kerrotaan pikemminkin jostain muusta. Tytön muuttuva identiteetti ja konkreettinen muutos tarjosivat vihjeitä tulkintaa varten, mutta eniten tässä häiritsee se, etten tiedä, kuinka metsään tulkintoineni menin.

Vierautta ja muutosta tässä ainakin käsitellään. Sitä, millaista on, kun ei kuulu joukkoon eikä välttämättä haluakaan kuulua. Kun identiteetti ja itsetunto on vähäistä tai hukassa, kun vastauksia ja toimintatapoja ei ole.

Olisinpa riittävän fiksu tällaisille kirjoille. En taida olla. No, palaan kuitenkin tyytyväisenä huomattavasti minun kirjamakuani paremmin vastaavan, mutta hieman saman aiheen äärellä olevan kirjan pariin: juuri nyt on kesken Tummien perhosten koti, jossa myös ollaan sijattomasti suljetussa yhteisössä.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Ina, Susa ja Morre. Heidän blogeissaan on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemasta ja merkityksistä.

Korkkaan Vanhan lapsen tarinalla Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -lukuhaasteen.  

Kun bloggaaja kohtaa kirjallisen ymmärryksensä rajat

Gertrude Stein: Ida
Suomentaja: Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä 1988
125 s.
Ida (1941)

Kirjastosta.


Nyt on luvassa todellista mutuhuttua. En vieläkään ymmärrä, mitä luin. Gertrude Steinin Ida on outo kirja. Ou-to.

Gertrude Stein (1874–1946) itse oli "kadonneen sukupolven" keskeinen tekijä, Pariisin taiteilijapiirien suojelija ja kulttuurihenkilö, joka emännöi taidesalonkia ja julkaisi useita kirjoja. Kiinnostukseni näihin piireihin on herännyt Hemingway-innostukseni myötä, ja esimerkiksi Nuoruuteni Pariisi kannusti jatkamaan aiheen parissa, vaikkei kirjana sytyttänytkään.

No, tämä Ida tarttui mukaan kirjastosta, sillä sen ohuus kiehtoi ja kaipasin täytettä sekä (olettamaani) yleissivistykseen että So American -haasteeseen. Lisäksi kansikuva herätteli. Onhan siinä tissit. Ja ehkä muutenkin.

Ida kertoo – kai – Idasta. Naisesta, joka syntyy onnellisten tähtien alla, jotka pian kääntävät selkänsä. Idasta tulee – ilmeisesti – eräänlainen sijaton vaeltaja, joka etsii paikkaansa maailmasta sitä oikein löytämättä. Samalla hän kaipaa toista puolta itsestään, ehkä lapsuusmuistoja, ehkä jotain salattua identiteettiä. Miehiä ja koiria riittää, ja Yhdysvallat tulevat tutuksi monelta kantilta.

En osaa yhtään sanoa, mistä tämä kirja oikeasti kertoo. Ei hajuakaan. Koko 125 sivua tuijotin riviä toisensa perään ja yritin ymmärtää, mitä hittoa minulle kerrotaan. Ei tullut selvyyttä. Tuskin koskaan tulee.

Steinin kirja on kuin ylipitkä, ylivaikea ja yli-inhimillinen runoelma, jossa ei ole alkua eikä loppua eikä oikein keskikohtaakaan. Tavallaan kieli on koukuttavaa, sillä se on jollain tavalla osin miellyttävän elliptistä (Onkohan tällaista määritelmää edes olemassa? No nyt ainakin on!), toisto on paikoin vinkeää ja saa lukijan miettimään sanojen merkitystä suhteessa itseensä ja toisiinsa. Harmaat aivosolut kiittävät. Välillä.

Mutta noin pääasiassa kirja on raivostuttava. Tuntuu, että sen kirjoittaja pitää lukijaa pilkkanaan, ja osoittaa häpeämättömästi päin naamaa, kuinka vähän kukaan muu kuin taiteilija itse voi taideteoksesta ymmärtää. (Ei mitään?!) Kai Stein olikin hieman snobi, ja se hänelle suotakoon (levätköön rouva rauhassa), mutta kyllä korpeaa tuhlata aikaansa tällaiseen. Ida on kuitenkin niin lyhyt, etten muutaman kymmenen sivua luettuani halunnut jättää sitä keskenkään. Hiton kauan sitä kyllä luin suhteessa sivumäärään. Sekin otti kupoliin.

No, kai se on vaan hyvä, että välillä kohtaa ne ymmärryksensä rajat ja tajuaa, että maailma on pullollaan asioita, joista ei ole hajuakaan. Ja että niitä on jonkin oven takana tukuittain lisää. Ja ihan hyvin silti pyyhkii.

So American: "The Lost Generation" + Depression Era (2/3).

Luokseenpäästämätön Seuraaja

Ismail Kadare: Seuraaja
Suomentaja: Tuula Nevala
Albaniankielinen avustaja: Eset Feka
Into Kustannus 2012
158 s.
Pasardhësi (2003)

Arvostelukappale.


Turhaan yritätte tulkita merkkejämme. Yritätte selvittää, kenellä on perusteita mihinkin ja kenellä ei. (s. 157)

Albanian Johtajan, Puolueen diktaattorimaisen päällikön Seuraaja löydetään joulukuisen yön jälkeen kuolleena kotoaan. Ampuiko hän itse itsensä, tehtäväänsä ja asemaansa kyllästyneenä, voipuneena vastuunsa alle, pettyneenä itseensä? Vai tappoiko hänet joku – ja jos tappoi, oliko syy poliittinen vai henkilökohtainen? Taloon tuli joku keskiyöllä, sanotaan. Seuraajan perhe ei tiedä mitään.

Tänä vuonna minulla on ollut kunnia tutustua Albanian kansalliskirjailijaksi tituleeratun Ismail Kadaren (s. 1936) tuotantoon. Ensin luin surullisenhaikean, upean Kolme surulaulua Kosovolle. Sen jälkeen tartuin Särkyneeseen huhtikuuhun, josta vaikutuin myös: hieno kertomus absurdista kunniasta. Ei ollut vaikeaa tehdä lukupäätöstä Seuraajan suhteen. Tämän halusin lukea.

Vaikeaa oli, kovin vaikeaa. Tarina lähtee liikkeelle kiinnostavasti Seuraajan kuoleman uutisoinnista. Olen kiinnostunut diktatuureista ja vallan väärinkäytöstä, eikä Balkanin aluekaan mitenkään epäkiinnostavaa seutua historiansa ja kulttuurinsa puolesta ole. Lähtöasetelmasta huolimatta en onnistunut pääsemään mukaan Seuraajaan. Kirja on lyhyt, vain puolisentoistasataa sivua, ja siinä ajassa olisi lukijan kannalta melkoisen tärkeää hypätä kärryille ja nauttia matkasta. Nyt ei käynyt niin.

Kadare kirjoittaa hyvin tasaista, varmaa ja vahvaa kieltä. Hän rakentaa kuvaa henkilöistään, kertoo absurdista valtakeskittymästä, pelosta ja jäykkyydestä. On kyse rautaisesta ammattilaisesta, joka kyllä tietää, miten tarinat kerrotaan ja kirjat kirjoitetaan.

Eikä Seuraaja ole huono kirja, ei keskeneräinen eikä höttöinen. Se ei vain auennut minulle niin kuin olisin halunnut ja toivonut sen aukenevan. Se kertoo viiltävästi diktatuurissa elämisestä, kirjoittamattomasta sääntöviidakosta ja maailmasta, jossa kuka tahansa saattaa olla syyllinen mihin tahansa, kun niin päätetään. Se kertoo myös pelosta, jota ei voi hallita, kun ei tiedä, mitä pelkää.

Mutta tämän kaiken se olisi voinut tehdä kutsuvammin, laskea varustustaan ja päästää lukijan luokseen, jokaiselle sivulleen. Ja pitää siellä viimeiseen pisteeseen saakka.

Seuraajan on lukenut myös Riina.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania

Hyppää lavalle: Agatha

Marguerite Duras: Agatha
Suomentaja: Jussi Lehtonen
Like 2000
84 s.
Agatha (1981)

Kirjastosta.


Alkuvuodesta luin jokusen klassikkonäytelmän kirjallisuustieteen tenttiä varten ja tajusin, ettei näytelmien lukeminen noin yleensä olekaan niin kamalaa (joskin edelleen nautin ne mieluummin katsomosta käsin). Niinpä kun Linnea haastoi Hyppäämään lavalle ja lukemaan näytelmiä, vilkuilin Rikhardinkadun draamahyllyä ihan uusin silmin. Jollain kerralla nappasin sitten mukaani Marguerite Durasin Agathan. Olen kuullut Durasista hyvää, mutten ole häpeäkseni koskaan hänen teoksiinsa tutustunut. Nyt on alkukankeudet ohitettu ja lyöty kättä tutustumisen merkiksi.

Agatha on vähäeleinen mutta dramaattinen tarina. Siinä esiintyy kaksi ihmistä, mies ja nainen, sekä moninkertaisesti kielletty rakkaus. Ilmeisen väistämätön ja lopullinen ero on tapahtumassa, ja henkilöt tapaavat toisensa vielä kerran hiljaisessa ja autiossa kesänviettopaikassa meren rannalla. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, kipeät valinnat ja yhdessä olemisen mahdottomuus tuntuvat moninkertaistuvan tässä viimeisessä kohtaamisessa.

Ja hiljaista on. On pitkää hiljaisuutta, lyhyttä hiljaisuutta ja merkittävää hiljaisuutta.

Täytyy todeta, että nyt mentiin taas tämän lukijan käsityskyvyn yli korkealta ja kovaa. Ajattelin kyllä jo takakannen luettuani, mahdanko olla aivan tällaisen tarinan kohdeyleisöä, mutta yritän useimmiten olla ennakkoluuloton ja tarttua myös sellaisiin teksteihin, jotka eivät heti tunnu tutuilta tai mukavilta. Tässä valinnassa auttoi myös tämä lukuhaaste ja halu tutustua Durasiin.

Agatha on ihan toivottoman tylsä. Aivan superkuiva. Kaksi toisiaan kunnolla kohtaamatonta jorisijaa tapaa toisensa monin tavoin merkityksellisessä ympäristössä – ok. Mutta minusta näytelmän lukijana tuntui, ettei heillä oikeasti ollut mitään kunnollista sanottavaa toisilleen, eikä mitään kerrottavaa lukijallekaan. Jäin vain pohtimaan, mikä siinä elämässä nyt voi olla niin vaikeaa. Okei, miehen ja naisen suhde oli tuhoon tuomittu idea alunperinkin, mutta voiko se vielä vuosikausia sen jälkeen tulla jonkinlaisena yllätyksenä?

Nainen ja mies hortoilevat vuorotellen jossain nykyhetken ja menneisyyden välimaastossa, kertovat toisilleen asioita, jotka molemmat jo tietävät, ja voi hyvänen aika, ovat niin paljon hiljaa, että en ymmärrä, mitä he edes koko tarinassa tekevät. Ja mitä tällä tarinalla halutaan kertoa.

Kuten sanottua saatan olla väärää kohderyhmää tällaiselle stoorille. En ehkä ole (vielä) kokenut elämässäni riittävästi dramatiikkaa, pieleen menneitä ihmissuhteita ja suuria tunteita. En usko, että haluaisin nähdä tätä näytelmää esitettynäkään, sillä siinä on liian paljon merkitsevää hiljaisuutta ja ristiinpuhumista, että jaksaisin seurata. Hyvien näyttelijöiden tulkitsemana tässä saattaisi tosin olla tasoja, joita en lukemalla löytänyt. Mutta ei. Vaikka huomaisin jonkin teatterin mainostavan Agathaa ohjelmistossaan, jättäisin silti väliin.

Marguerite Durasia en sen sijaan aio jatkossa jättää väliin, sillä hän kiehtoo minua henkilönä suuresti, ja haluan lukea häneltä lisää. Seuraavaksi tosin jotain sellaista, minkä ymmärrän.

Tällä tahmeahkolla, mutta siitä huolimatta jonkinmoisia tuntemuksia herättäneellä lukukokemuksella osallistun siis Linnean Hyppää lavalle -haasteeseen ja tulee tästä yksi pojo Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, maana on tietenkin Ranska.

Loppuun vielä haastava kuva-arvoitus. Arvatkaa, minkä aarteen postinkantaja minulle tänään toi (onneksi rimputti ovikelloa ja satuin olemaan kotona, sillä paketti ei mahtunut luukusta, joten nyt en joudu tekemään ylimääräistä matkaa Krunikan postiin) ja mitä huikeitä lukuseikkailuja oletan sen kanssa tekeväni? Viiden pisteen vihje: tykkäsin edellisestä osasta aivan hurjan paljon.

Yli hilseen

Patti Smith: Viattomuuden tunnusmerkit
Suomentaja: Risto Ahti
WSOY 2010
73 s.
Auguries of Innocence (2005)

Kirjastosta.


Huoh. Tunnenpa taas itseni harvinaisen tyhmäksi.

Patti Smithin vuonna 2005 ilmestynyt ja viisi vuotta myöhemmin suomennettu runokokoelma Viattomuuden tunnusmerkit oli kyllä sellaista tervanjuontia että oksat pois. Ehdin jo alkuvuodesta omahyväisyydessäni kuvitella, että kyllä tästä vielä jotain tulee – siis tästä runouden lukemisesta. No, nyt otettiin takapakkia ihan kunnolla.

En ymmärtänyt tästä oikeastaan juuri mitään. En niin mitään.

Tai no sen verran, että sodan ja väkivallan turhuutta tässä kritisoidaan ja muistutetaan, kuinka vallanhimo on universaalia ja ajatonta mittakaavasta viis. Maailma on ruma, ihminen on siellä hukassa. Kehen voi luottaa, tuskin itseensäkään. Eikä viattomuutta sellaisenaan ole, sillä sen menettää tarkoitushakuisessa ja julmassa toiminnassa, eikä koskaan saa takaisin.

Mutta mistä minä tiedän, onko Patti Smith tarkoittanut sen niin vai jotenkin ihan muuten? No en mistään, niinpä.

Kulkurin kuolema

- - Me emme olleet tunteneet kuolemaa
mutta varpuset visertävät piirittävät 
kuin suolle laskettu seppele
me tajusimme ihmisyyden 
hahmossa joka kulki värjötellen
hylätyissä rievuissa itse hylättynä - -

Kokonaisuudesta pystyy kyllä muodostamaan jonkinlaisen kuvan, mutta monet yksittäiset runot menivät ohi korkealta ja kovaa. Kumpi on sitten olennaisempaa: ymmärtää runoja sellaisenaan vai niiden rakentamaa kokonaisuutta? En minä tiedä! Saakeli!

Suosikikseni kohosi kokoelman kaoottisin runo Meidän hurskastelumme vaientaa rummun äänen, joka näyttää kolmen sivun verran tältä:

Ja on se myös sisältönsä puolesta terävä, ei siinä, mutta rytmi on ilman välimerkkejä hurja.

Mmmh. Koetin tässä vielä kaivaa itsestäni jotain irti, mutta ei niin ei. Sitten menin lukemaan jotain Hesarin arvostelua ja tunsin itseni vielä vähän tyhmemmäksi kuin sitä ennen. Runouden koodikielen avaamiseen on minulla vähän hemmetin pitkä matka.

Taidan viedä tämän nyt kaikessa hiljaisuudessa takaisin Rikhardinkadulle ja pitää hetken hajurakoa lyriikkaan. Se lienee kaikkien kannalta paras ratkaisu.


(Jokaisella pilvellä on kuitenkin... you know, ja tämän koettelemuksen myötä saan täyteen So American -haasteen American Poetry -kategorian, hahaa!)

W.B.Yeats ja väistämätön tuskanhiki

William Butler Yeats. Kuva: Wikipedia.

Jos muutama päivä sitten pääsin innostumaan runoudesta Walt Whitmanin ansiosta, se into sai pienen kolauksen nyt. Tenttiprojektini eteni irlantilaisen William Butler Yeatsin (1865-1939) Runoja-kokoelman parissa. Suomentaja on Aale Tynni, ja ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1966.

Kirjassa on alkusanat, parinkymmenen sivun mittainen johdanto-elämäkerta Yeatsista, valitut runot ilmestymisjärjestyksessä sekä lopussa selityksiä osaan niistä. Etenkin johdanto-osio on mielenkiintoinen, sillä itse en tunne tätä herra Yeatsia laisinkaan (no, nimen olin aiemmin kuullut).

Mutta ne runot. Ei kolisseet sitten millään. Jos Whitmania lukiessa tuntui, että pääsin himppasen jyvälle lyriikan kiemuroista, nyt ne kiemurat kiertelivät sinne tänne vailla mitään järkeä ja muodostivat lopulta umpisolmun päähäni tuoden mukanaan kivistystä ja irvistelyä.

Yeatsilla on varsin ylväs tyyli. Runoissa seikkailevat niin antiikin taruston hahmot ja filosofit kuin Yeatsin oman ajan sankarit. Yeats on ilmeisesti loppujen lopuksi varsin omaelämäkerrallinen runoilija, sillä ainakin selitysten mukaan runoihin ovat päätyneet hyvin monet hänen oman elämänsä ihmiset, lapset, ystävät ja rakastetut. Ja hän itse, tottakai. Siinä missä Whitman toi mieleeni eläviä kuvia, Yeatsin runot olivat vain sanoja riveillä. En päässyt ollenkaan sisään siihen maailmaan, josta hän kirjoittaa.

Osin syynä voi olla se, että Tynni on alkusanojensa mukaan jättänyt suomentamatta Yeatsin runsaasti viljelemän loppusoinnutuksen ja sen sijaan halunnut painottaa runon sanontaa ja sisällystä sekä rytmillistä ilmaisua. Tynnin mukaan "suomen kielen kulunut loppusointuaineisto yhä uudelleen käytettynä latistaisi runoa" ja "riimin viljely etäännyttäisi runon sanontaa ja sisällystäkin alkutekstin sanonnasta ja sisällyksestä". No, minä en ole suomentaja, joten en osaa tätä ratkaisua sen kummemmin järkevästi arvostella, mutta sanotaanko nyt niin, että itse innostuin tämän kokoelman kuluessa oikeastaan vain niistä muutamista harvoista runoista, joihin Tynni oli jättänyt jonkinlaisen loppusoinnutuksen. Minusta tuntuu, että olisin nauttinut Yeatsin kielestä huomattavasti enemmän riimien kanssa, sillä kauniita kuvia hän kyllä luo, sitä en kiistä. (Vaikken niitä oikein tajunnutkaan.)

Nyt tuntui, että olisi pitänyt tietää ja tuntea runoutta huomattavan paljon paremmin ymmärtääkseni, mihin kulloisellakin, vaikkapa nyt antiikin kuvaston sanalla viitattiin. Minulle ne olivat vain Homeroksia ja Pythagoraita sellaisinaan, eivät merkkejä (Yeatsin) nykyajasta ja sen tilasta. Tunsin itseni todella tyhmäksi vilkuillessani runojen selityksiä. Sen siitä saa, kun tarttuu "Irlannin suureen symbolistiin, jonka runoudessa puhuvat mennyt romantiikan aikakausi ja vanhojen tarujen mystiikka mutta myös runoilijan omat ylpeän yksinäiset näyt" (takakansiteksti).

Ehkä Yeats ei herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin Whitman juuri siksi, etten oikein tuntenut hänen kuvaamansa todellisuuden läsnäoloa. Yeats, vaikka vie runojen lukijan ajoittain hyvinkin henkilökohtaiselle tasolle, ei silti ole yhtä intiimi kuin Whitman kaikessa paljaudessaan. Ilmeisesti minä pidän iholle tulevasta runoudesta, sellaisesta, jonka voi ymmärtää melkein omalla kehollaan (ilman sen suurempaa symbolismia).

Rupeanpas itsekin näemmä yleväksi - tätäkö runous tekee ihmiselle?

Yeats ei saanut minua kirjoittamaan ylös sitaatteja, kuten Whitman teki. Muutaman kohdan kuitenkin koin tarkemman muistamisen arvoiseksi.


Hän soimaa isokuovia


Isokuovi, ei, älä huutele noin,
tai huutele vesiin läntisiin;
kun huutelet, muistan silmät, joita
hämärsi kiihko, ja raskaat hiukset,
rintani ylitse valahtaneet:
jo tuulenkin itku on vaikea kestää.

Tässä oli sellaista ikävää ja tunnetta, että hetkeksi aloin jo uskoa Yeatsin antavan minulle vielä paljon. Hän soimaa isokuvia on kirjan alkupuolella ja se on kokoelmasta The Wind Among the Reeds (1899). Vastaavanlaiseen samaistumiseen en enää myöhemmin päässyt.

Runoja-teoksesta huomaa, vaikkei sisällysluetteloa etukäteen katsoisikaan, että se on koottu aikajärjestykseen. Runoilijan elämänkokemus kasvaa, ja se näkyy runoissa asenteen muuttumisena, ehkä hieman kyynistymisenäkin. Kovin tyytyväisiä tunnelmia näissä runoissa ei esiinny: useimmiten kaivataan jonnekin muualle joko ajassa tai paikassa, etsitään saavuttamattomia ihmisiä ja tekoja, petytään. Mistään massiivisesta pessimismistä ei kuitenkaan ole kyse, mutta harvemmin ilokaan - ainakaan kovin puhtaana - pilkahtelee.

Viimeisimmät runot on kirjoittanut jo aivan elämänsä ehtoopuolella kulkeva Yeats, joka tuntee ajan vähenevän.

- - Kiusaus vaikenee.
Elämän loppupäässä
ei löyhä haaveksunta,
ei mielen myllykään,
joka jauhaa joutavaa,
totuutta esiin saa.


Yeats on Nobel-palkittu kirjailija, jonka arvoa en lähde kiistämään. Minun haparoiville runokokeiluilleni hän ei kuitenkaan antanut kovin kannustavaa potkua.

Vaikken tämän kirjan suhteen innosta pompikaan, avaan sillä silti tilini Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa. Kategoria on Länsi-Eurooppa ja maa Irlanti.