Sarjiksia alkuvuodelta tai jostain muualta menneisyydestä

Sarah Andersenin maanmainio Aikuisuus on myytti sai minut kikattelemaan viime kesänä. Uusin suomennos Elämänhallinta on illuusio piti siis tietenkin lukea myös.

Andersen jatkaa tyylilleen uskollisena: piirrosjälki on yksinkertaista, hahmot selkeitä ja ilmeet ja eleet karikatyyrimaisia. Vitsit uppoavat, koska niissä on ennen kaikkea itseironinen sävy. Andersen tekee pilaa itsestään (tai jostain hyvin suuresti kaltaisestaan hahmosta) ja omista omituisuuksistaan, ovat ne sitten kissoihin, arkirutiineihin, deittailuun ja itsetuntoon liittyviä.

Tarinat ovat pääsääntöisesti yhden sivun mittaisia, mutta joitakin ilmiöitä (kuten rakkaalta mieheltä salakavalasti hankittavaa poikaystävävillapaitaa) käsittelevät tarinat venyvät pidemmiksi. Parhaimmillaan Andersen on kuitenkin tiiviiden hetkien ja ilmiöiden kuvaajana. Niihin on helppoa samastua, niille on helppoa nauraa – jos nauraa samalla itselleen.

Andersenin sarjikset sopivat varmaankin parhaiten nuorille aikuisille, jotka kipuilevat itsensä ja itsenäisen elämänsä alkutaipaleen kanssa. Ja tietysti niille, jotka muistavat, millaista elämä on silloin, kun ei ole vielä ihan varma itsestään, tai sitten liiankin varma ja kyntää pian asfalttia naama edellä.


Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2018
126 s.
Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection (2017)

Kirjastosta.

Kati Kovács on minulle tutumpi nimenä kuin piirrosjälkensä vuoksi. Nyt tartuin hänen sarjakuvateokseensa Kamileen labyrintti. Sen päähenkilö on nuori Kamilee, joka on lapsena menettänyt kuulonsa oudon sairauden vuoksi. Hän pärjää asian kanssa hyvin: lintukauppaa pitävän ukin kanssa kommunikointi on kitkatonta ja linnut puhuvat hänelle ilman varsinaista ääntäkin. Vanhemmilla tuntuu puolestaan olevan elämänhallinta hukassa, mutta Kamilee ei anna sen liiaksi häiritä itseään.

Erikoisemmaksi homma menee, kun outo hyypiö tilaa jälleen kerran uusia lintuja kotiinkuljetuksella. Kamilee alkaa epäillä, ettei miehellä ole kaikki ihan niin kuin pitää, ja ennen kaikkea hänen ostamilleen linnuille saattaa käydä köpelösti.

Kamileen labyrintti on erikoinen, särmäinen, jotenkin häiritsevä albumi. Sen tarina on omalaatuinen, hahmot erikoisia ja kerronta omaehtoista. Piirrosjälki on taidokasta, mutta silti lukemisen jälkeen on jotenkin tuhnuinen olo. En keksi muuta sanaa kuin outo.

Tarinan kerroksissa on isoja teemoja: miten hyväksyä erilaisuutta itsessään ja muissa, onko anteeksianto aina oikein, miten erikoisista paloista elämänkulku voikaan koostua.


Kati Kovács: Kamileen labyrintti
WSOY 2016
85 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

"Sitä on kuolevaisen vain koitettava jotennii kärvistellä"

Miten ihmisen sähkökemiallisen toimintamallin ja sen tavoitteet voisi tiivistää muutamaan sanaan? Ehkä niin kuten eräs ystäväni sanoi: "Pääasia on, että on kivaa, eikä pelota." (s. 47)


Markus Kajon mainio Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja pompahti luettavakseni kirjaston palautushyllystä. Kajo on tuttu hahmo lapsuuden kotivideo-tv-sarjasta ja sittemmin olen toisinaan lueskellut hänen kolumnejaan, kun niitä on tielleni osunut. Mutta nyt luin ensimmäistä kertaa kokonaisen kirjan hänen tekstejään ja kylläpäs tykkäsin!

Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja tiivistää olennaisen ihmisyydestä. Se kertoo ihmisestä kokonaisuutena, fyysillisenä ja psyykkisenä ja sosiaalisena olentona, syntymästä ja kuolemasta, historiasta ja tulevasta, erilaisista ihmisolennon ammateista ja ominaisuuksista ynnä tietenkin moraalista, etiikasta ja sen sellaisesta. Teksti on yhtenäinen, mutta jaoteltu nähdäkseni sangen loogisesti erilaisiksi luvuiksi ja alaluvuiksi.


Ihminen tarvitsee, kuten sanottu, happea, vettä, ravintoa, lämpöä ja rakkautta. Jos yksikin näistä puuttuu, ihminen kuolee ennen pitkää. Toisaalta, vaikka yhtään niistä ei puuttuisi, ihminen silti kuolee ennen pitkää. Voi esimerkiksi pudota katolta tiili päähän tai syödä hai. Tai tulla vanhuus ja sitä tietä veivinheitto. (s. 55)


Huumori on lempeää ja leikittelevää. Kajo harrastaa sanakikkailua ja ihan omanlaistensa sanojen kehittämistä ja käyttämistä. Paikoin jopa ärsyttävyyteen asti, mutta mitäpä pienistä. Niin ikään tekstissä on jonkin verran vähän tunkkaisia sukupuoli- ynnä muita stereotypioita, joille ei nykypäivänä jaksa juuri edes hymähtää. Mutta annettakoon sekin anteeksi, kirja on jo 15 vuoden takaa, eikä nykyhetken vaatimuksia voi ulottaa menneisyyteen – se se vasta jotain olisikin, historian muokkaaminen ja arvostelu.

Pääsääntöisesti Kajon tekstin lukeminen tekee ihmiselle hyvää. Hän näkee pieniä yksityiskohtia ja villejä yhteyksiä. Ajatuskulut voivat kulkea pisteestä toiseen reittejä, joita ei olisi voinut itse ikinä keksiä. Samalla Kajon kelailut ovat sellaisia, ettei niitä ihan keltä tahansa välttämättä jaksaisi edes kuunnella. Mutta Kajolla on hyppysissään taito koukuttaa lukija selvittämään, mitä hän vielä on keksinyt.

Kaikenlaista yhteiskunnallista keskustelua kouhkaamista pitkään kuunnelleena Kajon pilke silmäkulmassa tuntuu rauhoittavalta. On mahdollista ideoida, kirjoittaa, ottaa kantaakin ilman, että lyttää ja rynnii päälle. On mahdollista perustella, katsoa useammasta näkökulmasta, harkita myös vastapuolen argumentteja. Uskokaa pois!

Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja ilahdutti tätä ihmistä suuresti. Sen lukeminen oli ilo. Kiitos.


Mutta miten ihmisen tulisi toimia, kun hänellä on niin paljon eri toimintamahdollisuuksia valittavanaan? Miten meidän tulee elää, mikä on elämän tarkoitus, sanallisesti ja selkeästi ja kiertelemättä ilmaistuna?

Ihmisen käsikirjan, eli täydellisen ihmisen toimintaohjeen voi kiteyttää kolmeen virkkeeseen:

1) Kohtuus kaikessa.
2) Kaveria ei jätetä.
3) Sitä on kuolevaisen vain koitettava jotennii kärvistellä. (s. 239)



Markus Kajo: Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja
WSOY 2003
319 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 43. Kirja, jonka löysit palautushyllystä, Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a book that makes you smile)

Stondiksia ja Väen voimaa – viime aikojen nuortenkirjoja

On varmaan käynyt jo selväksi, että viime kuukausina en ole lukenut saati blogannut enää vanhaan tuttuun tapaan. Yksinkertaisesti todeten aika-avaruus on rajoitteineen tullut vastaan, ja luku- ja kirjoitusaika vähentynyt selvästi. Tuntuu vähän kurjalta – kumpikin on kuitenkin ollut jo vuosia suosikkitouhujani. Mutta toisaalta ei kai pian 13-vuotias blogi pienistä taantumista ota liikaa osumaa, ei tästäkään. Niin olen päättänyt. Täytyyhän teini-ikää kolkuttelevan saada myös riittävästi horrosaikaa, että jaksaa kasvaa ja kehittyä ja joskus edes keskittyä johonkin.

Nuortenkirjoja en myöskään lue enää niin paljoa kuin edellisen kirjaston projektityöni aikana (mikä lienee ihan luonnollista), mutta jonkin verran toki niitäkin. Tänä syksynä on ilmestynyt sopivasti kaksi sellaista kotimaista nuortenkirjaa, jotka ovat osa sarjoja, joista olen pitänyt. Luettavaksi siis!

Elina Rouhiaisen Väki-sarja alkoi viime vuonna vahvasti Muistojenlukijalla ja jatkuu vastikään ilmestyneellä Aistienvartijalla.

Muiden ihmisten muistoja lukemaan ja muokkaamaan kykenevä helsinkiläistyttö Kiuru on pyyhkinyt ystäviensä muistot kuluneesta kesästä ja paennut Pohjois-Irlantiin. Sitä puolestaan Bollywood ei tiedä – tietenkään, muistottomana – luuhatessaan ympäri Riikaa ja sen nuhjuisia nurkkia. Hän sai tarpeekseen Westendin kotonaan vaietusta perheväkivallasta ja on karistanut Suomen pölyt jaloistaan. Kun Bollywood saa itseltään kirjeen, joka käskee lähtemään Pohjois-Irlantiin Kiurun luokse, ei auta kuin totella. Ennen pitkää myös Nelu ja Dai ilmestyvät takaisin kuvioihin ja jonkin aikaa tuntuu siltä, että kaikki on kuin edellisen kesän ihanina pitkinä päivinä.

Paitsi että he kaikki ovat hengenvaarassa, sillä Väki tietää taas ja edelleen heistä aivan liikaa ja himoaa heidän rinkinsä voimia. Yhdessä he myös huomaavat olevansa voimakkaampia kuin koskaan ennen – ja silti peloissaan kaiken sen edessä, jota eivät ymmärrä ja hallitse.

Rouhiaisen Väki-sarja on osunut ja uponnut, enkä voi olla ihastelematta sitä mielikuvituksen, ajankohtaisuuden ja samastuttavuuden kokonaisuutta, jonka tarina vähitellen ja arvaamatta muodostaa. Henkilöt ovat mahtavia: moniulotteisia, kompleksisia, ärsyttäviäkin. Ja juuri siksi niin aitoja, kuin oikeita ihmisiä, joiden ohi on joskus kulkenut.

Bollywood on ajatuksineen ja asenteineen juuri sellainen nuortenkirjan henkilö, jollaisista olisin halunnut nuorempana lukea. Hän on omaehtoinen, itsenäinen, ei kumartele ketään, mutta on silti herkkä ja haavoittuvainen kuorensa alla. Ja ennen kaikkea: Bollywood ei suostu sopimaan mihinkään valmiisiin muotteihin. Ei sukupuolensa, seksuaalisuutensa tai muunkaan identiteettinsä suhteen. Bollywood, you rock!

Nyt sitten pitäisi vielä malttaa odottaa päätösosaa. Odotuksesta ei tule kovin helppoa, sillä Aistienvartija loppuu todella mojovaan koukkuun.


Elina Rouhiainen: Aistienvartija (Väki 2)
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
411 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä?, Mustetta paperilla, Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet

Haasteet: Jatkumo

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin hulvaton nuortenkirja Zoo! Viraalit nerot kolahti minuun viime syksynä hurtin huumorinsa ja kepeän koulumaailman kuvauksensa puolesta. Jatko-osan lukeminen oli siis selvää pässinlihaa.

Zoo! Sydänkohtauksia jatkaakin tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Atlas on valittu koulun johtokunnan oppilasjäseneksi ja hän huomaa pian olevansa järjestämässä kouluruokalaan toiveiden teemaviikkoa, sotkeutuneensa monenlaisiin naisasioihin ja olevansa noin yleisesti jonkinlainen turhien toiveiden ja kaikenlaisten palautteiden kaikukammio.

Kaikesta arkisesta ja vähemmän arkisesta hän kirjoittaa parhaalle kaverilleen Elliottille, joka on perheineen siis muuttanut ulkomaille. Sähköpostit täyttyvät hupaisista reportaaseista, kuvista ja vitseistä. Atlakselta ei puutu itseironian tajua, joskin stondis juuri väärään aikaan, huonosti ajoitetut sanat ja aivotoiminnan nollaavat tytöt saavat jopa supliikkimiehen ajoittain nieleskelemään palaa kurkussaan. Atlaksen ja Sarah-Lin suhde alkaa yllättäen syventyä, mutta kun samalla koulun herkkupala Tessiekin osoittaa kiinnostusta, beigenvärisestä seiskaluokkalaisesta Feliciasta puhumattakaan, on Atlaksella monenlaista mietittävää – ja paras kaveri olisi läsnäolevana tarpeen.

Korkea-ahon ja Forsströmin koulu-universumi on oikeasti aika mainio. Mitään aivan ylettömän vakavaa siellä ei tapahdu, mikä tuntuukin aika virkistävältä. Fiktiossa on helppoa uskoa siihen, että jossain kouluelämä on vielä sangen viatonta ja niin sanotuilla pahiksillakin on lopulta sydän kultaa (tai vähintään empatiaa herättäviä salaisuuksia).

Kuvat rytmittävät kerrontaa ja lukeminen sujuu vauhdikkaasti. Jossain määrin Atlas on ehkä sen verran nokkela ja kikkaileva, että ihan heikoin lukija saattaa pudota kyydistä, mutta ilman muuta tätä sarjaa kannattaa kokeilla luettavaksi, jos tarpeena on löytää jotakin helposti lähestyttävää, jonka todennäköisesti saa myös luettua loppuun.


Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: ZOO! Sydänkohtauksia
Suomentaja: Laura Beck
Kuvitus: Pentti Otsamo
Otava 2018
224 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit

Haasteet: Jatkumo

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

Henriikka Rönkkönen on mielestäni ihan mahtava! Hänen esikoisteoksensa, omaelämäkerrallinen Mielikuvituspoikaystävä (Atena 2016), hohotutti melkoisesti. Nyt on ilmestynyt jatkoa, sinkkuelämän olemukseen yhä syvemmälle porautuva Bikinirajatapaus.

Rönkkösen kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista osa kuljettaa tarinaa (ja elämää) kronologisesti eteenpäin, osa keskittyy pohtimaan jotakin sivujuonnetta raportoivin tai proosallisin keinoin. Lukija pääsee kurkistamaan muun muassa täysin erilailla tulkittaviin makuuhuonehetkiin, ihmisten rooleihin seksuaalisessa kanssakäymisessä ja haastavasti päättyviin itsetyydytystuokioihin. Aina ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta vallitseva tunne on jossain myötähäpeän ja empatian rajamaastossa.

Jatkuvampana juonena Rönkkönen kuvaa omaa elämäänsä useita vuosia vallinneen sinkkuutensa kautta. Aika ajoin on sutinoita, hetkellisemmin tai vakiintuneemmin, mutta itsellinen elämä on kuitenkin se, joka pysyy. Tinder viuhuu, samoin aktiivinen viestittely silloin, kun mätchi osuu kohdalle. Ja siitähän vasta riemu repeääkin, kun viestinvaihto alkaa, sillä niin monta nyanssia on otettava huomioon, ennen kuin voi alkaa suunnitella unelmahäitä tuoreen whatsapkontaktinsa kanssa.

2010-luvun sinkkuelämä ei ole pelkkää villiä iloa ja elostelua. Se on myös yksinäistä, hajottavaa, epäselvää ja painostavaa. Vaikka elämmekin aikaa, jolloin ihmisellä on yhä suurempi vapaus valita oma elämäntyylinsä ja se, kenen kanssa elämänsä viettää, eivät paineet "oikeanlaisesta" elämästä ole keventyneet lainkaan. Kahden henkilön muodostama, vakituinen parisuhde on edelleen se malli, johon sekä ohjataan että halutaan – tiedostaen tai tiedostamatta. Samalla sellaisen "saavuttaminen" on ehkä vaikeampaa kuin koskaan, ainakin jos deittailuviidakon monimutkaisiin tanssiaskeliin on uskominen.

Bikinirajatapaus on hupaisa ja ronski kuvaus elämästä, joka on yhä yleisempää yhä useammalle. On siinä kuitenkin synkemmätkin puolensa, sillä Rönkkönen kuvaa koskettavasti burn outin kokemuksia, totaalista väsymistä ja loppuunpalamista – jolla on syynsä toki muuallakin kuin sinkkuelämässä. Pidän vahvuutena sitä, että kirjan tunnerekisteri on laaja: sitä lukiessa naurattaa, punastuttaa, hävettää ja herääpä syvä empatiakin.

Henriikka Rönkkönen kirjoittaa siitä mistä haluaa ja juuri niin kuin haluaa. Bikinirajatapaus voi toimia sekä vertaistukena, näkökulmanlaajentajana että ihan vain oivallisena kirjallisena viihteenä lukijalleen.


Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja
Atena 2018
176 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjavallankumous, Kirjasta kirjaan

JP Ahonen: Villimpi Pohjola

Kirjastoreissulla sattui silmään JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvan kahdesta ensimmäisestä osasta vastikään julkaistu uusi painos Pelinavaus (WSOY 2017, 1. painos Arktinen Banaani 2013). Villimpi Pohjola on ollut minulle nimenä etäisesti tuttu, mutta muuten tuntematon suuruus. Onneksi satuin nyt huomaamaan sen – kolahti nimittäin sen verran kovaa, että kaikki seuraavatkin osat, Kypsyyskoe, Lapsus ja Valomerkki, oli saman tien lainattava ja luettava.

Villimpi Pohjola kertoo samannimisen yliopistokaupungin elämästä ja eräästä tietystä kaveriporukasta siellä. Porukka muodostuu erilaisista persoonista, joilla on kuitenkin sen verran yhteistä (ainakin palauttamaton gradu, ihmissuhdehärdelli ja kolottava kaljahammas), että välit ovat tiiviit.

Pelinavauksessa on koottuna Ahosen alkupään strippejä, ja niiden piirrosjälki onkin sangen erilaista kuin myöhemmissä osissa. Ihmishahmot ovat hieman karrikoidumpia, nimenomaan hahmomaisempia, kun myöhemmin ihmismäisyys nousee selkeämmäksi.

Aluksi henkilöiden elämä toki muutenkin on erilaista. Opinnot ovat kaikilla kesken ja arki ja juhla nivoutuvat tiiviisti luentosalien, tenttiinlukemisten, ainejärjestöbileiden, peli-iltojen ja enemmän ja vähemmän onnistuneiden yhdenyönjuttujen ympärille.

Henkilögalleriaan kuuluvat "yksinäinen susi" Anna, "pelimies" Rontti, "muiden peesailija" Verneri, "kuvioista pian katoava" Jaana, "toinen häipyjä" Topi, "setämies" Juhani, "teinipoika aikuisen naisen kehossa" Minna, "huoleton hengailija" Otto, "romantikko" Ukko ja "murehtija" Muusa. Hahmot ovat hauskoja, mutta keskenään myös melko samantapaisia, mikä puolestaan hidastaa aluksi heidän erottamistaan toisistaan.

Kaverusten väliset suhteet ovat monenlaiset Ukon ja Muusan avoliitosta Oton ja Minnan kämppiksinä elelyyn ja Rontin ja Annan kännisiin jatkoihin, joiden seuraukset tai pikemminkin eräs aivan tietty seuraus nousee hyvin keskeiseen rooliin myöhemmin tarinassa.

Villimpi Pohjola kolisee muun muassa siksi, että tunnistan siitä hyvin paljon tuttuja elementtejä opiskeluvuosilta. Krapulassa luennolla (check), epämääräiset opiskelijabileet (check), täyttä hepreaa olevat tenttikirjat (metafysiikka check), yliopiston erikoiset opettajapersoonat (check), olutseireenien vastustamaton huuto (check), yöelämän kuvitelmat vastaan todellisuus (check)... ymmärtänette kaavan. Toisaalta tarinoissa on myös kipeästi osuvia huomioita elämän olennaisista asioista ja väistämättä edessä olevasta aikuiseksi kasvamisesta.

Tarina etenee soljuvasti. Paikoin stripeissä on ronskia huumoria, absurdeja tilanteita ja villiksi yltyviä kuvitelmia. Sohvaperunasta kasvaa ituja, sydän revitään rinnasta, tatti kasvaa otsaan ja niin edelleen. Realismin ylittävät efektit sopivat tarinaan erinomaisesti, eikä niiden mahdollisuutta kyseenalaista millään muotoa.

Villimmän Pohjolan ydin on sen henkilöhahmoissa ja näiden välisessä napakassa dialogissa. Sarjan aikana kaikki sen henkilöt kasvavat ja muuttuvat tavalla tai toisella, osa enemmän ja osa vähemmän. Graduja valmistuu, työpaikkoja etsitään, suhteita syntyy ja kuolee, yksi vauvakin saadaan (vahingossa) aikaiseksi, toista taas ei millään. Ajankuva välittyy populaarikulttuuriviittausten ja kehittyvän sosiaalisen median kautta.

Toisaalta tarinassa on riittävästi ilmaa, jotta erilaisissa elämäntilanteissa olleet ja kokemuksia keränneet voivat löytää siitä tuttua ja ymmärrettävää. Henkilöiden perhetaustoista annetaan vain pieniä viipaleita, olennaisinta on tämä hetki ja ehkä jopa tulevaisuus, jos sinne asti joku uskaltaa kurkistaa.

Pidän erityisen paljon siitä, kuinka epätäydellisiä Villimmän Pohjolan henkilöt ovat. Jokaisella on omat kompastuskivensä ja heikkoutensa, ja vaikka niitä välillä koettaa peitellä, ystävät ovat tarkkasilmäisiä ja ymmärtäväisiä. Tai ainakin yrittävät olla. Ainakin välillä. Edes huumorilla. Ehkä.

Mikä onnekas löytö tällainen erinomaisesti omaan makuun ja kokemusmaailmaan osuva sarjakuva onkaan! Ja vieläpä ihan sattumalta! Kiitos jälleen kirjastolle siitä, että esille nostetaan erilaisia kirjoja asiakkaiden huomattavaksi ja kiinnostuttavaksi.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus
WSOY 2017
160 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe
Arktinen Banaani 2011
88 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus
Arktinen Banaani 2014
96 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki
WSOY 2015
96 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Sabinan knalli  

Haasteet: Avaan täten Sarjakuvahaasteen saman tien neljällä suorituksella. Kirjastohaasteen kohta 19. Lue sarjakuva, Helmet-haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (alun perin Aamulehdessä).

Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot

Atlas aloittaa 8. luokan ilman parasta kaveriaan Elliotia, joka on muuttanut perheensä kanssa ulkomaille. Atlasin ja Elliotin nettisaitti Zoo on pieni mutta eloisa, ja kuvien tekeminen ja niillä viestiminen onkin heille luonteva tapa kommunikoida. Ikävä kyllä koulun muskelimies Justus on keksinyt ohittamattoman tavan tehdä vaikutus aivan kaikkiin: hän on kuvannut ja julkaissut videon, jossa istuu ilman housuja kuuman vohveliraudan päälle. Tänä syksynä kukaan ei mistään muusta tunnu puhuvankaan.

Atlas voisi jopa sietää valtavaksi nettihitiksi muodostuneen vohvelointi-ilmiön, mutta kun Justus asettuu ehdolle myös koulun johtokunnan oppilasjäsenen vaaliin, ei tilanteeseen voi olla sekaantumatta. Atlas huomaa siis tekevänsä omaa vaalikampanjaa luokalle uutena tulleen, Belgiassa asuneen Sarah-Lin kanssa.

Tarina etenee Atlasin Elliotille lähettämien sähköpostien ja niiden liitetiedostona olevien kuvien kautta. Luvut ovat lyhyehköjä ja kuvitus sopii oivallisesti tarinaan. Atlas on sanavalmis ja hauska, mutta pelkkää hörötystä tarina ei ole, vaan käsittelee hyvin esimerkiksi netti-ilmiöiden syntyä ja koulumaailman hierarkiaa. Eikä sovi unohtaa ihastumisia ja mitä näitä kaikkia nyt on.

Zoo! Viraalit nerot on hauska ja särmikäs tarina, ja ymmärtääkseni se on aloitusosa uudelle sarjalle. Jotain tällaista kaivataan aina: helpostilähestyttävää ja nikottelematta etenevää tarinaa, jonka seurassa viihtyy matalalla kynnyksellä. Olen vinkannut kirjaa jo seiskaluokkalaisille, ja olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä siitä on pidetty.

Pidän erityisen paljon siitä, että Korkea-aho ja Forsström kuvaavat hyvin tavallisten koululaisten elämää. Nuorilla on tietenkin omat huolensa ja haasteensa, mutta nyt revitellään luvan kanssa huumorilla ja kepeämmällä otteella – vaikka kyllä pinnan alta paljastuu lopulta vakavampiakin teemoja.

En voi kuin suositella lukemaan itse. Neropatin päiväkirjat ja Nörtit ovat saaneet varteenotettavan kilpailijan.


Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot
Kuvitus: Pentti Otsamo
Suomennos: Laura Beck
Otava 2017
207 s.
Zoo! Virala genier (2017)

Kirjastosta.

Häpeää, huumoria ja aikamatkoja – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuksi, kouluvuosi on saatettu päätökseen, aurinko paistaa jo toisella tavalla, kesäisesti. Omassa mielessä myllertää isoja asioita liittyen työelämään, omaan opettajuuteen ja tulevaan. En tiedä, minne tuleva syksy minut kuljettaa, toivottavasti johonkin suotuisaan suuntaan. Onhan tässä aikaa pohtia ja etsiä ratkaisuja. Juuri nyt loma ja aika tuntuvat kaikkein tarpeellisimmilta ylellisyystuotteilta. Nyt on se hetki, kun ihmisen kuuluu pysähtyä.

Olen onnellinen niistä nuorista, joiden kanssa sain tänä kouluvuonna tehdä töitä, ihan mahtavaa väkeä – vaikkei minua totisesti päästetty aina helpolla. Ysit ponnahtivat kohti maailman tuulia – olisivatpa ne heille myötäisiä ja olisipa heillä kaikilla vierellä joku silloin, kun vastatuuli yltyy kovaksi. Villin seiskaluokkani hyvästelin pala kurkussa, sillä vaikka meno välillä meinasi viedä järjen ja viimeisetkin mehut, ikävä tulee olemaan iso. Mutta muutokset ja hyvästit kuuluvat tähän työhön. Onneksi hyvät jäljet jäävät muistoiksi, itse kullekin.

Mutta olihan minulla kirja-asiaakin. Toukokuussa löysin vilpitöntä lukemisen iloa pitkästä aikaa ja kirjoja kertyi melkoinen pino. Olen vielä hieman ihan jumissa työhommien jäljiltä, joten hetki mennee, ennen kuin bloggaaminen taas alkaa kulkea. Nyt tuntuu parhaalta niputtaa muutama toukokuussa lukemani kirja tiiviiseen pakettiin.

Toukokuussa kävin ensimmäistä kertaa HelsinkiLit-tapahtumassa Savoy-teatterissa. Kokemus oli mieluisa ja twiittailin sieltä ahkerasti. Keskustelut olivat kiinnostavia ja monipuolisia, vaikken tuntenut juuri lainkaan käsillä olleita kirjoja ja kirjailijoita.

Jari Tervo haastatteli yhdysvaltalaista Garth Greenwellia, jonka esikoisteos Kaikki mikä sinulle kuuluu on jo ehditty määritellä aikamme suureksi homoromaaniksi. Greenwell oli erinomainen esiintyjä ja puhui kirjansa teemoista houkuttelevasti. Pakkohan tähän oli tarttua, vaikka kansi oli ensinäkemältä kaikkea muuta kuin houkutteleva.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on nimettömäksi jäävän yhdysvaltalaismiehen tarina. Mies asuu ja työskentelee opettajana Sofiassa Bulgariassa ja kohtaa Mitko-nimisen nuorukaisen etsiessään maksullista seksiä Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Mitkon ja minäkertojan suhde muodostuu monimutkaiseksi vyyhdiksi häpeää, valtaa ja himoa. Samalla kertojan oma identiteetti, lapsuus ja kipeä elämä keriytyvät auki.

Romaani on hiottu, tyylikäs ja ilmaisultaan jossain lakonisen ja melankolisen välimaastossa. Juhani Lindholmin suomennos on tottakai erinomainen. Mutta jokin kirjassa minua vaivasi. Tuntuu, ettei se aivan vastannut itselleen esittämäänsä haasteeseen, ei päässyt itsensä yli. Teemoiltaan se on voimakas , anteeksipyytelemätön. Silti se pysyy tarinana minusta etäällä, eikä jälkihehkua jää.


Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Suomentaja: Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 s.
What Belongs to You (2016)

Lainattu.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara

Haasteet: 68. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (itse asiassa neljän: esikoisteos, käännöskirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, nimessä vähintään neljä sanaa).

Toiseenkin kirjatapahtumaan sain itseni toukokuussa roudattua, nimittäin Kansallisteatterin ja WSOY:n/Tammen Bloggariklubin kevään viimeiseen illanviettoon. Vieraina olivat Pirkko Saisio ja Sinikka Nopola. Saisio kertoi syyskuussa ensi-iltaan tulevasta Koivu ja tähti -näytelmästä (jonka näkemistä odotan todella!) ja Nopola puolestaan esitteli tuoretta tekstikokoelmaansa Onko teillä tämmöistä?.

Nopolan tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, mutta kirjailijana hän on toki hyvin tunnettu ja tuotanto on monipuolinen ja laaja. Onko teillä tämmöistä? koostuu pääosin kolumnimaisista, tiiviistä teksteistä, joissa pohdiskellaan elämää niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Lisäksi niissä on mukana Nopolan omia muistoja ja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Etenkin tekstisarja otsikon Mitä elämästä muistetaan alla, jossa Nopola kirjoittaa ensimmäisistä kokemuksistaan (nukke, lahjoitus, kirjeenvaihtotoveri, ihastus, kannanotto...), on hersyvää luettavaa.

Ansku ja Pera -sarja on myös hulvaton. Siinä aviopari Ansku ja Pera keskustelevat erinäisistä aiheista – pääosin toisiaan kuuntelematta – ja päätyvät Anskun ilmoitukseen "Mä otan eron", johon Pera toteaa "Asia selvä". Kyytiä saavat niin sisustusratkaisut, yhteiskunnalliset kysymykset kuin parisuhteen perusasiat.

Sinikka Nopolan tekstien lukeminen on hauskaa. Ei ehkä hervottomasti hekotuttavaa, mutta hymähdyttävää ja ilostuttavaa. Onko teillä tämmöistä? on tarkkanäköinen, viisaskin kirja luettavaksi. Se ei ota itseään liian vakavasti ja muistuttaa, ettei muidenkaan kannata.


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
175 s.

Arvostelukappale / kustantamon lahja.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: 67. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. 

Osuuskumman uusin ja ainakin toistaiseksi viimeiseksi jäävä raapaleantologia Ajantakojat ilahdutti minua monella kymmenellä satasanaisella raapalellaan. Kirjoittajia on pitkä rimpsu ja suurimmalta osalta mukana lienee useampi raapale.

Satasanaiset tarinat vaativat tiivistä ilmaisua ja tarkkaan harkittuja valintoja. Kirjoittajat onnistuvat jännitteen kehittämisessä ja yllätysten tarjoamisessa mainiosti. Yhdistävänä teemana on jollain tapaa aika: siinä matkustaminen, sen kuluminen, sen aiheuttamat muutokset ja esittämät vaatimukset. Tapahtumapaikkoina on niin maapallo, avaruus, vieraat planeetat ja -aikoina tämä, mennyt ja tuleva.

Kokoelman voi lukea järjestyksessä tai sitten seuraamalla kirjaan rakennettua polkua, jossa on ehdotuksia samasta teemasta jatkavista raapaleista. Kokeilin uteliaana tätä jälkimmästä, ja e-kirjaversiossa raapaleesta toiseen hyppiminen onnistuikin hyvin. Muutaman kerran jouduin tosin umpikujaan, josta ei päässyt enää eteenpäin, mikä hieman harmitti, sillä e-kirjassa on hankalaa löytää takaisin edelliselle luetulle sivulle, jos se ei ole "fyyisesti" heti edellinen tai seuraava.

Olin aikonut lukea Ajantakojat rauhallisella tahdilla, mutta pöh, pakkohan se oli ahmia nopeasti loppuun. Raapalekirjoittaminen on ihan oma taitolajinsa, jonka hallitsevia kirjailijoita ihailen. Tiivistämisen ja koukuttamisen yhtäaikainen taito on jotain, joka ei tule näkyväksi noin vain. Ajantakojissa se kyllä näkyy.


Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3.
Osuuskumma 2017
136 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Toisaalla: Evarian kirjahylly

Haasteet: 61. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Olen viimeksi (ja toivottavasti myös viimeiseksi) ollut sinkku loppuvuodesta 2004. Yksitoista ja puoli vuotta sinkkuelämä on ollut jotain, mikä ei oikein koske minua. Olen toki tullut sen kanssa sinuiksi ystävien kokemuksien kautta, mutta itse olen paikoin tarponut ja paikoin liidellyt parisuhteen vietävänä. En ole elänyt sinkkuelämää aikuisiällä juuri lainkaan, eikä deittailu ole minulle henkilökohtaisesti millään muotoa tuttua.

Oli kuitenkin ehdottomasti päästävä lukemaan Henriikka Rönkkösen tuore Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Olen jokusen kerran lueskellut Rönkkösen blogia, ja vaikken vakkarivierailija siellä olekaan, olen vakuuttunut hänen kirjallisista kyvyistään.

Mielikuvituspoikaystävä tarjosi räkätystä, hekotusta, muutaman kolauksen ja mietittävää. Se koostuu lyhyistä, kuvaavasti nimetyistä luvuista, joissa edetään high school sweetheart -suhteen kariutumisen jälkeen sinkkuelämää muodossa jos toisessakin. On se ensimmäinen yhdenyönjuttu, seuraavakin, mahdollinen työpaikkaromanssi, deittailua, tekstiviestejä, somea ja puhelun odottamista, seurusteluntynkää lyhyeksi jäävässä uudessa suhteessa, uusi ero...

Aiheet nousevat huumorin alta paikoin vakavinakin. Mielikuvituspoikaystävä osoittaa vaan ei osoittele, kuinka raastavaa sinkkuelämä voi olla, kuinka pahalta parisuhteessa olevien "hyväätarkoittavat neuvot" voivat tuntua, kuinka hetken hairahdus omista periaatteista voi tuoda kutinaa ja pahimmillaan sukupuolitaudin, kun ihastus ei leimahdakaan, kuinka sinkkunainen tuntuu joltain osin olevan vajavainen yhteiskunnan tai lähiyhteisön tai populaarikulttuurin tai jopa toisen sinkun silmissä, miltä abortti tuntuu, miten vammaisten henkilöiden seksuaalisuuteen suhtaudutaan (tai yritetään olla suhtautumatta) ja kuinka jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa elämässään, niin ne väärät kuin oikeatkin.

No, liian vakaviin tunnelmiin ei pidä upota: kirja on oikeasti hauska. Toki ihmisten huumorintajuissa on eroja, mutta omaani Rönkkösen heitot osuivat oivasti – kyllä, tuli tyrskähdeltyä, myös pyytämättä ja yllättäen. Kaikenmoiset ilmiöt sukupuolielinten toiminnasta oman käytöksen kontrolloinnin vaikeuteen erinäisissä hämmentävissä tilanteissa nousevat esiin kirjan luvuissa ja tarinoissa. Rönkkönen panee itsensä peliin, ja itselle nauraminen on pitkin matkaa muille nauramista olennaisempaa. Samalla oman itsen hyväksymisen opettelu ja itsensä kunnioittaminen saavat vahvoja sävyjä.


Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
200 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kaiken voi lukea!, Krista / Suomilukee.fi

Nappaan kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 30. Viihteellinen kirja.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Kuvan "kukat" eivät liity tapaukseen.

Ajelehtiminen.

Jos pitäisi yrittää kuvata tätä kirjaa yhdellä sanalla, se olisi ajelehtiminen.

Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on romaani, jonka päähenkilö Miska on monella tapaa hukkateillä oleva nuori mies. Koti on, katto pään päällä, kämppiskin, lapsuudenystävä Ville, vanhemmat jossain taustalla, opinnot ja sen sellaista. Mutta kovasti Miska vain ajelehtii, tilanteesta, ajasta ja paikasta toiseen.

Kaikki alkaa siitä, kun Miskan äiti pyytää Miskaa viemään kukkia hoitokotiin joutuneelle sukulaiselle Birgitalle. Miska ei muista Birgittaa, mutta lupaa toimia tämän kerran kukkakuriirina. Hoitokodissa hän kohtaa jalkansa amputaatiossa menettäneen, äksyn alkoholistin, jolle tulee jotenkin vahingossa antaneeksi marisätkän. Mutta se on vasta alkua, voi pojat...

Kukkia Birgitalle oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Nautin Tiuraniemen nokkelasta kielestä, lörpöttelevästä tyylistä ja asioiden kuin huomaamatta saamista absurdeista mittasuhteista. Samalla hieman tuskastelin kirjan pituuden kanssa: se eteni mielestäni paikoin niin hitaasti, että kylmä hiki jo nousi ja mietin, tokkopa saan kirjaa koskaan loppuun asti.

No, sainhan minä. Tarina on onnistunut kokonaisuus, jossa on sekä kepeän humoristisia, traagisen koomisia ja synkkiäkin sävyjä. Päähenkilö ja minäkertoja Miska on erikoislaatuinen tapaus onnettomine sosiaalisine taitoineen. Samalla hän on herkkä ja jotenkin suloinen, vaikkei muistakaan pitää huolta itsestään ja päätyy huomattavan usein tuijottelemaan yhä uuden oluttuopin pohjaa.

Ehkä se onkin yksi romaanin suurimpia vahvuuksia. Se osoittaa, kuinka päälle päin on turha tuomita ketään ja kuinka jokaisella on pintansa alla sellaista, mitä muut eivät huomaa tai osaa edes odottaa. Samalla tarina piikittelee ennakkoluuloille ja hyvää tarkoittavalle holhoukselle. Hoitokoti Aurinkoisessa ei katsota hyvällä lauantaimakkaraa eikä konjakkihömpsyä, ja kaikki holhous ja kontrollointi tehdään tietenkin hyvinvoinnin nimissä – vaan mikä on lopulta hyvinvoinnin määrä ja mitta, sitä sietää pohtia.

Kukkia Birgitalle on monitasoinen ja monikasvoinen romaani. Se on yhtä aikaa hauska ja surullinen, lavea ja napakka. Tarina on veikeä ja kuitenkin aika kriittinen, mistään lässytyksestä ei totisesti ole kyse, vaikka Tiuraniemen kerronta onkin melkoisen polveilevaa. Kirja on sopivasti yllättävä, tuore ja ilkikurinen, vaikka ehkä olisin sitä jonkin verran tiivistänyt (en tosin osaa yhtään sanoa, miltä osin). Kutkuttavaa menoa yhtä kaikki, se todettakoon!


Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjapolkuni, Kirjan pauloissa, Leena Lumi, Kujerruksia, Maria Carole, Pihin naisen elämää, Kulttuuri kukoistaa

Sinikka & Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä

Aukko sivistyksessä on täytetty ja olen nyt lukenut ensimmäistä kertaa lähestulkoon kulttimaineessa olevan Risto Räppääjän seikkailuja. Olen välttynyt toistaiseksi ristoilulta, sillä olen liian vanha, jotta olisin tullut itse kohderyhmäikäisenä tutuksi tämän tarinan kanssa, eikä minulla ole kotona ketään, joka olisi vastaavasti nousevaa sukupolvea Ristolle. Kun Helmet-haasteen 46. kohta eli Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja alkoi mietityttää, mieleen tuli veljeni 6-vuotias tytärpuoli, joka pitää älyttömän paljon Risto Räppääjästä (ja jolle mekin juuri ostimme joululahjaksi sarjan uusimman eli ilmeisesti jo 15. kirjan). Täytyihän sitä nyt lopultakin lähteä kokeilemaan, mistä oikein on kyse, että tietää, mistä fanin kanssa jutella!

Risto muuttaa uuteen kotiin tätinsä Rauhan kanssa. Talossa on monenlaisia naapureita, ja etenkin alakerran herra Lindberg herättää pelonsekaista kunnioitusta pääosin tädissä. Ei mene kauaakaan, kun Räppääjien postilaatikosta alkaa putoilla uhkaavia kirjeitä joltakulta naapureista. Kirjeissä valitetaan metakasta ja heitellään epämääräisiä uhkauksia. Kirjearvoituksen selvittämisen ohella Ristolla riittää kaikenlaista kivaa tekemistä ja hän joutuu silloin tällöin monenmoisiin sattumuksiin ja tilanteisiin. Rauha-täti taas on kova säheltämään ja säätämään. Koetaan niin kadonneen koiran tapaus kuin sirkusesityksiäkin, muun muassa.

Oi voi, vähän hukkaan meni minussa tämä kokemus. Lähinnä ärsyynnyin sekoilusta ja väärinymmärryksistä, Rauha-täti on pahimman luokan virhemagneetti ja vajaassa sadassa sivussa alkoivat kaikenlaiset ohipuhumiset ja väärinkuulemiset lähinnä rasittaa. Risto on ihan hupaisa hahmo, nokkela ja aikaansaava, eikä anna pöljän tätinsä liiaksi hidastaa omaa vauhtiaan.

Helppo kyllä ymmärtää, että kohderyhmäänsä tämä uppoaa. Kuvitus on värikäs ja selkeä ja siinä on hauskoja jippoja, ja tarina on vauhdikas olematta kuitenkaan sekava (vaikka se minusta sekoilua jossain määrin onkin). Ehkä minua jotenkin jäi vaivaamaan aikuispäähenkilön typeryys, vaikka tietysti lapsista on hauskaa repiä huumoria hölmöistä aikuisista ja aikuisuuden hölmöydestä.

Ajatella, että Risto Räppääjäkin on pian 20-vuotias! Ja niin vain porskuttaa menemään sekä uusina kirjoina että elokuvina. Huippua, että konsepti on koettu toimivaksi ja se ilahduttaa yhä uusia räppääjäpolvia. Minun on joka tapauksessa syytä tyynenä vetäytyä sivuun ja todeta, että yksi osa tätä lajia riittää omiksi lukukokemuksiksi. Nyt sentään tiedän, mistä on kyse (ja seuraavakin veljen tytärpuolen joululahja on jo selvä).


Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä
Kuvitus: Sami Toivonen & Aino Havukainen
Tammi 1997
96 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Sininen keskitie

Helmet-lukuhaasteesta nappaan kohdan 46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.

Sarjislukua: The Master and Margarita & Pistoja

Hyvää uutta vuotta 2016! Vuosi on vaihtunut rauhassa ja hyvillä mielin, toivottavasti teilläkin. Nyt ulkona pyryttää – ihan kuin olisi talvi.

Olen jo ehtinyt lukea muutaman kirjan alkaneen vuoden listoillekin, mutta palaan vielä ennen vuodenvaihdetta lukemiini. Olin vuosi sitten asettanut Goodreads-haasteeseen itselleni 130 kirjan tavoitteen, ja kun vuoden viimeisinä päivinä olin jo harmillisen lähellä, mutta kuitenkin määrän alla, päätin pitkästä aikaa tarttua sarjakuviin. Näppärää, vai mitä? Kirjasto ei tietenkään pettänyt, vaan pienellä satunnaishaahuilulla löysin muutaman kiinnostavan sarjakuvan ahmaistavaksi.

Kuvat saa klikkaamalla suuremmaksi.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Luin sen kesällä 2005 ollessani interraililla. Muistan innostuneeni kirjasta niin paljon, etten jonain iltana Berliinissä halunnut edes poistua hostellista, kun lukeminen oli niin ihanaa. No, voihan sen matka-aikansa niinkin käyttää, ei siinä.

Andrzej Klimowskin ja Danusia Schejbalin sarjakuvaversio Bulgakovin klassikkoromaanista on tiivis katsaus monipuoliseen tarinaan. Keskeiset juonilinjat kulkevat mukana nopeutetulla tahdilla, ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan muodostaen koko ajan kaoottisemman tarinan. Professori Wolandin johtama teatteriesitys on ensimmäinen vaihe, kun asioiden tietää olevan hieman toisin kuin tavallisesti, eikä se ainoaksi jää...

Piirrosjälki on etenkin värillisissä kuvissa (teatterikohtaus ja Pontius Pilatuksen näkökulmasta kerrottu tarinan osa) jollain tapaa naiivia, eikä miellytä omaa silmääni. Mustavalkoiset tai ehkä pikemminkin seepian sävyiset osiot sen sijaan toimivat hyvin.

Vaikka Klimowskin ja Schejbalin adaptaatio ei aivan täysin minua miellyttänyt, oli hauskaa palata suosikkikirjan tarinaan uudessa muodossa. Samalla heräsi himo lukea kirja uudelleen, ehkäpä tartunkin siihen jossain vaiheessa taas, kuka tietää. Jos Bulgakov on vielä romaanina lukematta, ei ehkä kannata aloittaa tästä sarjakuvaversiosta. Sen verran heppoiseksi juonen avaaminen lopulta jää.

Toinen sarjakuva, jonka loppuvuoden hulinoissa luin, olikin sitten huomattavasti mainiompi tapaus: iranilaistaustaisen Marjane Satrapin Pistoja. Tarina vie meidät naisten iltapäivään juoruilemaan, nauramaan, puhumaan ja suremaankin. Neuvoja jaetaan puolin ja toisin, sukupolvet ja perhekulttuurit kohtaavat ja läpi ehditään käydä niin tyttövuodet, avioliitto ja kokeneemman naisen elämänvaiheet.

Satrapin kynänjälki miellyttää, vaikka kuvat ovatkin hyvin yksinkertaisia, ilman sen kummempia sävyeroja. Tarina ja kuva sopivat hyvin yhteen, ja vaikka Satrapi nostaa esiin aika traagisiakin teemoja, kuten lapsimorsiamien aseman ja neitsyyden "palvonnan", kirjasta jää ennen kaikkea positiivinen ja voimakas mieliala. Naiset pärjäävät kyllä, etenkin kun lyövät hynttyyt yhteen ja jakavat ilonsa ja surunsa.

Sarjakuvia on kyllä mukavaa lukea, miksiköhän en useammin tartu niihin? Jotenkin ne aina unohtuvat muunlaisen kirjallisuuden jalkoihin, hyi minua. No, ehkä tässäkin asiassa voi vähitellen kehittyä, ja Satrapin Persepolis on kyllä itse asiassa jo varattuna kirjastossa minua odottamassa, ja yksi toinen sarjakuva seikkailee tuolla kirjastopinon päällimmäisenä... Kyllä näitä vielä täällä blogissakin nähdään!


Andrzej Klimowski & Danusia Schejbal: Mikhail Bulgakov's The Master and Margarita – A Graphic Novel
Self Made Hero 2008
127 s.

Kirjastosta.


Marjane Satrapi: Pistoja
Suomentaja: Taina Helkamo
Tekstannut: Ida Takala
Like 2010
Broderies (2003)

Kirjastosta.

______

Pistoja myös muualla: Kirjanurkkaus, Pieni kirjasto, Satun luetut, Notko, se lukeva peikko

Klimowskin ja Schjebalin kirjalla ehdin kuitata nyt jo päättyneestä Kirjan vuoden lukuhaasteesta vielä kohdan 17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta.

Järjestäjä & Pölynimurikauppias

Vuosi vierii vähitellen kohti loppuaan, ja useampi lukukokemus odottaa vielä purkuaan. Yhteisteksti ei siis liene huono vaihtoehto, etenkään kirjoista, joissa on monella tapaa yhtymäkohtia toisiinsa.

Antti Holman Järjestäjä ja Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ovat molemmat vuoden 2014 kirjasatoa ja kirjoittajiensa esikoisia. Kumpikin kirjailijoista on myös jo ehtinyt julkaista toisen kirjan: Holma Kauheimmat runot ja Pöyliö Ihmisen veren. Kirjoja yhdistää humoristinen ote, sujakat lauseet, äärimmilleen viedyt henkilöt ja paikoin kovin kummalliset juonenkäänteet.

Mutta tietenkin ne ovat itsenäisiä, täysin toisistaan riippumattomia kirjoja.

Järjestäjä kertoo Tarmosta, joka ihastuu Suomalaisen Teatterin vierailevaan tähteen Danieliin. Tarmo jättää turvallisen mutta tylsän työnsä kirjastossa ja onnistuu hankkiutumaan järjestäjän tehtäviin teatteriin. Teatterin maailma on estoiselle ja mieheytensä kanssa painivalle Tarmolle kiehtova ja kauhea ympäristö, mutta vähitellen hän saa langat käsiinsä ja osoittautuu pestinsä mukaiseksi. Oli ohjaajan tarpeena sitten lava täynnä sanomalehtiä ja aito romanikerjäläinen, kaikki luonnistuu. Suhde Danieliin sen sijaan ei etene aivan niin kuin Tarmo tahtoisi, vaikka paljon hän sen eteen tekeekin. Kuten tekee vähän liikaa kaikkea muutakin... Vähä vähältä lukijalle paljastuvat Tarmon ajatukset, tavat ja tottumukset samalla, kun Danielin unipäiväkirja kertoo omaa tarinaansa nuoren näyttelijän karikkoisesta tiestä.

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on hulvaton novellikokoelma, jossa Pöyliön persoonallinen ja napakka tyyli pääsee oikeuksiinsa. Novelleissa kuvataan äitien ja tyttärien suhteita eri näkökulmista, eri ajoissa ja paikoissa. On eläviä äitejä, kuolleita äitejä, karanneita äitejä, palanneita äitejä. Äitejä, jotka ovat kuin teinejä ja teinejä, jotka ovat kuin äitejä. Monen lapsen äitejä, äidittömiä lapsia. Oma suosikkini on novelli Side, jossa kolmen sukupolven naiset lähtevät mökille, ja ainoa, jolla on edes hippunen järkeä päässään on Miina-tyttö, joka on juuri menettänyt koiransa ja huomannut samalla kuukautistensa alkaneen. Tapahtumat luonnollisesti eskaloituvat melkoiseksi sopaksi, enkä voinut olla hörähtelemättä.

Tuore kotimainen proosa ilahduttaa minua aina vain. Etenkin tällainen lajityyppi, jossa huumori ja arjen absurdius yhdistyvät syvempiin vesiin. Järjestäjä on paikoin lähes hysteerinen lukukokemus, mutta samalla siinä on synkkiä puolia, joita avataan pikkuhiljaa ja varoittamatta. Lukija huolestuu Tarmon mielenterveydestä eikä voi olla pohtimatta, kuinka paljon voi mennä pieleen ennen kuin kaikki menee lopullisesti pieleen.

Pölynimurikauppias pysyttelee hieman keveämmissä tuulissa, mikä on toki luonnollista kun kyse on novelleista: tekstimitta ei anna mahdollisuutta aivan samanlaiseen hulluuden pyörteeseen kuin romaani, eikä siihen mitään tarvetta olekaan. Pöyliö saa tarinoihinsa mukaan myös piikkejä ilman, että niiden veikeä poljento hidastuisi tai tahmautuisi. Alleviivaamista ei tarvita, pienet säröt riittävät.

Järjestäjä ja Pölynimurikauppias kertovat pohjimmiltaan samanlaisista asioista: ihmissuhteista ja yksilön kamppailusta niiden viidakossa oman itsensä kanssa, päänsä pyörälleen pukaten. Järjestäjässä pakkomielteisyys saa keskeisen tehtävän teemana, Pölynimurikauppiaassa olennaista on ihmisten välillä oleva yhteys – tai sen puute. Rooleja on kumpikin teos täynnä, ja hetkiä, kun ne väistämättä ropisevat yltä.


Antti Holma: Järjestäjä
Ulkoasu: Elina Warsta
Otava 2014
383 s., e-kirja

Oma ostos.


Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Kirjastosta.

_____

Muutamia muiden mietteitä Järjestäjästä: Opus eka, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Amman lukuhetki

ja Pölynimurikauppiaasta: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjanurkkaus, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä 

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Sari Pöyliön Ihmisen veri kuulosti kutkuttavalta tapaukselta: 83-vuotias lääkäri Kulo Taival saa eräänä aamuna lukea lehdestä oman kuolinilmoituksensa. Ikävä vain, että hän on kovasti vielä elossa. Yläkerran naapurinsa Ansan kanssa tai pikemminkin johdolla hän alkaa selvittää, mistä on kyse. Kulo on kunniakkaan lääkärinuransa lisäksi ollut elokuvaohjaaja 1950-luvulla, mutta hänen ainoa elokuvansa Ihmisen veri katosi totaalisen mystisesti ennen ensi-iltaa.

Matkan varrella kohdataan monenlaisia Suomi-filmien diivoja ja päällepäsmäreitä. Samalla niin Ansan kuin Kulon menneisyys (ja miksei nykyisyyskin) alkaa hahmottua hieman terävämmällä piirrolla.

Pöyliön tekstiä lukee ilokseen: se on ilmavaa, hauskaa ja nokkelaa. Virkkeen alku voi johtaa lopun aivan toisaalle, mutta realiteetit pysyvät kyllä kohdillaan. Henkilöhahmot kuljettavat tarinaa kukin omaan suuntaansa, ja vaikka heissä on karikatyyrimaisia piirteitä, se ei haittaa vaan pikemminkin korostaa tarinan veijariluonnetta.

Ihmisen veri on yhtä aikaa arvoitus, perheromaani ja humoristinen kommentaari historiallista elokuvamaailmaa kohtaan. Kulo Taival on mainio päähenkilö, joskaan häntä heikommaksi ei jää ateettinen yläkerran Ansa, joka lopulta tietenkin on paljon muutakin kuin sivuhenkilönaapuri. Kulon omaa menneisyyttä avataan lapsuudesta alkaen, ja hänelle on 83-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt kertyä kovin monenlaisia kokemuksia. Perhe-elämä ei Kulolla ole mennyt ehkä ihan putkeen, ja vaikka se on osittain kovin traaginen, Pöyliö osaa asiansa ja kirjoittaa siitä hersyvästi.

Ei Ihmisen veri ehkä mikään unohtumaton lukukokemus ole, mutta se tarjoaa maukasta kotimaista proosaa, jossa virkistävästi kaupunkilainen nuori aikuinen ei märehdi ihmissuhteitaan ja valkokaulustöitään. Sen sijaan se kohdistaa lukijan katseen elämän erikoisiin piirteisiin, sivujuonteisiin, vääriin leikkauksiin ja kadonneisiin kohtauksiin. Ja tekee sen pilke silmäkulmassa.


Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2015
205 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Pasi Ahtiainen / Etelä-Suomen Sanomat

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 47. Hauska kirja.

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Alkaa olla sillä tavalla, että olen menettänyt sydämeni Terhi Rannelalle. Hänen kirjansa ovat kiinnostavia, vetäviä ja raikkaita. Niissä ei pönötetä, saarnata tai sekoilla. Huippua!

Jäämeri, jäähyväiset ja minä on Kerttu ja Mira -trilogian kolmas osa. Aiemmista osista olen kirjoittanut täällä ja täällä. Nyt minäkertojaksi pääsee Miran ystävä Ilari, joka on liikuntavammainen mutta sitäkin energisempi nuorukainen. Ilari on houkutellut Miran ja Kertun sekä veljensä Valtterin road tripille pohjoiseen: reitti kulkee Tampereen ja Rovaniemen kautta Kilpisjärvelle, Norjan Lappiin ja Inariin. Matkan varrelta Volvon kyytiin poimitaan myös Ilarin netti-ihastus Heta, jossa on ihmeellistä Lapin taikaa ja muitakin salaisuuksia...

Matkakertomuksena kirja toimii erinomaisen hyvin. Teksti kulkee osin Ilarin minäkerrontana, osin kaikkien mukana olevien matkapäiväkirjamerkintöinä. Ääni on uskottava ja hauska, juuri riittävän kepeä muttei ärsyttävästi höttöinen.

Rannela käsittelee myös vakavia asioita: erilaisia vähemmistöjä ja nuorenkin ihmisen tielle tulevia vastoinkäymisiä ja esteitä. Pidän kirjailijan tavasta yhdistää syvällisempiä teemoja rentoon meininkiin. Toisella tavalla rakennettuna tarina voisi käydä ahdistavaksi ja painavaksi, saarnaavaksikin. Nyt se on juuri sopia yhdistelmä isoja asioita ja nuoruuden iloa.

Porukka kohtaa matkansa varrella monenmoista, joista esimerkiksi akuutti rahapula nosti vinon hymyn lukijan kasvoille. Niinhän se menee, että matkabudjetti on ihan järkevä homma, vaikka kovin tylsältä ja aikuismaiselta tuntuukin. Pankkitilin pohjan häämöttäessä joutuu itse kukin vähän nieleskelemään. Matkaseurueen yhteishenki on mainio, heidän kanssaan voisi olla varsin mukavaa matkustaa. Kukaan ei pingota ylettömästi, ja erilaiset luonteet solahtavat hyvin yhteen – vaikka kyllä välillä kipunoikin.

Luulen, että Terhi Rannelan tyylissä on yksinkertaisesti jotain niin aitoa ja vilpitöntä, että se kolahtaa varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellekin. Tarinan jännite säilyy loppuun asti, lukeminen on mieluisaa ja lopun tullessa henkilöistä eroaminen haikeaa. Ilokseni kirjan lopussa on pieni katsaus tulevaan. Tulee olo, että vanhoille tutuille käy varsin mukavasti.

Suosittelen Rannelan tuotantoa lämpimästi. Onneksi hän on tuottelias kirjoittaja, ja minulla vielä monta lukukokemusta odottamassa.


Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2010
217 s.

Kirjastosta.

______

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain,

Kirjankansibingosta ruutu Sininen ja kolmas BINGO!

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Puuuuuuuuuh, sanoo opo viimeisen kokonaisen yhteishakuviikon jälkeen. Alan olla aika kuitti, mutta onneksi suurin osa urakasta on kunnialla takana. Tiistaihin asti on aikaa yrittää vielä muutaman hannailijan kanssa saada homma pakettiin. Yllätti jälleen raskaudellaan tämäkin sirkus, kyllä. Kylmä huurteinen odottaa saunavuoron päälle. Oijoi.

No niin. Työ on siis haitannut viime aikoina vapaa-aikaa ja lukuharrastusta olennaisesti. Jotain olen kuitenkin saanut maaliskuussakin luettua.

Caitlin Moran on brittiläinen toimittaja ja mediapersoona. Joskus taannoin tarttui divarista mukaan tämä näppärän näköinen Naisena olemisen taito, vaikka hieman vierastankin tuollaisia kasvokansikuvia.

Sisältöä ei tarvinnut vierastaa. Moran on kirjoittanut varsin mainion kirjan 2000-luvun naiseudesta, ja vähän 1990-luvunkin. Kyytiä saavat murrosiän muutokset, seurustelu, äiti- ja sisaruussuhteet, seksismi, työelämä, painonhallinta, alusvaatteet, muoti, häät, synnytys ja lapsettomuus. Noin esimerkiksi. Moran laittaa itsensä likoon ja käytää omaelämäkerrallisia aineksia häpeilemättä. Niitä lukiessa on samalla hauskaa pohtia, mitkä jutut ovat totta ja mitkä kenties hieman laveammalla pensselillä väritettyjä.

Feminismistä en ala sen kummemmin tässä keskustella. Sanokoon Moran sen puolestani:

"Tässä onkin näppärä tapa selvittää, oletko feministi. Työnnä käsi housujen kauluksesta sisään.
a) Onko sinulla vagina? ja
b) Haluatko päättää, mitä sillä tehdään?

Jos vastasit myöntävästi molempiin kysymyksiin, niin onneksi olkoon! Sinä olet feministi." (s. 89)

Noin.

Naisena olemisen taito on hauskaa luettavaa. Paikoin tyrskin ääneen. Toisaalta se on myös vähän itseään toistava: koska Moran kirjoittaa lähinnä itsensä kautta, jotkin teemat jatkavat kulkuaan läpi kirjan ja alkavat jo vähän kyllästyttää. Tyyli on kyllä kautta linjan hupaisa ja viihdyttävä.

Kirjassa on paljon hyviä pointteja. Kuinka helposti sitä jääkään jalkoihin sosiaalisissa kuvioissa, työssä tai seurustelusuhteissa, jos ei kunnioita itseään ja omaa sukupuoltaan tarpeeksi. Kuinka helposti sitä nielee seksistiset vitsit ja alistuu ties mihin. Murr.

Olen miettinyt sukupuoliasioita paljon töissä. Murrosiässä maailma on tietenkin mustavalkoinen ja niin kuuluukin olla, mutta toisinaan tekee mieli repiä (omia) hiuksia päästä, kun kohtaa esimerkiksi ammatinvalintaan liittyviä, kummallisia stereotypioita:

"Joo olen tyttö, ainoa vaihtoehtoni on lähihoitaja."
"Joo olen poika, kiinnostaisi hiusala, mutta se on niin gay, et emmä voi."

Ymmärtänette kaavan. Se alkaa jo valinnaisainevalinnoissa ja TET-paikkaa etsiessä. Jatkuu jatko-opintosuunnitelmissa ja työelämässä. Ei lopu koskaan.

En väitä, etteikö sukupuolten välillä olisi, pitäisi ja saisi olla eroja, mutta jotain tarttis silti tehdä, että reippaasti sukupuolittuneet työmarkkinat saataisiin ojennukseen ja ihmiset voisivat ihan omien mieltymystensä, edellytystensä ja taipumustensa perusteella valita ammattinsa ja työpaikkansa. Eivät vain siitä syystä, miltä alapää ja sen tuomat "yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ennakko-oletukset" näyttävät. Tässäkin edetään varmaan pienin askelin. Toivottavasti edes siten.

Naisena olemisen taito on tietenkin pohjimmiltaan jokaisessa naisessa itsessään. Moran ei säästele sanojaan, mutta kirjassa on silti varsin armollinen pohjavire. Jokainen saa olla sitä mitä on, kunhan on tosiaan sitä, mitä itse haluaa olla.

Ja esteet pitää potkia tieltään (korkkareilla tai maihareilla, kukin tyylillään), eikä antaa niiden pysäyttää. Ikinä.

Niin kerta.


Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
Suomentaja: Sari Luhtanen
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Schildts & Söderströms 2013
335 s.
How To Be a Woman (2011)

Divariostos.

_____

Ovat tätä muutkin lukeneet: Nenä kirjassa, kujerruksia, Ilselä, Pussinäädän kirjablogi, Kirjojen keskellä, No, But I Read the Book, Ihminen välissä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen listalta nappaan kohdan 31. Elämäntaito- tai self-help-kirja.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Ulkoasu: Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2012
319 s.

Kirjastosta.


Pohjois- ja Etelä-Suomi ovat jo jonkin aikaa olleet vähintäänkin henkisillä tukkanuottasilla: on huonosti suunniteltua aluepolitiikkaa, rajoituksia ja määräyksiä, nokkapokkaa ja ärsyyntymistä. Helsinkiin ei maalaisilla ole enää edes asiaa, vaan muuttaminen sinne on kaupungin ulkopuolelta kielletty. Onko siis ihmekään, että Pohjois-Suomen pinna paukahtaa poikki ja alue julistautuu itsenäiseksi. Syttyy sisälllissota.

Vastakkain ovat siis Etelä-Suomen joukot, "citykanit" ja Pohjois-Suomen joukot, "potut" – molemmat porukat saavat osansa tarinassa ja äänensä kuuluviin. Lisäksi on eräs jyväskyläläinen toimittaja Aino Riski, joka onnistuu kuin vahingossa ujuttautumaan saamelaisten vapautusrintaman sisäpiiriin. Ainon ura lähtee nousukiitoon yhtä vauhdilla kuin pohjoinen valuu kohti etelää kamikatze-henkisten moottorikelkkajoukkojensa johdolla. Samaan aikaan helsinkiläinen alikersantti Jesse Purola yrittää pitää omat miehensä kurissa ja nuhteessa, mikä ei kuitenkaan ehkä luonnistu yliopiston koulutussuunnitelijalta yhtä hyvin kuin Tuntemattoman sotilaan Koskelalta.

Kiinnostuin Terveiset Kutturasta -kirjasta jo kun se ilmestyi 2012, mutta jostain syystä otti aikansa ennen kuin se päätyi kirjastosta mukaani. Tämä lukemani pokkaripainos on varsin tuore ja siinä on mukana lukunäyte myös tulevana syksynä ilmestyvästä Heikkisen seuraavasta romaanista. En kylläkään lukenut sitä.

Olen vähän pettynyt Kutturaan. Odotin jotain hervotonta, mutta lopulta kirja ei herättänyt kovin kummoisia tuntemuksia suuntaan eikä toiseen muutamaa vinoa hymyä lukuunottamatta. Jesse Purola on toki mainio hahmo: plösö valkokaulustyöläinen, aivonsa sotaviihteellä turruttanut ja Koskelan kunniaan fiksaation kehittänyt helsinkiläistynyt maakunnan poika, jolla on suuria vaikeuksia motivoida tai hallita joukkoja organisaatiouudistuskokemuksistaan huolimatta, tai juuri siksi.

Muuten kirjassa on jotenkin hieman pinkeä tunnelma. Aivan kuin tarinan ei uskottaisi kannattelevan itse itseään loppuun saakka, vaan varmuuden vuoksi on venytetty vitsejä ja oiottu koukkuja. Saamelaisista annettu kuva on aika tylsä, juuri sellainen kuin voi odottaakin. Poikkeuksen tähän tekee hulvaton Toni Morottaja, Napapiirin Ice Cube, (yli-)innokas rap-musiikin ystävä. Morottajan ja etelän joukoissa taistelutiensä aloittaneen somalialaistaustaisen Abdin kohtaaminen on yksi kirjan parhaita kohtauksia.

Ongelmana taisivat olla sekä omat ennakko-oletukseni että väärä kohderyhmä. Olen kyllä olettanut diggaavani kotimaisesta mieskirjallisuudesta, eikä sotakaan (enää) ole aiheena punainen vaate, mutta jotenkin minulla oli lukiessa koko ajan vähän vaivaantunut olo. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu ihan minulle, näin se vain on. Ja miksipä olisi pitänytkään, en minä sillä. Mutta satuin vain luulemaan, että olisi.

Teksti on jouhevaa ja Heikkinen tykittää menemään vauhdikkaasti ja turhia kursailematta. Voin hyvin kuvitella tämän kirjan uppoavan moneen lukijaan ongelmitta. Terveiset Kutturasta on omalla tavallaan, kaiken huumorinsa ja nenäkkyytensä alla myös kantaaottava ja erittäin napakasti ajan hermolla oleva teos.

____

Luettu myös näissä blogeissa: Nenä kirjassa, Sallan lukupäiväkirja, Taikakirjaimet, Luettua elämää, Kirjanurkkaus, Savannilla, Lopunajan lauseet, Booking it some more, Tarinauttisen hämärän hetket, Kirjojen keskellä ja Kulttuuri kukoistaa.

Terveiset Kutturasta kasvattaa kirjapottiani Ihminen sodassa -haasteessa.

Typerä Typerysten salaliitto

John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto
Suomentaja: Margit Salmenoja
Ulkoasu: Sakari Tiikkaja
Karisto 2010
424 s.
A Confederacy of Dunces (1980)

Kirjastosta.


Kaikenlaista moskaa sitä ihminen tuleekin lukeneeksi listahulluudessaan ja periksiantamattomuudessaan. Olen suuresti tykästynyt jenkkikirjallisuuteen ja päättänyt, että luen mahdollisimman paljon Pulitzer-palkittuja romaaneja, etenkin suomennettuja, koska suomeksi tykkään lukea. Pahaa-aavistamattomana nappasin sitten tämänkin, vuonna 1981 Pulitzerin arvoiseksi määritellyn opuksen kirjastosta mukaani.

Huh huh.

Huh huh, ma sanon.

Typerysten salaliitto sijoittuu New Orleansiin ja se kertoo pääpiirteissään Ignatius J. Reilly -nimisestä intellektuellista, omahyväisestä ja sosiaalisesti täysin kyvyttömästä ääliöstä. Ignatius on valtavan ylipainoinen, laiska ja ylimielinen. Hän asuu edelleen kolmekymppisenä köyhän äitinsä luona, eikä ole viitsinyt yliopistosta valmistuttuaan mennä esimerkiksi töihin. Kun rouva Reilly sitten kolhii vahingossa autollaan toista ja joutuu vahingonkorvausvaatimusten kohteeksi, Ignatiuksen on vyötettävä kupeensa ja etsittävä töitä. Niitä löytyy muun muassa Levyn Housut -nimisestä housutehtaasta, jossa Ignatius ehtii aiheuttaa lyhyehkön uransa aikana muun muassa työntekijöiden kapinan ja oikeusjutun. Tehdastyön jälkeen Ignatius kokee uran makkaranmyyjänä ja sotkeutuu samalla erinäisiin rikoksiin ja virhearviointeihin.

Ignatius Reillyn ohella kirjassa tutustutaan Levyn Housujen omistajaperheeseen, Reillyjen naapurustoon, epäonniseen komisarioon, Ignatiuksen vihan ja rakkauden kohteena olevaan opiskeluaikaiseen ystävään/viholliseen Myrnaan, erään räkälän omistajaan ja työntekijöihin ja ties kehen vielä.

Typerysten salaliitto on ehdottomasti yksi typerimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Siinä ei ole mitään minua kiinnostavaa, sen kieli ja kerronta on tempoilevaa ja sen henkilöhahmot ovat todella epämiellyttäviä joka iikka. Kirjan dialogi on ilkeää ristiinpuhumista, tahallista väärinymmärtämistä ja kaikilla tasoilla jokaista osapuolta epäkunnioittavaa.

Juoni lähtee avautumaan Ignatiuksen ympäriltä, mutta ikävä kyllä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kuinka väärinymmärretyksi neroksi itsensä tunteva mulkku yrittää pumpata vielä vähän ymmärrystä reppanalta äidiltään ja muulta ympäristöltään. Kirjan tapahtumat etenevät kyllä jonkinlaisen kuvion mukaisesti, mutta minulta meni aivan ohi se, mikä kirjan pointti oikein on.

Ilmeisesti kyse on jonkinasteisesta kulttiteoksesta, joka on kaiken maailman "Tämä kirja on luettava ennen kuin kuolen" -listoilla, mutta minun on kyllä todettava, etten ollenkaan ymmärrä miksi näin on. Kirjan taustalla on kyllä kulttimainetta vauhdittavia tapahtumia, sillä John Kennedy Toole teki itsemurhan vuonna 1969 yritettyään sinnikkäästi mutta tuloksetta saada kirjaansa julkaistua. Se julkaistiin lopulta vasta kymmenen vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Ja se Pulitzer. Mitä ihmettä? Levätköön John rauhassa, mutta siitäkin huolimatta tämä kirja on surkea.

Kirja on omalla tavallaan ilkeän kriittinen ja kaiketi sen pohjavire on terävä, jos sitä osaisi tulkita. Kaikessa inhorealistisuudessaan (railakasta masturbointia, eritteitä, ihmiskehon "ihmeellisyyksiä", likaisten lakanoiden tarkkaan kuvattua uudelleenkäyttöä jne.) siinä voisi olla jotain, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Lukufiilis oli pääasiassa sekoitus inhoa, pitkästymistä, ärtymystä ja turhautumista.

Pettymyksestä huolimatta on todettava, että vaikka joku olisi varoittanut minua tästä etukäteen, olisin luultavasti silti lähtenyt yrittämään. Mikäänhän ei ole hauskempaa, kuin uhmata hölmöjä ohjeita ja (kenties) hyvää tarkoittavia sääntöjä. Ehkä jostain samantapaisesta oli kyse silloinkin, kun John Kennedy Toole Typerysten salaliittoa kirjoitti.

____

Kirjaurakka-blogissa ei myöskään hihkuttu riemusta tämän kirjan äärellä.

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater eli Helmiä sioille
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2010 (1. painos 1972)
215 s.
God Bless You, Mr. Rosewater or Pearls Before Swine (1965)

Kirjakauppaostos.


Rosewater-säätiön originelli miljonäärijohtaja Eliot Rosewater on erikoinen mies. Hänellä on rahaa kuin roskaa, mutta mies ei halua tahkota sitä lisää, vaan pikemminkin jakaa sitä mahdollisimman nopeasti pois. Hän on muuttanut vallan ytimestä ja bisneksen kourasta asumaan Rosewaterin pikkukaupunkiin, jossa huolehtii kaupunkilaisista parhaan kykynsä mukaan esimerkiksi ylläpitämällä vuorokauden ympäri toimivaa, muun muassa itsemurhien ehkäisyyn tähtäävää puhelinlinjaa ja tukemalla sydämestään kaupungin palokuntaa. Mikään inhimillinen pyyntö ei ole Eliot Rosewaterille vieras, eikä hän käännytä hätää kärsiviä oveltaan.

Nuori lakimiehenplanttu Norman Mushari työskentelee Rosewater-säätiön asioita hoitavassa asianajotoimistossa. Hän pääsee jymyjutun jäljille: voisi olla mahdollista syrjäyttää säätiön päämies ja nostaa samaan tehtävään joku Musharille suotuisampi henkilö. Enää täytyy vain todistaa Eliot Rosewater mielenvikaiseksi. Ja eikö sikarikkaan henkilön yletön rahanjako ole ainakin aivan selvä merkki sellaisesta?

Kurt Vonnegut on kiehtova kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut vasta aikuisiällä. Olen kuullut, useammaltakin henkilöltä, että Vonnegutin lukeminen nuorena on jollain tapaa saattanut räjäyttää tajunnan. Se on helppo uskoa, onhan mies suoranainen 1960- ja 1970-lukujen kulttikirjailija.

Itse olen nyt lukenut kolme Vonnegutin teosta: Kissan kehdon, Teurastamo 5:n ja tämän.

Tämän otannan perusteella on tehtävä se päätelmä, että olen tykästynyt, mutten missään määrin häkeltynyt tai ylitsevuotavan vaikuttunut. Ja kieltämättä olo on hieman pettynyt. Onko vika lukijassa? Jotenkin ajattelisin, että kai minun pitäisi olla Vonnegutin pauloihin vietävissä, jotakuinkin tismalleen oikeaa kohderyhmää. Vaikuttaako ikä? Erilainen maailma?

Njäh. Tuntuu hassulta, että tällainen aihe herää kysymyksiä omasta lukijuudesta. Mikä saa asettamaan itselleen ehtoja, kuvittelemaan, että tietynlaisista kirjoista tai kirjailijoista pitäisi pitää?

Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater on vekkuli kirja, joka kertoo ihmisenä olemisesta, modernista yhteiskunnasta, rahasta, ahneudesta sekä hyvin- ja pahoinvoinnista. Henkilöhahmot ovat hupaisia, samaan aikaan monikasvoisia ja karikatyyrimäisiä, eikä heistä saa oikein kiinni. Yhteistä kirjan ihmisille lienee, että he ovat aika tavalla surkeita hoitamaan perhe- ja ihmissuhteitaan.

Vonnegut pyörittää sekä lukijaa että kirjan tapahtumia tasan mielensä mukaan. Heittää koukun sinne ja nappaa toisen täältä. Paikoin teksti on tempoilevaa ja kohtaukset lyhyitä, välillä vilkaistaan sotamuistoihin ja välillä perhehistoriaan. Vaikka lukijan ote välillä herpaantuisi ja kiinnostus siirtyisi muualle kuin kirjan tarinaan, jollain kummallisella tavalla se kuitenkin vetää takaisin puoleensa. On saatava tietää, kuinka Rosewaterien itsensä ja Rosewaterin kaupungin oikein käy.

Tällä hetkellä suhteeni Kurt Vonnegutiin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta olen pitänyt hänen kirjoistaan, toisaalta en löydä itsestäni tai niistä hurmosta, jollainen ymmärtääkseni on jossakin olemassa. Kai se on vain hyväksyttävä, ettei kaikki kolahda, ei edes sellainen todennäköinen.

Mutta voin minä tätä lisääkin lukea, ei sillä. Ja ihan mielelläni vielä.

Kenties jossain odottaa vielä se minunkin katu-uskottava kulttikirjailijani.

___

Muualla: Einesbaari, Tarinauttisen hämärän hetket