Katriina Ranne: Maa kuin veri

 

Kun luin Katriina Ranteen romaania Maa kuin veri, ympärillä tuntui rapistuva ja mätänevä paratiisi, vähitellen maatuva ja katoava. Vaikka ei kukaan mitään paratiisia kai ihan vakavissaan odottanut saavansakaan, ainakin uskoisin niin.

Maa kuin veri on neljän sukupolven kronikka, kertomus siirtolaisuudesta, työstä, köyhyydestä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden ketjuista.

Kaarlon perhe lähtee unelmiin ja utopioihin uskovan isän patistamana siirtolaisiksi Lahdesta Argentiinaan vuonna 1906. Suomi on osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, eikä tavallisella rautatieläisellä perheineen juuri vapauksia ole. Argentiinan Colonia Finlandesassa odottaa hedelmällinen maaperä ja toisiaan tukeva yhteisö, uuteen valmiiden uutterien suomalaisten oma väki. Tai sitten ei.

Kaarlo kasvaa nuorukaisesta aikuiseksi itselleen vieraalla maalla, mutta sopeutuu, saa perheen ja lopulta omannäköisensä elämän. Muistot Suomesta haipuvat vähitellen, vaikka Kaarlo vaimoineen jonkin aikaa harkitseekin palaavansa kotimaahan. Tielle vain tulee kaikenlaista, kuten nyt vaikka maailmansota, espanjantauti ja 1920-luvun myötä rahan arvon romahdus – vähitellen kasvatetut säästöt kalliisiin matkoihin hapertuvat pois.

Kaarlon esikoistytär Ester jatkaa isänsä jalanjäljissä Colonia Finlandesan rakentamista, maanviljelyä ja työteliästä elämää. Esterin oma perhe-elämä, jonka hän ehkä itselleenkin yllätyksenä kuitenkin lopulta saa, ei ole mutkatonta, vaan sisältää suuria menetyksiä ja pakotettua jaksamista yhä haastavammaksi käyvissä oloissa.

Esterin pojantytär Aina on 2000-luvulla siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Nainen, jonka periksiantamaton mummi on kasvattanut rakastamaan ympärillä olevaa, vastaanpanevaa maata, ja joka lopulta parhaan ystävänsä, guaraní-alkuperäiskansaan kuuluvan Amarun kanssa (ja myös pitkään ilman häntä) eletyn elämän myötä kokee ehkä suuremman yhteenkuuluvuuden ympäristöönsä kuin yksikään aiempi sukupolvi siirtolaisten ketjussa.

Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä.


Katriina Ranne: Maa kuin veri
WSOY 2021
378 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjamuuri, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 15. kirjan tapahtumapaikkana on tropiikki.

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 

Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

Kansi: Tommi Tukiainen

Like 2021

328 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä

Kahvi. Rakas ystävä. Nautintoaine, aktiviteetti, puheenaihe. Keitetäänkö kahvit?

Opin juomaan kahvia parikymppisenä. Opiskelin yliopistossa historiaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ja ajattelin, että opiskelijaelämään kuuluu kahvinjuonti. (Mielestäni siihen, etenkin humanistiopiskelijan elämään, kuului myös punaviini, jota niin ikään opettelin silloin juomaan.) Muutama harjoittelukupponen Tampereen yliopiston Alakuppilassa, jokunen Minervassa, mustana tietenkin, kun nyt kerran tosissaan aloitettiin. Siitä se lähti, hankin kotiin kunnollisen kahvinkeittimen, kahvikuppeja kyllä riitti jo.

Päiväni lähtevät käyntiin kahvilla. Kahvin loppuminen kesken kaiken on kauheaa. Intensiivisimpinä työjaksoina olen kiskonut kahvia sellaisia määriä, että silmissä vilisee ja vatsaa vääntää. Viime syksynä ollessani raskaana jouduin hetkellisesti lopettamaan kahvinjuonnin, sillä se aiheutti kummallisia sydämentykytyksiä. Oli hirveä ikävä kahvia ne muutamat kuukaudet! Mikä nautinto olikaan sitten palata kahvin pariin synnytyksen jälkeen. (Paitsi sairaalan kahvi oli kauheaa.)

Tietenkin minut oli peloteltu etukäteen siitä, etten vauvan kanssa ehdi sitten enää koskaan juoda kahviani kuumana. Paskat. Ehkä kolmesti kahvi on kylmennyt kuppiin jonkin akuutin hässäkän vuoksi, mutta muuten juon sen tietysti edelleen juuri sellaisena kuin haluan: tuoreena, kauramaidolla, pari kuppia kerrallaan. (Noin yleisesti nämä raskaus-, synnytys- ja vauvaelämäpelottelut huumorimielessä ovat kaiken kaikkiaan suunnilleen typerintä tuubaa, mitä tulevalle vanhemmalle voi suustaan suoltaa. Älä hölise niitä. Ne eivät edes ole hauskoja, vaikka sinä jostain syystä luulet niin. Mutta se on toisen tekstin aihe se.)

Nyt istun maanantaiaamuna kotosalla. Vauva nukkuu. Käden ulottuvilla on kuppi kahvia (tummapaahtoista). Yhden join jo. Koetan kasailla ajatuksiani muutamia viikkoja sitten lukemastani kirjasta, joka liittyy, no, kahviin.

Paula Hotti on kahvin ystävä. Hän on myös ja ennen kaikkea kahviloiden ystävä. Mustia syntejä - Kahvilaesseitä (Avain 2020) on Hottin miniesseekokoelma, jonka tekstit vievät mukanaan kahvin ja kahviloiden historiaan, kahvilakulttuuriin ja erilaisiin eurooppalaisiin kahviloihin Oxfordista Wieniin ja Dubliniin sekä Pariisin kautta Helsinkiin, Kuopioon ja Berliiniin.

Hotti on tutustunut kahviloihin tarkkaan ja huolella. Vuosien aikana tehty autenttinen tutkimustyö on vaatinut kahvikupillisen toisensa perään, tuoreen kahvin tuoksua päivästä toiseen (mikä kohtalo!), kahvilatyöntekijöiden tippausta ja ohikulkijoiden tarkkailua pitkään. Kahvi ja kahvilat ovat vahvasti eurooppalaista kulttuurihistoriaa, vaikka kahvi itsessään on tietenkin tullut kauemmilta mailta.

Kahviloitakin on niin erilaisia: levottomia ohikulkupaikkoja, äänekkäitä kantakuppiloita, fiinejä salonkeja, hämäriä loukkoja. Suomessa kaikille tutut torikahvilat ovat ilahduttavaa kulttuuria nekin (vaikka rehellisesti sanoen itse en yleensä kyllä pidä niiden tarjoamasta kahvista, joka on usein vaaleaa ja kitkerää). Kahviloihin pesiytyvät ihmiset edustavat montaa eri lajia, eivätkä kaikki viihdy kahviloissa ollenkaan - ei tarvitsekaan.

Mustia syntejä on helpostilähestyttävä pieni kirja, jonka lukeminen ilahduttaa kahvin ystävää. Tekstit ovat kompakteja, ne yhdistelevät yleistä ja yksityistä, sisältävät runsaan määrän knoppitietoa ja sitaatteja kahvista ja kahviloista. On historiaa, kuuluisuuksia, henkilökohtaisia kokemuksia, matkantekoa, tuttua ja vierasta, filosofiaa, nähtyä ja koettua. Vaikka Hotti käsittelee aiheita laajalla spektrillä, tuntuma jää paikoin hivenen pintaraapaisuksi. Ehkä vaikkapa populaarikulttuurista olisi voinut ammentaa vielä enemmän tai yhdistää tekstejä laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Osa teksteistä tuntuu vain pieniltä pistäytymisiltä nimettömissä kulmakuppiloissa (mitä ne ehkä tarkoituksella ovatkin), jotka ovat ohi jo ennen alkamistaan. Aihepiiristä - kahvista ja kahviloista - olisin nimittäin erittäin mielelläni lukenut vieläkin laajempia tekstejä.

Toisaalta Mustia syntejä on muodossaan myös herkullinen. Se tarjoaa rentoa ja houkuttelevaa luettavaa pieniinkin tuokioihin, sellaisiin hetkiin, kun ei voi pitkäksi aikaa paneutua mihinkään ja jäädä lorvimaan kolmannen tai neljännen santsikupillisen äärelle. Kirja vie mukanaan matkoille, joita ei juuri nyt voi tai kannata itse tehdä, mutta jotka tarjoavat kuitenkin paljon, myös toisen silmien kautta tarkasteltuna. Jos ei muuta, niin ainakin hyvän kupin kahvia.


Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä
Avain 2020
139 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa ollaan saarella.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Mihin maagiseen pyöritykseen minut veitkään, Kätlin Kaldmaa! Aivan anteeksipyytelemättä panet pään pyörälle, leikittelet kirjallisuuden genreillä, tekstin typografialla, tarinoilla, myyteillä ja itsellesi (ja minulle!) vierailla kulttuureilla.

Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen) on virolaisen Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani, mutta sanoisin tällä perusteella, että antakaa tulla lisää vaan, minä luen, luen, luen! Kaldmaan kerronta on kevyttä kuin usva islantilaisen syrjäkylän yllä, ja samalla painavaa kuin nyt tarina on kertoessaan monen sukupolven yli yltävästä elämästä, muistoista, kokemuksista ja uskomuksista. Suomentaja Outi Hytönen ja pieni, ihana Fabriikki Kustannus ovat tuoneet tämän suomeksi lukevien lukijoiden nenän eteen - kiitos siitä!

Romaani on yhdistelmä myyttistä Islantia, sen historiaa ja tarinaa, maagisen realismin vaiko vain yksinkertaisesti tarunhohtoisen maan elämää ja ihan tavallista ihmisten historiaa. On syrjäseutu, jossa kukaan ei asu, ennen kuin sitten asuukin. On yksilöitä, jotka kohtaavat toisiaan, päättävät tulla tärkeiksi toisilleen, saavat aikaan uusia yksilöitä, joilla on omat taakkansa kannettavanaan. On meri, joka pauhuaa, vie mennessään ja joskus jopa palauttaa. Antaa kalaakin.

On ulkoapäin tulevaa painetta elää niin kuin muutkin, on kontrollia, jolla pyritään hallitsemaan liian vahvoja (naisia). On kusipäitä ja niitä, jotka eivät koskaan opi käyttämään inhimillistä puoltaan, olemaan ihmisiä toisilleen. Ja aina on niitä, jotka sitkeästi vain jatkavat, kasvavat ja pysyvät, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta ja olisikin sitä.

Islannissa ei ole perhosia kiehtoo, hämmentää ja paikoin tipauttaa kyydistään. Se sitoo itseensä, upottaa maailmaansa, joka on jossain tunnettujen karttojen reunoilla ja hieman niistä eteenpäin. Ja kaiken aikaa historia jatkaa kulkuaan, aina kuitenkin ihmistä suurempana, ja silti juuri heistä kaikkine virheineen, kolhuineen ja typeryyksineen tehtynä.


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Suomentaja: Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
Islandil ei ole liblikaid (2013)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus 

Haasteet: Kuukauden kieli (kirjan alkuperäiskieli viro), Kirjahyllyn aarteet

Epätodennäköinen luettava ja hypekirja, jonka hienoutta en ymmärrä

Luinpa taas muutaman kirjan. Kummastakin jäi vähän tympeä maku, mutta eri syistä. Luettavana olivat Harri Nykäsen Raid ja Rachel Cuskin Ääriviivat.

Kadun synkkä ritari Raid lienee jo lunastanut paikkansa kotimaisen dekkariskenen perustuksissa. Sarja on edennyt usean osan verran, mutta minulle luettavaksi päätyi ihan ensimmäinen osa, jonka valitsimme Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme viime vuoden lopun yhteiseksi luettavaksi. Raid on siis lain pimeällä puolella kulkeva entinen linnakundi, jonka maine on kiirinyt kauas. Se on kiirinyt myös pornobisnestä pyörittävän Sundmanin korviin. Sundmania joku uhkailee, mutta kuka? Sen Raid lupaa selvittää, kunhan pääsee sairaalasta, jonne on joutunut pahoinpitelyn seurauksena.

Helsingin tummemmat sävyt saavat eloa, kun Raid lähtee penkomaan tapausta. Samalla moni muukin hampaankolossa oleva asia alkaa valjeta. Kuviossa on ehkä sittenkin enemmän kuin ensin luulisi. Etenkin siinä vaiheessa, kun käsiin jää myös ruumis.

Raid on nopeaa luettavaa, ja sen tarjoama ajankuva 1990-luvun alusta alkaa olla jo silkkaa historiaa. On puhelinkoppeja, puhelinvastaajia, aidosti etukäteen sovittavia tapaamisia, kivijalkaliikkeitä. Ja aikaan ja paikkaan sitomattomasti kostoa, vihanpitoa, katkeruutta, selvittämättömiä välejä. Poliisityöstä ei Raidin perusteella kovin mairittelevaa kuvaa saa, ja Nykäsen luomus, jossa tasapainotellaan rikollisuuden ja oikeudentunnon kapealla rajalla, on mainio. Sukupuoliroolit ja sivuhenkilöiden kuvaaminen on kuitenkin hivenen nihkeää ja vie terää tarinalta. Raid itse jää sitä vastoin kiehtomaan – joskaan en silti usko sarjan pariin palaavani.

Rachel Cuskin Ääriviivat on ollut jonkinmoinen ilmiö ainakin kirjablogeissa. Minulla oli se pitkään lainassa kirjastosta, ja vuoden lopuksi sen sitten vihdoinkin lukaisin. Ja nimenomaan lukaisin: en uponnut sen maailmaan, en kokenut juuri mitään, ainoastaan silmäilin sivut läpi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, mikä kirjasta tekee niin mestarillisen, älykkään ja erityisen kuin kerrotaan.

Ääriviivojen kehystarinassa brittiläinen kirjailija matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoituskurssille. Kirjailijalla on oma elämänsä ja perheensä, mutta sitä keskeisemmäksi nousevat hänen kohtaamiensa ihmisten tarinat. On vieruskaveria lentokoneesta, kurssin osallistujia, vanhoja tuttuja ja uusiakin. Heidän kertomiensa kuulumisten kautta aukeaa näköala ihmissuhteiden mereen etenkin parisuhteen ja vanhemmuuden kautta.

Koin Ääriviivat hyvin tavallisena kertomussäikeiden kokoelmana. En lainkaan mullistavana tai briljanttina. Jäntevää kerrontaa se toki on, ja suomennos on hyvä. Mutta mitä sellaista siinä on, joka uudistaa romaanitaidetta? En yksinkertaisesti käsitä!

Varmaan palaan kolooni lueskelemaan jotain matalaotsaista ja tavallista, jonka ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin on. Sylettää.



Harri Nykänen: Raid
WSOY 1992
195 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Jatkumo


Rachel Cusk: Ääriviivat
Suomentaja: Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 s.
Outline (2014)

Kirjastosta.

Enni Vanhatapio: Absentia

Aava asuu Lontoossa paossa entistä elämäänsä. Hän työskentelee kapakassa, elelee kämppiksen kanssa ja kaipaa siskoaan Kaisaa. Kukaan ei tiedä, mitä Kaisalle viisi vuotta aiemmin tapahtui, tai ei ainakaan halua kertoa. Kaisa on kadonnut, ja ikävä tekee kipeää joka päivä.

Yllättäen Aava saa puhelun Kaisan entiseltä mieheltä Olavilta, joka ilmoittaa olevansa kaupungissa ja haluavansa tavata. Mukana on myös Kaisan ja Olavin pieni tytär Siiri. Aava reagoi viestiin oksentamalla ikkunasta, mutta jokin vetää hänet kuitenkin hotelliin tapaamaan kadonneen siskon perhettä. On niin paljon asioita, joista pitäisi puhua, jos voisi tai olisi sanoja.

Vähä vähältä aiemmat vuodet aukeavat kuin varovaiset kevätkukat. Kaisan heittelevä mielenterveys, Olavin ja Kaisan repivä parisuhde, Aavan tasapainoilu pikkusiskon roolissa ainaisen pelon ja epävarmuuden kanssa. Mätä odottaa aivan pinnan alla valmiina purkautumaan.

Enni Vanhatapion Absentia on tyly, karu ja terävä romaani, joka pakottaa lähelleen ja herättää lukijan kaikki aistit. Välillä tarina hengittää niskassa niin painokkaasti, että tekee mieli ravistaa se irti, mutta ei se minnekään lähde, tiukentaa vain otettaan. Romaani on hyhmäinen, paikoin inhottavakin. Sen jänteikäs ja ilmeikäs kerronta on raadollista ja tarkkaa. Tarina on dialogivetoinen, mutta paljon jää painostavaan hiljaisuuteen.  

Absentia vie syvälle vallankäytön, mielenterveyden ja hallitsemattomien halujen sekasortoon. Olavin ja Kaisan parisuhteen vääristymät paljastuvat vähitellen, Kaisan ja Aavan sisaruus on puolestaan oma taistelukenttänsä. Mieleltään epävakaan isosiskon vaikutus Aavan omaan kasvuun ja kehitykseen on valtava. Aava haluaisi olla siskolleen lähellä ja tärkeä, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen tajuamaan, ettei voi päästä tämän lainalaisuuksia jatkuvasti venyttävään maailmaan, ainoastaan jonnekin sen liepeille. Hän saa vain murusia ja yrittää niistä rakentaa jotain identiteetiksi kutsuttavaa.

Kaisa on arvoituksellinen, etäinen, kadonnut jo ennen katoamistaan. Hänen hahmoonsa kiteytyy olennaisesti muiden ylittämätön tarve määritellä itseään ja toista. Mikä minä olen tuon naisen maailmassa, mikä on minun merkitykseni ja paikkani? Absentia on suuresti myös tarina itsekkyydestä    ja etenkin itsekkyydestä ihmissuhteissa.

Absentia ei jätä jälkeensä hyvää mieltä eikä rauhaa. Se tuntuu pistelynä ja kipuna, epämukavuutena ja suruna. Hieno lukuelämys se yhtä kaikki on: eheä, vaikuttava, valmis.


Enni Vanhatapio: Absentia
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Kosminen K, Rosa Aphalo / Sylvi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

J. Pekka Mäkelä: Hunan

J. Pekka Mäkelän suurteos Hunan vie lukijan mukanaan 1930–1940-lukujen Kiinaan, jonne lähetystyöntekijä Helvi Söderman matkustaa vuonna 1935 vahvan kutsumuksena vuoksi. Menomatkalla Helvi kohtaa laivassa sveitsiläisen herrasmiehen Johann Caspar Wolffin, jonka suunnitelmat ovat maallisemmat: matkustaa, kirjoittaa, ehkä selvittää, mitä elämällä tehdä.

Helvi asettuu asumaan ja työskentelemään lähetysasemalle Tsingshiin, Hunanin maakuntaan. Jo pidempään lähetystyössä ollut Ilta Auermäki avustaa Helviä kotiutumisessa, minkä nyt uteliaisuudeltaan ennättää. Ilta kirjoittaa säännöllisesti kirjeitä sulhaselleen Suomeen ja pahastuu, kun ei saa Helvistä irti juuri mitään. Arvi Mäkilä puurtaa puolestaan velvollisuudentuntoisena päivittäisissä työtehtävissään, vaikka onkin valmis suuriin uhrauksiin, kun tarve vaatii.

Virkamies Lung Po-shan on sivistynyt ja valveutunut paikallinen suurmies, joka ei lähetysaseman ponnisteluista huolimatta ole kääntynyt kristinuskoon. Hänen vaimonsa Ho-lien ja Lin-lin tulevat keskenään hyvin toimeen, lähes paremmin kuin Po-shan olisi ikinä uskonutkaan. Oikeastaan hän suostui ottamaan Lin-linin toiseksi vaimokseen juuri Ho-lienin painostuksesta, sillä muuten tytöllä ei olisi ollut kovin loistokasta tulevaisuutta odotettavanaan.

Nankingissä Johann Wolff saa hieman vakautta levottomaan elämäänsä, kun hän menee naimisiin sveitsiläisen, lähes koko lapsuutensa ja nuoruutensa Kiinassa viettäneen Annelisen kanssa. Aluksi avioliitto on rauhaisa ja seesteinen, kun molemmat saavat toteuttaa itseään: Johann kirjoittaa ja Annelise piirtää. Kaksostyttöjen syntymä ja toisen maailmansodan puhkeaminen sysäävät uomiinsa asettuneen elämän pois sijoiltaan, ja korjaamattoman tuntuinen juopa iskeytyy pariskunnan väliin.

Johann pelastaa Nankingin verilöylystä nuoren tytön Liu Chin-chihin, jonka elämän merkittävät käänteet eivät siihen pääty. Myös Johannin ja Helvin tiet risteävät vielä.

Hunan pohjautuu todellisuuteen, sillä Helvi Söderman (1902–1986) oli J. Pekka Mäkelän kummitäti, jonka päiväkirjamerkintöjen ympärille romaani lähti rakentumaan. Merkinnät ovat kirjailijan loppusanojen mukaan pientä stilisointia lukuunottamatta autenttisia.

Romaanin rakenne ja näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen. Helvin päiväkirjamerkintöjen lisäksi ääneen pääsevät Ilta Auermäen kirjeet ja muiden henkilöiden suora minäkerronta. Romaani kattaa ajanjakson vuodesta 1935 vuoteen 1946, joskin tiiviimmät vaiheet koetaan juuri toisen maailmansodan vuosina.

Hunan kuvaa kiehtovasti vahvan vakaumuksellista lähetystyötä, paikallista kulttuuria, idän ja lännen törmäystä sekä sotaa. Toinen maailmansota saa näkökulman, johon ei usein törmää: yleensä sen tarkastelu on hyvin eurosentristä, mutta nyt Eurooppa jää sivuun – sieltä kuullaan silloin tällöin uutisia ja nekin viiveellä – ja keskiöön nousevat Aasian maat ja ihmiset.

Pohjavire on syvän inhimillinen. Kukin kertojista käy omaa kamppailuaan, kuka uskonsa, kuka periaatteidensa, kuka selviytymisensä kanssa. Vaikka aatteet ovat vahvojakin, haavoittuva ihmisyys löytyy tiukimmankin kuoren alta. Poikkeusolosuhteet edellyttävät taipuvaisuutta, kykyä muutokseen ja joustoon.

J. Pekka Mäkelä kirjoittaa hallittua, moniulotteista tarinaa. Hunania lukiessa tuntee pääsevänsä useamman vieraan kulttuurin sisään. Romaanin kaikissa tarinalinjoissa on silti tarttumapintaa, jotain tuttua ja yleisinhimillistä. Raa'at sotakohtaukset saavat vastapainokseen rauhallista pohdintaa, tarkkailua ja analyysia. Pienten sysäysten voiman ymmärtää – joskus yksi kuljettu sivupolku on pääväylää huomattavasti kohtalokkaampi.


J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018
549 s.

Arvostelukappale.


_______

Toisaalla: Kirjavinkit, Markku Soikkeli / Aamulehti

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 45. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kirja.

Viisi syytä rakastua Madeiraan

Auringonnousu Pico do Areeirolla.

Madeira. Ihmeellinen saari keskellä Atlanttia. Tuliperäinen luonnon aarrearkku, vuoristoinen pikkukylien helminauha. Olimme puoliskon kanssa viikon mittaisella kevätlomalla Madeiralla maaliskuun puolivälissä. Matka oli erinomaisen onnistunut, osin haastavakin, mutta isoja kokemuksia täynnä. Nyt esitän viisi vahvaa syytä rakastua Madeiraan. Ne ovat syitä, joiden vuoksi varmasti palaan sinne vielä uudelleen.

1. Vuoret

Näkymä Pico Ruivolta, Madeiran korkeimmalta vuorelta (1862 m).

Matkalta Pico do Areeirolta Pico Ruivolle.

Oma vuoristokokemukseni oli ennen reissua hyvin vähäinen, käytännössä olematon. Patikointia on tullut harrastettua aktiivisemmin partiovuosina, joista niistäkin on jo yli vuosikymmen aikaa. Luonnossa liikkuminen on kuitenkin tuttua.

Päätimme joka tapauksessa lähteä patikoimaan Madeiran kuningasreitiksi sanotun patikkapolun, joka kulkee saaren kolmanneksi korkeimmalta vuorelta Pico do Areeirolta korkeimmalle huipulle, Pico Ruivolle. Matkaa ei kilometreissä kerry paljon – edestakaisin noin 11 kilometriä – mutta reitti on vaativa.

Vuokrasimme auton kahdeksi yöksi ja lähdimme ajamaan Pico do Areeirolle kuuden aikaan aamulla ehtiäksemme näkemään auringonnousun. Elämys oli upea, hidas valon kasvu pilvien reunan yli. Muutamia muitakin aamuvirkkuja oli paikalla, mutta tunnelma oli rauhallinen – ja tuulinen.

Reitti kohti Pico Ruivoa lähtee ja kulkee jylhissä näkymissä. Maisemat ovat huikeat, eikä niitä ole uskoa todeksi. Pilvet roikkuvat laaksojen yläpuolella, tuuli tuivertaa tukkaa ja pudotukset ovat jyrkkiä. Vatsanpohjaa kutittelee ihan ilman mitään korkeanpaikankammoakaan. Reitti on merkitty vaijerikaitein, eikä eksyminen ole mahdollista.

Reitti lähtee nopeasti laskeutumaan jyrkkiä kiviportaita pitkin alaspäin. Sen jälkeen on luvassa tasaisempi osuus vuorenrinteitä pitkin sekä tunneleita, joihin kannattaa varustautua taskulampulla. Ryömimään ei sentään joudu, mutta jalat kyllä kastuvat tunneleiden lätäköissä, ellei niitä näe kiertää.

Pitkähkö tasainen osuus saa tällaisen keskinkertaisella kunnolla varustetun henkilön jo paukuttelemaan henkseleitään, mutta kun aletaan lähestyä Pico Ruivoa, alkaa nousu paikoin portaita, paikoin jyrkkää polkua pitkin ja reitin vaativuus konkretisoituu.

Ennen Pico Ruivon huippua on metsäpalon runtelemaa metsää, joka näyttää samaan aikaan hyytävältä ja hienolta. Tällaiseen maisemaan voisi kuvitella jonkin fantasiaromaanin tapahtumat. Ja silti siellä oli ihan itse!

Lähellä huippua on metsänvartijan maja, jonka pihassa alkoikin olla jo ruuhkaa. Olimme saaneet vaeltaa pitkälti kahdestaan tähän saakka, mutta nyt väkeä oli jo runsaammin. Pico Ruivolle pääsee myös lyhyempää ja helpompaa reittiä Achada do Teixeiran kautta, ja suurin osa Pico Ruivolla kohtaamistamme ihmisistä olikin tullut sitä kautta. Mielessäni kieltämättä käväisi tässä vaiheessa, olisiko meidänkin kannattanut lähteä paluumatkalle sitä kautta ja mennä sitten taksilla hakemaan auto Pico do Areeirolta – itse olin nimittäin aivan puhki, kun pääsimme huipulle.

Näkymä Pico Ruivon huipulta.

Eväsleivät ja tuhti lepotauko palauttivat kuitenkin sisun kohdilleen, ja lähdimme kulkemaan samaa reittiä takaisin. Alkuun oli luonnollisesti luvassa helpompaa laskeutumista, mutta jyrkissä portaissa sai olla väsyneiden jalkojensa kanssa tarkkana.

Voin rehdisti myöntää, että kunto oli todella koetuksella, mutta onneksi mihinkään ei ollut kiire. Muutama kirosanakin saattoi päästä aika ajoin suusta, kun turhauduin itseeni ja hiipuviin voimiin. Liekö sitten sisu vai mikä, joka siivitti loppumatkan. Vajaan kahdeksan tunnin jälkeen olimme kuitenkin takaisin lähtöpisteessä Pico do Areeirolla. Kahvilan limsa maistui aika hemmetin hyvältä.

Olin lueskellut matkablogien oivallisia postauksia (Lähtöportti, Maailman äärellä) reitistä etukäteen, stressannut ja jännittänyt omaa jaksamistani ja hieman pelännytkin tulevaa. Kokemus oli kuitenkin kaiken vaivan, rasituksen ja käytetyn sisun arvoinen – kerrassaan upea, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut kokenut. Kieltämättä olin kovilla, mutta se kannatti. Siihen tunteeseen, jonka reitin selvittäminen toi, tulen varmasti palaamaan monta kertaa silloin, kun tarvitsen tsemppiä ja jaksamista.

Vaikka Pico do Areeiron ja Pico Ruivon välinen reitti on siis vaativa, se ei ole mahdoton edes tällaiselle keskimääräiselle, keskikuntoiselle ja melko kokemattomalle kulkijalle. Järki on tietenkin pidettävä päässä ja askeleet varmoina, eikä eväitä, juomaa ja hyvää patikointiseuraa saa unohtaa.

2. Levadat

Vanhat kastelukanavat eli levadat halkovat Madeiraa satojen kilometrien matkalta. Ne tuovat vettä vuorilta alemmas rinteille tänäkin päivänä. Levadoja pitkin kulkee lukemattomia erilaisia vaellusreittejä, joihin tuskin voi kyllästyä. Haastavuustaso vaihtelee, kuten muussakin patikoinnissa.

Me lähdimme levadavaellukselle heti toisena lomapäivänä ja valitsimme reitiksi läheltä hotelliamme alkavan Levada dos Piornaisin. Pitkän matkaa sitä saa kulkea hyvin helpoissa olosuhteissa kaupungissa ja taajamissa, mutta loppumatkasta eteen tuli jo kohtia, joissa vatsanpohjassa muljahti aika ikävästikin. Kaiteita on, muttei kaikkialla. Jalkansa on pidettävä vakaana ja keskittyminen kohdillaan.

Näkymät olivat upeat ja reitti kulkemisen arvoinen, ehdottomasti. Emme kulkeneet sitä aivan loppuun asti, vaan pysähdyimme pieneen kylään, jonka baarista ostimme Coral-oluet, jotka nautimme auringonpaisteessa bussia odotellessamme. Matkaa tuli yhteensä noin 8 kilometriä ja se toimi erinomaisena johdatuksena levadojen maailmaan.

Koska lähdimme jo parin päivän päästä vuoristoon patikoimaan (ja koska se vei minulta kaikki mahdolliset irti lähteneet voimat, katso kohta 1.), emme tehneet enää toista levadavaellusta, mikä hieman harmittaa. Toisaalta onpa huimia reittejä odottamassa, kun joskus myöhemmin palaamme takaisin.

3. Meri

Atlantin valtameri ihastutti minua suuresti. Sen pauhu kohisee korvissa, horisontin viiva pakenee silmissä, aallot nousevat ja laskevat. Olen asunut seitsemän vuotta Itämeren rannalla, hieman veneillytkin, mutta meri herättää minussa suuria kunnioituksen tunteita.

Atlantissa on jotain salaperäistä ja arvaamatonta. Se tuntuu jatkuvan maailman ääriin, se näyttää ja kuulostaa erilaiselta kuin kotoinen Itämeri. Se jättää kysymyksiä, herättää uteliaisuuden, kutkuttaa mielikuvitusta.

Voi vain kuvitella, millaista on ollut elää Atlantin saarella aikana ennen nopeaa matkantekoa, tiedonvälitystä ja liikkuvuutta. Millaisessa rauhassa ja toisaalta eristyksissä on eletty.

4. Nature Inn

Vuoristopatikoinnin jälkeen suuntasimme vuokra-autollamme Madeiran pohjoispuolelle. Yövyimme Seixalissa sijaitsevassa Nature Inn -telttakylässä, joka on mahtava telttakylä rehevän metsän keskellä vuorten kainalossa. Teltoissa on lattiat, patterit ja sängyt lakanoineen, eli mitään varsinaista eräjormailua ei pääse harrastamaan.

Sen sijaan saa yön ulkoilmassa läheisen kosken pauhua kuunnellen, hyvän aamupalan ja makoisat yöunet – ainakin rankan vaelluksen päälle.

5. Ravintola Jaquet

Madeira ei ole mikään erityinen kulinaristimatkailijan ykköskohde. Mekin söimme pääasiassa hyvin keskinkertaista ja mitäänsanomatonta ruokaa lähinnä tankkaustarkoituksessa.

Positiivisen poikkeuksen teki kalaravintola Jaquet (Rua de Santa Maria 5, Funchal), jonka rehti ja yksinkertainen ruoka vei kielen mennessään. Alkupalana napostelimme paistettuja lapas-simpukoita ja pääruokana oli päivän kala paistettujen vihannesten, voin ja valkosipulin kanssa. Simppeliä ja niin pirun herkullista, kerta kaikkiaan! Päälle vielä kuplivaa portugalilaista valkoviiniä, niin johan oli käsillä onnistunut ilta. (Varaa mukaan käteistä, kortilla ei voi maksaa.)


Näistä ja monista muista syistä johtuen Madeiraa ei voi kuin rakastaa!

Muuttoliikkeessä-haaste vei laajalle

Viime vuoden ajan minä ja moni muu kulki siirtolaisten, pakolaisten ja maahanmuuttajien mukana Muuttoliikkeessä-haasteessa. Haaste päättyi vuoden 2017 lopussa, mutta koontia on pitänyt odotella – nyt se kuitenkin tulee!

Kolmetoista bloggaajaa itseni lisäksi ilmoittautui haastekoonteineen matkansa loppuun saattaneeksi. Kiitos teille! Jos olen huolimattomasti unohtanut jonkun matkasta tai jos osallistuit haasteeseen, mutta koontilinkkaus unohtui, edelleen voi viime vuonna lukemansa kirjat toki ilmoittaa – lisään ne kyllä tähän koosteeseen.

Ilahduttavan laajalla kattauksella teemaa käsiteltiin. Kirjoja, jotka useampi kuin yksi bloggaaja vuoden aikana luki, ei lopulta ollut kovin montaa. Yhteensä haasteeseen luettiin 109 eri kirjaa, vau! Useampia lukijoita ja bloggauksia keräsivät Cilla & Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Jhumpa Lahirin Tuore maa, Juuli Niemen Et kävele yksin, Miika Nousiaisen Juurihoito, Katriina Ranteen Miten valo putoaa, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Asko Sahlbergin Amandan maailmat, Maija Salmen Paholaisen juna, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat, Marjane Satrapin Persepolis 2. Kotiinpaluu ja Antti Tuurin Tangopojat.

Allaolevasta listasta löytynee luettavaa moneen makuun siirtolaisuuteen, muuttoliikkeeseen ja uusiin maisemiin siirtymiseen liittyen. Linkit olen laittanut paikoilleen, kun ne ovat olleet saatavillani. Toivon niiden menneen edes sinne päin.

Teema pysyy ajankohtaisena, eikä ilmiö katoa minnekään. Parempi kuin piiloutua siilipuolustukseen onkin ottaa selvää, hyväksyä muuttuva maailma ja pyrkiä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa väistämättä kehittyvät konfliktit, vaikeudet ja haasteet voidaan ratkaista inhimillisin ja kestävin keinoin.

Kiitos vielä kaikille haasteeseen osallistuneille, tämä oli hyvä ja avartava lukuvuosi!


Haasteeseen luettiin seuraavia kirjoja:

Abu-Hanna, Umaya: Alienin silmin (Mrs Karlsson lukee)
Adichie, Chimamanda Ngozi: Huominen on liian kaukana (Sivutiellä)
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat (Kaikkia värejä)
Arnaldur Indridason: Varjojen kujat (Kirja hyllyssä)
Aykol, Esmahan: Hotel Bosphorus (Kartanon kruunaamaton lukija)
Bainbridge, Beryl: The Bottle Factory Outing (Hyönteisdokumentti)
Boyle, T. C.: The Tortilla Curtain (Iltatähden syttyessä)
Buchanan, Rowan Hisayo: Harmless Like You (Kartanon kruunaamaton lukija)
Börjlind, Cilla & Rolf: Uinu, paju pienoinen (Kaikkia värejä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Coezee, J. M.: Nuoruus (Oksan hyllyltä)
Cormier, Robert: After the First Death (Iltatähden syttyessä)
Craven, Tracy Leininger: Vaara vuorilla (Sheferijm)
Damkani, Jakob: Sionin poika (Sheferijm)
Doerr, Anthony: Kaikki se valo jota emme näe (Kirja hyllyssä)
Donald, Jason: Dalila (Kartanon kruunaamaton lukija)
Dovlatov, Sergei: Ulkomuseo (Hyönteisdokumentti)
Draculić, Slavenka: The Taste of a Man (Hyönteisdokumentti)
Draculić, Slavenka: As If I Am Not There (Kartanon kruunaamaton lukija)

Euripides: Electra and other plays (Hyönteisdokumentti)
Fleming, Melissa: A Hope More Powerful Than the Sea (Kartanon kruunaamaton lukija)
Fried, Hédi: Skärvor av ett liv (Mrs Karlsson lukee)
Graham, Robin Lee: Kyyhky (Sheferijm)
Guo, Xiaolu: Once Upon a Time in the East (Kartanon kruunaamaton lukija)
Gyasi, Yaa: Matkalla kotiin (Kartanon kruunaamaton lukija, Kirja hyllyssä)
Haasse, Hella: The Black Lake (Hyönteisdokumentti)
Haggard, H. Rider: Kuningas Salomon kaivokset (Hyönteisdokumentti)
Hauru, Hanna: Muuttoliike (Evarian kirjahylly)
Havaste, Paula: Maan vihat (Kirjan pauloissa)
Havaste, Paula: Veden vihat (Kirjan pauloissa)
Havaste, Paula: Lumen armo (Kirjan pauloissa)
Hiekkapelto, Kati: Tumma (Kaikkia värejä, Kirjan pauloissa)
Hietala, Nelli: Kielillä puhumisen taito (Sivutiellä)
Hiidensalo, Venla: Sinun tähtesi (Kirjan pauloissa)
Hjärne, Gustafva Sofia: Hämeen linna (Hyönteisdokumentti)
Hornfeck, Susanne: Torte mit Stäbchen (Iltatähden syttyessä)
Hubara, Koko: Ruskeat tytöt (Kirja vieköön!)
Hussein, Abdirahim: Minä Husu, suomalialainen (Mrs Karlsson lukee)
Huttunen, Joni: Barrfiolernars rike (Mrs Karlsson lukee)
Jones, Susanna: The Earthquake Bird (Kartanon kruunaamaton lukija)
Kallas, Aino: Polttoroviolla (Hyönteisdokumentti)
Kappelin, Kristiina: Italiensk dagbok (Mrs Karlsson lukee)
Katajavuori, Riina & Savolainen, Salla: Mennään jo naapuriin! (Kirja vieköön!)
Kazakevitš, Emmanuil: Sininen vihko (Hyönteisdokumentti)
Kettu, Katja: Piippuhylly (Kirja hyllyssä)

Khemiri, Jonas Hassen: Allt jag inte minns (Sivutiellä)
Kohonen, Laila: Hakkapeliitan poika (Kirjan pauloissa)
Krasikov, Sana: Vielä vuosi (Oksan hyllyltä)
Kuusisto, Olli: Pakolaiskissa (Kirjan pauloissa)

Kwok, Jean: Käännöksiä (Sivutiellä)
Kytömäki, Anni: Kivitasku (Lukuaikaa etsimässä)
Lahiri, Jhumpa: Tuore maa (Kirja vieköön!, Kirja hyllyssä)
Lahiri, Jhumpa: Tulvaniitty (Kirja vieköön!)
Lahiri, Jhumpa: Kaima (Kaikkia värejä)
Latvus, Sisko: Kaksi sateenkaarta (Sheferijm)
Lawson, Julie: A Ribbon of Shining Steel (Iltatähden syttyessä)
Le, Nam: Merimatka (Eniten minua kiinnostaa tie)
Lee, Janice Y. K.: The Expatriates (Kartanon kruunaamaton lukija)
Liikanen-Reger: Maman finlandaise (Mrs Karlsson lukee)
Lindén, Zinaida: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Eniten minua kiinnostaa tie)
Lindstrøm, Merethe: Days in the History of Silence (Hyönteisdokumentti)
Lipasti, Roope & Korhonen, Karoliina: Elovena-tyttö (Kirjan pauloissa)
Lundberg, Ulla-Lena & Eriksson, Pamela: Herttuatar ja kapteenin vaimo (Lukuaikaa etsimässä)
Matilainen, Jesse: Suomen suurin kommunisti (Klassikkojen lumoissa)
McKinley, Tamara: Viinitila (Evarian kirjahylly)
McKinley, Tamara: Merten taa (Evarian kirjahylly)
Mikkanen, Raili: Laulu tulipunaisesta huoneesta (Kirjan pauloissa)
Mikkanen, Raili: Nasima (Kirjan pauloissa)
Montero, Rosa: La ridícula idea de no volver a verte (Kirja vieköön!)
Namioka, Lensey: Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt (Iltatähden syttyessä)
Niemi, Juuli: Et kävele yksin (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Nothomb, Amélie: Nöyrin palvelijanne (Lukuaikaa etsimässä)
Nousiainen, Miika: Juurihoito (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie)
Okorafor, Nnedi: Kabu-Kabu (Hyönteisdokumentti)
Parkkinen, Leena: Galtbystä länteen (Kirja hyllyssä)
Partanen, Anu: Pohjoinen teoria kaikesta – parempaa elämää etsimässä (Eniten minua kiinnostaa tie)
Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther (Kirja hyllyssä)
Pyy, Mari: Kadonnut (Kirjan pauloissa)
Que Du Luu: Im Jahr des Affen (Iltatähden syttyessä)
Rabinowich, Julya: Splithead (Hyönteisdokumentti)
Ramadan, Somaya: Leaves of Narcissus (Hyönteisdokumentti)
Ranne, Katriina: Miten valo putoaa (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie)
Richert, Hannele (toim.): Mitä sä täällä teet? (Sivutiellä)
Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija (Kaikkia värejä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Rämö, Satu: Islantilainen voittaa aina (Mrs Karlsson lukee)
Sahlberg, Asko: Amandan maailmat (Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Salmi, Maija: Paholaisen juna – matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie, Kaikkia värejä)
Satrapi, Marjane: Persepolis 2. Kotiinpaluu (Sivutiellä, Oksan hyllyltä)
Selinko, Annemarie: Désirée (Iltatähden syttyessä)
Sendker, Jan-Philipp: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Lukuaikaa etsimässä)
Sendker, Jan-Philipp: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Lukuaikaa etsimässä)
Shepard, Lucius: Kalimantan (Hyönteisdokumentti)
Spark, Muriel: Mandelbaumin portti (Hyönteisdokumentti)
Teräs, Mila: Jäljet (Kirjan pauloissa)
Thor, Annika: Meren syvyyksissä (Sheferijm)
Tsvetajeva, Marina: Piru ja muita kertomuksia (Hyönteisdokumentti)
Tuuri, Antti: Ameriikan raitti (Eniten minua kiinnostaa tie)
Tuuri, Antti: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja (Eniten minua kiinnostaa tie)
Tuuri, Antti: Tangopojat (Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ugrešić, Dubravka: Kiputilahallitus (Eniten minua kiinnostaa tie)
Ulitskaja, Ljudmila: Iloiset hautajaiset (Hyönteisdokumentti)
Voorhoeven, Anne C.: Liverpool Street (Iltatähden syttyessä)
Väisänen, Tuula: Ida (Kirjan pauloissa)
Walker, Alice: Häivähdys purppuraa (Sivutiellä)
Willans, Joel: 101 Very Finnish Problems (Kirja vieköön!)
de Wolff, Kaarina: Rakkahin sisko (Kirja vieköön!)
Wong Ng, Eva: Chinatown Girl (Iltatähden syttyessä)
Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (Kirja vieköön!)
Zoboi, Ibi: American Street (Oksan hyllyltä)

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus kertoo maanpakolaisuuden, sodan ja kansallisen identiteetin murtumisen aiheuttamasta surusta ja kauhusta, sen voimasta murskata ihminen alleen. Romaani sijoittuu pitkälti Amsterdamiin, jonne joukko Jugoslavian hajoamissotia paenneita nuorehkoja ihmisiä on asettunut etsimään uutta ja parempaa elämää.

Tanja Lucić on kroatialainen kirjallisuudenopettaja, joka on kotoisin Zagrebista, mutta joutunut muuttamaan sieltä pois, ensin Saksaan ja sitten Hollantiin. Mies lähti Saksasta kohti itää, Tanjan suunta oli tasainen ja harmaa maa, jossa on silti pirullisen turvallista olla, vaikka ihmiset ovatkin sulkeutuneita ja hitaastilämpeäviä. Tanja saa sijaisuuden yliopistolta, hän opettaa joukolle sotapakolaisia serbokroaatin kieltä ja kirjallisuutta.

Kieli ja sen vaikutus identiteettiin on romaanissa valtavan olennaisessa roolissa. Tanja pohtii opettamansa kielen ilmenemistä ja käyttöä paljon. Kieli jakautuu serbian, kroatian, bosnian ja montenegron kieliin – kuka puhuu ja ymmärtää mitäkin, se on toinen tarina.

Kieli- ja kulttuuriopintojen sijaan Tanjan vetämästä kurssista muodostuu balkanilaisnuorille jonkinlainen terapiaistuntoryhmä. Kotimaiden kaaos, sodan uhka, oma status pakolaisena ja maahanmuuttajana, vieraalla maalla asuminen, erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen, kaikki vie aikansa ja vaatii veronsa. Toisilta ne kerätään suurempina kuin toisilta, minkä ryhmä joutuu raadollisesti lukuvuoden aikana huomaamaan.

Kun Tanja vierailee äitinsä luona Zagrebissa pitkän ajan jälkeen, hän saa huomata, ettei ole kotonaan enää sielläkään. Mitä maanpakolaisuus ihmiselle tekee? Antaako se yhtään rauhaa?

Kiputilahallitus on haastava ja raastava kirja. Se saa uppoamaan sijattomuuden ja vierauden tuntemuksiin, herättää levottomuutta, tuntuu oudoltakin. Ymmärrys maansa menettäneitä kohtaan kasvaa vähitellen, vaikkei siihen täysin voi samastua turvallisissa oloissa ja vakaassa maassa asuvana. Päällimmäiseksi tunteeksi kirjan kansien sulkeuduttua jää kuitenkin usko sinnikkyyteen. Ihminen pärjää, muiden kanssa tai tarvittaessa yksin, selviytyy ja jatkaa matkaansa, vaikka huonolta näyttäisi.

Balkanin kriisin vaikutukset näkyvät edelleen Euroopassa ihmisten mielissä ja politiikassa, vaikka sodasta on jo parikymmentä vuotta. Niinkin raastava ja monitahoinen konflikti kuin Jugoslavian hajoamissodat olivat, on ihme, että rauhan tilaan on ylipäätään koskaan päästy. Ihmisten mieliin sota on tietenkin jättänyt lähtemättömän jäljen, jonka korjaamiseen on varattava edelleen aikaa ja vaivaa.

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Suomentaja: Kari Klemelä

Like 2007

328 s. 

Ministarstvo boli (2004)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Katja Matikainen / Kiiltomato, Mari A:n kirjablogi, Jäljen ääni  

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on kroatia), Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia on jo muutaman vuoden vanha kotimainen nuorten steampunk- ja fantasiasarja, mutta jostain syystä päädyin sen äärelle vasta nyt. Onneksi hyvä kirjallisuus ei vanhene vuodessa eikä toisessakaan, ja kuten minulle huomautettiin, sainpahan ainakin nauttia koko tarinan kerralla joutumatta odottamaan jatkoa kieli pitkällä.

Kirjoitan tässä tekstissä sarjasta kokonaisuutena, joten jos juonipaljastukset eivät hotsita, lue kirjat ensin itse. Ja lue ne muutenkin, se kannattaa!

Sarjan avaa vuonna 2012 ilmestynyt Kerjäläisprinsessa, joka esittelee meille kiehtovan vaihtoehtohistoriallisen maailman. 1800-luvun puolivälin paikkeilla ilmastonmuutos on piirtänyt Euroopan karttaa hieman toisin kuin olemme sitä tottuneet katsomaan, sillä Golf-virran suunta on muuttunut ja hyisenä pysyneen Skandinavian sijaan asutusta on jo pidempään ollut Grönlannissa, Vihreällä saarella.

Siellä, Keloburgin satamakaupungissa, köyhien kaupunginosassa Alhaistossa, elelee nuori punapää Gigi perheensä kanssa. Gigin paras ystävä on katupoika Henry, jolla on taito ottaa selvää lähes mistä tahansa, mutta toisaalta selviytyä ehjin nahoin haastavistakin paikoista. Arjen täyttävät seikkailut Alhaiston kaduilla.

Gigi ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa köyhä tyttö, vaan hänen perheensä paljastuu itäeurooppalaisen Umbrovian valtion syrjäytetyksi kuningasperheeksi. Vallankumous on ajanut perheen maanpakoon, eikä asiaintilan parantamista ole edesauttanut Gigin isän, Umbrovian kuninkaan, lähes täydellinen kykenemättömyys valtionpäämiehen tehtävään. Sen sijaan Gigin isä on erinomaisen hyvä insinööri ja keksijä.

Vaatimaton mutta rauhallinen arki saa räjähtävän käänteen, kun Gigin perheen kotia pommitetaan. Vallankumouksen aikaansaanut Andros Luopio on lopultakin löytänyt syrjäyttämänsä kuningasperheen ja pyrkii keinolla millä hyvänsä pääsemään siniverisistä lopullisesti eroon. Onneksi apuun saadaan ihmissusi Mussovits, jolla on omat, väkivahvat syynsä auttaa kuningasperhettä. Gigin ja Henryn neuvokkuus ja sisukkuus pannaan kovaan puntariin, jonka panoksena on Gigin perheen pelastaminen.

Sarjan toinen osa Kellopelikuningas jatkaa tarinaa lyhyen ajan kuluttua Kerjäläisprinsessan seikkailun loppumisen jälkeen. Gigi on menettänyt taistelussa Luopiota vastaan toisen silmänsä ja joutuu käyttämään silmälappua. Gigin äiti alkaa vähitellen tuputtaa Gigin päähän ymmärrystä tulevaisuudesta: kuningasperheen, vaikkakin syrjäytetyn, tyttären on noudatettava tietynlaista elämänkaarta, ja siinä ulkonäön raju virhe voi muodostua ongelmaksi. Onneksi Gigi saa tukea kolmesta isosisarestaan, jotka ovat sivumennen sanoen huikeita henkilöhahmoja ja persoonallisuuksia.

Jos Gigin perheessä kuohuu, niin kuohuu Keloburgissakin. Outo uskonlahko, Sokean jumalan kultti aiheuttaa kuohua ja kohinaa vaatimalla Vihreälle saarelle ehdotonta puhtautta ja kaiken "harhaoppisuuden" kitkemistä. Gigin perhe joutuu maahanmuuttajina kultin jäsenten silmätikuiksi.

Gigi ja Henry tutustuvat Keloburgin maanalaiseen maailmaan, jota asuttavat orvot ja muuten yksinäiset lapset ja nuoret. Heille Gigi on esikuva ja idoli, seikkailijaprinsessa. Gigi tutustuu lapsijoukkoa johtaviin Naseemiin ja Nikanoriin, joilla on omat traumansa menneisyydestä.

Kellopelikuningas jatkaa ja syventää trilogian tarinaa ja maailmaa. Vihreän saaren yhteiskuntarakenne avautuu selkeämmin, ja siihen liittyvä epätasa-arvoisuus nostaa päätään. Samoin Gigiin ja hänen sisariinsa kohdistuvat paineet kuningasperheen tyttärinä tulevat käsinkosketeltaviksi. Helppo ei ole aatelistytön asema, ei. Onneksi keksijäkuningasisä pelastaa Gigin ja siskon Ellinan edes hetkellisesti ja ottaa heidät mukaansa tutkimusmatkalle syvemmälle Vihreälle saarelle.

Ihmissusi Mussovits on edelleen tärkeä henkilö Gigille ja hänen perheelleen. Syy on selvä: Umbrovian kuningasperheellä on veriliitto Umbrovian laajan ihmissusiväestön kanssa, ja se velvoittaa molempiin suuntiin. Niin kauan kuin hallitsija suojelee ihmissusia, nämä ovat puolestaan uskollisia hallitsijalle. Poikkeuksen on tehnyt Mussovitsin veli Rufus, joka on hylännyt kansansa periaatteet ja loikannut Luopion puolelle.

Kellopelikuninkaan loppuhuipennus tapahtuu Gigin isän rakentaman ilmalaivan työmaalla. Sokean jumalan palvelijat ovat päättäneet räjäyttää ilmalaivan, joka edustaa uhkaavaa uutta teknologiaa. Onnistutaanko vandalismi estämään ennen kuin on liian myöhäistä...

Trilogian päätösosa Susikuningatar hyppää ajassa kolme vuotta eteenpäin. Gigi on muuttanut opiskelemaan Pariisiin, Henrysta on tullut varteenotettava toimittaja ja Mussovits huolehtii Gigin turvallisuudesta vuorokauden ympäri. Gigillä on suuret saappaat täytettävänään, sillä hänen äitinsä ei aio palata enää Umbrovian kuningattaren rooliin, joten paikka on vapaana – Gigille. Sitä tehtävää varten hänen on opittava taistelu- ja hallintotaitoja. Lisäksi Gigillä on iso työ hallita omaa vartaloaan, jossa on kuningasisän kehittelemiä lisäosia: huomattavan tarkkanäköinen mekaaninen silmä ja Gigin omiin kudoksiin yhdistetty mekaaninen käsivarsi, joka on rakennettu ilmalaivan rakennustyömaalla tapahtuneessa onnettomuudessa menetetyn käden tilalle.

Umbrovian tilanne käy yhä painostavammaksi, joten Gigin on lähdettävä uskollisten "aseenkantajiensa" kanssa kohti isiensä maita yhdistääkseen ihmissudet taakseen ja voidakseen nousta Andros Luopiota vastaan.

Susikuningatar on sekä pisin että synkin sarjan osista. Se on jo ehtaa "taistelufantasiaa", ja Gigi joutuu kasvamaan paljon. Hän on tulevana kuningattarena raskaiden päätösten äärellä ja joutuu venyttämään moraaliaan ja valintojensa perusteluja enemmän kuin mihin ehkä olisi ikänsä puolesta valmis. Siinä missä Kerjäläisprinsessa menee helposti seikkailunnälkäisten varhaisnuorten lukemistoon, Susikuningatar on jo sangen rankkaa luettavaa, jossa ei vältetä väkivaltaa ja vaikeita valintoja.

Vaikka olin etukäteen kuullut jonkin verran Magdalena Hain sarjasta, se pääsi silti yllättämään minut iloisesti. Seikkailua, vaihtoehtohistoriaa, steampunkia ja fantasiaelementtejä onnistuneesti yhdistävä tarina on sekä viihdyttävä että pohdituttava. Hai nostaa esiin tärkeitä teemoja, mutta välttää niiden alleviivaamisen. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vallankäyttö, perinteiden aiheuttama taakka ja yksilön kasvukivut ovat olennaisia aiheita Gigin ja Henryn tarinassa.

Kerronta on mutkatonta ja sen mukana ei ole vaikeuksia pysyä. Henkilöhahmoilla on aikaa ja tilaa kasvaa ja muuttua, miljöö on herkullinen ja monitahoinen ja juonenkäänteet koukuttavia. Vahva esitys, kerta kaikkiaan, ja sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Bravo!


Kerjäläisprinsessa
Karisto 2012
188 s.

Kellopelikuningas
Karisto 2013
330 s.

Susikuningatar
Karisto 2014
448 s.

Sarjan ulkoasu: Sára Köteleki

Kirjastosta.

________

Haasteet: Täten ruksaan toiseksi viimeisen jäljellä olevan kohdan vuoden 2017 Helmet-haasteesta eli 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranteen Miten valo putoaa on arrogantti, kiehtova, kaunis ja hieman vastenmielinen romaani yksinäisyydestä, fysiikasta ja siirtolaisuudesta. Sen lukeminen oli seikkailu: kurkistus itselle vieraaseen maailmaan, sellaisten verhojen taakse, jonne ei useinkaan tule katsottua.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Pienillä tuloilla elantoaan kartuttava, Lontoossa asuva bulgarialaisnainen Lala vastaa marketin ilmoitustaululla olevaan ilmoitukseen, joka mahdollistaa hänelle pienet lisätulot sangen pienellä vaivalla. Kirjeen- ja muun tavaranvaihdon toinen osapuoli on eläköitynyt fysiikko Aaro, joka on niin ikään maahanmuuttaja Isossa-Britanniassa. Hän ei ole toipunut sen enempää vaimonsa menetyksestä kuin kesken jääneistä tutkimuskysymyksistäkään.

Lalan ja Aaron suhde muodostuu kirjeiden ympärille, he eivät tapaa toisiaan. Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ja historian ja menneisyyden kierteet aukeavat. Lalan lapsuus ja nuoruus Bulgariassa eivät ole rakentaneet elämälle vahvinta mahdollista pohjaa, mutta valokuvauksen taidon hän on sieltä saanut ja sitä voinut myös myöhemmin hyödyntää. Valokuviin vaaditaan valoa, ne tallentavat hetken, joka on ohi nopeammin kuin silmä ehtii reagoida. Lala näkee niissä ja muussakin maailmassa kauneuden, jota muut eivät huomaa. Hän on tyytyväinen vähään, eikä vaadi paljoa – kunhan on kauneutta.

Aaro on päätynyt fysiikan maailmaan, ja löytänyt nuorena yliopiston penkiltä vaimonsa, ihmeellisen ihanan vaimonsa, jonka menettäminen sattuu ja raapii. Vaimo on aina ollut heistä se selkeästi lahjakkaampi, se jonka mukaan on kuljettu ja jonka ura on luonut selkärangan avioliitolle ja elämälle.


Vaimo oli Aaron tukipylväs, kumppani jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta ja jota ilma hän liikkui kodin ulkopuolella hiukan varoen, kuin vaarassa paljastua yhtäkkiä alastomaksi. Jos vaimo ei ollut mukana, todellisuus noudatti usein unien mielivaltaista logiikkaa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Me näemme avaruudesta vain sen osan, josta on ehtinyt tulla meille valoa. Rakkaus vaimoon oli valo jonka varassa Aaro näki maailman. (s. 118)


Ei Aaron ja vaimon suhde ongelmaton ollut, kaikkea muuta. Mutta merkitykseltään se on mittaamaton, jotain jota Aaron on vaikea, ehkä mahdotonta, ylittää ja ohittaa.

Miten valo putoaa on kiehtovaa luettavaa, mutta aivan helpoin romaani se ei ole lähestyä. Fysiikan lainalaisuudet vaihtelevat ihmiselämän huomioiden kanssa, kuvailu keinuttaa lukijan mukaansa lähes ajattomaan tilaan. Ranne kirjoittaa maailman, joka on kiireetön vaan ei tunteeton. Hieman etäällä se kuitenkin pysyy, selvästi kirjan sivuilla, eikä nouse sieltä omaksi todellisuudekseen, lukijan ulkopuolelle.


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
176 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirjakirppu, Kirja vieköön!  

Haasteet: Maailmanvalloitus (Bulgaria), Muuttoliikkeessä (siirtolaisuus)

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén on vakuuttanut minut sympaattisella mutta särmikkäällä tyylillään kirjoittaa niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa. Uusin suomennettu novellikokoelma on nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja se jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa ansiokkaasti.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joita yhdistää muutos. Henkilökaarti on laaja, tapahtumapaikat vaihtelevat Atlantin ylittävältä lennolta Japaniin ja kotoisaan Suomeen. Useimmiten Lindénin novelleissa ollaan tavalla tai toisella matkalla, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Ja entä kun pääsee perille, mitä sitten tapahtuu? Vai onko "perillä"-nimistä paikkaa olemassakaan?

Ei hääppöinen aviomies on tunnelmaltaan tragikoominen ja viestiltään vahva: elämää on elettävä nyt, ei sitten joskus, sillä tielle voi tulla monenlaisia mutkia järjestelmällisestä suunnittelusta huolimatta. Päähenkilö rouva Hayasaka on päätynyt järkevään avioliittoon japanilaisittain. Hänen puolisonsa tekee pitkää päivää toimistossaan ja rouva Hayasaka puolestaan keskittyy kodin hoitamiseen ja kotirouvan elämän haasteisiin. Hän päättää kuitenkin, että oman elämän vuoro on sitten, kun kymmenen vuotta vanhempi puoliso jää lopulta eläkkeelle. Silloin rouva Hayasaka muuttaa Suomeen ja perustaa suomalaisen ystävänsä kanssa japanilaisen ravintolan! Muutto lopulta tapahtuukin, muttei aivan siinä muodossa kuin rouva Hayasaka suunnitteli. Novellin suurin ansio on sen ihastuttavan ilkikurinen tunnelma, joten peukutan novellia sävy-kategoriassa Novellihaaste 2:ssa.

Valencianassa filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa filippiineiltä kotoisin olevan vaimon sisarten luokse Japaniin. Matka paljastaa kaikista perheenjäsenistä uusia puolia, ja ennakko-oletukset saavat kyytiä vauhdilla tai hieman hitaammin. Matkan aikana ylitetään niin kielimuureja kuin sukulaisuussuhteiden kitkoja. Islantilaisen Eyjafjallajökull-tulivuoren yllättävä purkautuminen sotkee matkaa omalta osaltaan. Pinnan alta löytyy paljon.

Lentäjän poika aiheutti minussa suurta haikeutta. Stuerttina työskentelevä Henrik on tottunut olemaan liikkeessä. Hän pitää hotellien hiljaisuudesta ja anonyymiudesta ja siitä, että siteet muihin ihmisiin ovat löyhiä. Kun Yhdysvaltojen lennolle osuu yksin matkustava pikkupoika, Henrik huomaa yllätyksekseen kiinnostuvansa huomattavan paljon vieraan ihmisen elämästä. Ehkä hän oppii muutenkin uusia asioita itsestään ja siitä, miten suuri vaikutus nopeasti ohimenevilläkin kohtaamisilla voi olla.

Keskustelukurssi on veikeä toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Suomen kielen keskustelukurssilla novellin venäläistaustainen kertoja kohtaa puolalaisen nunnan, Teresan, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kurssin jatkuessa he oppivat paljon toisistaan, taustoistaan ja valinnoistaan. Novelli on hersyvä, Teresa on mainio hahmo, eikä kertoja peittele kiintymystään tuohon salaperäiseen nunnaan.

Anastaja on kertomus helsinkiläisestä Matti Pellonpäästä, joka liimaa öisin rasistisia tarroja lyhtypylväisiin, ihmettelee aikuisen tyttärensä edesottamuksia maailmalla ja on ikuisesti katkera kuuluisalle kaimalleen, jonka kokee anastaneen itseltään nimen lisäksi paljon muutakin. Matilla on kuitenkin vielä paljon kohdattavaa edessään, ei vähiten, kun Norjassa tapahtuu terroriteko, ja Matin tytär puolisoineen on vaarassa. Hieno novelli muutoksesta ja erilaisuuksien törmäämisestä.

Lindénin novelleissa ihmisiä kuvataan lempeydellä mutta silti tarkkanäköisesti. Kaikissa meissä on heikkoutemme, sellaiset piirteet, jotka mielummin jättäisimme muille näyttämättä. On kuitenkin tilanteita, joissa omat suunnitelmat pettävät ja on toimittava vaiston varassa, eri tavalla kuin tekisi mieli.

Lindén on itse maahanmuuttaja, joten hänellä on vahva ymmärrys vierauden tunteesta, muutoksesta ja tuntemattoman kohtaamisesta. Rakkaus kolmeen appelsiiniin kuvaa ihmistä vahvuuksineen ja heikkouksineen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Tuntemattoman äärellä opimme väistämättä uutta itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Sen opin hyöty on mittaamaton.


Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
210 s.
Valenciana (2016)

Arvostelukappale.

____________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, KosminenK

Haasteet: Muuttoliikkeessä (maahanmuutto Suomeen), Suomi(ko) 100 (maahanmuuttajat), Novellihaaste 2.