Newyorkilaisia naiskohtaloita

Uppouduin muutaman kirjan verran naisten elämään New Yorkissa. Sattumalta kirja johti taas toiseen – tällaiset ketjut kiehtovat mieltäni kovasti. Näkökulma on tällä kertaa jollain tapaa ulkopuolisen ihmisen: muualta tulleen, salaa muuttaneen, peiteroolia kokeilleen ja yhteiskunnan hylkäämän.

Teemu Luukan kirjoittama New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on elämäkerta naisesta, joka vielä yhdeksänkymppisenä palveli asiakkaitaan baaritiskin äärellä, teki äärimmäisen vauhdikkaan uran ja eli elämän, jossa ei ollut tilaa rauhalle tai hiljaisuudelle.

Tyyni Kalervo (1900–1993) oli helsinkiläinen työläisperheen tytär, joka lähti vähän yli parikymppisenä siirtolaiseksi Kanadaan, josta sitten siirtyi viranomaisilta salaa Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. Tyyni oli kunnianhimoinen, peräänantamaton ja tolkuttoman ahkera, ja hänen onnistuikin tehdä melkoinen luokkaretki piikatytöstä ravintoloitsijaksi ja varakkaaksi yrittäjäksi.

Tyynin elämässä oli ilmeisesti jonkinlainen vaihde, jonka silmään laittamalla vuorokauteen sai lisää tunteja ja arjen pyörittämiseen ylimääräistä energiaa. Mikään muu ei voi selittää sitä älytöntä ja hengästyttävää vauhtia, jolla hän kirjan mukaan elämäänsä eli ja tekojaan teki. Tyynille nukkuminen ja lepo olivat kaiketi yliarvostettuja asioita, joihin hän turvautui vain äärimmäisessä hädässä. Työn paahtamisesta huolimatta hän kävi aika ajoin Suomessa etenkin sen jälkeen, kun sai oleskeluluvan Yhdysvaltoihin ja paluu sinne oli turvattu. Suomessa Tyyni huolehti lapsuudenperheensä jäsenistä ja näiden bisneksistä ja elintasosta parhaansa mukaan – ehkä ajoittain hieman tuppautuenkin. Mikään helppo ihminen hän ei varmastikaan ollut: elämäkerta kuvaa naista, joka ei sallinut löysäilyä eikä rahan tuhlaamista, vaan piti kynsin hampain kiinni saavuttamistaan eduista ja omaisuudestaan.

Tyynin elämäntarinan ohella kirjassa kerrotaan New Yorkin kaupunkihistoriaa, mikä on ehdottomasti kiinnostava valinta ja monipuolisesti esitetty. Luukan teksti on vauhdikasta ja selkeää, ja vaikken itse ole koskaan käynyt New Yorkissa, pystyin lukiessani hyvin hahmottamaan ympäristöä ja erilaisia alueita. Kansiliepeissä olevat kartat auttoivat asiassa myös – ja luultavasti monenmoinen vuosien aikana kuluttamani kuvallinen populaarikulttuuri.

Suosittelen New Yorkin uhmattaren lukemista kaikille New Yorkista, ravintolamaailmasta, siirtolaisuudesta ja vahvojen naisten elämästä kiinnostuneille. Se takaa viihdyttäviä lukuhetkiä ja paljastanee lähes kaikille jotain uutta monesta erilaisesta ilmiöstä 1900-luvulta.

Toinen New Yorkiin sijoittuva vastikään lukemani tietokirja on erään yönaisen reportaasi newyorkilaisesta naisten psykiatrisesta sairaalasta. Nellie Bly (1864–1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja ja äärimmäisen rohkea ja rajoja rikkova nainen omana aikanaan. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa Mia Kankimäen aivojani uusiin asentoihin niksauttaneessa kirjassa Naiset joita ajattelen öisin ja kirjaston tietokantaan tehty haku paljasti vastikään suomennetun teoksen.

Kymmenen päivää mielisairaalassa kuvaa Blyn journalismin nimissä tekemää ihmiskoetta, jossa hän ujuttautuu salaa potilaaksi psykiatriselle osastolle paljastaakseen siellä vallitsevat olot. Ensin on saatava lähete psykiatriselle, eikä se tunnu olevan 1800-luvun lopun New Yorkissa lainkaan hankalaa ainakaan naimattomlle, yksinäiselle naiselle. Sairaalaan "päästyään" Bly havainnoi "hoito"menetelmiä, ravintoa, henkilökuntaa ja toisia potilaita sekä omaa käytöstään ja toimintaansa.

Kuten ehkä arvata saattaa, olot sairaalassa ovat surkeat. Ruoka on huonoa ja sitä on vähän, potilaita kohdellaan paikoin kuin eläimiä, elinolot ovat kylmät, epämukavat ja lannistavat, eikä toivoa "parantumisesta" ole. Henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin on järkyttävän välinpitämätöntä tai sadistista, ja jos ei sairaalaan tullessaan vielä olekaan ollut sairas, sen olosuhteet viimeistään sairastuttavat vahvemmankin yksilön joko psyykkisesti tai fyysisesti.

Sinänsä Blyn reportaasin tiedot eivät tule yllätyksenä, sen verran paljon tästä aiheesta olen aiemminkin lukenut ja tiennyt. Oman aikansa kuvana se on kuitenkin hyvin kiinnostava ja etenkin Blyn oma heittäytyminen todelliseksi tutkivaksi journalistiksi herättää kunnioituksen. Suomennos on kuitenkin jäänyt hieman heppoiseksi, ja tekstin lukeminen on vähän tökkivää, kun huomio kiinnittyy kieleen. Sikäli kuin psykiatrian historia kiinnostaa, Nellie Blyn reportaasi kannattaa lukea. Siitä auennee hyvinkin uusia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita sekä lisäselvityksen intoa.


Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
400 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema


Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Suomentaja: Heidi Kouridou
Oppian 2018
137 s.
Ten Days in a Madhouse (1887)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a non-fiction book)

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää on taas esimerkki erinomaisesti äänikirjaksi soveltuvasta romaanista. Sillä saattaisi olla pidemmän päälle jopa kansanterveydellisiä vaikutuksia: minut se nimittäin sai lähtemään kävelylenkille napit korvissa sellaisenakin päivänä, kun en millään olisi halunnut ja kun ympärillä sananmukaisesti myrskysi.

Eleanor Oliphant on yksinäinen kolmekymppinen nainen. Hän arkensa Glasgowssa kietoutuu yllätyksettömän toimistotyön ympärille, viikoloppuisin seurana on votkapullo ja Tescon pizza. Seurana Eleanorilla on vain ruma sammakkotyyny, huonekasvi Polly, kerran viikossa tuleva puhelu dominoivalta äidiltä jostain kaukaa ja kaksi kertaa vuodessa vieraileva sosiaalityöntekijä. Eleanor tuntee yksinäisyyden jäytävän, mutta ei pysty tekemään asialle mitään. Toisaalta hän ei myöskään kaipaa ihan kenen tahansa seuraa: huomattava osa ihmisistä on hänen mielestään sivistymättömiä, töykeitä ja vaikeasti tulkittavia.

Eleanorin elämä saa hämmentäviä uusia käänteitä, kun hän ensinnäkin ihastuu muusikko Johnnieen ja toisekseen tutustuu töissä it-tuen Raymondiin. Totaalinen yksinäisyys kääntyy vähitellen kasvavaksi sosiaaliseksi elämäksi, ja Eleanor tulee tutuksi pubien, juhlien ja erilaisten verkostojen kanssa, jotka kaikki ovat hänelle uusia asioita. Ihastus Johnnyyn saa Eleanorin marssimaan niin sokerointiin kuin meikkitaiteilijan tuoliinkin – hän on ymmärtänyt, että niin kuuluu tehdä, kun lähtee tekemään tuttavuutta kiinnostavien ihmisten kanssa. Lopputulos on tosin se, että Eleanoria entisestään ihmetyttää ihmissuhteisiin kuuluva pelaaminen, etenkin jos se tarkoittaa häpykarvoituksen poistattamista tai kipeää tekeviä, liian kalliita nilkkureita.

Kaiken chicklitmäisen höösäämisen alla on kuitenkin jotain huomattavasti synkempää, eikä Eleanorin tiukasti varjelema suojakuori kestä lopulta ratkaisevaa kolhua. Sen enempää juonta paljastamatta todettakoon, että paljon on käsiteltävää – ja onneksi Eleanor lopulta pääsee käymään asioitaan läpi muuallakin kuin votkapullonsa äärellä.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Se oli vetävää kuunneltavaa ja Honeyman tavoittaa Eleanorin kautta terävästi ja selkeästi ihmismielen moninaisuuden. Samalla monien sosiaalisten tilanteiden, odotusten ja normien omanlaisensa tyhjyys ja feikkiys paljastuvat, kun niitä tarkastelee ihminen, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä niiden olemassaolon perusteita ja myös kertoo sen. Näennäisen kevyeen muotoon on sidottu teemoja, joita ei ole haitaksi pohtia: mistä yksinäisyys voi johtua, miten sen voi kokea, miten kokemamme ja näkemämme vaikuttaa, miten apua voi tarjota toiselle aivan pienilläkin teoilla.

Pidän ehdottoman hyvänä, että kevyemmässäkin kirjallisuudessa käsitellään aiheita, jotka oikeasti koskettavat monia, joko pinnan alla tai näkyvästi, ja joiden ymmärtäminen oikeassa elämässä ei välttämättä ole laisinkaan itsestäänselvää. Eleanorin kohtaamisen kautta voi hyvinkin käsittää hieman enemmän maailmasta oman navan ulkopuolelta. Ei huono saavutus niin sanotulle viihdekirjalle.


Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn
WSOY 2018, äänikirja
12 h 41 min
Eleanor Oliphant Is Completely Fine (2017)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Hannan kirjokansi, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä (a protagonist with a mental health disorder), Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa ollaan yksin

"Sitä on kuolevaisen vain koitettava jotennii kärvistellä"

Miten ihmisen sähkökemiallisen toimintamallin ja sen tavoitteet voisi tiivistää muutamaan sanaan? Ehkä niin kuten eräs ystäväni sanoi: "Pääasia on, että on kivaa, eikä pelota." (s. 47)


Markus Kajon mainio Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja pompahti luettavakseni kirjaston palautushyllystä. Kajo on tuttu hahmo lapsuuden kotivideo-tv-sarjasta ja sittemmin olen toisinaan lueskellut hänen kolumnejaan, kun niitä on tielleni osunut. Mutta nyt luin ensimmäistä kertaa kokonaisen kirjan hänen tekstejään ja kylläpäs tykkäsin!

Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja tiivistää olennaisen ihmisyydestä. Se kertoo ihmisestä kokonaisuutena, fyysillisenä ja psyykkisenä ja sosiaalisena olentona, syntymästä ja kuolemasta, historiasta ja tulevasta, erilaisista ihmisolennon ammateista ja ominaisuuksista ynnä tietenkin moraalista, etiikasta ja sen sellaisesta. Teksti on yhtenäinen, mutta jaoteltu nähdäkseni sangen loogisesti erilaisiksi luvuiksi ja alaluvuiksi.


Ihminen tarvitsee, kuten sanottu, happea, vettä, ravintoa, lämpöä ja rakkautta. Jos yksikin näistä puuttuu, ihminen kuolee ennen pitkää. Toisaalta, vaikka yhtään niistä ei puuttuisi, ihminen silti kuolee ennen pitkää. Voi esimerkiksi pudota katolta tiili päähän tai syödä hai. Tai tulla vanhuus ja sitä tietä veivinheitto. (s. 55)


Huumori on lempeää ja leikittelevää. Kajo harrastaa sanakikkailua ja ihan omanlaistensa sanojen kehittämistä ja käyttämistä. Paikoin jopa ärsyttävyyteen asti, mutta mitäpä pienistä. Niin ikään tekstissä on jonkin verran vähän tunkkaisia sukupuoli- ynnä muita stereotypioita, joille ei nykypäivänä jaksa juuri edes hymähtää. Mutta annettakoon sekin anteeksi, kirja on jo 15 vuoden takaa, eikä nykyhetken vaatimuksia voi ulottaa menneisyyteen – se se vasta jotain olisikin, historian muokkaaminen ja arvostelu.

Pääsääntöisesti Kajon tekstin lukeminen tekee ihmiselle hyvää. Hän näkee pieniä yksityiskohtia ja villejä yhteyksiä. Ajatuskulut voivat kulkea pisteestä toiseen reittejä, joita ei olisi voinut itse ikinä keksiä. Samalla Kajon kelailut ovat sellaisia, ettei niitä ihan keltä tahansa välttämättä jaksaisi edes kuunnella. Mutta Kajolla on hyppysissään taito koukuttaa lukija selvittämään, mitä hän vielä on keksinyt.

Kaikenlaista yhteiskunnallista keskustelua kouhkaamista pitkään kuunnelleena Kajon pilke silmäkulmassa tuntuu rauhoittavalta. On mahdollista ideoida, kirjoittaa, ottaa kantaakin ilman, että lyttää ja rynnii päälle. On mahdollista perustella, katsoa useammasta näkökulmasta, harkita myös vastapuolen argumentteja. Uskokaa pois!

Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja ilahdutti tätä ihmistä suuresti. Sen lukeminen oli ilo. Kiitos.


Mutta miten ihmisen tulisi toimia, kun hänellä on niin paljon eri toimintamahdollisuuksia valittavanaan? Miten meidän tulee elää, mikä on elämän tarkoitus, sanallisesti ja selkeästi ja kiertelemättä ilmaistuna?

Ihmisen käsikirjan, eli täydellisen ihmisen toimintaohjeen voi kiteyttää kolmeen virkkeeseen:

1) Kohtuus kaikessa.
2) Kaveria ei jätetä.
3) Sitä on kuolevaisen vain koitettava jotennii kärvistellä. (s. 239)



Markus Kajo: Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja
WSOY 2003
319 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 43. Kirja, jonka löysit palautushyllystä, Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a book that makes you smile)

Kuolemanvakavaa rakkautta ja high school -kiemuroita – Kuunneltuja YA-kirjoja

Äänikirjat ovat uusi innostuksen kohteeni. Tiedetään, tiedetään, myöhässä tullaan, jossain hyvin kaukana aallonharjalta. Nyt olen lopulta kuitenkin tykästynyt kuuntelemaan kirjoja. Työmatkaa tulee viikossa melkoinen määrä, ja koska minulla ei ihan aina ole kimppakyytiseuraa, hyvää kuunteluaikaa tulee suhteellisen paljon.

Aloittelin varovasti BookBeatin ilmaisella kokeilujaksolla reilu kuukausi sitten, mutta koska totesin tykkääväni konseptista, jatkoin asiakkuutta maksulliseksi. Nyt onkin jo neljäs kuunneltava kirja menossa – ei huono määrä ollenkaan, etenkään kun lukuaika on muutenkin tänä syksynä ollut vähäistä.

Vielä en osaa sanoa, kuinka "haastavia" kirjoja pystyn äänikirjana kuuntelemaan, sillä toistaiseksi olen pysytellyt kevyehkömmällä tasolla. Katsotaan ja testataan, kunhan mieli tekee. Kevyempi tarina on joka tapauksessa vienyt mukanaan, ja kuuntelin heti alkuun kaksi nuortenkirjaa.

Karen M. McManusin Yksi meistä valehtelee on erinomaisen kiero ja kerta kaikkisen viihdyttävä nuorten aikuisten high school -jännäri.

Bronwyn, Cooper, Nate, Addy ja Simon ovat päätyneet jälki-istuntoon, kun heidän repuistaan on löydetty puhelimet ennen kemiantuntia – puhelimen mukana pitäminen on siellä ehdottomasti kiellettyä. Kukaan paikallaolijoista ei oikein ymmärrä, miksi he ovat sinne lopulta päätyneet, sillä löydetyt puhelimet eivät olleet heidän. Kesken jälki-istunnon koulun suosituinta ja vihatuinta juorusivustoa ylläpitänyt Simon saa allergisen reaktion ja nopeasta ensiavusta huolimatta kuolee.

Allergeenit johtavat sylttytehtaalle ja eloonjääneitä epäillään murhasta: joku heistä on laittanut maapähkinäöljyä Simonin vesilasiin. Mutta kuka? Kaikilla heillä on jotain salattavaa, jonka Simon on aikonut julkistaa juorusivullaan.

Bronwyn on määrätietoinen ja kunnianhimoinen neropatti, jonka tavoitteena on päästä Yaleen. Hän ei ole koskaan rikkonut yhtään sääntöä, vai onko sittenkin? Cooper on lupaava baseballtähti, joka odottaa kutsua huippujoukkueiden vahvistukseksi. Mutta onko hänen nopeassa kehityksessään sittenkin jotain mätää, dopingia kenties? Ja keneltä hän saa vatsaakipristäviä viestejä tyttöystävältä salaa? Addy on prom queen ja hellyyttävä pari koulun kuumimman pojan Jaken kanssa. Eräs ilta rannalla edellisenä keväänä on kuitenkin jäänyt kummittelemaan mieleen – ja on nyt mäjähtämässä vasten kasvoja kovalla vauhdilla. Nate on puolestaan se kiintiöpahis, huumekauppaa pyörittävä alkoholisti-isän laiminlyömä ja äidin hylkäämä oman tiensä kulkija. Ja ainoa, jolla ei ole varaa kalliiseen asianajajaan... siis ilmeinen syyllinen?

McManus koukuttaa lukijan tarinaansa kutkuttavalla suljetun huoneen mysteerillä, jonka selvittely alkaa aukaista monenlaisia hyhmäisiä salaisuuksia high schoolin lavasteiden takaa. Henkilöhahmoissa toki on tietynlaista stereotyyppisyyttä, mutta samalla tapahtuu kasvua ja kehitystä. Kukaan ei ole tarinan päättyessä ennallaan – eikä oletettavasti ihan siellä, minne olisi kaiken aloittaneessa jälki-istunnossa ajatellut päätyvänsä. Suosittelen ehdottomasti sekä nuorempaan että vanhempaan makuun, jos arvoituksellisuutta ja kieroilua kaipaa.

(Mutta yksi sivuhuomio on sanottava. Yksi hahmoista kaatuu kirjassa liikuntatunnilla ja saa polviinsa haavat. Opettaja kehottaa häntä menemään terveydenhoitajalle puhdistuttamaan haavat – ja hakemaan antibiootteja. Ei kai Jenkeissäkään sentään syödä antibiootteja hoidoksi tavalliseen haavaan? EIHÄN? Onko ihmekään, että kaiken maailman superbakteerit kehittyvät ja KUOLEMME KAIKKI, jos näin todella on?)

No niin. Nyt se on tehty: olen lopultakin tutustunut YA-kirjallisuuden moderniin klassikkoon, John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Oli jo aikakin, siellä jossain huokaillaan. Oli tosiaankin.

Hazel ja Augustus tutustuvat toisiinsa syöpää sairastavien nuorten kristillisessä vertaistukiryhmässä. Kummallakin on sangen penseä suhtautuminen ryhmään, mutta toisensa he sieltä löytävät. Hazel on jo totutellut ajatukseen siitä, että sairastaa parantumatonta joskin kehitykseltään pysähtynyttä syöpää. Augustus on puolestaan parantunut, mutta ei kai syövästä koskaan pääse lopullisesti yli.

Rakkaustarina syntyy vähitellen, ja älykkäät ja lyhyeen elämäänsä nähden jo paljon kokeneet nuoret saavat toisistaan tukea ja vastinparit. Samalla kun heidän suhteensa syvenee, tuttavapiirissä koetaan nousuja ja laskuja terveydessä ja muussa hyvinvoinnissa. Myös Hazelin vanhemmat joutuvat selviytymään tyttärensä uuden elämänvaiheen kanssa.

Eikä terveyden ja sairauden raja ole koskaan niin selvä, kuin voisi luulla.

Tähtiin kirjoitettu virhe on ihanaa ja surullista luettavaa. Sen päähenkilöt ihastuttavat ja vähän ärsyttävätkin, Green tasapainottelee taitavasti uskottavuuden rajoilla henkilöidensä nokkeluuden ja filosofisuuden kanssa. Toisaalta samapa sille: tarinan kannalta on olennaista, että Hazel ja Augustus ovat niin skarppeja ja juuri hitusen liian fiktiivisiä. Ymmärrän kirjan suosion ja sen herättämät intohimot oikein hyvin. Ja olen iloinen, että oma sivistysaukkoni on paikattu lopultakin.


Loppupäätelmäni:

YA-kirjallisuus rulettaa.
Äänikirjat on jees.


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Suomentaja: Helene Bützow
Lukija: Anna Saksman
WSOY 2014
Äänikirja, 8 h 19 min
The Fault in Our Stars (2012)

Omasta hyllystä.


Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee
Suomentaja: Inka Parpola
Lukija: Heljä Heikkinen
WSOY 2018
Äänikirja, 11 h
One of Us Is Lying (2017)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Siniset helmet

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a YA book (kirjassa nousevat esiin erilaiset mielenterveyden haasteet ja sen viihdyttävyys tuki kuunnellessa omaa jaksamistani tarjoamalla pakoa arjesta)

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Seuraa polkua joka eteesi avautuu. Jätä paluulippu käyttämättä."

Voi Mia Kankimäki, minkä taas teit.

Tutkit, ajattelit, kirjoitit ja hurmasit. Jalat alta, järjen päästä ja niin edelleen. Viimeksi näin kävi vajaat kolme vuotta sitten, kun annoin ennakkoluuloilleni periksi ja luin Kankimäen esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tällä kertaa ei siis tarvinnut olla ennakkoluuloinen, vaan tarttua suoraan ja rivakasti toimeen.

Naiset, joita ajatellaan öisin ovat sellaisia henkilöitä, joiden elämässä ja valinnoissa on ollut jotain, mihin jälkikäteen elävä voi tarttua ja josta voi ammentaa itselleen voimaa, rohkeutta tai ihan vain kiinnostuksen kohteita ja alustavia ideoita. Kankimäen teoksessa tutustutaan niin Afrikan savanneihin, viidakoihin ja höyrylaivoihin, maailmanympärimatkoihin, syrjäkyliin, renessanssin Italiaan ja 1900-luvun nälkätaiteilijana elämiseen.

Kolme suurempaa kokonaisuutta muodostuvat Karen Blixenin Afrikasta, 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista ja naistaiteilijoista. Kaiken taustalla on Kankimäen oma kertojanääni, joka pohtii elämänvalintoja, taakkoja ja paineita, joita 2010-luvun länsimaisella naisella on, tekipä elämässä miten tahansa.

"Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan."

Muutamasta kirjan naisesta olin aiemmin kuullut (Karen Blixenstä ja Yayoi Kusamasta), mutta suurin osa heistä oli uusia, kiehtovia tuttavuuksia. Etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläneet ja matkustaneet tutkimusmatkailijat saivat minut ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Millaisissa ristiriitaisissa ja vaativissa olosuhteissa nuo naiset – Ida Pfeiffer, Isabella Bird, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly – elivät jo kotonaan Euroopassa: ylemmyydentuntoisen, tiukkaa moraalia ja säädyllisyyttä vaativan miesten hallitseman yhteiskunnan kuristuksessa.

Ja kuinka he silti, lopulta, ottivat ja lähtivät, korsetteineen, nahkasalkkuineen, myssyineen ja hansikkaineen, menivät ja ostivat laivaliput maailman toiselle laidalle tai minne nyt sattui huvittamaan, tekemään sitä, mitä nyt sattui huvittamaan: ratsastamaan housut jalassa, melomaan trooppisille joille, kirjoittamaan, tutkimaan.

"Tee sinä mitä haluat. Minä maalaan."

Tai ne taiteilijat, jotka eivät suostuneet alistumaan heille varattuun lokeroon

Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625), Espanjan hovimaalariksi päätynyt aatelisnainen. Lavinia Fontana (1552–1614), ammattitaiteilija, uratykki ja suurperheen äiti. Artemisia Gentileschi (1593–n. 1654), taiteilija, joka raiskattiin nuorena, mutta joka ponnisteli itselleen uuden maineen, elämän ja uran jättäen raiskaajansa varjoonsa kuin mitättömän madon.

Ja Yayoi Kusama (s. 1929), japanilainen maailmanmaineeseen ponnistanut avantgardetaiteilija, jonka villit työt hurmasivat suomalaisetkin jokin aika sitten. Ja joka on koko ikänsä raivannut tietään mielenterveyden vaikeuksien, perhetaustansa ja aluksi myös suurien taloudellisten haasteiden läpi.

Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jonka lukeminen on valtava ilon, itseluottamuksen ja ihastelun herättäjä. On vaikeaa kuvailla, mistä kokonaisuus muodostuu: se on niin monen tekijän summa. Ensinnäkin on Kankimäen loistava idea ja toteutus sekä houkuttava ja koukuttava kerronta, toisekseen oman ja yksityisen yhdistäminen yleisesti ymmärrettävään tavalla, joka herättää ihailua ja kunnioitusta. Ja tietenkin, siellä kaiken taustalla, ovat ne upeat, joskus eläneet naiset, jotka ovat eläneet anteeksipyytelemättä elämänsä tismalleen haluamallaan tavalla ja joita nyt vuosisatoja myöhemmin voi vain tyynesti nyökäten kunnioittaa ja kiittää.

En ole self help -kirjallisuuden ystävä, mutta Naiset joita ajattelen öisin kolisi ja osui myös oman hyvinvointini näkökulmasta. Se porasi paikan sisälleni ja sai minut ajattelemaan, millaista oma elämäni on ja millaiseksi sen haluan tehdä. Aiemmin on tuntunut, ettei ole pokkaa korostaa liikaa omia hyviä valintojaan ja tyytyväisyyttä suuntaan, johon on menossa. Kankimäen kirjan luettuani totean vain, että paskat, todellakin voin ja saan sanoa: hitto vie, että olen ollut rohkea jo nyt – ja aion olla jatkossakin. Seikkailu on vasta alussa!

"Yönaisten neuvoja:
Jos haluat tehdä jotain, tee se.
Tartu mahdollisuuksiin. Seuraa intohimoasi, vaikka se tarkoittaisi vuoden projektin venymistä neljäksitoista. Vain lopputulos merkitsee, ja matka.
Jos haluat valaistua, muuta luolaan.
Etene intuitiolla. Pärjää vähällä. Naamioidu, jos täytyy.
Jos välillä on vähän rankkaa tai kylmä tai nälkä, kestät sen kyllä.
Älä märehdi, mene.
"Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuin sitten, kun toiminnan hetki on käsillä." (Alexandra Lhasaan johtavalla tullisillalla.)"


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Ulkoasu: Stephen Mackey / Piia Aho
Otava 2018
447 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Lukuisa, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a book that helps you to understand yourself