Häpeää, huumoria ja aikamatkoja – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuksi, kouluvuosi on saatettu päätökseen, aurinko paistaa jo toisella tavalla, kesäisesti. Omassa mielessä myllertää isoja asioita liittyen työelämään, omaan opettajuuteen ja tulevaan. En tiedä, minne tuleva syksy minut kuljettaa, toivottavasti johonkin suotuisaan suuntaan. Onhan tässä aikaa pohtia ja etsiä ratkaisuja. Juuri nyt loma ja aika tuntuvat kaikkein tarpeellisimmilta ylellisyystuotteilta. Nyt on se hetki, kun ihmisen kuuluu pysähtyä.

Olen onnellinen niistä nuorista, joiden kanssa sain tänä kouluvuonna tehdä töitä, ihan mahtavaa väkeä – vaikkei minua totisesti päästetty aina helpolla. Ysit ponnahtivat kohti maailman tuulia – olisivatpa ne heille myötäisiä ja olisipa heillä kaikilla vierellä joku silloin, kun vastatuuli yltyy kovaksi. Villin seiskaluokkani hyvästelin pala kurkussa, sillä vaikka meno välillä meinasi viedä järjen ja viimeisetkin mehut, ikävä tulee olemaan iso. Mutta muutokset ja hyvästit kuuluvat tähän työhön. Onneksi hyvät jäljet jäävät muistoiksi, itse kullekin.

Mutta olihan minulla kirja-asiaakin. Toukokuussa löysin vilpitöntä lukemisen iloa pitkästä aikaa ja kirjoja kertyi melkoinen pino. Olen vielä hieman ihan jumissa työhommien jäljiltä, joten hetki mennee, ennen kuin bloggaaminen taas alkaa kulkea. Nyt tuntuu parhaalta niputtaa muutama toukokuussa lukemani kirja tiiviiseen pakettiin.

Toukokuussa kävin ensimmäistä kertaa HelsinkiLit-tapahtumassa Savoy-teatterissa. Kokemus oli mieluisa ja twiittailin sieltä ahkerasti. Keskustelut olivat kiinnostavia ja monipuolisia, vaikken tuntenut juuri lainkaan käsillä olleita kirjoja ja kirjailijoita.

Jari Tervo haastatteli yhdysvaltalaista Garth Greenwellia, jonka esikoisteos Kaikki mikä sinulle kuuluu on jo ehditty määritellä aikamme suureksi homoromaaniksi. Greenwell oli erinomainen esiintyjä ja puhui kirjansa teemoista houkuttelevasti. Pakkohan tähän oli tarttua, vaikka kansi oli ensinäkemältä kaikkea muuta kuin houkutteleva.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on nimettömäksi jäävän yhdysvaltalaismiehen tarina. Mies asuu ja työskentelee opettajana Sofiassa Bulgariassa ja kohtaa Mitko-nimisen nuorukaisen etsiessään maksullista seksiä Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Mitkon ja minäkertojan suhde muodostuu monimutkaiseksi vyyhdiksi häpeää, valtaa ja himoa. Samalla kertojan oma identiteetti, lapsuus ja kipeä elämä keriytyvät auki.

Romaani on hiottu, tyylikäs ja ilmaisultaan jossain lakonisen ja melankolisen välimaastossa. Juhani Lindholmin suomennos on tottakai erinomainen. Mutta jokin kirjassa minua vaivasi. Tuntuu, ettei se aivan vastannut itselleen esittämäänsä haasteeseen, ei päässyt itsensä yli. Teemoiltaan se on voimakas , anteeksipyytelemätön. Silti se pysyy tarinana minusta etäällä, eikä jälkihehkua jää.


Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Suomentaja: Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 s.
What Belongs to You (2016)

Lainattu.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara

Haasteet: 68. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (itse asiassa neljän: esikoisteos, käännöskirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, nimessä vähintään neljä sanaa).

Toiseenkin kirjatapahtumaan sain itseni toukokuussa roudattua, nimittäin Kansallisteatterin ja WSOY:n/Tammen Bloggariklubin kevään viimeiseen illanviettoon. Vieraina olivat Pirkko Saisio ja Sinikka Nopola. Saisio kertoi syyskuussa ensi-iltaan tulevasta Koivu ja tähti -näytelmästä (jonka näkemistä odotan todella!) ja Nopola puolestaan esitteli tuoretta tekstikokoelmaansa Onko teillä tämmöistä?.

Nopolan tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, mutta kirjailijana hän on toki hyvin tunnettu ja tuotanto on monipuolinen ja laaja. Onko teillä tämmöistä? koostuu pääosin kolumnimaisista, tiiviistä teksteistä, joissa pohdiskellaan elämää niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Lisäksi niissä on mukana Nopolan omia muistoja ja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Etenkin tekstisarja otsikon Mitä elämästä muistetaan alla, jossa Nopola kirjoittaa ensimmäisistä kokemuksistaan (nukke, lahjoitus, kirjeenvaihtotoveri, ihastus, kannanotto...), on hersyvää luettavaa.

Ansku ja Pera -sarja on myös hulvaton. Siinä aviopari Ansku ja Pera keskustelevat erinäisistä aiheista – pääosin toisiaan kuuntelematta – ja päätyvät Anskun ilmoitukseen "Mä otan eron", johon Pera toteaa "Asia selvä". Kyytiä saavat niin sisustusratkaisut, yhteiskunnalliset kysymykset kuin parisuhteen perusasiat.

Sinikka Nopolan tekstien lukeminen on hauskaa. Ei ehkä hervottomasti hekotuttavaa, mutta hymähdyttävää ja ilostuttavaa. Onko teillä tämmöistä? on tarkkanäköinen, viisaskin kirja luettavaksi. Se ei ota itseään liian vakavasti ja muistuttaa, ettei muidenkaan kannata.


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
175 s.

Arvostelukappale / kustantamon lahja.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: 67. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. 

Osuuskumman uusin ja ainakin toistaiseksi viimeiseksi jäävä raapaleantologia Ajantakojat ilahdutti minua monella kymmenellä satasanaisella raapalellaan. Kirjoittajia on pitkä rimpsu ja suurimmalta osalta mukana lienee useampi raapale.

Satasanaiset tarinat vaativat tiivistä ilmaisua ja tarkkaan harkittuja valintoja. Kirjoittajat onnistuvat jännitteen kehittämisessä ja yllätysten tarjoamisessa mainiosti. Yhdistävänä teemana on jollain tapaa aika: siinä matkustaminen, sen kuluminen, sen aiheuttamat muutokset ja esittämät vaatimukset. Tapahtumapaikkoina on niin maapallo, avaruus, vieraat planeetat ja -aikoina tämä, mennyt ja tuleva.

Kokoelman voi lukea järjestyksessä tai sitten seuraamalla kirjaan rakennettua polkua, jossa on ehdotuksia samasta teemasta jatkavista raapaleista. Kokeilin uteliaana tätä jälkimmästä, ja e-kirjaversiossa raapaleesta toiseen hyppiminen onnistuikin hyvin. Muutaman kerran jouduin tosin umpikujaan, josta ei päässyt enää eteenpäin, mikä hieman harmitti, sillä e-kirjassa on hankalaa löytää takaisin edelliselle luetulle sivulle, jos se ei ole "fyyisesti" heti edellinen tai seuraava.

Olin aikonut lukea Ajantakojat rauhallisella tahdilla, mutta pöh, pakkohan se oli ahmia nopeasti loppuun. Raapalekirjoittaminen on ihan oma taitolajinsa, jonka hallitsevia kirjailijoita ihailen. Tiivistämisen ja koukuttamisen yhtäaikainen taito on jotain, joka ei tule näkyväksi noin vain. Ajantakojissa se kyllä näkyy.


Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3.
Osuuskumma 2017
136 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Toisaalla: Evarian kirjahylly

Haasteet: 61. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Ajan kulkua oikein- ja väärinpäin ynnä kotimaista miekkaa ja magiaa – Tammikuun Kuukauden lyhyet

Viime vuonna kirjoitin lähes kaikesta lukemastani, mutta silti muutama kirja jäi lopulta bloggaamatta. Tein joulukuussa koonnin koko vuoden aikana lukematta jääneistä ja totesin, että lyhyt konsepti on omalla tavallaan aivan toimiva. Sille on usein syynsä, miksi jostakin kirjasta ei saa kirjoitettua, vaikka noin muuten kirjoittaa sadasta kirjasta vuodessa.

Päätin siis, että lyhytarvio on muoto, jota voisin alkaa suosia ihan säännöllisestikin ilman sen suurempia pohdintoja. Niinpä avaan tällä tekstillä upouuden Kuukauden lyhyet -bloggaussarjan. Täältä pesee! Hot or not?

F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Colliers 1922
E-kirja
Omasta hyllystä


Benjamin Button syntyy 1860-luvulla Baltimoressa perheeseen, johon on pitkään toivottu lasta. Benjamin on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen vauva: hän osaa puhua ja näyttää 70-vuotiaalta mieheltä.

Siinä missä oma perhe pääsee asiasta vähitellen yli, ympäristön on mahdotonta oppia suhtautumaan erikoiseen lapseen. Vuosien vieriessä Benjamin nuortuu. Hän kohtaa ihmiselämälle tyypillisiä vaiheita: työelämän, seurustelun, avioliiton ja oman lapsen syntymän, joskin esimerkiksi opiskelemaan Benjamin lähtee vasta viisikymppisenä – näyttäessään lopultakin parikymppiseltä. Loppua kohden hän nuortuu entisestään aina sylivauvaksi saakka.

Fitzgeraldin novelli leikittelee pisteliäästi ajankululla ja ihmisen suhtautumisella siihen. Syytä Benjaminin erikoiselle elämälle ei paljasteta, vaan se otetaan annettuna. Novellia leimaa eräänlainen väistämättömyyden ja lopullisuuden tuntu, ja vaikka se on pohjavireeltään surumielinen, lukemisesta jää kepeä olo.

Haasteet: Yksi novelli lisää Novellihaasteeseen.

Pertti Lassila: Armain aika
Ulkoasu: Camilla Pentti
Teos 2015
148 s.
Kierrätyskirja


Pertti Lassilan Armain aika on päätynyt hyllyyni jonkun ihanan bloggarikollegan lähettämänä, mutta juuri nyt en pysty muistamaan, keneltä olen sen saanut. Kiitos kuitenkin!

Romaanissa eletään kolmen sukupolven kesäisiä päiviä kesähuvilalla 1950-luvulla: pikkupoika Kimmo, hänen äitinsä ja isoisänsä kokevat hitaat päivät kukin tavallaan. Kimmo elää nykyhetkessä, hänen kesänsä on seikkailua lähimetsissä ja vesillä, metsän elämää kohdaten, uutta kokien. Äiti ja isoisä puolestaan ovat muistojensa ja kokemuksiensa kyllästämiä. Vasta päättynyt sota, suuret henkilökohtaiset ja suuremman mittakaavan menetykset, oman elämän valinnat ja päätökset muistuttavat kaikki siitä, miten asiat myös voisivat olla – kovasti toisin.

Armain aika on tunnelmaltaan rauhallinen, pohdiskeleva. Lassila kirjoittaa kauniita lauseita, joissa on elämäntaitoa ja -kokemusta. Romaanin jännite ei kuitenkaan kanna loppuun, enkä tiedä, voiko koko jännitteestä edes puhua. Kimmon lapsen silmin koetut seikkailut vuorottelevat äidin ja isoisän muistelun kanssa, eikä muistelu kannattele tarinaa mukanaan. Valitettavan laimeaksi jäänyt lukukokemus, josta en saanut irti käytännössä mitään.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Ikääntymisestä kertova kirja. 26. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.): Praedor – Kirotun maan kulkijat
Ulkoasu: Petri Hiltunen
Osuuskumma 2014
214 s., e-kirja
Arvostelukappale


Osuuskumman tuotannon lukeminen jatkuu. Vuonna 2014 olin saanut epub-muodossa olevan arvostelukappaleen tästä Erkka Leppäsen ja Markus Harjun toimittamasta novellikokoelmasta Praedor – Kirotun maan kulkijat. Kokoelman 12 novellia ovat kaikki eri kirjoittajien kynästä, mutta yhteistä niille on tapahtumapaikka: Petri Hiltusen sarjakuviinsa luoma fantasiamaailma, Jaconia ja sitä ympäröivä rauniomaailma Borvaria. Praedorit ovat taistelijoita ja seikkailijoita, jotka tekevät uskaliaita retkiä Borvarian raunioihin aarteiden perässä. Borvariaa hallitsevat mustan magian voimat, eikä hengissä palaaminen ole varmaa.

Osa kokoelman novelleista sijoittuu Jaconiaan, jossa eletään jotakuinkin normaalia elämää keskiaikaishenkisessä tunnelmassa. Osan tapahtumapaikkana on nimenomaan Borvarian kauhujen täyttämät rauniot. Teemoina ovat pitkälti seikkailut, taikavoimat, petokset, väkivalta ja juonittelu. Pidin kokoelmaa yhdistävästä maailmasta, mutta muuten tarinat sujahtivat silmien ohi sen kummempaa jälkeä jättämättä. Hyvää ajankulua ilman suuria tunteita.

Haasteet: 12 novellia lisää Novellihaasteeseen. 30. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Kari Välimäki: Todensanat

Hyvää alkanutta vuotta 2017! Vuodenvaihde on juhlittu ja siitä selvitty, listaa tehty tekemättömistä asioista ja uusiin kirjoihinkin tartuttu. Vielä on kuitenkin puimatta muutamia viime vuoden lopulle osuneita lukukokemuksia. Yksi niistä on Kari Välimäen novellikokoelma Todensanat.

Välimäen novelli Uudet perunat ihastutti minua persoonallisella kertojaratkaisullaan lukiessani Ruumiittomat-kokoelmaa. Novelli löytyy myös Todensanoista, ja se vain parani toisella lukukerralla. Sen verran voin paljastaa, että kuolema on jännä veitikka... mutta lue loput itse.

Välimäki kirjoittaa laajasti ja ennakkoluulottomasti. Kokoelmassa on mukana 30 novellia, joista lyhyimmät ovat vain parin (e-kirja)sivun mittaisia, pisimmätkään eivät valtaisan pitkiä. Vaikka Välimäen tyyliin ei kuulu pohjustaa novellejaan sivukaupalla, ne tuntuvat lyhyimmilläänkin mietityiltä kokonaisuuksilta.

Parasta Välimäen novelleissa on niiden absurdius: ikinä ei voi tietää, mihin suuntaan mennään. Tavanomaiset asiat – flyygeli, hyttyset, perunajauhot, kalajutut, metsä – voivat keikahtaa aivan villeiksi ja ennalta-arvaamattomiksi. Jos toivoo liian todenmukaista puhetta, sitä myös saa. Jos haluaa nauttia, nautinto voi tulla yllättävästä suunnasta. Ihminen on ihmiselle vaaraksi ja floora ja fauna voivat vaihtaa paikkaa keneltäkään kysymättä. Härkänen istuu kivellä ja härnää neitokaisia, ahne kuningas saa ansionsa mukaan.

Niin, tosiaan, osa Todensanojen novelleista on kuin ilkikurisia satuja. Niissä hyödynnetään saduista tuttuja aihioita: hallitsijoita, puhuvia eläimiä, metsään piiloutuvaa vierautta. Vaikka aiheet ovat ikiaikaisia, Välimäki saa niihin uutta puhtia ja omaa ääntään. Vakuuttavaa!

Toisaalta kun kokoelmassa on näinkin hurja määrä novelleja, ne väistämättä sekoittuvat toisiinsa ja osa haipuu mielestä aika nopeastikin. Jäljelle jää kuitenkin hyvä mieli ja tunne lukemisen ilosta. On saanut jotain uutta pureskeltavaa, on tullut yllätetyksi, on nähnyt asioita uudesta näkökulmasta. Mikä sen parempaa lukemista, eipä juuri mikään!


Kari Välimäki: Todensanat
Ulkoasu: Jaana Ojalainen / Maria Carole
Osuuskumma 2014
146 s., e-kirja

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Oksan hyllyltä

#novellihaasteeseen tulee tätä myöten 30 novellia lisää, yhteismääräni on sen jälkeen 113 novellia.
Tämä on 16. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta

Iho on ihmisen suurin elin, sen oppii jo peruskoulun biologiantunnilla. Mutta mihin kaikkeen ihosta on, se selviää vaikkapa lukemalla Osuuskumman uuden novelliantologian Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta. Naurattaa vähän tuo "ihon alta" -määritelmä, "ihon alle meneminenhän" on yksi meidän kirjabloggaajien rasittavimpia kliseitä. Ei, en ole tästä taakasta vapaa, vaan varmasti löytyy tämänkin pian 11-vuotiaan blogin arkistoista ties kuinka monta ihon alle menevää tarinaa. (Ei löydy kylläkään enää uudemmista aatoksistani, koko termi on niin pönttö, että vähintään sen yritän aina editoida pois tekstiä oikolukiessa.)

Asiaan. Maija Haaviston ja Juha Jyrkkään toimittamassa kokoelmassa on 11 novellia ja yksi runo (Juha Jyrkkään Keräilijä). Kaikkia niitä yhdistää jotenkin iho: sen toiminta, suojaavuus, uhka. Tyylilajeina on varsin perinteikäs novelli siinä missä lehtijutusta muotonsa saava tarina (Anu Holopaisen Aukkoja sielun peileissä). On selkeää fantasiamaailmaa (Anni Nupposen Marm, ja hänen ihonsa palaa ja J. S. Meresmaan Noitahousut, jotka molemmat ovat kokoelmasta ehdottomia suosikkejani – ehkä pitäisi taas pitkästä aikaa palata fantasian pariin) ja teknologiaviritteistä scifihenkisyyttä (esimerkiksi Tarja Sipiläisen Irtiotto ja Mia Myllymäen Piikikäs Matilda). Myllymäen novellin ohella ulkonäköasioita painottaa Taru Kumara-Moision Menninkäistwist, jossa erikoisen ulkomuodon synnyinlahjanaan saanut nainen kertoo elämäntarinaansa melkoisine käänteineen. Miten paljon painoa ulkonäölle laitetaankaan, ja miten suuren osan iho ulkonäöstä muodostaa!

Maija Haaviston Rakkaudella kasvatettu haisee niin voimakkaasti homeelta, ettei novellia voi kuin ahmia eteenpäin: Livia ostaa umpihomeisen talon, jossa alkaa tarjota ehkä vain hieman kyseenalaisia terveyshoitoja. (Olen itse asunut hometalossa, ja novellin lukeminen oli raadollisen hauskaa. Vaatteista löyhähti selvä homeen haju sen jälkeen.) Nina Niskasen Jo huomenna kaipaan sua on surumielinen kertomus muistin haavoittuvuudesta ja samalla ihon muistista. Minna Roinisen kylpyläympäristöön sijoittuva Nahan luoja on värisyttävän pahaenteinen. M. A. Tyrskyluoto vie Muiston muodossa eroottisen vallan äärelle – tunnelma on hengästyttävän painokas.

Parhaaksi nostan Maria Carolen Kasvattajat, jossa ihoa hyödynnetään uuden teknologian avulla painotuotteissa paperin sijasta. Taito kasvattaa ihoa ei ole aivan satunnaisesti keksitty, vaan sen salaisuus löytyy jostain hyvin kaukaa... Ja ahneuden kanssa käy luonnollisesti ikään kuin kalpaten. Carolen novelli on elävä ja visuaalinen, sen tapahtumat näkee mielessään hyvin vahvasti. Huikeaa spekulointia!

Marraskesi-kokoelman novelleja yhdistää pieni tai hieman suurempi kummallisuuden kolina: mikään ei ole aivan sitä, miltä näyttää ja maailmassa on monenlaista vinksallaan. Kirjoittajat ovat omaäänisiä ja kaikilla on tarinankerronnan taito tiukasti hyppysissään. Kertomusten todellisuudet rakentuvat selkeästi toisistaan erottuvina kokonaisuuksina, ne toimivat omillaan juuri sen aikaa kuin on tarkoituskin ja katoavat sitten viimeisen pisteen mukana.

Aloin lukea kirjaa uteliaana, ennen kaikkea novelleja kaivaten. Niitä sain, ja oli erityisen viihdyttävää päästä nauttimaan useamman eri kirjoittajan antologiasta, jolla kuitenkin on selkeä yhteinen nimittäjä. Lisää kummaa minulle, kiitos!


Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
193 s., e-kirja

Arvostelukappale.

______

#novellihaasteen potti kasvaa 11 novellilla, kokonaismääräni on nyt 83 novellia.
13. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja

Osuuskumman kirjoja luen yleensä mielelläni, sillä niissä on raikkautta, kokeilunhalua ja kumartelemattomuutta. Johtuuko osuuskuntatoiminnasta vai mistä, lukijana se on minulle se ja sama niin kauan, kun saan nauttia tällaisesta kummasta kotimaisesta kirjallisuudesta.

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja kokoaa kansiensa väliin nimensä mukaisesti 14 kotimaista novellia, jotka liittyvät tavalla tai toisella kummituksiin. En ole mikään kauhun ystävä, sillä vilkas mielikuvitus koituu kohtaloksi toisinaan, mutta päätin kokeilla tätäkin genreä rohkeasti.

Kannatti kokeilla! Ahmin novellin toisensa perään suurella innolla, ja vaikka (vai koska?) osa tarinoista aiheuttikin melkoisia väristyksiä (vieras ihminen peilissä, katoavat ja ilmestyvät hahmot ja talot, menneisyyden haamut ja "haamut"...), lukukokemus oli erinomainen.

Mieleeni jäivät erityisesti Anne Leinosen Tyttö niityllä, jossa on hyytävän hieno tunnelma ja jotain ikuisen anteeksiannon ja koston tematiikkaa, Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni, joka vie kummitustarinaa eroottiseen suuntaan ja onnistuu olemaan myös hauska ilman, että novelli menisi aivan hysteeriseksi sekä Jani Kankaan Tyhjiö 29B, jossa modernin toimistomaailman ja kvartaalitalouden paineet yhdistyvät aasialaiseen kummitustarinaperinteeseen kiehtovasti.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset on novelleista pisin, ja siihen ehdinkin parhaiten kiintyä. Juonella on aikaa kehittyä parisuhteen päättymisen ja uuden löytymisen, eteenpäin pääsemisen ja oman elämän järjestelyn suuntaan, ja vaikka olisin lukenut novellia mielelläni vielä pidempään, Roininen osaa lopettaa sen ajoissa.

Shimo Suntilan hieno Chudakovin aaveet olikin minulle jo tuttu aiemmin syksyllä lukemastani Tähtiviima-kokoelmasta. Siinä on novellin elementit kohdillaan ja tunnelmassa jotain niin hienon melankolista, etten osaa sitä edes kuvata. Helsingin rakastajana pidin paljon myös Jussi Katajalan Odottajasta, jossa toimii hieman tavallisuudesta poikkeava agentti, joka auttaa välitilaan jääneitä kuolleita jatkamaan matkaansa – vaikka nyt sitten Esplanadin puistosta.

Muitakin maininnan arvoisia novelleja Ruumiittomissa on, ja pakko onkin kehaista kokoelman toimivaa kokonaisuutta ja rakennetta, jonka kanssa lukija ei tuskastu, vaan odottaa kieli pitkällä uuden novellin aloittamista. Kirjoittajat ovat saaneet vapaat kädet tulkita teemaa, ja on hauskaa huomata, kuinka erilaisiin lopputuloksiin on päädytty – ja toisaalta kuinka myös yhteneväisyyttä on. Kummitusjuttuja on kerrottu maailman sivu, ja ilmiö koskettaa moderniakin ihmistä vähintään kansanperinteen tasolla.

Siis: tykkäsin ja suosittelen muillekin!


Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja
Ulkoasu: Sandra Cunningham
Osuuskumma 2014
E-kirja

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Hyllytontun höpinöitä, Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Kaiken voi lukea!

Novellihaaste saa tästä 14 novellia lisää, kokonaismääräni on nyt 38 novellia.

Joulukuun alussa alkoi Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -haaste, joka haastaa nimensä mukaisesti lukemaan 100 kirjaa 1.12.2016–30.11.2017 välisenä aikana. Tietenkin olen tällaisessa mukana! Ruumiittomat on ensimmäinen joulukuussa lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa oman sadan kirjan haasteeni.

Shimo Suntila: Tähtiviima

Shimo Suntilan Tähtiviima on tuore avaruusnovellikokoelma Osuuskummalta. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joiden yhdistäviä tekijöitä ovat avaruus, sen valtavuus ja äärettömyys, ihmisyyden rajat ja teknologian valta.

Pidin lähtökohtaisesti kaikista novelleista. Ne ovat keskenään selkeästi erilaisia, vaikka samanlaista tunnelmaa ja teemoja niissä vahvasti onkin. Suntila hallitsee novellimitan erinomaisesti, ja jännite pysyy yllä kunkin tarinan ensiriveiltä viimeisille. Lopussa on yleensä jotain yllättävää, kokoavaa tai uutta avaavaa, kuten kuuluukin. Uteliaisuus nousee, tekee mieli kurkkia eteenpäin, esittää arvauksia. Yleensä en onnistunut, vaikka vihjeitä on ilmassa.

Avaruus ja sen vaatima teknologia ovat Tähtiviiman olennaisia rakennuspalikoita, mutta on mukana myös dystooppista ja ekoscifiin kallistuvaa materiaalia. Ihminen pilaa planeettansa ja joutuu laajentamaan reviiriään avaruuteen – ei mikään uusi näkökulma, mutta Suntila irrottelee aiheen ympärillä raikkaasti.

Suosikeiksini nousivat novellit Purret, Chudakovin aaveet, Steelen ruukki ja Sharan henkäys. Purret kuvaa tilannetta, joka on maailmanlopun tuolla puolen ja tapahtumia, jotka siihen johtivat. Vieras elämänmuoto koettaa ehkä varoittaa, tai valmistella? Mutta kun ei haluta kuunnella eikä nähdä, varoitukset valuvat hukkaan. Chudakovin aaveissa Boston Brigg etsii vastauksia menneisyytensä avoimiin kysymyksiin Kuussa olevasta siirtokunnasta ja sen kapisesta asuntolasta.

Steelen ruukki vie lukijansa avaruudessa sijaitsevalle louhokselle, jossa työ on raakaa ja hierarkia selkeä. Työläiset tekevät töitä henkensä kaupalla, ja joutuvat silti olemaan velkakierteessä työnantajaansa. Kapinan siemen itää, vaikka yhteisrintamaan liittyminen ei ole välttämättä lainkaan yksioikoista. Sharan henkäyksessä aika taipuu, parisuhde kuljettaa ja ihminen ajautuu erikoisiin tilanteisiin pelkkää saamattomuuttaan.

Kuten lajityyppiin sopii, Tähtiviima noukkii palasia meidän ajastamme ja sen ilmiöistä. Novelleissa käsitellään muun muassa vakuutuksia, suuryritysten valtaa, yhteiskunnan hyvinvoinnin jakautumista, parisuhteiden hankaluutta, siirtolaisuutta, kehittyvää teknologiaa ja vallankäyttöä useammassa mittakaavassa. Kaiken tämän novellit esittävät vaivattomasti, paasaamatta tai alleviivaamatta, mutta terävästi ja tarkkaan.


Shimo Suntila: Tähtiviima
Ulkoasu: Arren Zherbin
Osuuskumma 2016
199 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ja kaikkea muuta

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 35. Kirjassa ollaan avaruudessa.

Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita

Maukkaita makupaloja, höyryäviä herkkuja!

Osuuskumman kolmas steampunkkokoelma Silintereitä ja siipirattaita on viihdyttävää ja erinomaista luettavaa. Kokoelmassa on kolmetoista novellia, joita yhdistävä teema on steampunk-henki ja sijoittuminen Suomenmaan kamaralle.

Miltä tuntuisi ajatus Turkuun tai Tampereelle saapuvista ilmalaivoista ja gondoleista? Tai yhä voimissaan olevasta Venäjän keisarikunnasta? Tai kellokoneistosta, joka on tehty ihmisestä tai laskukoneesta, joka imee itseensä ihmisen elinvoimaa?

Minusta aika veikeältä, joskin paikoin myös selkäpiitä karmivalta!

Luin novellit suorastaan ahmien. Pidin kaikista, ja oikeasti tarkoitan sitä. En ole kovinkaan tuttu steampunk-genren kanssa, ja ehkä osa innostuksestani oli puhdasta uteliaisuutta ja uuden äärellä olemisen iloa. Mutta mitä siitä, ei mitään!

Erityisen suuresti minua miellyttivät Kari Välimäen Kellopeliseppä, Hanna Morren Käsi kädestä, Magdalena Hain Rattaiden tanssi, J. S. Meresmaan Unet jotka tekevät surulliseksi aamuisin, Maija Haaviston Josefinan ihmeellinen vaunu ja Saara Henrikssonin Valaanpyytäjän vaimo.

Kari Välimäki, Hanna Morre, Magdalena Hai ja Maija Haavisto käsittelevät novelleissaan ihmisen ja koneen yhteyttä,  "lisäosia" ja teknologiaa yhdessä inhimillisten ominaisuuksien ja tarpeiden kanssa. Meresmaan novelli on ihastuttava ennen kaikkea kiehtovien fantasiaelementtiensä ja aikaspriaalinsa vuoksi. Henriksson taas sukeltaa historialliseen fiktioon ja jostain syystä erityisen suuresti ihailemaani merenkäyntiteemaan.

Muissakaan ei mitään vikaa ole, missään nimessä.

Teknologia kohtaa historian ja mekaniikka ihmisen, kun steampunk pääsee tosissaan valloilleen. Kokoelman novelleissa on teeman mukaisesti jotain hyvin suomalaista, ja samalla ne ovat universaaleja ja rajat ylittäviä. Novelleihin kannattaa ehdottomasti tutustua, jos ei genre vielä ole tuttu – ja silloinkin, kun on, sillä näissä tarinoissa totisesti riittää mutusteltavaa, ihmeteltävää ja ihasteltavaa.


Anne Leinonen & Mia Myllymäki (toim.): Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
334 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Anni Nupponen: Joen jumala

Mikä menetys, etten ole aiemmin tarttunut Anni Nupposen Joen jumala -novellikokoelmaan! Sitäkin parempi, että lopulta tein niin.

Yhdeksän novellin kokoelma yhdistää scifiä, fantasiaa ja monenlaista yliluonnollisuutta. Keskiössä ovat kuitenkin ihmiset, tai jotkut heidän kaltaisensa, olivat ne sitten jumalia, kyborgeja tai kokonaisia galakseja. Paikat, ajat ja henkilöt muuttuvat, mutta pysyvää on surumielisyys, muutos ja valintojen tekeminen.

Viihdyin parhaiten novellien Vihreästä sylistä, Kirjaimet lumessa ja Maailman pienin seurassa. Vihreästä sylistä kuljettaa mukanaan jonkinlaisen ekokatastrofin jälkeiseen aikaan, pieneen, jäljelle jääneiden yhteisöön, jonka tehtävänä on selviytyä ja ammentaa pienistä tiedonmuruista vastauksia ja keinoja. Kirjaimet lumessa kuvaa elämää toisella planeetalla, jonne aviopari on lähtenyt tutkimaan elämän edellytyksiä ja avioliittoaan. Novelli avautuu vähitellen ja paljastaa hämmentäviä puolia sekä pariskunnasta että planeetasta. Mahtava kokonaisuus! Maailman pienin nostaa keskeiseksi teemakseen sielunvaelluksen ja muutoksen. Kuka on koskaan valmis?

Nupposen novelleissa on hieno, mietitty tunnelma, joka ei tunnu asetelmalliselta tai väkinäiseltä. Jokainen novelli avaa maailmansa puhtaalta pöydältä, upottaa lukijan todellisuuteensa ja paljastaa lainalaisuutensa pienin vihjein. Tarinoiden kaari on hallittu, eikä niiden logiikassa ole ristiriitoja.

Tietynlainen yksinäisyys tuntuu nousevan keskeiseen asemaan kautta kokoelman. Sitä voi olla yksin yhtä lailla tuhotussa kaupungissa, suljetussa laboratoriossa, vieraalla planeetalla tai galaktisessa mittakaavassa. Joen jumala kuvaa yksinäisyyden muotoja hienovaraisesti, alleviivaamatta. Vaikka on sangen epätodennäköistä, että päätyisin joskus riitelemään aviopuolison kanssa tutkimusasemalle lumimyrskyjen riuhtomalle planeetalle, pystyn ymmärtämään, miltä se saattaisi tuntua.

Anni Nupponen, vakuutit minut vahvasti!


Anni Nupponen: Joen jumala
Ulkoasu: Jani Laatikainen
Osuuskumma 2014
135 s.
E-kirja.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Taikakirjaimet, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Pähkinäkukkula,

J. S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -trilogia

Konno Nasovalainen toimii ritari Jehrem Kovdasin aseenkantajana. Tai ainakin niin on tarkoitus tapahtua, sillä koulutusjakso on lopuillaan ja kunniakkaat työtehtävät odottavat nurkan takana. Yllättäen ja selityksiä antamatta Jehrem kuitenkin irtisanoo Konnon tehtävästään, ja tämän on palattava häpäistynä kotikaupunkiinsa perheensä helmoihin. Pian Jehrem kuitenkin kaipaa Konnon apua – itse häväistynä ja murhasta syytettynä.

Keskilinnan saleissa kuohuu, sillä ne ovat täynnä juonitteluja, valtapeliä ja takinkääntöjä. Ritari Jehrem haluaa saada takaisin menetetyn kunniansa, mutta kertaalleen petetyksi itsensä tunteneen Konnon voittaminen jälleen puolelleen vie aikaa. On saatava selville, mitä Konnon edeltäjälle, Jehremin aiemmalle aseenkantajalle Meriolle on tapahtunut.

Kehen voi luottaa? Kuka on vihollinen? Kuka pitää lankoja käsissään ja kuka vain luulee tekevänsä niin?

J. S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -sarja muodostuu kolmesta pienoisromaanista Aseenkantajan kunnia, Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Koko trilogian yhteismitta jää alle kolmensadan sivun, mikä on fantasiagenressä varsin kunnioitettava saavutus. Meresmaa ei jaarittele, vaan tämä tarina kerrotaan napakasti ja rivakasti. Tilaa ei yksinkertaisesti ole enemmälle, eikä tarvitsekaan. Tarina toimii juuri näin.

Kirjat kuljettavat tarinaa vuorotellen Konnon ja Jehremin näkökulmista. Konno on nuori ja kiihkeätunteinen, paikoin mustavalkoinenkin. Jehremillä on enemmän elämänkokemusta ja sävyjä maailmankatsomuksessaan, mutta samalla hän on ritarikoulutuksen ja -statuksen tuoman roolin päästä varpaisiin sisäistänyt mies.

Trilogia käsittelee kunniaa ja petosta, lojaaliutta ja juonittelua. Samalla se on rakkauskertomus ja tarjoaa myös erotiikkaa, paikoin aika ronskiakin. Hyhmäisen majatalon jouhipatjat, tallin pielukset ja luonnon helma osoittavat monipuolisuutensa rivakoiden seksikohtausten miljöönä.

Keskilinnan ritarit tarjoaa linna- ja ritarihenkistä seikkailua, muttei uuvuta lukijaansa yksityiskohtiin. Tunnelma on tärkeämpi, ja se muodostuu ennen kaikkea vahvojen päähenkilöidensä voimin. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat enemmänkin karikatyyrejä: salamurhaajia, hännystelijöitä, perheenjäseniä, kaksikasvoisia vallanjanoajia, kätyreitä, ohikulkijoita.

Lyhyt mitta aiheuttaa väistämättä sen, ettei kaikkeen ehditä paneutua ja aukkoja jää. Ne voi lukija täyttää omin päin, jos haluaa. Toisaalta onko kaikelle pakko edes saada selitystä? Tuskin. Vähemmänkin suo riittävän. Kokonaisuutena trilogia on raikas tuttavuus ja viihdyttävä tarina, joka kantaa jännitteensä loppuun saakka.


J. S. Meresmaa: Aseenkantajan kunnia (Keskilinnan ritarit I)
Osuuskumma 2013
83 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Ritarin ansio (Keskilinnan ritarit II)
Osuuskumma 2014
93 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Kuninkaan tahto (Keskilinnan ritarit III)
Osuuskumma 2015
82 s., e-kirja

Oma ostos.

_______

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 26. Kirjatrilogia.

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita
Kansi: Jarno Kantelinen / Minttu Carole
Osuuskumma 2013
259 s.

Arvostelukappale.


Jussi Katajalan tuore novellikokoelma Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita sisältää 12 spekulatiivisesta fiktiosta vaikutteita ammentavaa novellia. Novellit sijoittuvat ajallisesti pisimmillään ajanlaskun alkua edeltäviin vuosisatoihin, kulkevat antiikin Välimeren kautta viikinkiaikaan, keskiajalle, 1900-luvulle ja lopulta nykyaikaan. Jokaisessa novellissa on jonkin asteisia spefin aineksia, osassa vahvemmin kuin toisissa.

Kokoelman aloittaa tiivistunnelmainen Taivaalta pudonnut, vain neljän sivun mittainen mutta sitäkin terävämpi kertomus, jota voi pitää hyvillä mielin erittäin vaihtoehtoisena historiantulkintana. Novelli ehtii lyhyestä mitastaan huolimatta koukuttaa ja antaa hyvät eväät seuraaville.

Nereidien laulu, Katarsis ja Fineuksen valinta sijoittuvat antiikin aikaan. Ne ovat varsin perinteisiä seikkailunovelleja, joissa on vaikutteita vanhoista kreikkalaisista taruista. Kaikissa kolmessa mitataan sankarin moraalia, rohkeutta ja nokkeluutta. Jotkut selviävät, toiset eivät. Nämä tarinat hieman sekoittuivat mielessäni kokoelmaa lukiessani, mutta etenkin Fineuksen valinta oli käänteiltään mukavan vauhdikas.

Viikinkien matkaan päästiin kahdessa seuraavassa novellissa. Nekin olivat turhan samanlaisia keskenään, vaikka sinänsä oivallisia novelleja ovatkin. Koston musta laiva ja Kultanaamioinen jumala tuovat lukijan viikinkien maailmaan, merten herrojen laivoihin, taisteiluihin ja kaupankäyntiin. Jälleen punnitaan uskollisuus ja syyllisyys.

Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema nousee kokoelman novelleista yhdeksi suosikikseni. Siinä kievarinpitäjä kohtaa munkinasuun pukeutuneen kuoleman ja tekee tiliä elämästään. Tunnelma ei ole pelottava, vaan pikemminkin silmäkulmassa näkyy pilkettä. Melkein maistoin paksun oluen ja herkullisen viinin suussani novellia lukiessani.

Niminovelli Leonardon rasia vie lukijan Leonardo da Vincin ja ottomaanien mukaan. Se käsittelee sodankäynnin ja strategian taitoa kiehtovalla tavalla. Noitanaisen älä anna elää on kirjemuodossa oleva novelli, josta myös pidin erityisen paljon. Noitavainoja ja noituuden pelkoa käsitellään taitavasti ja lukijan uteliaisuutta kutkutellen.

Lemminkäisen kuolema ja Äänetön saari ovat 1900-luvun sotiin ja sodan herättämiin tunteisiin vahvasti nivoutuvia novelleja. Lemminkäisen kuolemassa käsitellään Suomen sisällissotaa ja sodassa tehtyjä virheitä viihdyttävillä kauhuelementeillä lisättynä. Äänetön saari sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Tyynelle valtamerelle, ja on kokoelman paras. Yhdysvaltalainen lentäjä tekee pakkolaskun pienelle tuliperäiselle saarelle ja kohtaa sekä itsessään että ympäristössään asioita, joita ei koskaan olisi halunnut tavata.

Kokoelman päättää kahdessa ajassa kulkeva Asturias (Leyenda), josta en erityisemmin syttynyt. Siirtymissä ja kahden ajan limittämisessä oli makuuni liikaa yritystä.

Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita on samaan aikaan tasainen ja poukkoileva. Kirjailija ammentaa reilusti historian kuvastosta ja tapahtumista ja sekoittaa samalla joukkoon omiaan – mainiota. Novelleissa olisi kuitenkin hiomisen varaa. Hieman liikaa selitetään ja alleviivataan, avoimempiakin ratkaisuja voisi mielestäni tehdä ja jättää lukijan pääteltäväksi osa tapahtumista, syistä ja seurauksista. Tosiaalta seikkailuhenkisiin novelleihin sopii suoraviivaisuus ja kikkailemattomuus, sillä tapahtumat merkitsevät sellaisenaan paljon, eivät vain symbolisella tasolla.

Katajalan kokoelma on miellyttävää luettavaa, mutta aivan yhteen menoon en sitä nauttisi. Sen sijaan novelli silloin, toinen tällöin lienee hyvä vauhti tehdä tuttavuutta vaihtoehtoisten historian tapahtumien, myyteistä ammentavien menneisyyden hetkien sekä kiehtovien ja mielikuvitusta kutkuttavien yksityiskohtien ja anekdoottien kanssa.

___

Raija on myös tutustunut Leonardon rasiaan ja pitänyt lukemastaan.

Huomenna tuulet voimistuvat

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat
Kansi: Mira Heija
Osuuskumma 2013
212 s.

Arvostelukappale.



Huomenna tuulet voimistuvat on Osuuskumma-kustantamon tuore novellikokoelma. Kirjoittajia on kaksitoista, novelleja yksitoista ja teemana ekologinen scifi. On kriittisiä maailman ekologista tilaa tökkiviä tekstejä, eläinten vallankumousta, teknologian ylivaltaa, geenimuuntelua, puiden katoamista ja ihan vain ihmis- ja perhesuhteita. Monipuolinen keitos, jossa kirjoittajien oma ääni kuuluu ja erottuu selkeästi.

Kokoelman lukeminen oli kiinnostavaa monesta syystä. Ensinnäkin sen käsittelemät aiheet ovat kiinnostavia. Kuinka meille ja pallollemme käy, kun ihmistä suuremmat ilmiöt ottavat vallan ja osoittavat pienuutemme? Mitä tapahtuu, kun kontrolli pettää – tai kun se kasvaa liikaa? Mitä kaikkea hiljainen meri sulkee sisäänsä?

Toisekseen en ole taas hetkeen lukenut novelleja. Pidän niistä yleensä ottaen paljon, mutta jotenkin helposti niiden lukeminen jää täyspitkän proosan varjoon. Vielä pidempiin aikoihin en ole lukenut usean eri kirjoittajan novellikokoelmaa, ja se vaati hieman keskittymistä ja pureskelua. Toisaalta oli kiinnostavaa huomata, miten erilaisia tekstit olivat, ja miten selkeästi kirjoittajilla on oma tyylinsä.

Suosikkejani kokoelman novelleista ovat Jussi Katajalan Mare Nostrum, tarina, jossa valtameret alkavat ottaa ihmisen saastuttaman ja valtaaman tilan takaisin itselleen, sekä J. S. Meresmaan Lintukoto, jossa perhe muuttaa superekologiseen taloon, joka ei kuitenkaan lopulta täytä kaikkia toiveita niin kuin oli ajateltu. Näissä kahdessa novellissa näkyy hienosti ympäristöilmiöiden suuri ja pieni mittakaava vastakohtina toisilleen.

Huomenna tuulet voimistuvat on kiinnostava ja tärkeistä asioista kertova novellikokoelma. Osa novelleista ei kuitenkaan onnistu herättämään erikoisia ajatuksia, ja ne ohittaa hyvin ylimalkaisesti. Esimerkiksi Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja® on sinänsä vauhdikas tarina erikoisen perinnön saavasta miehestä ja geenimuuntelun pysähtymättömyydestä, mutta se ei pääse nopeista käänteistään huolimatta missään vaiheessa kunnolla vauhtiin, vaan loppuu ennen kuin alkaakaan. Jonkin verran lisähiontaa olisin kaivannut muihinkin novelleihin, mutta ei pieni rosoisuus lukukokemusta sinänsä haitannut. Aiheet veivät tällä kertaa pisteet kotiin.

Tähän kirjaan kannattaa tarttua, jos kaipaa lyhyempiä tekstejä luettavakseen ja ympäristöasiat kiinnostavat. Monet teemat jäävät päähän pyörimään, sekä kiusallisina että kiinnostavina ja tärkeinä. Mielikuvitusta kutkuttaa herkullisesti, ja ainakaan minä en enää voi katsoa akvaarioiden eläjiä aivan samoin silmin kuin aiemmin...