Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Onko hän tosiaan noussut monta päivää, koko tämän ajan, neljä kerrosta asuntoonsa?

Paul ottaa tukea seinästä. Hän on hajamielinen ja tietää sen. Mutta silti. Aivan varmasti kerroksia on yksi enemmän kuin eilen. Hän vie ostokset keittiöön, laskeutuu uudestaan alas ja nousee kerrokset. Laskee noustessaan. Pohjakerros. Sen jälkeen M-kerros, mitä se sitten tarkoittaakaan, ehkä välikerrosta. Puolikerros, félemelet. Ensimmäinen asuinkerros. Jyrkät portaat, käännös. Hän jää seisomaan paikoilleen tasanteelle, jossa edelleen lukee II emelet, toinen kerros.

Epäluuloisena hän kurkistaa uudelleen sisäpihan kuiluun. Kerroksia on sisäpihalta katsottuna yksi enemmän kuin kadulta. Miten se on mahdollista, onko kyseessä hahmotushäiriö, tai optinen harha? (s. 21)


Kun olin lukenut Saara Henrikssonin romaanin Syyskuun jumalat lähes kalkkiviivoille saakka, ymmärsin, että tässä romaanissa on niin paljon, että se taipuisi erinomaisen hyvin toiselle lukukierrokselle vaikka saman tien. Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.

Yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi. Hänellä on siteensä Unkariin: isoäiti muutti sieltä pienenä tyttönä Yhdysvaltoihin siirtolaiseksi. Oman elämänsä Paul on saanut pisteeseen, jossa turhia siteitä ei ole: avioero on voimassa ja aikuiseksi kasvanut tytär opiskelee jo. Paul on ostanut asuntoonsa remonttipalvelun, mutta kaikki tuntuu seisovan eikä mikään etene. Ovet tuntuvat vaihtavan paikkaa, naapurista kuuluu ääniä vaikkei siellä pitäisi edes olla asukkaita eikä talon kerrosten lukumäärästä pääse millään varmuuteen.

Kaiken lisäksi kaupunki on outo. Katujen nimet vaihtuvat, seiniä katoaa ja ilmestyy, reitit muuttuvat. Paul kohtaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita: tänään kollegoja, seuraavana päivänä uusia tuttavuuksia. On kuin kaikki ympärillä muuttaisi paikkaansa, kun selkänsä kääntää, pienin elein, lähes huomaamatta ja kuitenkin peruuttamattomasti.

Naapurin iäkäs mies Ishmael Gábor tutustuttaa Paulin erikoiseen boheemiryhmään, Syyskuun jumaliin. Nämä yksinäiset sielut, taiteilijat, ajattelijat, vaeltajat raottavat Budapestin ja sen historian – tai historioiden – verhoa Paulille. Mitä kaikkea muistetaan ja miksi? Ja mikä jää hämärään, pyyhitään pois, unohdetaan?

Syyskuun jumalat on hienoa, mielikuvituksellista proosaa. Henrikssonin tarina vie mukanaan huomaamatta, se kuljettaa Budapestiin, raunioihin, syrjäkujille – ja samalla marssitaan paraatikatuja, katsotaan maamerkkejä, nähdään sivusta ja syvemmälle. Paul on päähenkilönä kiehtova, hän panee pitkään vastaan ympärillään oleville outouksille, koettaa pelastaa itsensä arkijärjellä, logiikalla, betonoiduilla opeilla. Mutta kun maailma ja historia ympärillä sekoittuu paletissa ja menettää ääriviivansa, on annettava periksi ja sukellettava mukana.

Tarinan tempo on houkutteleva: se aukeaa hitaasti, mutta kun vyöry alkaa, sitä vastaan ei voi enää taistella. Viehätyin valtavasti päällekäisten historioiden, kokemusten ja muistojen todellisuudesta, sillä pienten valintojen, tekojen ja sattumusten merkitys on ihmisen elämässä (ja tarinoissa!) niin viehättävä ja pelottava. Tässä hetkessä on näin, mutta kaikki voisi olla toisinkin, jos...

Ja mikä muistaminen on oikeaa? Millaista historiaa kirjoitetaan ja koetaan? Nyt koettu voi seuraavassa hetkessä olla jo muuttanut muotoaan. Jokainen kokee tapahtumat, keskustelut, tunteet omalla tavallaan, eikä kenenkään tulkinta ole ainoa oikea. Syyskuun jumalia lukiessa alkaa väistämättä pohtia, mitkä omista muistoista ovat totta ja millä tavalla.

Ja mikä tekee elämästäni todellisuudesta juuri sellaisen kuin se on.


Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
297 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Sanoja, sanoja

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja

Punaisen härän majatalo on unkarilaisen Gyula Krúdyn (1878–1933) laajaa tuotantoa leikkaava novellikokoelma. Krúdy on unkarilaisessa kirjallisuushistoriassa merkittävä nimi, mutta meillä Suomessa tuntematon. Puhtain mielin siis pääsin testaamaan, millaisia ovat sadan vuoden takaiset unkarilaiset novellit.

Ihan mainioita ne ovat, todettakoon. Itävalta-Unkarin keisarikunnan viimeiset korahdukset näkyvät, ihmissuhteet noudattelevat kyläyhteisöjen normeja ja hieman myös kapinoivat niitä vastaan, miljöö ja tapahtumat ovat yhtäältä mallikkaan talonpoikaisia ja samalla hieman yliluonnollisia. Arkipäivä rullaa työntäyteisenä eteenpäin, mutta aina on aikaa rakkaudelle.

Useassa novellissa päähenkilönä on Sindbad, maailman kiertäjä ja paikoilleen asettumaton seikkailija, jolla on yhtä monet kasvot kuin on tapahtumia ja tilanteita, joihin hän päätyy. Sindbad on nuori ja vanha, ratkaisija ja hämmentäjä, rakkauden etsijä ja sen torjuja. Hän uudistuu novellista toiseen olematta koskaan sama kuin ennen – ja kuitenkin hänessä on jotain tuttua uusissakin kehyksissä.

Krúdyn novellit ovat napakoita, hiottuja ja hallittuja. Suuret käänteet loistavat poissaolollaan, sen sijaan niissä on tietynlaista opettavaisuutta ja normeerausta, vaikka henkilöt tekisivätkin (hyväksytysti) kapinallisia valintoja. Usein kohdataan naishahmoja, joille ylpeys käy lankeemuksen edellä, liika nokkavuus johtaa vanhanpiian elämään ja toisaalta joskus rumakin voi päästä naimisiin (toki helvetistä tulevan kanan avustuksella, hmph).

Kuten ehkä selväksi käy, en suoranaisesti ihastunut tähän kokoelmaan. Sen novellit ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta en saanut niistä tarttumapintaa. Tietynlainen ajattomuus saattoi vaikuttaa lukuelämykseen: novellin tiivis muoto edellyttää jotain, mistä saada heti kiinni, jotta pääsen niiden kyytiin. Nyt lueskelin, odotin jotain, jäi saamatta.

Ehkä olen modernimpien novellien ystävä. Niiden pariin jatkankin seuraavaksi.


Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja
Suomentaja: Hannu Launonen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2009
150 s.

Kirjan olen saanut MarikaOksalta, kiitos!

Toisaalla: Sinikka Vuola / Kiiltomato.net, Café pour les idiots

Avaan tällä kirjalla Ompun #novellihaasteen ja nappaan siihen heti 17 novellia. Olen aivan intona tästä haasteesta ja lukenut sitä varten jo seuraavankin novellikokoelman, josta kirjoitan lähipäivinä. Veikkasin melkoista luettujen novellien määrää haastepostauksessa, ja aionkin omalta osaltani pitää huolta siitä, että sen saavuttaminen on koko ajan lähempänä...

Lisäksi ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja.

Julie Orringer: Näkymätön silta

Olo on pöhnäinen. Kuin kurkkuuni olisi kaadettu litra siirappia, minkä jälkeen minut olisi pakotettu karuselliin ja kielletty sen jälkeen oksentamasta.

Julie Orringerin Näkymätön silta on historiallinen romaani, rakkausromaani ja sotaromaani. Se kertoo unkarinjuutalaisesta perheestä ja etenkin sen keskimmäisestä pojasta, Andraksesta. Andras lähtee Unkarista Pariisiin vuonna 1938 opiskelemaan arkkitehdiksi. Vaatimattomista oloista ponnistava nuorukainen on saanut stipendin, mutta menee myös töihin teatterin tarpeistoavustajaksi. Uusia ystäviä ja vihollisiakin löytyy, ja yleinen ilmapiiri alkaa kiristyä juutalaisten osalta.

Ja Pariisi – siellä odottaa tietenkin myös Rakkaus ja Intohimo. Baletinopettaja Klara, kohtalokas vanhempi (=kolmekymppinen) nainen, saa Andraksen pauloihinsa, ja rakkaussuhde syttyy Pariisin taivaan alle. Ah! Klaralla on traaginen menneisyys Budapestissä, ja historian kiemurat alkavat vähitellen avautua.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuluu pääosin Pariisissa pääosin juutalaisten henkilöiden elämää seuraten. Toinen osio kirjasta sijoittuu Budapestiin ja muualle Unkariin, sillä poliittisen liikehdinnän vuoksi Andraksen ja Klaran on poistuttava Ranskasta. Luvassa on toinen maailmansota, työleirikomennuksia, nälkää, pelkoa, kuolemaa ja suuria tunteita.

Näkymätön silta julkaistiin muutama vuosi sitten, ja siitä on aika ajoin näkynyt tekstejä blogeissa. Kirjasta on pidetty paljon, ja se on tuonut monelle lukijalle erinomaisia lukuhetkiä.

Minulle ei.

Jo ensimmäisen parinsadan sivun aikana pohdin useaan otteeseen, miksi luen tällaista kirjaa ja miksi en vain jätä sitä kesken, kun en selvästi innostu tarinasta tai sen henkilöistä ollenkaan. En osaa edelleenkään vastata, miksi luin kirjan loppuun.

Miksi en pitänyt kirjasta?

1) Se on ällöttävän siirappinen. Se yrittää olla muuta, mutta ei onnistu. Kirjailijalla keulii kovasti, mitä tulee laatusanojen käyttöön ja muuhun kuvailuun – oli kyse sitten ihmisistä, paikoista tai tunnetiloista. Esimerkki:

Hänen silmänaluksensa sinersivät ja ihon persikkainen kulta oli kalvennut norsunluun väriseksi. Klara näytti läpikuultavalta, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut hänet sisältä tyhjäksi. Hän liikkui kuin jokaista jäsentä olisi särkenyt.

Öh. Yäk? Tarina kerrotaan Andraksen näkökulmasta, ja anteeksi nyt vaan: ei kuulosta parikymppiseltä nuorukaiselta. Norsunluun väriseksi kalvennut ihon persikkainen kulta... COME ON.

2) Kirjaa varten on tehty selvästi paljon taustatutkimusta. Se pohjaa ilmeisesti osittain kirjailijan suvun historiaan. Ajankuvasta en naputa, sen kyllä ostin sellaisenaan. Mutta tietynlaiset yksityiskohdat vetävät mattoa alta. Aivan kuin kirjailijan olisi viimeiseen saakka ja vielä kerran vakuuteltava, että kyllä tässä on muuten tutkittu asioiden tolaa, uskokaa nyt please:

Uupumuksesta sekaisin Andras tavasi aseman kylttiä. TYPKA. Kieli pikaisesti ylähampaita vasten ja huulet hetkeksi yhteen ennen äännettä "ka", unkarin kielen diminutiivia. Andraksen läpi humahti helpotus: he eivät olleetkaan itärintamalla. He olivat yhä Unkarin rajojen sisällä.

Jep, sodan sytyttyä, matkalla tuntemattomaan määränpäähän tavarajunan vaunussa sitä totisesti funtsailee unkarin kielen diminutiivia.

3) Kirjan henkilöt ovat moraaliltaan jotain muuta kuin perinteistä ihmisrotua. He ovat aivan toivottoman hyviä ihmisiä, eettisiä, hyveellisiä ja pahaa tarkoittamattomia. Tavallinen tallaaja alkaa kyseenalaistaa omaa moraaliaan kirjaa lukiessaan. Onko minussa jotain vikaa, kun en ole noin hyvä ihminen? Andras on oikea unelmien vävypoika ekstrakerroksella kiilloketta, ja Klara taas taantuu silmin nähden hetkissä vuosikaudet itsellistä ja kiehtovaa pariisittaren elämää viettäneestä aikuisesta naisesta Andraksen herkäksi ja haavoittuvaiseksi nuorikoksi. Huoh.

Enkä edes lähde siihen, millaista eloa ne nännit ja rintojen ja lantion kaaret ja litteän vatsan häilyvät arvet tarinan kuluessa elävät...

Loppuun on todettava, että kyllä Näkymättömällä sillalla on se ansio, että luin sen kaikesta huolimatta loppuun. Toisen maailmansodan tuiskeet kuvataan kirjassa tuoreesta näkökulmasta, sillä rintamalla siinä ei olla, vaan Andras kumppaneineen joutuu työleireille, joiden miljöötä ei ole vielä puhki kaluttu.

Näköjään lukukokemuksesta kirjoittaminen auttaa. Enää ei tunnu ihan niin ylettömältä. Jääköön Näkymätön silta vähitellen omalta osaltani armeliaasti unohduksiin.


Julie Orringer: Näkymätön silta
Suomentaja: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Katja Kaskeala
Otava 2011
755 s.
E-kirja
The Invisible Bridge (2010)

Oma e-kirjaostos.

_____

Toisaalla: Nenä kirjassa, Luettua, Lukuisa, Kirjahamsterin lukuvinkit, Ajatuksia kirjamaasta, Leena Lumi, Lukemisen kartasto, Kolmas linja, Täällä toisen tähden alla, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Kingiä, kahvia ja empatiaa.

Idän pikajuna -haasteessa etenen tämän kirjan myötä Budapestin asemalle.    

Attila Csernok: Katkennut silta – Unkarin unohdettu historia

Attila Csernok: Katkennut silta – Unkarin unohdettu historia
Suomentaja: Juha Suoristi
Ulkoasu: Tex Hänninen
Into 2014
371 s.
Alunperin ilmestynyt Unkarissa kolmessa osassa omakustanteena vuosina 2008–2012.

Arvostelukappale.


Attila Csernok (s. 1929) on unkarilainen talousalan asiantuntija, joka on sittemmin muuttanut Brasiliaan. Hän toimi urallaan muun muassa Unkarin Tilastokeskuksessa sekä Unkarin Keskuspankin varajohtajana ennen siirtymistään ulkomaankauppaan Etelä-Amerikkaan. Csernok on sotilaseläinlääkärin poika, joka on pitkän elämänsä aikana ehtinyt nähdä paljon. Unkarin suuret mullistukset: toinen maailmansota, 1950-luvun sosialistisen kansantasavallan aika, vuoden 1956 kansannousu, jonka Neuvostoliitto kukisti sekä maan vähittäinen siirtyminen ensin rajoitettuun kapitalismiin ja lopulta uuteen Unkarin tasavaltaan lokakuussa 1989 ovat kaikki Csernokin kokemia tapahtumia, joskin 1980-luvun alusta alkaen hän on tarkkaillut isänmaansa tilannetta toiselta mantereelta.

Katkennut silta vaikutti mielenkiintoiselta mahdollisuudelta kurkistaa Unkarin historian käännekohtiin. Tuon armoitetun sukulaiskansan historia on päässyt sujahtamaan ohi huomioni, joten ajattelin tämän kirjan lukemisen auttavan sivistyksessäni olevaan aukkoon.

Tavallaan se auttoikin, mutta toisaalta ei. Vaikka heti saatesanoissa todetaan selkeästi, ettei Katkennut silta "ole historiantutkimus sanan varsinaisessa merkityksessä", en päässyt missään lukemisen vaiheessa sinuiksi kirjan keskeisimmän olemuksen kanssa. Sen tutkimuksellinen ote myönnetään kaikkea muuta kuin historiatieteelliseksi ja samalla todetaan ykskantaan kirjan olevan sekä pamfletti että muistelmateos.  Vähemmästäkin sitä lukija jää raapimaan päätään. Mitä tässä oikein luetaan?

Csernok on kyllä tehnyt runsaasti taustatyötä kirjansa eteen ja se sisältää sitaatteja ja kirjallisuusviitteitä (sekä suomentajan tarkentavia alaviitteitä), mutta en voi välttyä tunteelta, että sen keskeisin lähdemateriaali on kirjoittajan oma elämä mutkineen ja suorineen, kokemuksineen ja muistoineen sekä paikoin häiritsevän selkeine jälkiviisauksineen. Muistelmissa ei sinänsä ole mitään pahaa – tietenkään! – mutta jos samalla, kun muistellaan perheen toisessa maailmansodassa menettämiä pöytäposliineja, tehdään vahvoja alleviivauksia ja korostetaan pyrkimystä kaataa tai ainakin ravistella kansallisia myyttejä, liikutaan sellaisilla vesillä, että oma innostukseni laskee kuin lehmän häntä. Mikrohistoria on lähellä sydäntäni ja muistitietoa pidän yhtenä arvokkaimmista historiallisista lähteistä, mutta Katkenneen sillan ristiriitaisuus – yhtäaikainen pyrkimys panna Unkarin historiankirjoitus uusiksi ja kertoa erään miehen elämästä kenties sen symbolina – jää yksinkertaisesti vaivaamaan liikaa.

Lisäksi Katkennut silta ei ole kirjallisesti kovin ansiokas. Paikoin se on itse asiassa aika tylsä ja junnaava. Csernok ottaa kyllä kantaa ja napauttelee kommenttejaan koskien monia Unkarin historiassa tehtyjä virheitä ja virhearviointeja, mutta toisaalta kun suomalainen keskivertolukija ei juurikaan tunne tapahtumia, niiden kritisointia on hankalaa sen kummemmin arvostaa tai ymmärtää. Mielummin olisin lopulta lukenut jonkinlaista kokoomateosta Unkarin historian käännekohdista. Toisaalta se, jos petyn lukemani kirjan tarjoamaan sisältöön, ei sinänsä ole luettavakseni joutuneen kirjan vika. Tälläkin kirjalla on selvästi ollut lukijakuntaa etenkin Unkarissa, jossa se epäilemättä on herättänyt kiinnostusta ja ehkä kritiikkiäkin. Minä vain olin väärää yleisöä Katkenneelle sillalle.

Unkarin historiasta en edelleenkään väitä juuri mitään tietäväni. Csernokin kirja kuitenkin onnistui herättämään kiinnostukseni aiheeseen, ja luulenpa vielä etsiväni käsiini sen kaipailemani yleisemmän historiapaketin Unkarista.

____

Kirjasta on kirjoitettu Helsingin Sanomissa ja Kansan Uutisissa.

Imre Kertész: Lopetus

Minun oli havahduttava siihen paljaaseen tosiasiaan, että ihminen on sekä fyysisesti että moraalisesti täysin suojaton; eikä sellaista tosiasiaa ole helppo sisäistää yhteiskunnassa, jonka periaatteita ja käytäntöjä määrää poliisin maailmankuva, josta ei ole minkäänlaista ulospääsyä ja jossa minkäänlainen selitys ei ole tyydyttävä, ei siinäkään tapauksessa, että noita vaihtoehtoja en tarjoaisi minä itse vaan jokin ulkoinen voima – niinpä minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa, mitä teen tai mitä minulle tehdään. (s. 55)

Imre Kertész: Lopetus
Suomentaja: Outi Hassi
Otava 2006
123 s.
Felszámolás (2003)

Kirjastosta.


Unkarilainen kirjailija B tappaa itsensä täysin varoittamatta ja ikävänä yllätyksenä läheisille. B:n kustannustoimittaja Keserü ei suostu uskomaan, että B ei olisi jättänyt jälkeensä valmista romaanikäsikirjoitusta eräänlaiseksi selitykseksi ja uran päätepisteeksi. Muista ihmisistä välittämättä, suruaikaa kunnioittamatta Keserü alkaa kaivella B:n jäämistöä ja menneisyyttä valtavalla innolla. Miksi Auschwitzissa syntynyt ja sieltä selvinnyt kirjailija tappaa itsensä juuri, kun diktatuuri murtuu ja vapaa yhteiskunta on vihdoin mahdollinen?

Mielenkiintoinen lukukokemus, tämä Nobelillakin palkitun Kertészin romaanisarjan päätösosa. Aiempia en ole lukenut, mutta kyse ei olekaan siis kronologisesta vaan pikemminkin temaattisesta sarjasta.

Tyylilajit ja kerronnan keinot vaihtelevat tiuhaan. On useampi kertoja, on jopa jokunen runo, on hieman näytelmää – kaikki tämä 123 sivussa. Minkäänlaista sekametelisopan tunnetta ei lukiessa kuitenkaan tullut, vaan ratkaisut tuntuivat perustelluilta.

Kyse on tavallaan hyvin yksinkertaisesta tapahtumasta, jonka ympärille kaikki kutoutuu. Ja toisaalta kyse on myös kaikkea muuta kuin yksinkertaisista asioista: keskitysleireistä, ihmisen pahuudesta, selviytymisen moraalisista ulottuvuuksista, syyllisyydestä, diktatuurista. Sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla vaikeista, kauheista ja lannistavista ilmiöistä.

Aloitin kirjan lukemisen kauhunsekaisin tuntein, sillä takakannessa lukee jotain, joka aiheuttaa minussa lähinnä allergiaa ja/tai välittömän tarpeen paeta paikalta. Siinä lukee:

"Kafkan ja Beckettin jälkeen kukaan ei ole saanut metafysiikkaa näin fiktiiviseen muotoon." –New York Times Book Review

Eeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.......

Sykkeen tasaannuttua avasin kuitenkin kirjan kannet ja päätin, että minä selviän tästä. Minä olen selvinnyt Riku Jutin Johdatus metafysiikkaan -teoksessa melkein sivulle sata, kahdesti, minä selviän myös yhdestä pienoisromaanista.

Ja minä selvisin.

Kertész saattaa kertoa sellaistakin, jota minä en ymmärrä, mutta minkä ymmärsin, siitä myös pidin. Kirjailijan tyyli on hyvin jännittävä sekoitus melankoliaa ja hilpeyttä, yhdistelmä, jota en ensimmäisenä liittäisi juutalaisten joukkotuhoon tai poliittiseen diktatuuriin tai itsemurhaan.

Toisen maailmansodan jälkipyykki on raskasta käsitellä, mutta Kertész tekee sen mieleenjäävällä tavalla. Tämä on ohut viipale, mutta tässä on paljon päällystettä. Sain taas muistutuksen siitä, kuinka helposti isoissa ilmiöissä ja tapahtumissa unohtaa ja kadottaa yksilötason kokemuksen. Joka on kai kuitenkin melkeinpä se tärkein. Me olemme ihmisiä osana jotain suurempaa, jokainen yhtä arvokkaana. Mitään yhteiskuntia tai poliittisia järjestelmiä ei ole ilman yksilöitä. Ja yksilöt myös ovat ne, jotka kantavat sen taakan, kun jokin menee pieleen tai valtaa käytetään väärin. Kukin omalla tavallaan.

Loppuun vielä sana tiistaille, muistutus yhdestä selviytymiskeinosta:

Kirjallisuus on joka tapauksessa ansa, johon jää kiinni. Tarkemmin sanottuna lukeminen. Lukemisen huume, joka niin miellyttävästi häivyttää lukijaa hallitsevan elämän armottomat ääriviivat.  (s. 40–41)

(Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Unkari)