Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muistot. Näytä kaikki tekstit

14. maaliskuuta 2021

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 


Luin tätä kirjaa iltana, jonka jälkeisenä yönä unta haettiin poikkeuksellisen pitkään ja hartaasti. Lapsemme nukkuu yleensä hyvin, se on onni, mekin nukumme. Toisinaan tuntuu, että nukun nykyisin paremmin kuin aikana ennen lasta, kun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään eikä herätä ääniin, mutta silti nukun nyt hyvin. Vaikka herään, vaikka valvon, vaikka olen valmiudessa. Se tuntuu vähän hassulta, sanoa näin, ja yleensä sitä välttelenkin, sillä en halua kuunnella kommentteja, joissa viisastellen todetaan, etten tiedä mitä vielä on edessä ja että se on ohimenevä vaihe kuule vaan ja että ootappa vaan.

Anna Järvistä lukiessani mietin, miksi joskus on ihanaa lukea tuntemattomien ihmisten muistoista ja toisinaan ei. Miksi joidenkin ihmisten elämät kiinnostavat, mikä niissä kiinnostaa, ja miksi toisten asiat valuvat ohi silmien ja korvien tai niihin ei halua edes mennä lähelle. Ei ihmisen tarvitse edes kertoa paljon, kun voi kuitenkin kertoa riittävästi.

Uni viime yönä:, kaksoispiste nimen lopussa, jota en edes aluksi huomannut, on romaani tai muistelmateos tai pitkä proosaruno tai välkähtäviä sirpaleita valkoisten pellavaverhojen raosta. Se ei ole yksioikoisen kaunis eikä seesteinen eikä se ainakaan ole lälly. Siinä on kolhuja, ruumiintoimintoja, pettymyksiä, muutoksia jotka eivät ole aina hyvästä mutta ovat kuitenkin. Pilkkujakaan siinä ei aina ole siellä missä ajattelisin niiden olevan, ja pisteitä on välillä siellä, minne niitä ei odottaisi. Kirjan nimen kaksoispiste on tärkeä: se avaa tien mutta jättää avoimeksi ja itselle tulkittavaksi, miksi se siinä on. Onko kaikki vain viime yön unta vai jotain muuta.

Anna Järvisestä en tiennyt paljoa, kun lähdin hänen esikoisteostaan lukemaan, kauniin äänensä kyllä ja että hän on ruotsinsuomalainen monipuolinen taiteilija. Nyt voin kuvitella tietäväni enemmän. Millaista on muuttaa uuteen maahan, miltä perheen muodonmuutos tuntuu ja näyttää, miten identiteetti rakentuu, pieniä paloja rakkaudesta, ihmissuhteista, äitiydestäkin, oman tien löytämisestä ja kulkemisesta. Ajatuksia Suomesta ja Ruotsista ja jostain niiden väliltä.

Uni viime yönä: on henkilökohtainen ja silti yleismaailmallinen (tai yleisskandinaavinen, ehkä, mikä minä olen väittämään, että jossain muualla joku muu voisi tuntea näin tai itse asiassa kukaan), sen kaari on huolellinen ja vahva, mutta siinä on paljon tilaa ja aikaa. Tähän kirjaan oli hyvä solahtaa, se antoi hengittää lukiessa.

Mietin, olemmeko kaikki lyijykynällä tai hiilellä tehtyjä omakuvia, häilyvärajaisia ja hieman sotkuisia, kenelle olemme merkityksellisiä. En kaipaa tunnustuksellisuutta, likakaivojen kaivelua, pidän pidättyväisyydestä ja rauhallisuudesta, hiotusta ilmaisusta ja kuitenkin vapauksista.

"Nyt ajattelen vain mitä tekisin loppuelämälläni."


Anna Järvinen: Uni viime yönä:
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kansi: Anna Järvinen
Teos & Förlaget 2021
133 s.
Dröm natten till idag (2020)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 6. Kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

30. syyskuuta 2018

Jarkko Tontti: Perintö



Keski-ikäiset sisarukset Henrik ja Anna-Leena eivät ole hyvissä väleissä keskenään. Heitä hiertävät lapsuuden muistot, suhteet vanhempiin ja toistensa tekemät elämänvalinnat. Kun heidän äitinsä yllättäen kuolee, joutuvat sisarukset väistämättä tekemisiin toistensa kanssa. On selvitettävä perunkirjoitus, tyhjennettävä asunto, jaettava perintö – mitä ikinä siihen lopulta kuuluukaan.

Äidin tavaroista löytyy kasa sinikantisia vihkoja. Niistä paljastuu äidin salainen elämä ja ajatukset, joista ei lasten kanssa koskaan tullut puhetta. Niissä on peiteltyä, piilotettua, paljon sellaistakin minkä olisi halunnut unohtaa.

Jarkko Tontin romaani Perintö on perhekuvaus, joka jättää jälkeensä piikikkään olon. Tontin rakentamat henkilöt eivät ole mukavia, ja heidän välisensä suhteet vasta vaikeita ovatkin. Henrik työskentelee lukiossa filosofianopettajana, vaikka haluaisi ehkä tehdä jotain muuta, vaikka sen ikuisesti kesken olevan väitöskirjan. Henrik tuntee itsensä perheen mustaksi lampaaksi ja on pyrkinyt sellaiseksi myös tietoisin valinnoin. Anna-Leena on puolestaan yksityisklinikalla työskentelevä, maineikas plastiikkakirurgi, joka pitää kynsin hampain kiinni mielikuvistaan ja muistoistaan, joista hänen menneisyytensä ja siten myös nykyisyytensä koostuu. Kun ne väistämättä alkavat rapista, joutuu Anna-Leena punnitsemaan käsityksiään uudelleen.

Kertojanäkökulma on vuorotellen kummallakin sisaruksella. Heidän ajatuksensa, reaktionsa ja tunteensa löytävät yhtymäkohtia, mutta yhtä lailla muistot ja johtopäätökset voisivat olla eri maailmoista ja historioista. Äidin kuolema tulee kummallekin suhteellisen kovana kolauksena, vaikkeivät he sitä myönnä edes itselleen. Perheen isä on kuollut jo aikoja sitten, ja vaikka asia tuntui pitkään loppuunkäsitellyltä, äidin vihkomerkintöjen kautta mennyt aukeaa aivan uudella tavalla.

Perintö on tiivis, särmikäs romaani. Se esittää ihmiset paljaina, karuina ja yksin. Vaikka romaanin loppu on ehkä astetta turhan hempeä, kokonaisuus säilyttää jännitteensä. Tarinan äärellä miettii väistämättä omia tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Mitä niistä on valmis jättämään jälkeensä – ja mitkä niistä on syytä piilottaa jonnekin, mistä kukaan ei niitä löydä.


Jarkko Tontti: Perintö
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
251 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää

7. helmikuuta 2018

Heidi Köngäs: Sandra



Heidi Köngäksen Sandraa on paljon kehuttu, eikä mielestäni lainkaan turhaan. Romaani kertoo 1900-luvun alkuvuosikymmenistä suomalaisen rahvaan näkökulmasta, yhden perhepiirin kautta. Tarina kumpuaa kirjailijan omasta suvusta.

Sandra on köyhän perheen tytär, joka jotuuu sisaruksineen huutolaislapsiksi raskaan raadannan ääreen. Sandra on kuitenkin sinnikäs ja selviytyy aikuisvuosiin ja piian tehtäviin, kohtaa Jannen ja pääsee perustamaan oman perheen omaan torppaansa. Sandra ja Janne ovat työteliäitä, rauhallisia ihmisiä, joiden keskinäinen suhde on vahva ja vakaa. Perhe kasvaa vauhdilla ensin potrilla pojilla ja sitten tyttärellä.

Sandran ja Jannen tyttärentytär Klaara kipuilee puolestaan nykyajan Suomessa oman epävarman näyttelijäntyönsä, äitinsä sairauden ja kuoleman ja oman identiteettinsä kanssa. Suvun salaisuudet paljastuvat hänelle yllättäen, eikä asiaa voi jättää tutkimatta.

Menneisyydessä elää Sandran päiväkirja, jossa 1900-luvun alkupuolen elämä herää eloon. Sen rinnalla kulkee Jannen siskon Lyytin kertomus, joka on itselliseksi jäävän naisen näkökulma samoihin vuosiin, tapahtumiin ja ilmiöihin, joita Sandra vaimona ja perheenäitinä tarkkailee. Merkinnät Klaara löytää äitinsä jäämistöstä, ja jää niiden vangiksi.

Vuoden 1918 tapahtumat ja Suomen sisällissota puskevat Sandran ja Lyytin päälle voimalla. Lyyti seikkailee omilla poluillaan Tampereella, Sandra saa puolestaan sodan suoraan kotipihaan. Janne joutuu mukaan punaisten joukkoihin ja sodan päätyttyä vankileirille.

Sandran vahvuus on sen kerronnassa, joka tulee lukijaa liki. Sandran ja Lyytin silmin maailma on niin toisenlainen kuin tänä päivänä, ja etenkin luokkaerojen ja köyhyyden aiheuttaman loukun ja epätoivon tuska tuntuu sisuskaluissa saakka. Sodan puhjetessa tyhjenee myös varmuus arjesta ja usko seuraaviin päiviin. Raskaana oleva Sandra jää yksin viiden lapsen kanssa, ja kun ruoka, vaatteet ja raha ovat lopussa, on väsyneen naisen vain kyettävä puskemaan eteenpäin. Poikkeusolojen sisukkuus ja sinnikkyys ovat huumaavia voimia, joiden edessä nykyihminen voi vain nöyrtyä.

Suomen sisällissodasta on nyt kulunut sata vuotta. Meidän tehtävämme on huolehtia, ettei mitään vastaavaa pääse koskaan tapahtumaan uudelleen. Se tarkoittaa, ettei vuoteen 1918 johtaneita ilmiöitä, kuten kurjistuvaa hyvinvointikuilua, pidä päästää syntymään.


Heidi Köngäs: Sandra
Ulkoasu: Anna Lehtonen
Otava 2017
285 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla muun muassa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him?, Kirjan pauloissa


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 24. Surullinen kirja, 1918-haaste

24. syyskuuta 2017

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen



Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

23. syyskuuta 2017

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat



Onko hän tosiaan noussut monta päivää, koko tämän ajan, neljä kerrosta asuntoonsa?

Paul ottaa tukea seinästä. Hän on hajamielinen ja tietää sen. Mutta silti. Aivan varmasti kerroksia on yksi enemmän kuin eilen. Hän vie ostokset keittiöön, laskeutuu uudestaan alas ja nousee kerrokset. Laskee noustessaan. Pohjakerros. Sen jälkeen M-kerros, mitä se sitten tarkoittaakaan, ehkä välikerrosta. Puolikerros, félemelet. Ensimmäinen asuinkerros. Jyrkät portaat, käännös. Hän jää seisomaan paikoilleen tasanteelle, jossa edelleen lukee II emelet, toinen kerros.

Epäluuloisena hän kurkistaa uudelleen sisäpihan kuiluun. Kerroksia on sisäpihalta katsottuna yksi enemmän kuin kadulta. Miten se on mahdollista, onko kyseessä hahmotushäiriö, tai optinen harha? (s. 21)


Kun olin lukenut Saara Henrikssonin romaanin Syyskuun jumalat lähes kalkkiviivoille saakka, ymmärsin, että tässä romaanissa on niin paljon, että se taipuisi erinomaisen hyvin toiselle lukukierrokselle vaikka saman tien. Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.

Yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi. Hänellä on siteensä Unkariin: isoäiti muutti sieltä pienenä tyttönä Yhdysvaltoihin siirtolaiseksi. Oman elämänsä Paul on saanut pisteeseen, jossa turhia siteitä ei ole: avioero on voimassa ja aikuiseksi kasvanut tytär opiskelee jo. Paul on ostanut asuntoonsa remonttipalvelun, mutta kaikki tuntuu seisovan eikä mikään etene. Ovet tuntuvat vaihtavan paikkaa, naapurista kuuluu ääniä vaikkei siellä pitäisi edes olla asukkaita eikä talon kerrosten lukumäärästä pääse millään varmuuteen.

Kaiken lisäksi kaupunki on outo. Katujen nimet vaihtuvat, seiniä katoaa ja ilmestyy, reitit muuttuvat. Paul kohtaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita: tänään kollegoja, seuraavana päivänä uusia tuttavuuksia. On kuin kaikki ympärillä muuttaisi paikkaansa, kun selkänsä kääntää, pienin elein, lähes huomaamatta ja kuitenkin peruuttamattomasti.

Naapurin iäkäs mies Ishmael Gábor tutustuttaa Paulin erikoiseen boheemiryhmään, Syyskuun jumaliin. Nämä yksinäiset sielut, taiteilijat, ajattelijat, vaeltajat raottavat Budapestin ja sen historian – tai historioiden – verhoa Paulille. Mitä kaikkea muistetaan ja miksi? Ja mikä jää hämärään, pyyhitään pois, unohdetaan?

Syyskuun jumalat on hienoa, mielikuvituksellista proosaa. Henrikssonin tarina vie mukanaan huomaamatta, se kuljettaa Budapestiin, raunioihin, syrjäkujille – ja samalla marssitaan paraatikatuja, katsotaan maamerkkejä, nähdään sivusta ja syvemmälle. Paul on päähenkilönä kiehtova, hän panee pitkään vastaan ympärillään oleville outouksille, koettaa pelastaa itsensä arkijärjellä, logiikalla, betonoiduilla opeilla. Mutta kun maailma ja historia ympärillä sekoittuu paletissa ja menettää ääriviivansa, on annettava periksi ja sukellettava mukana.

Tarinan tempo on houkutteleva: se aukeaa hitaasti, mutta kun vyöry alkaa, sitä vastaan ei voi enää taistella. Viehätyin valtavasti päällekäisten historioiden, kokemusten ja muistojen todellisuudesta, sillä pienten valintojen, tekojen ja sattumusten merkitys on ihmisen elämässä (ja tarinoissa!) niin viehättävä ja pelottava. Tässä hetkessä on näin, mutta kaikki voisi olla toisinkin, jos...

Ja mikä muistaminen on oikeaa? Millaista historiaa kirjoitetaan ja koetaan? Nyt koettu voi seuraavassa hetkessä olla jo muuttanut muotoaan. Jokainen kokee tapahtumat, keskustelut, tunteet omalla tavallaan, eikä kenenkään tulkinta ole ainoa oikea. Syyskuun jumalia lukiessa alkaa väistämättä pohtia, mitkä omista muistoista ovat totta ja millä tavalla.

Ja mikä tekee elämästäni todellisuudesta juuri sellaisen kuin se on.


Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
297 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Sanoja, sanoja

5. kesäkuuta 2017

Kukko kainalossa kahteen uuteen maahan

Sannabananan mainio Kukko kainalossa -haaste on pyörinyt tammikuun lopulta asti, mutta aika kankeasti olen päässyt sen kyytiin. Toukokuussa luettavakseni päätyi kuitenkin jopa kaksi Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa romaania, jes!


Tash Aw on malesialaissyntyinen, sittemmin brittiläistynyt kirjailija, jonka esikoisteos Silkkimies on ollut kansainvälinen menestys ja palkittu ilmestyttyään vuonna 2005 Whitbread-palkinnolla.

Silkkimies kertoo köyhistä oloista ponnistaneen Johnny Limin tarinan kolmesta eri näkökulmasta. Kertojina ovat Johnnyn poika Jasper, vaimo Snow ja ystävä Peter. Oliko Johnny häikäilemätön lurjus, avuton puoliso vai luotettu ystävä? Kaikkea sitä? Vai jotain ihan muuta?

Tapahtuma-aika ja miljöö ovat 1900-luvun alkupuolen Malesia, joka noin lähtökohtaisesti on minulle aivan tuntematon seutu. Tarina imaisi mukaansa ja annoin sen viedä. Ensimmäinen osio on Jasperin kertoma, katkerahko tilitys isänsä elämästä tämän hautajaisissa. Köyhästä kiertolaisesta kangaskauppiaan kisälliksi, kommunistiksi ja sittemmin silkkitehtaan johtajaksi noussut Johnny ei poikansa silmissä ole maan matosta kummempi, vaan surkea isä ja mies. Asenteesta huolimatta Johnnyn elämä aukeaa lukijalle vähitellen, ja monia kiinnostavia puolia paljastuu niin miehestä itsestään kuin ympäristöstä, jossa hän on pitkän elämänsä elänyt.

Kirjan toinen osio koostuu Johnnyn vaimon Snown päiväkirjamerkinnöistä syksyltä 1941, jolloin Johnny ja Snow ovat vastanainut pariskunta. He lähtevät eräänlaiselle häämatkalle muutaman tuttavansa kanssa, ja matkasta tulee melkoisen mystinen seikkailu. Snown merkinnät kertovat karusti avioliiton lähes varmasta epäonnistumisesta ja toisaalta tunteiden monikasvoisuudesta. Traagisuutta lisää lukijan tieto siitä, että jo seuraavana syksynä Snow on kuollut lapsivuoteeseen. Osiossa on jotain Lost-sarjan henkistä, sillä retkikunta päätyy salaperäiselle saarelle, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Viimeisenä Johnnysta kertoo hänen brittiystävänsä Peter, joka on jo vanha mies katolisessa vanhainkodissa, mutta muistaa terävästi 1940-luvun tapahtumat. Jälleen lukija joutuu vastaanottamaan uuden näkökulman ja kuvan Johnnysta. Aw rakentaa tarinankulun kiehtovan mystiseksi ja arvoitukselliseksi, eikä tarjoile suoria vastauksia lukijan helpotukseksi. Omaa päätä pitää hieman raapia, jotta on edes jonkinlaisessa ymmärryksessä siitä, mitä on tapahtunut.

Silkkimies ei ole aivan kepoisinta kesäluettavaa, mutta se on oivallinen romaani, jossa hyödynnetään hienosti usean näkökulman kerrontaa ja vähittäistä kokonaisuuden muodostumista. Sangen eksoottinen miljöö tarjoaa oman ilonsa, kun tropiikkiin tottumaton lukija kohtaa sadekauden mutavellin, moskiittoverkot ja runsaan kasviston.


Tash Aw: Silkkimies
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
329 s.
The Harmony Silk Factory (2005)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetut 2006–2011

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Malesia), 69. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa


Terhi Rannela on yksi kotimaisista kirjailijasuosikeistani, mutta jostain syystä hänen vuonna 2013 ilmestynyt romaaninsa Punaisten kyynelten talo on jäänyt toistaiseksi lukematta. Vaan nyt korjasin tämän epäkohdan.

Punaisten kyynelten talo on väkivaltaista ja karua luettavaa. Se kuvaa punakhmerien aikaista kansalaisiin kohdistunutta vainoa ja kidutusta 1970-luvun Kambodzassa sekä tuon järkyttävän ajan perintöä uuden vuosituhannen alussa.

Kirjan alkuosa sijoittuu Tuol Slengin vankilaan, jossa entisen ministerin vaimo Chey Chan on vangittuna syytettynä maanpetoksesta ja Angkar-puolueen pettämisestä. Tarvitaan monia öitä kylmässä sellissä, lukemattomia kidutuksia ja vaatimuksia, ennen kuin Chey Chan murtuu. Myös Chey Chanin puoliso on vankina jossain toisaalla samassa talossa. Pieni poikavauva on yksi syy, miksi Chey Chan jaksaa kamppailla niinkin pitkään. Perheen muut lapset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chey Chanin tytär Vanna elää vaimon ja perheenäidin arkea, mutta on osin kadonneiden muistojensa vanki, sillä hän ei tiedä, mitä vanhemmille ja pienelle veljelle todella tapahtui. Vannan puoliso kärsii niin ikään punakhmerien ajan varjoista, etenkin öisin, kun painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Miten sovittaa sovittamaton ja selvittää salattu? Voiko antaa anteeksi, miten saada mielenrauha?

Punaisten kyynelten talo on raaka kirja, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla olemaan mässäilemättä väkivallalla, vaikka suuresti sen ympärille rakentuukin. Se on vaikuttava, huolellisen tausta- ja tutkimustyön tulos ja romaani, joka paljastaa asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Siksi ne pitääkin tietää, uskaltaa lukea ja katsoa, vaikka fiktion kautta.

Vaikka tarinana vaikuttava onkin, kirjan henkilöt jäivät minulle etäisiksi. He ovat kuin näyttämöllä, etäällä ja tavoittamattomissa, vaikka etenkin Chey Chanin raastava tuska on kouriintuntuvaa. Kauheudestaan huolimatta pidin enemmän kirjan alkuosasta, sillä Vannan osuus 2000-luvulla ei ollut lainkaan niin tiivis ja hiottu, vaan hieman hapuileva ja moneen suuntaan kurottava.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on kirja, joka kannattaa lukea. Ihan vain siksi, jotta ymmärtäisi taas hieman enemmän maailmaa ja näkisi tarkemmin, myös lähelle.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2013
257 s., e-kirja

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Kambodza), 65. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

19. tammikuuta 2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja



Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on sangen sympaattinen ja omalaatuinen romaani. Omalaatuisuuden tuo ennen kaikkea aihepiiri, varsinaiselta kerronnaltaan kirja on hyvinkin harmiton ja siinä mielessä tuskin unohtumaton. Mukava lukukokemus yhtä kaikki, ja sopi erinomaisesti kiireiseen alkuvuoteeni.

Romaanin minäkertojana on välitysfirmassa taloudenhoitajan töitä tekevä nainen, jonka uusin asiakas on entinen matematiikan professori, joka on menettänyt auto-onnettomuudessa lähimuistinsa. Professori muistaa ja hallitsee kristallinkirkkaasti oman alansa vaikeimmatkin kaavat, mutta onnettomuuden jälkeisestä ajasta hän ei muista mitään – vain 80 minuuttia kerrallaan. Taloudenhoitaja toisensa perään on tuskastunut haastavaan asiakkaaseen, mutta uusin ei niin vain luovuta. Lisäksi hänen poikansa, jota professori alkaa kutsua Juureksi, tulee erinomaisesti toimeen vanhan miehen kanssa.

Professori ja taloudenhoitaja on lempeä ja ymmärtävä romaani ihmissuhteista ja välittämisestä. Lisäksi se kertoo erittäin kiehtovalla tavalla matematiikasta sellaisellekin lukijalle, joka ei koe kyseistä aihepiiriä kovin läheiseksi. Baseball on toinen aihe, jota tarina sivuaa usein ja yksityiskohtaisestikin, mutta toisin kuin matematiikasta, siitä en saanut itseäni innostumaan.

Professori näkee maailman pitkälti matemaattisten käsitteiden ja lukujen kautta. Hän selittää Taloudenhoitajalle ja Juurelle ymmärrettävästi ja ymmärtävästi lainalaisuuksia ja sääntöjä, joita nämä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan ja huomaamatta avaa uusia ovia ja oivalluksia. Mikä opettaja, se todettakoon!

Itse en valitettavasti ole koskaan solahtanut matematiikan maailmaan, mikä harmittaa näin jälkeenpäin. Ei minulla koskaan sen kanssa ongelmia ollut, mutta suhteeni siihen oli lähinnä välinpitämätön. Niinpä päädyin lukiossakin lyhyeen matematiikkaan ja unohtamaan koko aineen vuosikausiksi – ennen kuin sitten huomasin yhtäkkiä olevani jostakin kummasta kohtalon oikusta yläkoulussa erityisopettajana ja tahkoavani oppilaiden kanssa läpi jos sun mitä funktioita ja yhtälöitä. No, aikaa ei saa käännettyä, eikä matematiikka minua edelleenkään ihan niin paljoa kiinnosta, että huvikseni sitä sen enempää opiskelisin, mutta suhteeni lukuihin ja abstraktiin maailmaan on muuttunut viime vuosina paljon.

Mitään matematiikan oppituntia Professori ja taloudenhoitaja ei tarjoile, vaan harmittoman ja sujuvan lukukokemuksen, tarinaltaan lohduttavan ja maailman ja elämän hyviä puolia korostavan. Voi tästä hyvinkin olla vaikka lohtukirjaksi, jos hyvin käy.



Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Suomentaja: Antti Valkama
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
286 s.
Hakase no Aishita Sûshiki (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Pieni kirjasto

27. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

15. joulukuuta 2016

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.




Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.




Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

16. huhtikuuta 2016

Terhi Rannela: Frau



Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

13. joulukuuta 2015

12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista



Kävin eilen pitkästä aikaa keikalla, ihan sellaisella kunnon perinteisessä klubikeikalla, joka alkoi myöhään ja loppui vielä myöhempään. Esiintymässä oli Scandinavian Music Group, joka on vastikään julkaissut uuden levyn, Baabelin. Itse olen tosin jäänyt SMG:n (kuten niin kovin, kovin monen muunkin yhtyeen) kanssa jonnekin viime vuosikymmenelle, ja viimeinen kuuntelussani kulunut levy on Palatkaa Pariisiin! vuodelta 2009. Onneksi muutama vanhempikin kappale keikalla kuultiin, vaikka se toki luonnollisesti keskittyi tuoreen levyn ympärille.

Keikan jälkeen juttelimme kavereiden kanssa, kuinka keikoilla käyminen on viime vuosina vain jäänyt. Ennen se oli helppoa, tuli lähdettyä noin vaan. Enää ei. En pysty muistamaan, koska viimeksi olisin ollut ennen tätä klubikeikalla. (Don Huonot näin jäähallissa helmikuussa.)

On muitakin asioita, joissa olen jämähtänyt menneisyyteen, mutta niistä ehkä joskus toiste.

Nyt käsillä on musiikki, sillä luin kuluneella viikolla Anssi Monosen toimittaman ja useiden eri kirjoittajien kirjoittaman, Mesenaatin joukkorahoituksella tuotetun kirjan 12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista. Kirja ja eilinen keikka saivat miettimään, mitä musiikkidiggailulleni on oikein tapahtunut.

12 tuumaa koostaa yhteen melkein puolisen sataa suomalaista levykauppaa yhdeksästä eri kaupungista. Artikkelit ovat napakoita, sivusta muutamaan, ja niiden muotona on pääosin levykauppiaiden haastattelut, joissa kerrataan kunkin liikkeen tarina perustamisesta nykyhetkeen tai lopettamiseen asti. Osa liikkeistä toimii aktiivisesti edelleen, osa on pannut pillit pussiin jo useita vuosia sitten.

Yhdistäväksi tekijäksi levyliikkeiden välille on helppoa löytää intohimo musiikkiin ja levyihin, haluun ostaa, myydä ja kerätä, tahtoon palvella toisia alan harrastajia ja diggareita. Useampi haastateltu toteaa, ettei työtä olisi voinut tehdä päivääkään ilman omaa kiinnostusta alaan tai halua tehdä omasta liikkeestä kaikkein paras levykauppa.




Mikä sitten tekee hyvän levykaupan? Tuskin on yhtä reseptiä menestykseen. Täytyy olla mahdollisuus revetä moneen suuntaan yhtäaikaa, halu painaa töitä pienellä tuloksella, kiinnostus ympäröivään musiikkimaailmaan, asiakaspalvelutaito, uutta pelkäämätön tyyli, herkkä korva ja vainu.

Levykauppahistoriikissa nousevat esiin muistot aiempien vuosikymmenten postimyynnistä, ulkomaiden rahdeista, levymessuista ja omakustannelevyistä, takahuoneissa solmituista sopimuksista ja alamäkeen menneistä bisneksistä. Levymyynnin kuolemaa on ennustettu jo vuosikaudet, ja vaikka suuri osa musiikista on siirtynyt digitaaliseen maailmaan, konkreettiset levyt eivät ole menettäneet asemaansa harrastajien keskuudessa. CD:t tulevat ja menevät, LP-levyt tuntuvat vain jäävän – ne kelpaavat harrastajilleen aina.

Periaatteessa ajattelen, että minkä tahansa asian ylettömän intohimoinen harrastaminen on ulkopuolisille rasittavaa kuunneltavaa ja katseltavaa. 12 tuumaa antaa äänen niille, joiden sydämen asia ovat musiikki ja levyt, mutta kirja ei ole missään määrin rasittava tai tuputtava. Se kertoo varsin realistisesti riidoista ja välirikoista, konkursseista ja kiristyksistä, mutta silti tunnelma on kattavasti elämänmyönteinen, valoisa.

12 tuumaa tallentaa suomalaista kulttuurihistoriaa hienolla tavalla. Se on kokoelmateos, eräänlainen käsikirja, ja samalla myös kaunis, huolella koostettu ja tyylillä hiottu kirja ja esine. Nostan hattua ja jään pohtimaan, pitäisikö oma CD-kokoelma lopultakin kaivaa kellarin pölyistä esiin. Monenlaisesta putiikista nekin levyt on nimittäin aikoinaan hankittu, monenlaisten tarinoiden takaa.


Anssi Mononen (toim.): 12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista
Ulkoasu: Maria Niemi
Musiikkiyhdistys Summer of Struggle ry & Oy Multiwheels Ltd 2015
271 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ismo Karo / Imperiumi.net

2. elokuuta 2015

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi



Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi on mitä oivallisinta luettavaa, kun on aikaa ja halua upota pitkälinjaiseen ja runsasväkiseen tarinaan. Kirja kuljettaa lukijaa mukanaan lähes 100 vuoden mittaisen ajanjakson. Ihmiset muuttuvat, mutta paikat pysyvät varsin paljon samoina. Ollaan Lontoossa ja sen lähistöllä, kartanoissa ja niiden liepeillä, autoissa ja puutarhoissa.

Vieraan lapsi alkaa kesästä 1913, kun runoilija Cecil Valance saapuu vierailulle ystävänsä ja rakastettunsa George Sawlen kotikartanoon Two Acresiin. Homoseksuaalisuus on tietenkin tabu, eikä kukaan muu tiedä nuorukaisten suhteesta. Georgen pikkusisko Daphne ihastuu Ceciliin, ja kun tämä jättää jälkeensä pitkän, arvoituksellisen ja polveilevan runon Daphnen vieraskirjaan, on historiaa taas kirjoitettu. Runosta tulee kuuluisa, etenkin kun Cecil kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja saa ylleen tarunhohtoisen viitan.

Tarina etenee alun kesästä hyppäyksittäin aina 2000-luvulle asti. Jokaisessa osiossa mukaan tulee uusia ihmisiä, ja vanhoista tutuista kuullaan hippunen joko suoraan tai sivulauseissa. Lukija pääsee mukaan 1920-luvun ylhäisiin seurapiireihin, keskiluokkaistuvampaan maailmansodan jälkeiseen aikaan, vuosisadan loppupuolen vapaamieliseen ilmapiiriin ja uuden vuosituhannen haasteisiin. Pyörivä piiri ei ole turhan pieni, vaikka lopulta kaikki tuntuukin henkilöityvän Cecil Valanceen ja häneen jossakin suhteessa olleisiin ihmisiin ja näiden jälkeläisiin ja hännystelijöihin.

Henkilöhahmoista kiinnitin erityistä huomiota Georgeen, josta tulee historian professori ja säädyllinen aviomies. Georgen suhde vaimoonsa on kiehtova: luulen, että heidän avioliittonsa on puhtaan platoninen ja molempien (mahdollinen) eroottinen kiinnostus kohdistuu omaan sukupuoleen – jos välttämättä siihenkään. Hollinghurst jättää monia kysymyksiä auki ja antaa lukijan itse päätellä tai kuvitella loput.

Toinen rasittavan kiinnostava hahmo on Paul Bryant, joka päätyy osin sattuman kautta osaksi Cecilin perhepiiriä ja alkaa lähes pakkomielteisesti tutkia runoilijaa mullistava elämäkerta mielessään. Paljoon hän taipuukin, ehkä liikaan, mutta lopulta elämäkerta julkaistaan.

Vieraan lapsi on monisyinen ja massiivinen romaani. Se on yhtä aikaa houkutteleva ja laahaava, hauska ja jaaritteleva. Hollinghurstilla on teräviä huomioita ja sujuva kynä, mutta en kiistä, etteivätkö sivukaupalla jatkuvat yhden illallisen ja jokaisen henkilön pienimmänkin eleen ja ilmeen kuvailut olisi jossain vaiheessa alkaneet haukotuttaa.

Omalla tavallaan romaani on kärkevä ja rakenteeltaan harkittu ja hiottu. Samalla se kuitenkin tempoilee vastaan, eikä päästä nauttimaan tarinansa koko annista, sillä paikoin se on vain tolkuttoman tylsä ja jankkaava. En myöskään päässyt aivan jyvälle siitä, miksi tarinan suurena koukkuna oli jälkipolvien pyrkimys selvittää, mikä Cecil Valance oli miehiään, kun se oli lukijalle selvää alusta alkaen.

Ehkä Hollinghurstin pyrkimyksenä on osoittaa elämäkertatutkimuksen perimmäinen mahdottomuus. Ei toisesta ihmisestä voi koskaan löytää mitään lopullista totuutta. Arvoitukseksi hän jää, oli kyse suurmiehestä, esivanhemmista tai tavallisesta keskinkertaisuudesta. Ja onneksi niin on – että meillä jokaisella on lopulta suoja muiden kaiveluja, uteluja ja pakonomaista ymmärrystä vastaan.


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Perttu Lämsä / Rodney Smith
Otava 2012
523 s.
E-kirja
The Stranger's Child (2011)

Oma ostos.

______

Muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, Lumiomena, Leena Lumi, Kirjanurkkaus, Amman lukuhetki, Luettua, Illuusioita, Luetut, lukemattomat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Ilselä, Kirjojen parissa, Mustikkakummun Anna, Sonjan lukuhetket

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Maisema ja saan ensimmäisen bingoni! JIHUUUUU!!!



28. heinäkuuta 2015

Leena Krohn: Erehdys



– Ei ole historiaa, mies toisti, mutta nyt matalasti kuin haluaisi uskoutua. – Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä ja suuntaa, synnytään ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua! (s. 56)


Kaaokselta vaikuttaa myös tämänhetkinen kotimainen media, kun seuraa kansanedustaja Olli Immosen kirjoittelun herättämiä aaltoja. Olli on mennyt ja tuhrinut merkkinsä ehkä paperin sijaan internetiin, ja toiset lukevat. Historiaan tämäkin tulee väistämättä jäämään, vähintään poliittisten kohujen historiaan. Jos sitäkään lopulta on olemassa, ken tietää.

Leena Krohnin uudesta romaanista Erehdys sain maistiaisia jo viime syksynä, kun olin kuuntelemassa kirjailijaa Nuoren Voiman Liiton Prosak-illassa Lavaklubilla. Esiintymisen voi halutessaan katsoa täältä. Krohn luki tuolloin vielä kirjoitusvaiheessa olleesta kirjastaan muutaman pätkän, jotka vakuuttivat jo silloin.

Nyt kun luin koko kirjan yhteen menoon, oli jälleen päädyttävä siihen yksinkertaiseen päätelmään, että Leena Krohn on nero. Erehdys on tiivis romaani, jossa ei ole sanaakaan ylimääräistä. Se kertoo juuri sen, mistä on päättänyt kertoa: muistamisen ja muistetun kirjoittamisen problematiikasta, unohtamisesta, muistojen vaillinaisuudesta ja ihmisen epätäydellisyydestä oman elämänsä kuviteltuna herrana.

Kirjan kehyskertomuksessa kirjailija E lähtee vieraaseen kaupunkiin kirjaston järjestämään kirjailijailtaan, jossa hän lukee ääneen otteita laajasta tuotannostaan vuosien varrelta. E on hieman salamyhkäinen, joskin vähitellen avautuva henkilö – kirjan teemaa selkein sävelin toisintava hahmo. Tapahtuma on jo alkumetreiltään kankea, eikä tunnelma parane, mitä pidemmälle aika kuluu. Yleisöä ei tunnu juuri kiinnostavan, mitä E lukee, ja jos kiinnostaakin, enemmän yksityiselämän asiat tai vastaukset, joita kirjailija ei mitenkään voi antaa.

Kehyskertomuksen sisällä on novelleja ja otteita E:n romaaneista, jotka kaikki jollain tapaa kietoutuvat muistamisen ja muistojen ympärille. Osassa tunnelma ja miljöö ovat jollain tapaa dystooppisia – ollaan epäilemättä jossain tulevaisuudessa – ja osa taas on tuttua tässä hetkessä ja ajassa. Teknologian kehitys, ihmisen muuttuminen massaksi ja identiteetin lipuminen yhä häilyvärajaisemmaksi ovat myös teemoja, joita Krohn E:n kirjoitusten kautta käsittelee.

En ole sen puhtaampi pulmunen kuin päätteisiinsä uppoutuneet ihmiset Erehdyksessä ovat. Olen aivan liian kiinni tietoliikenneyhteyksissä, kännykässä, sosiaalisessa mediassa. Ja tiedän sen. Pyrkimys koneiden käytön vähentämiseen herää aika ajoin – ja nuutuu lähes saman tien. Olo on ristiriitainen, sillä periaatteessa haluan tempoilla irti "tahmeasta mediasta", ja kuitenkin pidän internetiä ja erilaisia yhteydenpitokanavia relevantteina ja keskeisinä tämän ajan tuotteina ja palveluina, joiden käyttämättä jättäminen on vähintäänkin epämukavaa.

Olin viikonlopun mökillä saaressa Pohjois-Karjalassa. Netti toimii siellä kyllä, mutta rajallinen määrä energiaa (=aurinkopaneeli) toimi tehokkaana tietoliikennetekniikan säännöstelijänä. Vaikka välillä livahdin sosiaaliseen mediaan ja uutissivuille, oli kännykkä kuitenkin hyvin helppoa jättää mökkiin, kun grilliruoan laittaminen, halkojen hakkaaminen, huussin korjaaminen ja ilta-auringossa kalliolla istuminen ja kaislojen kahinan kuunteleminen olivat sen vaihtoehtoja.

Ehkä meidän aikamme ihmisten on vain kyettävä tekemään valintansa: käyttämään teknologiaa kun sitä tarvitsee ja haluaa, ja toisaalta irrottautumaan, kun on sen aika.


Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa. (s. 154)


Leena Krohn: Erehdys
Ulkoasu: Marjaana Virta
Teos 2015
155 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Reader, why did I marry him?, Donna mobilen kirjat, Lukupino, Kannesta kanteen, Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Täysien sivujen nautinto, Sivu sivulta, Opus eka

Kirjankansibingosta ruutu Abstrakti kuvio (eikä vieläkään bingoa, mutta ihan kohta, ihan kohta...)