Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

 

Joskus kaipaan opiskeluaikoja niin, että meinaan käpristyä kasaan. Kaipaan yliopistoa, päättymättömiä tenttikirjapinoja, hämmentäviä, inspiroivia ja tyystin yli hilseen meneviä (metafysiikka never forget) luentoja, arkistojen kaivelua (Turun maakunta-arkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, graduni syntysijat), opiskelijaelämää, kirjoittamista, oivalluksia. Historianopiskelu oli ihanaa.

Onneksi historianopiskelusta jää käteen paljon, vaikka historiatiede sinänsä tarjoaa peruskoulun aineenopettajalle lähinnä tukirangan ja muutamia työkaluja, joita voi hyödyntää silloin, kun varsinainen kasvatus- ja ihmistyö tarjoaa pienen tilan myös substanssille. Minulle historianopiskelusta on ollut iloa ja hyötyä siinäkin mielessä, että se on avannut tien loppumattomaan uteliaisuuteen. Ei oikeastaan ole sellaista historian osa-aluetta, josta en saattaisi kiinnostua, jos esitystapa on sopiva.

Ja tässäpä jälleen sellainen kirja, joka saa kurkistamaan menneisyyden ihmisten maailmaan uteliaana ja hämmentyneenä siitä, miten paljon tiedettävää ja ymmärrettävää ja opittavaa historia voi tarjota, kun se eteen tarjoillaan.

Ebba Stenbock oli aatelissuvun tytär, Kustaa Vaasan leskikuningatar Katarinan sisar, vapaaherra ja Suomen käskynhaltija Klaus Flemingin vaimo, kunnioitettu rouva Ebba, suuren lapsikatraan äiti, Turun linnan emäntä. Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar on elämäkerta Ebba Stenbockista, naisesta, joka eli vaiherikkaan elämän 1500- ja 1600-lukujen vaihteen Suomessa.

Voinee sanoa Ebban elämän olleen monin tavoin tyypillistä tuon ajan aatelisnaisen elämää – ja samaan aikaan poikkeuksellista ja tietenkin itsessään ainutlaatuista. Ebballa oli aitiopaikka valtataisteluihin, aatelissukujen välisiin suhteisiin, hyviin ja huonoihin aikoihin. Hän synnytti ja hautasi lapsiaan, neuvoi ja karttoi puolisoaan, eli ennen kaikkea tiiviissä suhteessa omiin sisariinsa ja näiden perheisiin. Teki mitä täytyi, joskus ehkä enemmänkin ja aina ei sitäkään.

Lahtisen käsissä Ebbasta ja hänen ajastaan saa monipuolisen ja kiinnostavan kuvan. Tekstin äärellä myhäilee ja ihastelee tutkimuksen teon ja lähteisen löytämisen, käyttämisen ja tulkinnan taitoa. Kun tutkitaan menneisyyden yksilöitä, joiden oma ääni on ollut mullan alla jo vuosisatoja, syntyy paljon aukkoja, joiden täyttämisen kanssa on oltava varovainen. Mitä ihminen ajatteli, mitä tunsi, mitä halusi? Päätelmät on tehtävä fragmenteista, sivuäänistä, joskus myös yleistyksistä ja arvauksista. Ebba itse jääkin kaikesta huolimatta hieman arvoitukseksi, persoonaksi, joka eli oman ainutlaatuisen elämänsä ja jätti omat jälkensä – tai oli myös jättämättä.

Ebba, kuningattaren sisar on kirja, jonka lukeminen ilahduttaa ja innostaa. Kustaa Vaasan jälkeisen Ruotsin kruununperimystaistelut, nuijasota ja vähitellen muotoaan hakeva ja suurvallaksi nousemassa oleva Ruotsi ovat aihepiirejä, joihin harva historianharrastaja täysipainoisesti paneutuu. Kenties modernimpi historia on monen mielestä kiinnostavampaa, sen lähteet ja lähestyttävyys ovat ehkä matalamman kynnyksen takana kuin 1500–1600-lukujen maailma.

En kerta kaikkiaan keksi, mistä moittisin tätä teosta. Se on tiivis, ilmaisultaan selkeä ja konstailematon, aihepiiriltään rajattu ja perusteltu, huolella lähdeviitoitettu ja varmasti oivaa ja tavoitettavissa olevaa yleistajuista luettavaa kelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle – ja toki niillekin, jotka vielä empivät!

Ebba, onneksi sain tutustua sinuun juuri nyt! Muistutit, kuinka onnekas olen, kun maailma on valmis tarjoamaan koko ajan uutta ja kiehtovaa tietoa, kun sitä vain on valmis vastaanottamaan.

PS. Olen muuten lukenut ja kirjoittanut myös Anu Lahtisen reilun 10 vuoden takaisesta teoksesta Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin ( Atena 2009), jota suosittelen ilolla niin ikään!


Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar
Atena 2021
196 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Illuusioita, Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi

Aija ja Janne Salovaara: Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä

 

Kosa ja Muka ovat serkukset, joita maailma ihmetyttää. Illalla ei uni meinaa tulla silmään ennen kuin heidän huoltajansa Menne on joutunut hieman selittämään Maapallon ja avaruuden rakennetta ja ihmisen paikkaa siellä.

Heti aamusta heitä alkaa mietityttää veden olemus ja kiertokulku. Sitä on hieman helpompi lähteä konkreettisesti selvittämään kuin avaruuden muotoa, joten Kosa ja Muka hyppäävät pyörän selkään ja ajelevat vedenpuhdistuslaitokselle.

Veden kiertokulun lisäksi Kosa ja Muka ehtivät yhden ja saman päivän aikana tutustua niin ruoantuotantoon, vallan jakautumiseen, viestinvälityksen historiaan, siirtolaisuuteen, demokratiaan kuin ylipäänsä kansalaisyhteiskunnan eri osa-alueisiin. Aihepiirejä on paljon, mutta kaikkea tulee vastaan, kun kulkee silmät avoinna.

Aika mainio lasten ja varhaisnuorten tietokirja tämä Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä. Aiheita on tosiaan riittämiin, eikä niiden käsittely aikuisillekaan suunnatusti ole mitenkään helppoa, lapsiyleisöstä siis puhumattakaan. Salovaarat kuitenkin onnistuvat hienosti yhdistämään tiukan tiedon ymmärrettävään kontekstiin ja tarinaan.

Kirja pyrkii avaamaan yhteiskunnan ja maailman toimintaa lukijalle hahmotettavassa muodossa ja useammasta näkökulmasta. Varsinaisen päähenkilöidensä elämän tarinan ohella kirja selittää ja näyttää, miten esimerkiksi valta jakautuu tai kuinka tiedonvälitys on vuosisatojen aikana muuttunut. Oman itsensä pystyy sijoittamaan osaksi suurempia kokonaisuuksia ja hahmottamaan isojakin rakenteita.

Pidin myös raikkaista ja perinteikkäämpiä rajoja rikkovista henkilöhahmoista ja perhemalleista. On todellakin korkea aika, että lasten- ja kaikissa muissakin kirjoissa ihmiselämän moninaisuus pääsee yhä arkisemmaksi asiaksi, josta ei tehdä sen kummempaa numeroa.

Kirjan aihepiirit herättävät varmasti eri ikäisissä lukijoissa monenlaista pohdittavaa. Jäinkin miettimään, mikä kirjan keskeisin kohderyhmä on. Ehkä varhaisnuoret, vaikkapa siinä vaiheessa, kun koulussa on jo hieman aloiteltu yhteiskuntaopin opetusta? Tai miksei toki ilman sitäkin, eipä kouluopetus miksikään autuaaksi tee, oppia voi isoja juttuja ennen kuin niitä koulussa käsitellään.

Yhtä kaikki koin lukijana ilon ja oivalluksenkin hetkiä tämän kirjan äärellä. Hyvin voisin kuvitella käyttäväni Kosaa ja Mukaa opetuksessa ja nuorison kanssa kirjan ajankohtaisista aiheista puhuessani. Tuomas Kärkkäisen raikas kuvitus on selkeää ja havainnollistavaa ja kirjan väri- ja sävymaailma kutsuu luokseen ja tutustumaan sisältöön.

Oivaa luettavaa tiedonhaluisille ja maailman moninaisuudesta kiinnostuneille – ilahduttavaa päästä lukemaan lapsille suunnattua tietokirjallisuutta, joka ei pelkästään keskity luonnontieteisiin ja tekniikkaan vaan laajalla skaalalla ensisijaisesti yhteiskuntatieteisiin.

Aija ja Janne Salovaara: Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä
Kuvitus: Tuomas Kärkkäinen

Avain 2021

56 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Luelue Viidakkoponi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset - suomalaisten elämää Amerikassa

 

Siirtolaisuus on kiehtova teema, joka on alati läsnä nykyajassa siinä missä menneisyydessäkin. Liike, liikkuminen, uusille alueille lähteminen ja vanhojen seutujen hylkääminen on kuulunut vahvasti ihmisyhteisöjen elämään kautta vuosituhansien.

1800-1900-lukujen siirtolaisuus Amerikan mantereelle on merkittävä historiallinen ilmiö, jonka seuraukset näkyvät edelleen. Se on myös yksi suosikkiaiheistani seiskaluokan historiassa, ja usein olenkin pyrkinyt panostamaan erityisesti siirtolaisuuden monimuotoisuuteen ja matkanteon konkretisoimiseen. Useimmiten aloitan aihepiirin tehtävällä, jossa oppilaat joutuvat miettimään ja kirjoittamaan saamaansa matkalaukkukuvaan, mitä itse pakkaisivat mukaan, jos joutuisivat muuttamaan toiseen maahan vain yhden laukun verran tavaraa. Sangen usein oppilaiden mukaan lähtisivät toimivimmat vaatteet, rakkain elektroniikka ja laturit, säästöt ja aarteet.

Sangen hyvin tästä saa usein keskusteluaiheen siihen, miksi raflaavissa pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevissä kuvituksissa ja ”keskusteluissa” (eli nettiöyhöttömisessä) länkytetään siitä, että liikkeessä olevilla ihmisillä on mukanaan juuri elektroniikkaa ja kestäviä vaatteita.

Miksiköhän.

No, Karoliina Suoniemen uusi lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset ei tartu nykyajan pakolaisaaltoihin, vaan sen aiheena on juuri parin edellisen vuosisadan aikainen siirtolaisuus Amerikkaan. Kirja on saanut innoituksensa Suoniemen omassa suvussa eletyistä tapahtumista, mikä on yhtäältä ilahduttavan henkilökohtaista ja toisaalta kovin samastuttavaa monelle. Suomalaisista suvuista, etenkin pohjanmaalaisista, löytyy runsas määrä siirtolaiseksi lähteneitä. Ilmiö ei ole Suomessa lainkaan tuntematon.

Ameriikan lapset kuvaa monipuolisesti ja kevyellä otteella sitä pitkää, kallista ja vaivalloista matkaa, joka siirtolaisten on pitänyt kulkea Suomesta Amerikan mantereelle. Kirja keskittyy juuri Pohjois-Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen. Tutuksi tulee matka ensin Suomesta Isoon-Britanniaan, sieltä Atlantin yli Vapaudenpatsaan ja Ellis Islandin ohitse Finntowneihin suurkaupungeissa ja pikkupaikkakunnilla.

Lukija kokee konkreettisten esimerkkien kautta, kuinka monenlaisiin eri töihin ja tehtäviin suomalaisia lähti: metsiin, preerioille, uudisasukkaiksi, palveluskunnaksi, lokareiksi ja lumperijäkeiksi. Miten paljon ikävöitiin kotiin, ja miten paljon toisaalta ihastuttiin uusiin seutuihin ja mahdollisuuksiin. Puhuttiin fingelskaa, syötiin äpylipaita ja prekfestiä, käytiin elokuvissa ja tansseissa, liityttiin ammattiyhdistyksiin ja etsittiin puolisoa.

Teksti on helppolukuista, kuvailevaa ja tarinallista. Se tuntuu tutulta ja tekee sisällöstäkin tuttua, matalan kynnyksen takana olevaa. Kirjan parissa on hauskaa viettää aikaa, lukea luku ja aihe kerrallaan tai ahmaista isompi siivu saman tien. Emmi Kyytsösen kuvitus on iloinen ja värikäs, joskin itse olisin mieluusti katsonut suurempaakin määrää kuvia, ne havainnollistavat sisältöä oivasti. Mukana on myös tehtäväosioita, joita voi tehdä tai olla tekemättä – hyödyllisiä myös koulukäyttöön.

Opettavaista, hyödyllistä ja kuitenkin viihdyttävää. Tavallisten mutta rohkeitten ihmisten historiaa nykyajan ihmisille, suurien kokonaisuuksien pilkkomista ymmärrettävään ja hallittavaan muotoon. Isojen ilmiöiden inhimillistämistä: tätä oli elämä ja arki, ihan tällaista tavallista ja tuttua, vaikkakin toki uusilla Ameriikan mausteilla.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2021
87 s.

Arvostelukappale.

Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla

Tästä kirjasta jää savun- ja neulastentuoksu hiuksiin. Lisäksi se saa kaipaamaan pois kotoa, luontoon, metsään, minne tahansa muualle kuin kaupunkiin. Tai ehkä se saakin kaipaamaan nimenomaan kotiin: sitähän luonto monille on. Kotoisa, tuttu, rentouttava – oma paikka.

Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla on kirja, jolle olen valmis osoittamaan suitsutustani tästä eteenpäin. Ahmin sen yhdessä illassa, mikä ei nykyisessä elämäntilanteessa ja keskittymiskyvyttömyydessäni ole missään määrin enää tavanomaista. Mutta Räinän teksti, Teija Soinin kuvat ja kirjassa esiintyvät naiset veivät minut mukanaan eivätkä päästäneet takaisin.

En olisi välttämättä halunnutkaan palata.

Kulkijat esittelee suomalaisia naisia, ihan tavallisia naisia, joilla on elämät, työt, perheet, kodit, harrastukset. Ja sitten heillä on se jokin: kaipuu ja halu palata luontoon aina uudelleen. Joko tutuksi tulleille reiteille pohjoiseen tai aina uusille poluille, metsästysaseen tai kalastusvälineiden kanssa, marjasankoineen ja sienivasuineen, rinkkoineen ja makuupusseineen, saappaineen, kompasseineen ja retkijalkineineen. Heille Räinä tekee nyt tilaa suomalaisessa erä- ja retkeilykirjallisuudessa, joka on ollut kiistämättömän miespainotteista.

Niin kuin Halti-tunturikin saavuttivat retkeilymielessä ensimmäisenä naiset (1930-luvun alussa), on naisilla paikkansa missä tahansa muuallakin, minne he (me) vain päättävät mennä. Kulkijat nostaa esiin useamman sukupolven verran retkeilyä ja eräelämää harrastaneita naisia, heidän kohtaamiaan ennakkoluuloja ja vastoinkäymisiä ja toki myös onnistumisia ja irtiottoja. Räinä on haastatellut kirjaansa varten ihmisiä, joilla todella on sanottavaa ja elettyä elämää ja kokemuksia taustallaan. Hän on tehnyt haastateltaviensa kanssa retkiä ja vaelluksia, tutustunut itsekin uusiin maastoihin ja tapoihin olla luonnossa.

Näille naisille luonto on elämäntapa, itsestäänselvä osa maailmaa ja maailmankuvaa. He avaavat ajatuksiaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään Räinän tekstissä, saavat tilan ja äänen, kertovat sen minkä haluavat ja valitsevat. Samalla kun Kulkijat on henkilöidensä kuva, se on myös laajemmin (naisten) retkeilyä käsittelevä narratiivinen tietoteos, joka ei unohda myöskään metsien ja ympäristön tilaa yleisemmin. Henkilökohtainen on yleistä ja julkista – ja päinvastoin.

Kirjan tunnelma on kuulas kuin syyspäivä metsässä. Se juuri nollan paikkeilla pyörivä, jo hieman ruskautunut ja talvea kohti kääntynyt. Olo lukiessa on rauhallinen, seesteinen, hieman haikea mutta onnellinen. Mietin kaikkia niitä päiviä ja öitä, jotka olen viettänyt metsässä, niitä aamuja, kun olen herännyt laavussa höyryävään hengitykseen, kaapinut loput, hieman hileiset tuorejuustot eväspatongin viimeisillä siivuilla, sytyttänyt nuotion ja trangian, nähnyt tähdet, vuollut kiehiset. Ja miltä se rinkassa nujunut minttukrokanttisuklaa maistui (ihanalta).

Elämäni parhaat kokemukset liittyvät luontoon ja juuri nyt voin vain ihmetellä, miksi edellisestä ulkona (muualla kuin parvekkeella) nukutusta yöstä on jo niin kauan.


Jenni Räinä: Kulkijat - Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla
Kuvat: Teija Soini
Like 2021
239 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään

 

Korona-aika on vienyt metsään monet sellaiset henkilöt, jotka eivät ole siellä välttämättä pitkiin aikoihin käyneet. Kansallispuistot pullistelevat kävijöistä, luontopoluilla on jopa jonoa, retkivälineet ovat suosittuja. Mahtavaa! Ilmiön kääntöpuolena on ajoittain hukassa oleva retkeilyetiketti ja yllättävän heikosti hallussa olevat jokamiehenoikeudet – jotka ovat tyystin poikkeuksellinen asia globaalissa mittakaavassa. Yhtä kaikki metsä on kutsunut monia ja hyvä niin.

Aura Koiviston kirja Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään on virkistävä tietokirjan ja pamfletin yhdistelmä, jonka aukikirjoitettu ja suoraan sanottu tehtävä on puolustaa suomalaista metsää – ja nimenomaan luonnonmetsää. Koivisto on ikänsä metsiä kulkenut, niihin tutustunut ja omalta osaltaan niistä huolen pitänyt. Hän on vankkumaton luonnon monimuotoisuuden ja luonnonrauhan puolustaja eikä pyytele sitä anteeksi. (Miksi pitäisikään.)

Sen sijaan huutia saavat (hupi)metsästys, talousmetsien hoitomenetelmät ja niiden määrä suhteessa luonnonmetsiin, eläinlajien kato ihmisen aiheuttamana, petoeläimiin liittyvä keskustelu ja ylipäänsä vieraantuminen luonnosta. Koivisto harmittelee esimerkiksi suomalaisen puuston ikää. Isoja puita on vähän ja sen sijaan puusto on nuorta ja ”taloudellista”. Isojen, vanhojen puiden merkitys ekosysteemille on suuri ravinnon ja suojan antajana, samaan eivät koskaan kykene talousmetsien puupellot.

Luonnon kanssa voi olla ystävä monella lailla, eikä kaikkien tarvitse ruveta eräjormiksi. On kuitenkin paikallaan hieman pohtia tapaa, jolla luonnosta ja metsistä Suomessakin puhutaan ja millaisia oletuksia ja käsityksiä niihin liittyy. Onko esimerkiksi välttämätöntä aina ”hoitaa” metsää? (Ei ole, minäkään en hoida omistuksessani olevaa vajaan kahden hehtaarin metsäaluetta Pohjois-Karjalassa, vaan se saa elää omaa elämäänsä.) Miksi petoeläimiä pelätään niin paljon, vaikka niiden aiheuttama vaara ihmiselle on lopulta vähäinen? Miksi luonnonsuojelualueita ei ole huomattavasti enemmän, vaikka metsiä nimenomaan pitäisi aktiivisesti suojella uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden säilymisen vuoksi?

Koivisto kannustaa panemaan hyvät kengät jalkaan, hankkimaan selkeän kartan (ja opettelemaan sen lukemisen) ja painumaan metsään – mielellään kiikarien kanssa, jotta pystyy tarkkailemaan luontoa ja sen lukemattomia eliölajeja niitä kuitenkaan häiritsemättä. Vaikka luonnonsuojelualueita ja kansallispuistoja on Suomessa lopulta suhteellisen (ja Koiviston mukaan auttamatta liian) vähän, ne ovat kuitenkin saavutettavissa, kuten on toki mikä tahansa metsä. Siinä mielessä Suomi on todellakin metsien maa: kaikkialta pääsee sangen pienellä vaivalla metsään, jos haluaa.

Pidin kirjan napakasta asenteesta, voimakkaasta viestistä, tiedon ja omien kokemusten yhdistelystä. Se on rehdisti oma itsensä: luonnonvaraisen ympäristön puolustuspuheenvuoro.

Ja saatoinpa innostua taas hieman lisää eri eläin- ja kasvilajien opettelusta – tänä kesänä olen oppinut jo tunnistamaan nokikanan ja punasotkan, jotka molemmat bongasin Espoon Suomenojan lintualtailla (ihastuttava ja erittäin hyvin saavutettavissa oleva lintubongauskohde täällä pääkaupunkiseudulla muuten!).


Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään
Into 2021
221 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 1. Kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Kurittomia, jumalattaria, nykynaisia ja kaikenlaisia kauheita akkoja

 

Onpa sattunut niin, että olen elämässäni päätynyt useasti kaikenlaisen naisiin, naiseuteen ja naisen elämään liittyvän kansanperinteen ja kulttuurihistorian äärelle. Gradunikin olen tehnyt aiheesta, ja silloin vasta olinkin syvällä suomalaisessa synnytyskulttuurissa ja sen käsittelyssä. Eipä ole ihme, että palaan asiaan aina vain uudelleen. Nyt tein niin kahden samantyyppistä tematiikkaa käsittelevän, uuden kotimaisen tietokirjan kautta.

Kaisa Pulakan Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) pohjautuu Yle Radio 1:ssä julkaistuun Kauhee akka -radiosarjaan (joka on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa). Se nostaa esiin myyttisiä naishahmoja, jotka ovat tavalla tai toisella olleet ajalleen epätyypillisiä ja rikkoneet rajoja, ravistelleet käsityksiä ja määritelmiä, olleet antautumatta omaan asemaansa ja panneet vastaan vaikka väkivalloin. Yksiselitteisen hyvistä hahmoista ei ole kyse, vaan kompleksisista ja äkkivääristä, hankalista ja, no, ylipäänsä tavalla tai toisella kauheista.

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen elämälle ja kuolemalle keskeisiä teemoja, jotka ovat luonnollisesti kuuluneet jo vuosituhansia ihmislajin kertomusperinteeseen ja sitä kautta vetäneet rajoja oikeanlaiselle ja hyväksytylle käytökselle ja olemisen tavoille. Kaikki lähtee liikkeelle Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jolla oli mahdollisuus olla maailman ensimmäinen nainen, muttei halunnutkaan alistua miehelleen, vaan otti hatkat. Kohtaamme myös maailmoja luovia naisia kuten Ilmattaren (joka muuten ei pohjaudu suomalaiseen kansanrunouteen, vaan on Elias Lönnrotin omaa tuotantoa), kiinalaisen Nüwan, meksikolaisen Coatlicuen ja toki myös Äiti Maa Gaian.

Pandora päästi pahuuden maailmaan avaamalla rasian, jota ei pitänyt avata ja Pohjolan emäntä Louhi asetti anoppina vävykokelailleen melkoiset koitokset. Tuonelaa, Helvettiä, Helheimiä – sitä kuolemanjälkeistä tekojen punninnan paikkaa – vartioi usein naishahmo, skandinaavisessa mytologiassa Hel, hindulaisuudessa Kali, kalevalaisittain Tuonen Tytti. Äitiyteen liittyy niin paljon mytologiaa ja merkityksiä, ettei perässä voi edes pysyä, ja kuuluisista äideistä käsitellään Lemminkäisen äiti, Neitsyt Maria ja kreikkalainen Medeia, jonka äitiys ei mennyt oikein millään tavalla putkeen. Eikä sovi unohtaa naisen väkeä, vitun vihoja ja vulvan voimaa, mitä historia ilman sitä olisi edes.

Viimeisessä Muodonmuutoksia-otsikkoisessa luvussa keskiössä on sukupuolen moninaisuus, binäärisyydestä irti tempoilevat tavat olla ihminen, jumala(tar) tai mytologian hahmo.

Kurittomat on lukemisena sangen hulvaton teos. Se on kärkäs, jutusteleva, kantaaottava ja salavihkaisesti tietoa kasvattava kirja. Kirjan tiiviinä punaisena lankana on naisiin ja naiseuteen, ylipäänsä kaikkeen miehuudesta poikkeavaan, liittyvä kulttuuriperinne ja uskomusrakennelmat, joita toisinnetaan yhä. Pulakan käsittelyssä myytit ja perinteet saavat tiivistetyn muodon ja niiden yhteys nykypäivän (länsimaisen naisen) elämään käy selkeäksi. Mitä on olla nainen maailmassa, jossa yhä näkyvät tuhatvuotiset perinteet ajattelusta, jossa nainen on yksiselitteisesti jotain virheellistä, vajavaista ja epäilyttävää? Aika raskasta ja hanuristahan se on.

Pulakan kirja ei kuitenkaan lannista tai latista. Pikemminkin se saa ilkikurisella otteellaan näkemään hieman tarkemmin, kuinka monessa asiassa voisi olla syytä muuttaa asenteita, ennakko-oletuksia ja toimintamalleja. Puolisona, äitinä tai anoppina oleminen, ystävyys ja toveruus, oikeus koskemattomuuteen ja kehorauhaan – tietyllä tapaa itsestäänselvää, että tapoja elää on lukemattomia ja oikeus olla oma itsensä on selviö, mutta ehkei aiheesta edelleenkään silti liikaa jauheta. En uskalla väittää Pulakan tuovan keskusteluun sinänsä mitään vallankumouksellisia uusia näkökulmia, mutta esitystapa Kurittomissa on napakka ja selkeä.

Kaikin puolin yleistajuinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä, epäilemättä mielipiteitä herättelevä kokonaisuus, josta saa mahdollisesti myös pontta tutustua esiteltyihin teemoihin lisää syvemmin. Lähdekirjallisuus on asiaankuuluvasti mainittuna ja siten kirjan lukijoiden tavoitettavissa.

Niin ikään myyttisten naishahmojen matkassa kulkee Karolina Kouvola lähes taskukokoisessa teoksessaan Pohjolan jumalattaret (SKS 2021), jonka on veikeästi kuvittanut Apila Pepita. Kirja tuo lukijan saataville kepeän ja matalalla kynnyksellä luettavissa olevan katsauksen pohjoiseen kulttuuriperinteeseen.

Mukana on 30 tuttua ja tuntemattomampaa jumalatarta, haltijaa ja muuta myyttistä olentoa. Siinä mielessä kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki sen hahmot eivät ole varsinaisesti jumaluuksia. Samoja hahmoja kohdataan kuin Kurittomissakin, esimerkiksi Louhi ja Ilmatar sekä pohjoinen versio Neitsyt Mariasta, Marjatta.

Entuudestaan tuttuja olivat ainakin itsepäinen (ja -tuhoinen) Aino, veden emonen, ilkikurinen ja nopealiikkeinen Vellamo, eläimiä johdatteleva ja puiden kasvua auttava metsän emäntä Mielikki ja metsästäjiä viettelevä kaarnaselkäinen Metsänneito, jolle on tarjoiltu osa metsästyssaaliista.

Uusia tuttavuuksia oli lopulta yllättävän paljon. Esimerkiksi saunan piika Sanervatar, jolta pyydetään lämmin löyly ja parannus saunassa hoidettaville sairauksille. Kosmoksen keskustassa asuvat Luonnottaret puolestaan kehräävät elämän kudosta kultaisesta langasta ja tuntevat ihmisten kohtalot ennalta. Bytisbåne on pelottava mutta surumielinen hahmo, joka saattaa vaihtaa vastasyntyneen, vielä kastamattoman lapsen tilalle vaihdokkaan. Eri villieläimillä on myös omat haltijansa tai jumalattarensa, kuten karhulla Hongotar, peuralla Juonitar, saukoilla Hillervo, vesikoilla ja ahmoilla Tuheroinen, riistalinnuilla Holohonka, ketuilla Käreitär ja Lukutar ja susilla Marjatera ja Loveatar.

Kouvola on etsinyt kirjan hahmoista kansanperinnettä ja tutkinut heihin liittyvää kansanrunoutta. Kirjan lopussa on pidempi yleisteksti (naisen) elämästä "runolaulujen maassa", jossa kootaan esimerkiksi synnytykseen, loitsuihin ja tauteihin liittyvää tietoa. Luvut ovat lyhyitä, sillä osasta hahmoista ei ole tietoa kuin muutamien satunneisten runojen, loitsujen tai muiden kansanperinnefragmenttien verran. Mielellään heihin olisi syvemminkin tutustunut, ehkä mukana olisi voinut olla selkeämmin tietoa siitä, miltä alueilta mistäkin hahmosta on tietoa löydetty ja onko hahmoilla jotakin yhteyttä nykyaikaan. Toisaalta valittu esitysmuoto on hyvin tiivis ja selkeä ja tavoittanee siten helpommin laajempaa yleisöä. Itse voisin hyvin kuvitella pitäväni kirjaa töissä ja hyödyntäväni sitä historian, uskonno ja elämänkatsomustiedon opetuksessa. Koulukirjastoonkin sen voisi hyvin lisätä, vaikka (vaiko koska?) muutama villimpi naisen genitaaleihin liittyvä osuus kirjassa onkin.

Pirteää luettavaa, saa (jälleen) ihastelemaan monipuolista ja kattavaa kansanrunouden ja -perinteen kulttuuriamme täällä pohjoisessa.

Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Kansi ja kuvitus: Pauliina Mäkelä

Atena 2021

199 s.

Arvostelukappale.

Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret

Kansi ja kuvitus: Apila Pepita

SKS 2021

119 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla Kurittomista: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Kouvolan kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksin kohdan 4. Kirja, jonka kannet hymyilevät (sangen ilkikurisesti).

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 

Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

Kansi: Tommi Tukiainen

Like 2021

328 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta

Minulla on kova ikävä töihin. Opehommiin, peruskouluun, kohtaamaan, opettamaan ja kasvattamaan teinejä, suunnittelemaan, toteuttamaan, välillä pettymään ja välillä onnistumaan. Opettajan työ on minulle iso osa identiteettiä, se ei missään nimessä ole vain työ. (Vaikka sekin on täysin ok, ajatella niin.) Valmistumisestani on kahdeksan vuotta ja koko sen ajan olen tehnyt määräaikaisuuksia. Kaksi kertaa niin, että kesältä on maksettu palkkaa, kaikki muut kerrat olen ollut kesät työttömänä. Vakituisen viran puute on minulle surun ja häpeänkin aihe. Nyt kun olen vanhempainpäivärahalla ja viimeisin määräaikaisuuteni on päättynyt, minulla ei ole mitään käryä, milloin ja minne päädyn seuraavan kerran töihin. Olisi toki fantsua voida suunnitella elämää hieman tarkemmin, mutta eihän tälle nyt mitään voi.

Siitä kyllä olen varma, ettei työni yläkoulussa ole ohi. Hommaa nimittäin riittää, sillä peruskoulu on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan suurin menestystarina. Mutta se ei ole mikään staattinen turvasatama tai valmis prosessi, kaikkea muuta. Vaikka monenlainen kehityspöhinä tulee ajoittain korvista ulos, eikä hyvin toimivaa pitäisi ikinä mennä syyttä suotta sorkkimaan, peruskoulu vaatii kuitenkin jatkuvaa hienosäätöä ja opettaja itse kehittymistä. (Siinä vaiheessa kun sanon, etten halua enää kehittyä opettajana, minut saa hienovaraisesti saatella toisiin töihin.)

Aiheeseen porautuvat uudessa kirjassaan Toisin tehty - Keskusteluja koulusta Minja Koskela ja Elina Tuomi, kumpikin opettajataustaisia ihmisiä, joilla on näkemystä niin peruskoulusta kuin lukiostakin, aineen- ja erityisopetuksesta, määräaikaisuudesta ja vakituisesta. Kirjan luin ahmien, kuin hengenhädässä: niin paljon se puhui minun ammattikieltäni ja ammatilliselle minälleni, jota ikävöin paljon.

Koskela ja Tuomi ovat koulun ja koulutuksen tasa-arvon ja demokratiakasvatuksen asialla. Suomalainen koulujärjestelmä on vientiartikkeli, menestystekijä ja brändi, mutta silti suomalaiset koululaiset kokevat kouluviihtyvyyden ongelmia, koulujen kesken ja sisällä on isoja eroja oppimisessa ja hyvinvoinnissa, ja säästöt kurittavat kaikkea koulujen toimintaa. Mikä on yksittäisen opettajan rooli tässä kaikessa, mitä voidaan tehdä, mihin kiinnittää huomio?

Toisin tehty on jaettu kolmeen pääosioon, joissa käsitellään opettajia, oppilaita ja koulun kulttuuria. Esille nousevat opettajien jaksaminen, feministinen pedagogiikka, opettajan arvot, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen, alueellinen eriarvoistuminen, kodin ja koulun yhteistyö, digiloikka, rasismi, koulujen juhlakulttuuri ja yrittäjyyskasvatus. Myös koronakevään etäopetusjakson reflektointia on ehditty tehdä, Tuomella on siitä omaa kokemusta.

Nämä kaikki ovat aiheita, jotka koen tärkeiksi ja pitkälti myös oman opettajuuteni kivijaloiksi. Oikeudenmukaisuus ja oppilaiden hyvinvoinnin tukeminen ovat minulle kaikkein tärkeimpiä asioita opettajana. Haluan kohdella oppilaitani hyvin ja oikein, haluan, että he voivat hyvin ja pystyvät kasvamaan turvallisessa ympäristössä. Historian ja yhteiskuntaopin sisältöjen opettaminen ja opetussuunnitelman tavoitteita kohden eteneminen luovat ne puitteet, joissa noita kaikkein tärkeimpiä asioita pystyn (toivottavasti) toteuttamaan. Aina se ei onnistu, joskus onneksi. Opettajan työ on siinä(kin) mielessä kiehtovaa, että ikinä mikään ei ole lopullisesti valmista, aina on varauduttava muutoksiin, suunnitelmia voi ja pitää tehdä, mutta mitään takeita niiden toteutumiselle ei ole.

Minulle on itsestäänselvää, että koulussa on oltava sensitiivinen, herkkäkorvainen ja oikeudenmukainen. Epäkohtiin on puututtava ja koulun on oltava turvallinen ympäristö kaikille sen käyttäjille. Aina sen takaaminen ei ole helppoa, kaikkea muuta. Mutta suuri vastuu on koulun henkilökunnalla ja sen asenteet vaikuttavat: jos vähätellään vaikkapa seksuaalista häirintää, rasismia, kiusaamista tai mitä tahansa muuta ilmiötä, ollaan todella vaarallisella tiellä. Ja kaikkea tätä tapahtuu kyllä, kun opettajat eivät sitoudu pelisääntöihin tai heittävät opetussuunnitelman perusteilla (tai perusopetuslailla!) vesilintua. Olen minä sitäkin nähnyt ja kuullut, sitä ihmeellistä mutinaa, ähinää, valitusta ja urputusta siitä ja tästä, täydellistä piittaamattomuutta opettajan työtä sitovista asiakirjoista. Se jaksaa ihmetyttää minua. Miten joillain on pokkaa. (Ja sanalla sanoen uskon, että Toisin tehty saisi juuri nämä kollegat puhisemaan ja murisemaan entistä enemmän. "Onhan näitä kuultu, onhan näitä nähty, onhan näitä yritetty." Se kyynisyys, se on ihan uskomatonta!)

Kirja on napakkaa tekstiä, ja vaikka se on suorasukaisuudessaan pamflettimainen, kirjoituksilla on taustamateriaalinsa ja lähteensä (joskaan ei suoria alaviitteitä). Kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat. Toisin tehty on samaan aikaan yleinen ja yksityinen, se puhuttelee opettajaa ja kasvattajaa, toivottavasti myös päättäjää ja rahakirstun vartijaa. Koulusta puhuttaessa tuntuu usein, että kaikki jotka ovat koskaan edes käyneet koulurakennuksen pihalla ovat koulun, opettamisen ja oppimisen asiantuntijoita. Kehittämisryhmissä, hankkeissa ja kansallisissa komiteoissa harvemmin nähdään opettajia jäseninä, tuskin edes kuullaan "kentän ääntä". Opettajan professio on ristiriitainen ja haastava, se herättää tunteita, mielikuvia ja mielipiteitä. Toisin tehty tarjoaa ei-opettajalle näköalan työhön ja maailmaan, jota harva lopulta oikeasti tuntee.

Olen ollut töissä pienissä ja suurissa kouluissa, maalla ja kaupungissa. Olen tehnyt sellaisia opettajan töitä, joihin en ole muodollisesti pätevä ja sellaisia, joihin olen. Kaikissa tehtävissä olen ollut joskus väsynyt ja kaikissa olen joskus kokenut valtavaa onnistumisen iloa. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin saman tien, on ollut kausia, jolloin päivän kuudes tai seitsemäs kahvikuppi ei tunnu enää missään. Mutta ne hetket, kun jokin kohtaaminen onnistuu, kun saa jonkun naurahtamaan ensimmäistä kertaa ikinä, kun oivallus näkyy silmien kirkastumisena, kun saa kiitoksen siitä, että kuunteli, auttoi, sanoi pari sanaa - ne onneksi voittavat muun. Toivottavasti vielä pitkään.

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta
S & S 2020
206 s.

Arvostelukappale.

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Nykyajan tehdasmiljöötä Helsingin Salmisaaressa.

Teollistuminen on peruskoulun historian sisällöistä yksi kiinnostavimmista ja mukavimmista opettaa. Se on ilmiö, jonka vaikutukset näkyvät tämän päivän lasten ja nuorten (ja kaikkien muidenkin) elämässä monella tapaa, ja josta hieman kaivamalla ja perehtymällä löytyy paljon samaistumispintaa. Parhaimmat tuntikeskustelut olen käynyt juuri teollistumiseen liittyvillä tunneilla: viime syksynäkin puhuimme usean eri ryhmän kanssa pitkään esimerkiksi lapsityövoimasta ja heikoista työoloista niin menneisyydessä kuin valitettavasti tänäkin päivänä. Teollistumiseen liittyvät projektit ja ryhmätyöt ovat myös usein olleet hengästyttävän hienoja, viimesyksyisistä otin kuvat talteen ja säilön niitä lämmöllä mielessäni, vaikka niitä tehneitä oppilaita en valitettavasti enää opeta.

Kirjan kuvitus houkuttelee mukaansa.

Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama lasten tietokirja Tehdaskaupungin lapset käy kiinni ihastuttavan raikkaalla tavalla monimutkaiseen ja hieman vaikeaankin aiheeseen: Suomen teollistumiseen ja (lasten) elämään teollisuus- ja tehdaskaupungeissa. Pala on suuri haukattavaksi, mutta siinä onnistutaan hienosti.

Kirjassa kerrotaan lasten työskentelystä tehtaassa.
1800-luvulla nuorimmat tehdastyöläiset olivat alle 10-vuotiaita.

Kirjan tekstin pohjana on käytetty runsasta ja monipuolista lähdeaineistoa, kuten historiaa käsittelevässä tietokirjassa kuuluukin. Taustalla on kirjallisuutta, laadukkaita nettisivustoja ja kotimaisia museoita. Nämä kaikki löytyvät kirjan lopusta, ja lisätietoa on niiden perusteella helppoa lähteä etsimään, jos ja kun aihepiiri alkaa pienempää tai suurempaa lukijaa toivottavasti kiehtoa.

Teksti on selkeää, lukijaystävällisesti kahteen palstaan taitossa jaettua ja huolellista. Avainsanoja, nimiä ja käsitteitä on lihavoitu, jolloin niihin on helpompi kiinnittää huomio ja vaikkapa palata myöhemmin selaillen etsimään tietoa. Suoniemi kirjoittaa suoraan lukijalleen, kuvailee ja kertoo ja tekee paikoin kysymyksiä, jotka saavat kiinnittämään huomiota kirjan aihepiiriin lukijan omassa elämässä. Ratkaisu on perusteltu, mutta saattaa tuntua hieman vanhemmasta nuoresta lukijasta vähän lapselliselta. Itse voisin nimittäin hyvinkin kuvitella käyttäväni Tehdaskaupungin lapsia töissä seiskaluokkalaisten kanssa jollain tapaa: vähintään tiedonlähteenä projektitöissä, mutta miksei myös johdatteluna teemaan ja tunnelmanluojana. Noin lähtökohtaisesti kirja on kuitenkin suunnattu alakouluikäisille.

Kirjassa on mukana myös joitakin itse täytettäviä tehtäviä, jotka auttavat
samastumaan kuvattuun aikaan lukijan omasta näkökulmasta.

Tehdaskaupungin lapset esittelee tehtaan toimintaa, työläisten asuinpaikkoja ja -tapoja, perhe-elämää, lasten tekemiä töitä, tehdaskaupungin vapaa-aikaa ja juhlia, koulunkäynnin alkuaskelia, ruokaa, vaatteita, leluja ja leikkejä. Pieni kurkistus tehdään myös "Palatsin väkeen" eli tehtaan johtoportaan ylelliseen ja työläisistä eristäytyneeseen elämään. Aiheita on paljon, mutta kirja ei käy lainkaan raskaaksi. Suoniemi on onnistunut valikoimaan mukaan asioita, joihin nykyajan lapsen on mahdollista samastua ja verrata omaa elämänpiiriään. Vaikeimpia termejä saattaa aikuisempi kanssalukija joutua selittämään lapsen ikä huomioiden, mutta pelkoa liiasta korkealentoisuudesta ei ole. Sitäpaitsi, kuten todettua, tästä teemasta saa kyllä hyviä keskusteluja aikaan kaikenikäisten lasten ja nuorten kanssa.

Varsinaisen leipätekstin lisäksi kirjassa on henkilökuvia teollistumisen aikaan liittyvistä suomalaisista. Mukaan ovat valikoituneet laulajana, urheilijana ja näyttelijänä toiminut Tapio Rautavaara, nyrkkeilijä Gunnar Bärlund, juoksija Paavo Nurmi, poliitikko Miina Sillanpää, tehdastyöläinen Martta Salmela, kirjailija ja toimittaja Minna Canth ja kirjailija Lauri Viita. Nämä lyhyet tietoiskut rytmittävät kirjaa hyvin ja laajentavat käsiteltyä aihepiiriä. Niiden kautta nuorempikin lukija pääsee historian kiehtovan olemuksen äärelle: mennyt aika on yhtä lailla suuria ilmiöitä kuin yksittäisiä, merkityksellisiä ihmisiä omine elämineen ja kokemuksineen.

Tehdaskaupungin lapset kertoo monipuolisesti ihmisten arjesta, muun muassa
saunomisesta julkisissa saunoissa. Niitä on edelleen esimerkiksi
Helsingissä ja Tampereella.

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2020
85 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjassa on sauna.

Suomi synnytti, niin minäkin vielä teen

Näinä aikoina, kun suomalainen media, poliitikot, Väestöliitto ja kansalaiset kauhistelevat viikosta toiseen "vauvakatoa", "syntyvyyden romahdusta" ja "Suomen tulevaisuutta", tuntuu vähän hupsulta mutta silti ylpeältä kertoa, että eipä tässä midist, omalta osaltani tulen hieman korjaamaan tilastoja, kun olletikin ensi helmikuussa itsetekemäni mini-ihminen näkee päivänvalon. Uutta lukutoukkasukupolvea siis pukkaa, tai millaista polvea nyt sitten lopulta tuleekaan, sehän jää nähtäväksi aikanaan.

Ja todettakoon nyt sitten vielä ihan varmuudeksi, että ei tätä pikkutyyppiä sen vauvakadon vuoksi ole "tehty", vaan ihan koska itse haluttiin ja toivottiin ja kaikeksi iloksi siinä onnistuttiin.

Synnyttäminenhän minua on kiinnostanut jo vuosikaudet, noin kulttuurisena, ei ehkä niinkään biologisena tai fysiologisena ilmiönä. Opiskeluaikoina aihe oli läheinen, ja gradunikin käsitteli samaa teemaa muistitiedon ja kirkollisen politiikan kautta. Gradua tehdessä ja myöhemminkin luin jonkin verran kätilöiden muistelmia (esimerkiksi Leena Valvanteen ja Anna Luodon muistelmat) ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Eikä aihe ikinä ole mielestä kadonnut, olenhan päässyt syntymän ihmeestä monta kertaa viime vuosina lähipiirissä iloitsemaan.

Nyt, kun päivä päivältä ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun pääsen itse ihan elävässä elämässä kokemaan synnytyksen ja kaiken sen jälkeen tulevan, on kirjapinoon eksynyt taas enemmän synnytykseen ja vanhemmuuteenkin liittyviä kirjoja. Luultavasti niitä on luvassa tulevina kuukausina lisääntyvissä määrin, lukeminen kun on itselleni luontainen tapa oppia. (Ja joo, käytäntö opettanee tässäkin sitten aikanaan ihan reilulla kädellä, heh.)

Tartuin siis innolla Laura Kososen kirjoittamaan tietokirjaan Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa (S&S 2019), joka kertoo Kätilöopiston, siellä työskennelleiden kätilöiden ja synnyttäneiden naisten historiaa koko Kätilöopiston 57-vuotisen olemassaolon ajalta.

Melkoinen matka on Suomessakin kuljettu 1960-luvulta 2000-luvulle, tietenkin, myös synnytysten hoidossa ja asenteissa, jotka aiheeseen liittyvät. Oma gradututkimukseni keskittyi varhaisempaan aikaan, enkä sitä tehdessä osannut oikein kummeksua karujakaan kokemuksia ja asenteita, joita muistitiedosta ja kannanotoista luin, mutta niin sanotusti moderniin aikaan sijoittuva, paikoin lähes epäinhimillinen kohtelu saa kyllä palan kurkkuun.

(Joku on varmaan sitä mieltä, ettei näin henkilökohtaisia asioita pitäisi julkisesti kirjoittaa, mutta sanon silti, etten muuten pelkää synnyttämistä millään tavalla, ainoastaan sitä, että synnytyssairaalan henkilökunta kohtelee ja kohtaa minut huonosti, alentavasti tai välinpitämättömästi.)

Pääosin Suomi synnytti kuvaa onnea, iloa ja elämän toistuvaa ihmettä positiivisesti. Kosonen on haastatellut useita kätilöitä eri vuosikymmeniltä, ja haastateltavat kertovat työstään ja työpaikastaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä uhkuen. Syytäkin on, Kätilöopiston historiaan mahtuu hienoja kehityshankkeita ja suomalaisen synnyttämisen muutosta kohti naisen kokonaisvaltaista toimijuutta.

Samalla kätilöt kertovat asenteista, joiden muuttaminen oli työn ja tuskan takana: isien saaminen mukaan synnytykseen, tarpeettomista synnytyksenaikaisista rutiinitoimenpiteistä luopuminen, perhe- ja vauvakeskeisyys ja toimiva kivunlievitys ovat esimerkkejä siitä, kuinka hitaasti ikiaikaiseen ja luonnolliseen tapahtumaan suhtautuminen voikaan muuttua, kun se on alistettuna (yksioikoisesti) lääketieteelle, hierarkialle ja yhteiskunnallisille asenteille. Toki olen sitä mieltä, että vahva lääketieteellinen tieto ja osaaminen mahdollistavat Suomessa maailman alhaisimmat äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut, mutta Kososen teos kertoo oivallisesti myös niistä ongelmista, joita seuraa, kun toimitaan liian tiukasti ensisijaisesti tilastot, käppyrät ja totutut toimintatavat edellä naisten ja tilanteiden yksilöllisiä eroja huomioimatta.

Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa on erittäin sujuvalukuinen, monipuolinen ja lähdeaineistoaan ammentava kokonaisuus. Typografisesti luettavuutta olisi helpottanut muistelusitaattien selkeämpi erottaminen leipätekstistä, mutta tämä nyt on pientä kitinää muuten toimivasta teoksesta. Mukana on myös ilostuttava kuvaliite ja luonnollisesti lista lähdekirjallisuudesta.

Erinomaisen suositeltavaa, monin tavoin kiinnostavaa luettavaa kelle tahansa, sanoisin.


Laura Kosonen: Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa
Kustantamo S&S 2019
214 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Pidän Juha Itkosen kirjoista todella paljon, olen pitänyt jo kauan. Muistaakseni ensimmäinen, jonka luin, oli Kohti, ja se oli joskus ennen blogiaikaa. Kaiken muun olen nyt Helsingin kodin hyllyssä sinnikkäästi odottavaa esikoisteosta Myöhempien aikojen pyhiä lukuun ottamatta lukenut, viimeisimpänä siis omaelämäkerrallisen matkakertomussikermän ja maailman Yhdysvaltojen tilaa kartoittavan Minun Amerikkani.

Kustantaja on luokitellut teoksen takakannen mukaan luokkaan 84.2 eli kaunokirjallisuuteen, mutta ainakin Savonlinnan kaupunginkirjastossa se on luokassa 48.312 eli maantieteen, matkojen ja kansatieteen alaluokassa Yhdysvallat. Sinne se hienosti sopiikin, sillä vaikka Minun Amerikkani on häpeämättömän omakohtainen ja kirjoittajan omasta navasta kaiveleva, soveltuu se matkakirjallisuudeksi mitä parhaiten.

Itkonen avaa kirjassa omaa suhdettaan Yhdysvaltoihin. Suhde on ollut pitkä, polveileva ja moneen otteeseen konkreettisesti koeteltu. Kirjan kirjoittamisaikaan käydään Donald Trumpin ja Hillary Clintonin välistä taistelua presidenttiydestä, ja viimeisillä sivuilla eletään mukana Trumpin virkaanastujaisissa tammikuussa 2017 – epäuskoisena, mutta eletään kuitenkin.

Minun Amerikkani rakentuu paloista, joissa tunne, tieto, kokemukset ja toiveet sekoittuvat. Itkosen useat matkat Yhdysvaltoihin, niin lomat, työmatkat kuin jakso kirjailijaresidenssissä, muodostavat moni-ilmeisen ja koko ajan syvenevän näkemyksen maasta, jota tuskin kukaan ulkopuolinen voi lopulta kokonaisuutena ymmärtää. Sitä lukee ahnehtien, tyytyväisenä hyristen, välillä myös hyytyen. Itkonen on rehellinen (tai ainakin osaa esittää olevansa), ja hänen käsinkosketeltavat häpeän ja nolouden hetkensä Detroitin kaduilla tai valkoisen miehen taakkansa jenkkifutista seuratessa tuntuvat samastuttavilta ja ymmärrettäviltä, joskin paikoin myös rasittavilta ja alleviivaaviltakin. Mutta luen sen myös tyylikeinona, kerronnallisena kikkana.

Minun oma Amerikkani on Etelä-Kalifornia, jossa vietin syksyn 2004 (meinasin ensin kirjoittaa 2014, koska en voi uskoa, että siitä on kohta viisitoista vuotta hemmetti). Kalifornia on hurmaava, kiehtova, ristiriitainen, muovinen, kuiva, merellinen, tervehenkinen, värikäs, monipuolinen, hippi, juppi. Sinä syksynä näin monta mielenosoitusta Irakin sotaa vastaan, sinä syksynä George W. Bush valittiin toiselle kaudelleen, ja kaikki itseään liberaaleina pitävät luulivat, että se on jotakuinkin pahinta, mitä voi tapahtua. (Vähänpä tiesivät/tiesimme.)

Sinä syksynä olin välillä tosi yksinäinen, mutta silti hurjan onnellinen: olin toisella puolella maailmaa seikkailemassa, itsenäistymässä, kokemassa juttuja, jollaisia en ikinä sen jälkeen ole nähnyt tai kokenut. Se oli ihana syksy, vaikkakin myös henkisesti aika rankka, ja minä menetin silloin osan sydämestäni Yhdysvalloille lopullisesti. Kaikesta epätasa-arvoisuudesta, hyökkäävästä feikkiydestä, toimimattomista asioista ja pöyhistelystä huolimatta minä rakastuin. En ole sen jälkeen käynyt Atlantin takana, vaikka olen siitä haaveillutkin, välillä paljonkin. Joskus vielä menen, enkä tiedä, tulenko takaisin.

Itkosen Minun Amerikkani herätti matkakuumeen, vaikkei se mikään Yhdysvaltojen mainoskampanja olekaan. Mutta ehkä se toimii juuri siksi: se paljastaa, kuinka vähän niin suuresta maasta lopulta voi ymmärtää, mutta kuinka paljon siellä on selvitettävää, ihmeteltävää, tutustuttavaa, pelättävää.

Yhdysvallat ei ole ikinä valmis, eikä sitä saa koskaan ammennettua tyhjiin.


Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara, Täysien sivujen nautinto, Helmi Kekkonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

Newyorkilaisia naiskohtaloita

Uppouduin muutaman kirjan verran naisten elämään New Yorkissa. Sattumalta kirja johti taas toiseen – tällaiset ketjut kiehtovat mieltäni kovasti. Näkökulma on tällä kertaa jollain tapaa ulkopuolisen ihmisen: muualta tulleen, salaa muuttaneen, peiteroolia kokeilleen ja yhteiskunnan hylkäämän.

Teemu Luukan kirjoittama New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on elämäkerta naisesta, joka vielä yhdeksänkymppisenä palveli asiakkaitaan baaritiskin äärellä, teki äärimmäisen vauhdikkaan uran ja eli elämän, jossa ei ollut tilaa rauhalle tai hiljaisuudelle.

Tyyni Kalervo (1900–1993) oli helsinkiläinen työläisperheen tytär, joka lähti vähän yli parikymppisenä siirtolaiseksi Kanadaan, josta sitten siirtyi viranomaisilta salaa Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. Tyyni oli kunnianhimoinen, peräänantamaton ja tolkuttoman ahkera, ja hänen onnistuikin tehdä melkoinen luokkaretki piikatytöstä ravintoloitsijaksi ja varakkaaksi yrittäjäksi.

Tyynin elämässä oli ilmeisesti jonkinlainen vaihde, jonka silmään laittamalla vuorokauteen sai lisää tunteja ja arjen pyörittämiseen ylimääräistä energiaa. Mikään muu ei voi selittää sitä älytöntä ja hengästyttävää vauhtia, jolla hän kirjan mukaan elämäänsä eli ja tekojaan teki. Tyynille nukkuminen ja lepo olivat kaiketi yliarvostettuja asioita, joihin hän turvautui vain äärimmäisessä hädässä. Työn paahtamisesta huolimatta hän kävi aika ajoin Suomessa etenkin sen jälkeen, kun sai oleskeluluvan Yhdysvaltoihin ja paluu sinne oli turvattu. Suomessa Tyyni huolehti lapsuudenperheensä jäsenistä ja näiden bisneksistä ja elintasosta parhaansa mukaan – ehkä ajoittain hieman tuppautuenkin. Mikään helppo ihminen hän ei varmastikaan ollut: elämäkerta kuvaa naista, joka ei sallinut löysäilyä eikä rahan tuhlaamista, vaan piti kynsin hampain kiinni saavuttamistaan eduista ja omaisuudestaan.

Tyynin elämäntarinan ohella kirjassa kerrotaan New Yorkin kaupunkihistoriaa, mikä on ehdottomasti kiinnostava valinta ja monipuolisesti esitetty. Luukan teksti on vauhdikasta ja selkeää, ja vaikken itse ole koskaan käynyt New Yorkissa, pystyin lukiessani hyvin hahmottamaan ympäristöä ja erilaisia alueita. Kansiliepeissä olevat kartat auttoivat asiassa myös – ja luultavasti monenmoinen vuosien aikana kuluttamani kuvallinen populaarikulttuuri.

Suosittelen New Yorkin uhmattaren lukemista kaikille New Yorkista, ravintolamaailmasta, siirtolaisuudesta ja vahvojen naisten elämästä kiinnostuneille. Se takaa viihdyttäviä lukuhetkiä ja paljastanee lähes kaikille jotain uutta monesta erilaisesta ilmiöstä 1900-luvulta.

Toinen New Yorkiin sijoittuva vastikään lukemani tietokirja on erään yönaisen reportaasi newyorkilaisesta naisten psykiatrisesta sairaalasta. Nellie Bly (1864–1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja ja äärimmäisen rohkea ja rajoja rikkova nainen omana aikanaan. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa Mia Kankimäen aivojani uusiin asentoihin niksauttaneessa kirjassa Naiset joita ajattelen öisin ja kirjaston tietokantaan tehty haku paljasti vastikään suomennetun teoksen.

Kymmenen päivää mielisairaalassa kuvaa Blyn journalismin nimissä tekemää ihmiskoetta, jossa hän ujuttautuu salaa potilaaksi psykiatriselle osastolle paljastaakseen siellä vallitsevat olot. Ensin on saatava lähete psykiatriselle, eikä se tunnu olevan 1800-luvun lopun New Yorkissa lainkaan hankalaa ainakaan naimattomlle, yksinäiselle naiselle. Sairaalaan "päästyään" Bly havainnoi "hoito"menetelmiä, ravintoa, henkilökuntaa ja toisia potilaita sekä omaa käytöstään ja toimintaansa.

Kuten ehkä arvata saattaa, olot sairaalassa ovat surkeat. Ruoka on huonoa ja sitä on vähän, potilaita kohdellaan paikoin kuin eläimiä, elinolot ovat kylmät, epämukavat ja lannistavat, eikä toivoa "parantumisesta" ole. Henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin on järkyttävän välinpitämätöntä tai sadistista, ja jos ei sairaalaan tullessaan vielä olekaan ollut sairas, sen olosuhteet viimeistään sairastuttavat vahvemmankin yksilön joko psyykkisesti tai fyysisesti.

Sinänsä Blyn reportaasin tiedot eivät tule yllätyksenä, sen verran paljon tästä aiheesta olen aiemminkin lukenut ja tiennyt. Oman aikansa kuvana se on kuitenkin hyvin kiinnostava ja etenkin Blyn oma heittäytyminen todelliseksi tutkivaksi journalistiksi herättää kunnioituksen. Suomennos on kuitenkin jäänyt hieman heppoiseksi, ja tekstin lukeminen on vähän tökkivää, kun huomio kiinnittyy kieleen. Sikäli kuin psykiatrian historia kiinnostaa, Nellie Blyn reportaasi kannattaa lukea. Siitä auennee hyvinkin uusia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita sekä lisäselvityksen intoa.


Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
400 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema


Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Suomentaja: Heidi Kouridou
Oppian 2018
137 s.
Ten Days in a Madhouse (1887)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a non-fiction book)

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani

Bea Uusma on esimerkki intohimoaan seuraavasta ihmisestä, joka ei anna minkään – edes pohjoisimpien leveyspiirien läpipäästämättömien ahtojäiden – tulla tielleen. Naparetki on kirja Uusman intohimosta ja rakkaustarinasta selvittämätöntä arvoitusta, historiaa ja tutkimustyötä kohtaan.

Vuoden 1897 heinäkuussa vetypallo "Kotka" nousee ilmaan Huippuvuorilla suuntanaan Pohjoisnapa. Sen kyydissä on kolme miestä: Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel. Yhtä kirjekyyhkyä ja rantaan ajautuvia poijuja lukuunottamatta retkikunnasta ei kuulla mitään ennen vuotta 1930, jolloin poikkeuksellisen lämmin säätila mahdollistaa maihinnousun Arktiksen autiolle saarelle, Valkosaarelle. Sieltä, jäästä, löytyy kolme ruumista ja lähes purkamattomat matkatavarat. Miksi he ovat kuolleet sinne?

Uusman kirja kokoaa yhteen aiempien tutkimusten päätelmiä ja teorioita. Andréen retkikunnan kohtalo on kiinnostanut ihmisiä yli vuosisadan, ja siksi sitä on tutkittukin paljon. Teorioita on useita: paleltuminen, häkämyrkytys tai hapenpuute teltassa, morfiinin tai oopiumin yliannostus, syödystä lihasta saadut trikiinit, A-vitamiini- tai lyijymyrkytys, botulismi, keripukki, ampumahaava, jääkarhun hyökkäys... Mutta mitään niistä ei ole voitu kiistatta osoittaa syyksi. Bea Uusma aikoo selvittää sen.

Naparetki – Minun rakkaustarinani on kaunis, kiihkeä ja kummastuttava teos. Se on hyvin henkilökohtainen, sillä Bea Uusma ei totisesti peittele omaa kiinnostustaan, lähes pakkomiellettään aihetta kohtaan. Hän tekee kaikkensa selvittääkseen arvoituksen: tutkii, lukee, kiertää arkistoja ja museoita, on valmis DNA-testeihin ja uusiin menetelmiin, sulkee pois ja kehittää uusia teorioita. Ja matkustaa lopulta itse Valkosaarelle, tapahtumien keskipisteeseen, tunnetun maailman laidalle, jossa on vain jäätä silmänkantamattomiin.

Kirja on painotuotteena harvinaisen kaunis. Se on värikäs, leikkii typografialla ja lukijan mielenkiinnolla. Välillä fontti on suurta, ja yhdellä sivulla voi olla vain pieni pätkä 1930 löydetyistä päiväkirjoista tai kirjeistä. Välillä teksti on tietokirjamaisempaa analyyttisine taulukoineen ja tutkimuskirjallisuusreferaatteineen, välillä Uusman omaa, turhautunutta tai innostunutta tajunnanvirtaa. Valkosaarelta löydetyt valokuvat, joita retkikunta ehti ottaa pitkällä vaelluksellaan ilmapallonsa putoamisen ja Valkosaarelle saapumisen välillä, ovat huimaavia.

On helppoa ymmärtää, miksi tämä teos on hurmannut niin monet lukijat. Minutkin se koukutti, sai ahmimaan sivun toisensa perään, ihmettelemään ja palelemaan. Ihmisen pohjaton uteliaisuus, tarve päästä sinne, minne kukaan ei ole vielä mennyt, yltiöpäinen optimismi ja itsevarmuus, pelottomuus ja sinnikkyys, toisaalta tyhmänrohkeus, uppiniskaisuus ja kuolettava periksiantamattomuus – niistä kaikista Naparetki myös kertoo. Ja samalla, kaiken perustana, on nöyryys ja kunnioitus luonnon voimaa ja valloittamattomuutta kohtaan.



Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
Suomentaja: Petri Stenman
Like 2015
290 s.
Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Kirjastosta.

Toisaalla (muun muassa): Lumiomena, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Palkittu tietokirja (kirja on voittanut ainakin August-palkinnon ja Blogistanian tieto -palkinnon), Tundran lumoissa

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Seuraa polkua joka eteesi avautuu. Jätä paluulippu käyttämättä."

Voi Mia Kankimäki, minkä taas teit.

Tutkit, ajattelit, kirjoitit ja hurmasit. Jalat alta, järjen päästä ja niin edelleen. Viimeksi näin kävi vajaat kolme vuotta sitten, kun annoin ennakkoluuloilleni periksi ja luin Kankimäen esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tällä kertaa ei siis tarvinnut olla ennakkoluuloinen, vaan tarttua suoraan ja rivakasti toimeen.

Naiset, joita ajatellaan öisin ovat sellaisia henkilöitä, joiden elämässä ja valinnoissa on ollut jotain, mihin jälkikäteen elävä voi tarttua ja josta voi ammentaa itselleen voimaa, rohkeutta tai ihan vain kiinnostuksen kohteita ja alustavia ideoita. Kankimäen teoksessa tutustutaan niin Afrikan savanneihin, viidakoihin ja höyrylaivoihin, maailmanympärimatkoihin, syrjäkyliin, renessanssin Italiaan ja 1900-luvun nälkätaiteilijana elämiseen.

Kolme suurempaa kokonaisuutta muodostuvat Karen Blixenin Afrikasta, 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista ja naistaiteilijoista. Kaiken taustalla on Kankimäen oma kertojanääni, joka pohtii elämänvalintoja, taakkoja ja paineita, joita 2010-luvun länsimaisella naisella on, tekipä elämässä miten tahansa.

"Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan."

Muutamasta kirjan naisesta olin aiemmin kuullut (Karen Blixenstä ja Yayoi Kusamasta), mutta suurin osa heistä oli uusia, kiehtovia tuttavuuksia. Etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläneet ja matkustaneet tutkimusmatkailijat saivat minut ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Millaisissa ristiriitaisissa ja vaativissa olosuhteissa nuo naiset – Ida Pfeiffer, Isabella Bird, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly – elivät jo kotonaan Euroopassa: ylemmyydentuntoisen, tiukkaa moraalia ja säädyllisyyttä vaativan miesten hallitseman yhteiskunnan kuristuksessa.

Ja kuinka he silti, lopulta, ottivat ja lähtivät, korsetteineen, nahkasalkkuineen, myssyineen ja hansikkaineen, menivät ja ostivat laivaliput maailman toiselle laidalle tai minne nyt sattui huvittamaan, tekemään sitä, mitä nyt sattui huvittamaan: ratsastamaan housut jalassa, melomaan trooppisille joille, kirjoittamaan, tutkimaan.

"Tee sinä mitä haluat. Minä maalaan."

Tai ne taiteilijat, jotka eivät suostuneet alistumaan heille varattuun lokeroon

Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625), Espanjan hovimaalariksi päätynyt aatelisnainen. Lavinia Fontana (1552–1614), ammattitaiteilija, uratykki ja suurperheen äiti. Artemisia Gentileschi (1593–n. 1654), taiteilija, joka raiskattiin nuorena, mutta joka ponnisteli itselleen uuden maineen, elämän ja uran jättäen raiskaajansa varjoonsa kuin mitättömän madon.

Ja Yayoi Kusama (s. 1929), japanilainen maailmanmaineeseen ponnistanut avantgardetaiteilija, jonka villit työt hurmasivat suomalaisetkin jokin aika sitten. Ja joka on koko ikänsä raivannut tietään mielenterveyden vaikeuksien, perhetaustansa ja aluksi myös suurien taloudellisten haasteiden läpi.

Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jonka lukeminen on valtava ilon, itseluottamuksen ja ihastelun herättäjä. On vaikeaa kuvailla, mistä kokonaisuus muodostuu: se on niin monen tekijän summa. Ensinnäkin on Kankimäen loistava idea ja toteutus sekä houkuttava ja koukuttava kerronta, toisekseen oman ja yksityisen yhdistäminen yleisesti ymmärrettävään tavalla, joka herättää ihailua ja kunnioitusta. Ja tietenkin, siellä kaiken taustalla, ovat ne upeat, joskus eläneet naiset, jotka ovat eläneet anteeksipyytelemättä elämänsä tismalleen haluamallaan tavalla ja joita nyt vuosisatoja myöhemmin voi vain tyynesti nyökäten kunnioittaa ja kiittää.

En ole self help -kirjallisuuden ystävä, mutta Naiset joita ajattelen öisin kolisi ja osui myös oman hyvinvointini näkökulmasta. Se porasi paikan sisälleni ja sai minut ajattelemaan, millaista oma elämäni on ja millaiseksi sen haluan tehdä. Aiemmin on tuntunut, ettei ole pokkaa korostaa liikaa omia hyviä valintojaan ja tyytyväisyyttä suuntaan, johon on menossa. Kankimäen kirjan luettuani totean vain, että paskat, todellakin voin ja saan sanoa: hitto vie, että olen ollut rohkea jo nyt – ja aion olla jatkossakin. Seikkailu on vasta alussa!

"Yönaisten neuvoja:
Jos haluat tehdä jotain, tee se.
Tartu mahdollisuuksiin. Seuraa intohimoasi, vaikka se tarkoittaisi vuoden projektin venymistä neljäksitoista. Vain lopputulos merkitsee, ja matka.
Jos haluat valaistua, muuta luolaan.
Etene intuitiolla. Pärjää vähällä. Naamioidu, jos täytyy.
Jos välillä on vähän rankkaa tai kylmä tai nälkä, kestät sen kyllä.
Älä märehdi, mene.
"Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuin sitten, kun toiminnan hetki on käsillä." (Alexandra Lhasaan johtavalla tullisillalla.)"


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Ulkoasu: Stephen Mackey / Piia Aho
Otava 2018
447 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Lukuisa, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a book that helps you to understand yourself

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa

Professori Kirsi Vainio-Korhonen on lukemieni teosten perusteella erinomaisen hyvä historiantutkimuksen yleistajuistaja. Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa (WSOY 2015) on ihastuttavan ilahduttava kirja, kuten myös Ujostelemattomat – Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012). Nyt Vainio-Korhonen on tutustunut turkulaisten tarkastusnaisten elämään ja maailmaan 1800-luvun alun Turussa.

Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (SKS 2018) kertoo naisista, jotka elättivät itsensä ja mahdolliset lapsensa osin tai kokonaan seksityötä tekemällä. 1800-luvun alkupuolella avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat sekä syntiä että rikollista toimintaa (etenkin jos seurauksena oli raskaaksi tuleminen), parittaminen ja bordellien pitäminen oli laitonta, mutta seksin myyminen sinänsä ei ollut erikseen kriminalisoitua ennen kuin vasta vuonna 1889.

Turun poliisikamarilla pidettiin vuosina 1838–1848 veneeristen tautien tarkastuskirjaa "kaupungin kevytmielisistä ja irstaista naisista". Sukupuolitaudit, etenkin kuppa, levisivät kaupunkilaisten ja venäläisen sotaväen joukossa, ja tähän uhkaan pyrittiin puuttumaan tekemällä säännöllisiä lääkärintarkastuksia niille naisille, joiden tiedettiin kuuluvan "moraalittomaksi tunnettuun naisväkeen".

Tähän "naisväkeen" päästään kirjan sivuilla tutustumaan tarkemmin sikäli kuin heitä on historiantutkimuksen keinoin voinut jäljittää. Vainio-Korhonen selvittää, millaisia ihmisiä he olivat, mitä tekivät ja miten elivät. Kyse on pitkälti tavallisista rahvaannaisista, omien yhteisöjensä jäsenistä, äideistä, kumppaneista, tyttäristä, kummeista, ystävistä. Harvalle heistä seksityö oli pääelinkeino, vaan pikemminkin kyse oli sivutoimesta. Toimeentulo oli hankittava sieltä mistä sen sai, ja monelle köyhälistön naiselle se tarkoitti useita erilaisia tulonlähteitä ja oman aikansa pätkätöitä. Yhteiskunta ei hyväksynyt toimetonta irtolaisuutta, vaan jokaisella oli oltava palveluspaikka ellei halunnut päätyä lähetetyksi kehruuhuoneeseen eli käytännössä vankilaan. Kirjan sivuilta paljastuukin melkoisia tarinoita naisista, jotka ovat onnistuneet hankkimaan itselleen kehruuhuonetuomion pelossa jos jonkinlaisia työpaikkoja ja isäntiä, ylipäänsä peitetarinoita ja keinoja selviytyä.

Osa tarkastusnaisista oli selvästi oman aikansa syrjäytyneitä tai syrjäytettyjä ihmisiä. Heillä ei ollut hankittuna edes välttämättömiä kansalaiskelpoisuuden mittareita eli ripillä käyntiä ja ehtoollista eli sitä kautta täysivaltaisuutta omaan elämäänsä. Muistakin kirkollisista toimituksista saatettiin luistaa: osa lapsen synnyttäneistä tarkastusnaisista ei esimerkiksi suostunut ottamaan vastaan papin tekemää kirkotusta, joka kuului ehdottomana osana synnyttäneiden naisten elämään 1800-luvun lopulle asti. Tätä Vainio-Korhonen pitää osoituksena äärimmäisestä syrjäytymisestä tai omasta halusta elää järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella.

Samalla suuri osa Turun tarkastusnaisista oli ihan tavallisia oman aikansa naisia. Köyhiä toki, mutta niin oli suurin osa suomalaisista yhtä kaikki. Osalla oli sisua niin paljon, että he eivät alistuneet tarkastuksiin ja kontrollointiin noin vain. Niin ikään moni päätyi seksityötä tehtyään naimisiin, äideiksi ja muihin töihin – tarkastusnaisen "leima" ei siis ollut ikuinen tai ainakaan se ei mitenkään yksioikoisesti tuhonnut kenenkään elämää, sikäli kuin muuten pysyi terveenä ja työkykyisenä. Muutenkn maksulliseen seksiin ja sukupuolimoraaliin alettiin suhtautua penseämmin ja tiukemmin vasta 1800-luvun loppupuolella, jolloin prostituutio-sanakin vasta tuli Suomeen.

Vainio-Korhosen aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa on kerronnaltaan selkeä, läpikotaisin inhimillinen teos. Kuvitus ja viitteet ovat kohdillaan ja kirja on esineenä kaunis ja ylväs. Näkökulma Suomen historiaan on utelias ja uutta avaava: syrjään jääneet nousevat esiin omana itsenään, omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Kirja on erinomaista luettavaa kelle tahansa Suomen ja Turun historiasta kiinnostuneelle ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää yhteiskunnan nurjempiakin ilmiöitä ja niiden monitahoisuutta.


Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa
Ulkoasu: Maria Mitrunen
SKS 2018
283 s.

Arvostelukappale.