Kun kirjan kanssa painiin lyön

Huh mikä murheenkryyni tämä klassikkojen klassikko minulle oli.

Seitsemän veljestä kuuluu tietenkin eräänlaiseen pakkolukemistoon Suomessa. Lukiossa, jossa moni tämän romaanin viimeistään kohtaa, selvisin luku-urakasta kuin varkain. Vaihdoin lukiota ensimmäisen vuoden aikana, ja koska ensimmäisessä koulussa kirja kuului vasta äikän kolmoskurssiin (jota en vielä ehtinyt siellä käydä) ja toisessa se oli luettu jo kakkoskurssilla (jonka sain tietenkin hyväksiluettua koulunvaihdon yhteydessä), en päässyt edes rehellisesti yrittämään pakkolukemisen välttelyä. Kirja itsessään ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, että olisin lukenut sen muuten vain.

Sittemmin opiskelin yliopistossa kaiken muun ohella hieman yleistä kirjallisuustiedettä. Itse asiassa aloin ylipäänsä tässä yleisessä huttublogissani kirjoittaa (kauno)kirjoista, kun totesin joutuvani niitä jonkin verran tenttejä varten lukemaan. Pyhänä tarkoituksena oli saada muistiin edes joitakin ajatuksia. Joitain ehkä sainkin, joitain en. Johonkin perusopintojen kurssiin Seitsemän veljestä tietenkin kuului, mutta en saanut sitä luettua. (Hienon esseen kyllä kirjoitin tentissä Juhanin luonteesta parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella, hm.)

Osallistuin viime kesänä ensimmäiseen Klassikkohaasteeseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanilla (johon myös liittyy tapahtumaketju yliopistossa-tenttiä-varten-lukematta-jäänyt-mutta-kunnialla-esseen-kuitenkin-kirjoitin) ja päätin, että seuraavaan haasteeseen lukisin Seitsemän veljestä.

No, en lukenut.

Yritin, kyllä yritin. Mutta kirjan alkukin oli jo niin tahmea, etten millään ehtinyt tammikuun lopussa olleeseen määräpäivään, vaan kirja jäi kesken. Taas. Sitten tulikin jo Klassikkohaasteen kolmas osa ja annoin jo olla. (Neljäs on muuten julkistettu Yöpöydän kirjat -blogissa.)

Jokin sinni (tai yöpöydälle jääneelle kirjalle kertynyt pöly) (tai nolous) sai kuitenkin heinäkuussa minut lopultakin taistelemaan Seitsemän veljeksen valmiiksi. Alusta loppuun. Puoliso pyöritteli touhulle silmiään, hän itse pitää kirjasta kovasti ja ihmetteli, miten en saanut sitä luettua. Tuonhan kiskaisee yhdessä illassa.

Luku-urakasta on siis aikaa, kohta pari kuukautta. Jokin pakkomielle pakottaa kirjoittamaan, vaikka aika alkaa olla armeliaasti tasoittanut kolhut ja kuhmut. En oikeastaan enää edes muista, mitä kirjassa tapahtuu. No joo, orpous iskee, sauna palaa, lukutaitoa opetellaan, härät saartavat hiidenkivelle, tapellaan, kerrotaan tarinoita, löytyy vaimoja, syntyy lapsia. Jotain sellaista.

Lukeminen oli todella hidasta, lähes tarpomista. No, hyvä on, ei lähes, vaan aivan rehtiä pakkolukemista. Säälin kaikkia niitä nuoria, jotka tätä joutuvat väkisin lukemaan. Anteeksi, mutta ihan tosi. Vähemmästäkin into lukemiseen katoaa, jos virheellisesti luulee muidenkin (kotimaisten) (klassikko)kirjojen olevan tällaisia. Siis sikäli mikäli tämä ei sytytä. Monia sytyttää, ja hyvä niin.

En minä tässä yritä Seitsemän veljeksen historiallisia ansioita vähätellä, mutta lukemisena se ei ollut miltään osin minun makuuni. Jauhavat keskustelut veljesten kesken, Juhanin päällepäsmäröinti ja riehuminen, jorinat ja torat... Silmäni hyppivät riviltä toiselle ja sisältö meni saman tien ohi korvien. Miksi sitä dialogia piti olla niin paljon? Pidin paljon enemmän niistä (valitettavan lyhyistä) osioista, joissa kertojan ääni kuvailee tapahtumia, miljöötä ja luontoa. Ne olivat hyviä. Samoin runot, joita oli jokunen. Veljesten ja muiden henkilöiden sanailu lähinnä haukotutti.

Melkein nolottaa kirjoittaa näin, mutta minkäs sille mahtaa. Henkilökohtaisia lukukokemuksiahan olen tavannut ennenkin ruotia. Ehkä olen kansallisromanttiselta olemukseltani jotenkin vajaa, mutta kun ei uponnut niin ei uponnut. Toki tiedostan Seitsemän veljeksen olevan ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja ja muun muassa juuri siksi äärimmäisen arvokas kulttuuri-, yhteiskunta-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen objekti, mutta ei, en edellenkään nauttinut sen lukemisesta yhtään.

Jääköön veljekset nyt siis omaan rauhaansa, laitan kirjan takaisin hyllyyn paikalleen ja annan ajan parantaa haavat. Samalla mietin, mikä lukematon klassikko seuraavaksi saa kylmän hien pintaan ja tuskan juonteet otsalle.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Gummerus 2003 (1. painos 1870)
336 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Maailman ääreen, Jokken hyvä kirjoitus, Sallan varsin kiehtova juonikuvaus ;)


Läpi historian -haaste etenee pitkästä aikaa, sillä saan tällä suorituksen kohtaan Realismi ja naturalismi. Samoin Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaaste saa yhden kirjan lisää, onhan Seitsemän veljestä filmatisoitu vuonna 1939.

Kansallisteatterin Nummisuutarit

Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Osallistuin lokakuun lopulla Kansallisteatterin ja WSOY:n järjestämälle Bloggariklubille Kansallisteatterissa. Illan ohjelmistossa oli kulissien takana tehty opaskierros, lavastaja Kati Lukan ja puvustaja Tarja Simosen esitelmä työstään tuoreimman projektin parissa ja Katja Ketun haastattelu. Illan kruunasi Nummisuutarien näytäntö.

Opaskierroksella pääsimme kapuamaan Suurelle näyttämölle, kurkimme lavasteiden taakse, näimme ompelimon ja maalaamon, kuljimme takaovista ja tavarahissillä ja kuulimme paljon kiinnostavia faktoja Kansallisteatterin arjesta. Kova tekemisen meininki näytti olevan päällä, ja uteliaisuus sai paljon virikettä.

Kati Lukka ja Tarja Simonen esittelivät Nummisuutarien kanssa tekemäänsä työtä esimerkiksi lavasteiden pienoismallin, asusteiden havainnekuvien ja ensimmäisen palaverin muistiinpanojen kautta. Oli todella mielenkiintoista kuulla lavastajan ja puvustajan työstä ja näytelmän muodostaman työprojektin kulusta aina ensimmäisistä hahmotelmista ensi-iltaan.

Itse näytelmä oli minulle – kehtaako tätä myöntääkään? – ensi kosketukseni Aleksis Kiven draama- ja itse asiassa muuhunkin tuotantoon. Jep, klassikoista klassikoin on minulta kaikin osin lukematta. Toisaalta koin, että puhtoisuudesta oli etua: minulla ei ollut juuri minkäänlaisia ennakko-oletuksia tai vanhoja muistoja pohjalla. Sen tiesin, että komediasta on kyse.

Nummisuutari Esko lähtee siis noutamaan itselleen rouvaksi kaunista Kreetaa. Eskon veli Iivari taas lähtee hakemaan hääjuhlaa varten tarjoomuksia. Kumpikin matka menee hieman penkin alle: Esko pölähtää ystävänsä Mikko Vilkastuksen kanssa keskelle Kreetan hääjuhlaa ja Iivarin osalta taas viina vie miestä. Pettynyt Esko joutuu kotimatkalle ilman naista, joskin hääpaikka on pantu tuhannen päreiksi ennen metsässä vedettyjä ensikännejä. Iivari ui syvällä houreissaan. Ihan ei mennyt putkeen.

Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Saattaa olla, että näytelmää edeltäneellä erinomaisella pohjustuksella on jotain tekemistä asian kanssa, mutta omaan silmääni etenkin näytelmän häkellyttävän upea lavastus ja kekseliään tyylikäs puvutus sopivat kaikkein parhaiten. Nummisuutarit on kokonaisuutena hyvin visuaalinen näytelmä, vaikka paikoin ollaan varsin pelkistetyissä ympäristöissä. Näytelmän avaava keltahehkuinen siluettikuva vanhoilliskristilliseen tyyliin pukeutuneista hahmoista iskee saman tien katseet kohti keskeistä. Kaikkein upein osuus on kuitenkin Eskon kännäily metsässä: männyt nousevat kohti kattoa – nurin päin – ja maailma on itsensä peilikuva. Aivan mieletön kuvakulma, aivan mieletön idearikkaus!

Näytelmän komediallisuus jäi tässä versiossa aika pieneksi, minusta se tuntui pääosin kovin surulliselta. Pienten sattumusten, hölmöjen tekojen ja vahinkojen kokonaissummana on joskus melkoinen tragedia. Toisaalta vieraan pelko ja omiin oletuksiin sokeana uskominen voivat aiheuttaa käsittämätöntä tuhoa, ainakin ne rapisuttavat maailmankuvan pohjaa.

Ohjaaja Janne Reinikainen on pannut sukupuoliroolit uuteen uskoon. Näytelmässä roolit on jaettu muulla kuin sukupuolen perusteella, ja pidän sitä virkistävänä, rohkeana vetona. En siksi, että Kreetan ja Jaakon muodostama "homopari" olisi jotenkin erityisen rohkea juttu, vaan siksi, että arvostan näyttelijöiden heittäytymistä jonnekin paljon sukupuolia syvemmälle ja kauemmas. Minusta Nummisuutarit ei siis sinänsä ota kantaa vähemmistöihin, vaan pakottaa sekä tekijät että katsojat omien ennakko-oletustensa ja -asenteidensa yli.

Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Näytelmää ei ole kielen osalta mitenkään muokattu, vaan teksti on Kiven alkuperäistä. Paljon on kuitenkin karsittu pois, eikä puhetta ole liiaksi. Ehkä enemmänkin olisi voinut olla, mutta toisaalta saipa keskittyä jo mainittuihin upeisiin ympäristöihin, jotka lavalle on luotu.

Näyttelijät onnistuvat työssään. On sekä soolo-osuuksia että joukkokohtauksia, joilla molemmilla on paikkansa ja vahvuutensa. Aku Hirviniemi vakuuttaa Eskona, Inga Björn kutkuttaa Mikko Vilkastuksena ja Johannes Holopainen hurmaa Kreetana ja muissa tekemissään rooleissa.

Nummisuutarit jätti jälkeensä hämmentyneen olon, mutta mitä kauemmin teatterielämyksestä kuluu aikaa, sen selkeämmin mielessäni on kuva modernista ja ennakkoluulottomasta klassikkotulkinnasta, joka jättää tilaa katsojan omalle ajattelulle, mutta kumartaa samalla syvään alkuperäistekstille ja sen kunniakkaalle kirjoittajalle.



Nummisuutarit Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona
Ohjaus: Janne Reinikainen
Sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simonen
Musiikki: Timo Hietala
Valosuunnittelu: Max Wikström
Äänet: Jani Peltola ja Esko Mattila
Koreografia: Milla Koistinen
Naaminoinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Illasta kiitos Kansallisteatterille ja WSOY:lle.

______

Muiden mietteitä: Kujerruksia, Lukupino, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Teatterikärpäsen puraisuja, Pilkkuun asti, Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista