Ihastuksia ja vipinöitä särmällä ja ilman

Luin lyhyen ajan sisällä kaksi nuortenkirjaa, joissa ihastuminen ja ihmissuhteet nousivat olennaiseen rooliin. Poikkeuksellisesti niissä ei myöskään ollut minkäänlaisia fantasian, scifin tai spefin elementtejä, joten siksikin tuntuu luontevalta hieman vertailla niitä toisiinsa. Onko muuten niin sanottua realistista nuortenkirjallisuutta julkaistu viime aikoina juurikaan? Tuntuu, että lähes kaikessa on jotakin realismin rajoja venyttävää mukana – vai onko näkökulmani jotenkin vajavainen? Ehkä se on. Toisaalta mitä nyt olen nuorten kanssa jutellut, juuri sellainen luettava heitä tuntuu kiinnostavankin, joten mikäs siinä. Itse kuitenkin kaipaan ajoittain ihan tavallista elämää, kirjoissakin.

Terhi Rannela on kotimaisia nuortenkirjailijasuosikkejani, hänellä on kirjoissaan freesi ote, eikä saarnaamiselle tai lässyttämiselle jää sijaa. Scarlettin puvussa on vuonna 2011 julkaistu nuortenkirja, joka kertoo Tuulen viemäätä ja Vivien Leighiä rakastavasta lukion tokaluokkalaisesta Viivi Lintusesta. Viivi pitää muotiin ja pukeutumiseen liittyvää blogia Scarlettin puvussa (jolla on muuten kahdehdittavan vilkas kommenttiosio!) ja odottaa innolla tulevia vanhojentansseja. Tai siis lähinnä hän ei muuta teekään kuin odottaa niitä.

Ongelmaksi vain muodostuu tanssipari: Viivin vuosikausia jatkunut on-off-suhde Akiin saa kesällä lopullisen pisteensä, kun Aki kihlautuu Olivian kanssa. Ihan tuosta vain! Viivillä riittää siis päänvaivaa. Akin ja Olivian kihlajaisjuhlissa Viivi koettaa saada asioita selvitettyä, mutta oikeastaan sotkee ne entistä pahemmin. Hän myös tapaa epäsuotuisissa olosuhteissa uppo-oudon pojan Rekon, joka vaikuttaa ärsyttävän omahyväiseltä ja itsevarmalta.

Kouluvuosi alkaa ja Viivin on ratkaistava tanssipariongelma. Reko paljastuu osapuilleen mukiinmeneväksi tanssipariksi, ja itse asiassa myös suhteellisen siedettäväksi deittailukumppaniksi. Silti Viivi ei voi olla katkeroitumatta, kun Akin ja Olivian yhteiselo vaikuttaa pelottavan vakaalta. Onneksi on blogi, ystävät Jessika ja Sara sekä ymmärtäväinen äiti ja mumma, teatteri-ihmisiä molemmat. Tosin lisästressiä aiheuttaa rakkaan kotitalon Villa Viisaan yllä leijuva uhka, sillä kaupunki suunnittelee sympaattisen puutalokorttelin jyräämistä maan tasalle kerrostaloalueen tieltä.

Vanhojentanssit lähenevät ja Viivi pyörittelee monenlaisia kuvioita yhtä aikaa. Miten käy, kun tanssiaispuvun nyörit on aika kiristää ja ihmissuhteet ovat solmussa pahemmin kuin koskaan?

Scarlettin puvussa on kepeä, vaivaton lukukokemus, joka solahtaa lukiolaisten elämään nikottelematta. Viivi on persoonallinen päähenkilö, jossa on samaan aikaan tiukkaa luonnetta ja itsekästä lapsellisuutta – sopivan ristiriitainen siis! Kirja on oiva kumarrus Tuulen viemään suuntaan, mutta auennee hyvin sellaisellekin lukijalle, joka ei ole tuota klassikkojärkälettä lukenut. Itse luin sen vasta tänä kesänä, joten viitteet löysivät maalinsa sangen sujuvasti tuoreiden lukumuistojen ansiosta.

Suosittelen ihmissuhdekuvioista, vanhojentansseista, lukiolaiselämästä ja elämänilosta nauttiville lukijoille.


Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Otava 2011
208 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja

Toinen haaviin osunut ihmissuhteisiin keskittyvä romaani on Hellevi Salmisen Hello, I love you. The Doorsin biisistä nimensä saanut kirja käsittelee homoseksuaalisuuden heräämistä ja ensimmäistä rakastumista.

Luukas ja Emmi ovat tunteneet pikkunatiaisista alkaen. Lukioikäisiksi ehdittyään välit ovat jo hieman viilenneet, vaikka yhteyttä pidetään paljon edelleen muun muassa uurperhekuvioiden vuoksi. Luukakselle Emmi on kuin sisko, mutta Emmi on puolestaan ihastunut Luukakseen.

Molemmat perheet viettävät juhannusta maalla, ja mukaan liittyy myös Luukaksen kummisetä ranskalaisen vaimonsa ja vaimon lukioikäisen pojan Danielin kanssa. Luukas huomaa olevansa ihastunut Danieliin. Kolmiodraama on valmis alkamaan.

Tai oikeastaan se on nimenomaan valmis jo, sillä eihän tilanteella ole mitään mahdollisuutta muuttua toisenlaiseksi. Luukas ja Daniel pitävät toisistaan, eikä Emmillä ole tilanteessa mitään tekemistä. Kesäloman vieton jälkeen Luukas ja Daniel pitävät yhteyttä, ja kun Luukas lähtee isänsä kanssa jouluksi Pariisiin, on mahdollisuus testata, kantaako kesäihastus pidemmälle.

Hello, I love you on nopeasti luettu, ja vielä nopeammin sen unohtaa. Kirjassa ja tarinassa ei ole oikeastaan mitään erityisen mieleenpainuvaa. Luukas on hahmona sympaattinen, mutta hänen isosta elämänmuutoksestaan ja identiteetin heräämisestä ei irtoa juuri mitään. Tarina on hyvin tasainen. Siinä on lyhyet luvut, nopeat vaihdokset ja ellei loppuvaiheen keskustelua isän kanssa lasketa, siinä ei ole juuri minkäänlaista draamaa, vaan kaikki on hyvin selvää alusta asti. Ohimenevä lukukokemus.

Siinä missä Terhi Rannelan romaanissa on jotain perhosenkevyttä, viihdyttävää ja tarttumapintaa, Salmisen kirja tuntuu silmien ohi vilistävältä mainoskatkolta. Ohut, helpostiluettava kirja saattaa houkutella hieman heikompia lukijoita luokseen, ja jos se siinä onnistuu, hieno juttu. Tarina olisi kuitenkin kaivannut aimo ripauksen lisää pippuria.


Hellevi Salminen: Hello, I love you
Otava 2013
126 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Notko, se lukeva peikko, Yöpöydän kirjat, Kirjaston kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Suomi(ko) 100 (seksuaalivähemmistöt)  

Kukko kainalossa kahteen uuteen maahan

Sannabananan mainio Kukko kainalossa -haaste on pyörinyt tammikuun lopulta asti, mutta aika kankeasti olen päässyt sen kyytiin. Toukokuussa luettavakseni päätyi kuitenkin jopa kaksi Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa romaania, jes!

Tash Aw on malesialaissyntyinen, sittemmin brittiläistynyt kirjailija, jonka esikoisteos Silkkimies on ollut kansainvälinen menestys ja palkittu ilmestyttyään vuonna 2005 Whitbread-palkinnolla.

Silkkimies kertoo köyhistä oloista ponnistaneen Johnny Limin tarinan kolmesta eri näkökulmasta. Kertojina ovat Johnnyn poika Jasper, vaimo Snow ja ystävä Peter. Oliko Johnny häikäilemätön lurjus, avuton puoliso vai luotettu ystävä? Kaikkea sitä? Vai jotain ihan muuta?

Tapahtuma-aika ja miljöö ovat 1900-luvun alkupuolen Malesia, joka noin lähtökohtaisesti on minulle aivan tuntematon seutu. Tarina imaisi mukaansa ja annoin sen viedä. Ensimmäinen osio on Jasperin kertoma, katkerahko tilitys isänsä elämästä tämän hautajaisissa. Köyhästä kiertolaisesta kangaskauppiaan kisälliksi, kommunistiksi ja sittemmin silkkitehtaan johtajaksi noussut Johnny ei poikansa silmissä ole maan matosta kummempi, vaan surkea isä ja mies. Asenteesta huolimatta Johnnyn elämä aukeaa lukijalle vähitellen, ja monia kiinnostavia puolia paljastuu niin miehestä itsestään kuin ympäristöstä, jossa hän on pitkän elämänsä elänyt.

Kirjan toinen osio koostuu Johnnyn vaimon Snown päiväkirjamerkinnöistä syksyltä 1941, jolloin Johnny ja Snow ovat vastanainut pariskunta. He lähtevät eräänlaiselle häämatkalle muutaman tuttavansa kanssa, ja matkasta tulee melkoisen mystinen seikkailu. Snown merkinnät kertovat karusti avioliiton lähes varmasta epäonnistumisesta ja toisaalta tunteiden monikasvoisuudesta. Traagisuutta lisää lukijan tieto siitä, että jo seuraavana syksynä Snow on kuollut lapsivuoteeseen. Osiossa on jotain Lost-sarjan henkistä, sillä retkikunta päätyy salaperäiselle saarelle, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Viimeisenä Johnnysta kertoo hänen brittiystävänsä Peter, joka on jo vanha mies katolisessa vanhainkodissa, mutta muistaa terävästi 1940-luvun tapahtumat. Jälleen lukija joutuu vastaanottamaan uuden näkökulman ja kuvan Johnnysta. Aw rakentaa tarinankulun kiehtovan mystiseksi ja arvoitukselliseksi, eikä tarjoile suoria vastauksia lukijan helpotukseksi. Omaa päätä pitää hieman raapia, jotta on edes jonkinlaisessa ymmärryksessä siitä, mitä on tapahtunut.

Silkkimies ei ole aivan kepoisinta kesäluettavaa, mutta se on oivallinen romaani, jossa hyödynnetään hienosti usean näkökulman kerrontaa ja vähittäistä kokonaisuuden muodostumista. Sangen eksoottinen miljöö tarjoaa oman ilonsa, kun tropiikkiin tottumaton lukija kohtaa sadekauden mutavellin, moskiittoverkot ja runsaan kasviston.


Tash Aw: Silkkimies
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
329 s.
The Harmony Silk Factory (2005)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetut 2006–2011

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Malesia), 69. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Terhi Rannela on yksi kotimaisista kirjailijasuosikeistani, mutta jostain syystä hänen vuonna 2013 ilmestynyt romaaninsa Punaisten kyynelten talo on jäänyt toistaiseksi lukematta. Vaan nyt korjasin tämän epäkohdan.

Punaisten kyynelten talo on väkivaltaista ja karua luettavaa. Se kuvaa punakhmerien aikaista kansalaisiin kohdistunutta vainoa ja kidutusta 1970-luvun Kambodzassa sekä tuon järkyttävän ajan perintöä uuden vuosituhannen alussa.

Kirjan alkuosa sijoittuu Tuol Slengin vankilaan, jossa entisen ministerin vaimo Chey Chan on vangittuna syytettynä maanpetoksesta ja Angkar-puolueen pettämisestä. Tarvitaan monia öitä kylmässä sellissä, lukemattomia kidutuksia ja vaatimuksia, ennen kuin Chey Chan murtuu. Myös Chey Chanin puoliso on vankina jossain toisaalla samassa talossa. Pieni poikavauva on yksi syy, miksi Chey Chan jaksaa kamppailla niinkin pitkään. Perheen muut lapset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chey Chanin tytär Vanna elää vaimon ja perheenäidin arkea, mutta on osin kadonneiden muistojensa vanki, sillä hän ei tiedä, mitä vanhemmille ja pienelle veljelle todella tapahtui. Vannan puoliso kärsii niin ikään punakhmerien ajan varjoista, etenkin öisin, kun painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Miten sovittaa sovittamaton ja selvittää salattu? Voiko antaa anteeksi, miten saada mielenrauha?

Punaisten kyynelten talo on raaka kirja, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla olemaan mässäilemättä väkivallalla, vaikka suuresti sen ympärille rakentuukin. Se on vaikuttava, huolellisen tausta- ja tutkimustyön tulos ja romaani, joka paljastaa asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Siksi ne pitääkin tietää, uskaltaa lukea ja katsoa, vaikka fiktion kautta.

Vaikka tarinana vaikuttava onkin, kirjan henkilöt jäivät minulle etäisiksi. He ovat kuin näyttämöllä, etäällä ja tavoittamattomissa, vaikka etenkin Chey Chanin raastava tuska on kouriintuntuvaa. Kauheudestaan huolimatta pidin enemmän kirjan alkuosasta, sillä Vannan osuus 2000-luvulla ei ollut lainkaan niin tiivis ja hiottu, vaan hieman hapuileva ja moneen suuntaan kurottava.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on kirja, joka kannattaa lukea. Ihan vain siksi, jotta ymmärtäisi taas hieman enemmän maailmaa ja näkisi tarkemmin, myös lähelle.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2013
257 s., e-kirja

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Kambodza), 65. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Terhi Rannela: Frau

Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Alkaa olla sillä tavalla, että olen menettänyt sydämeni Terhi Rannelalle. Hänen kirjansa ovat kiinnostavia, vetäviä ja raikkaita. Niissä ei pönötetä, saarnata tai sekoilla. Huippua!

Jäämeri, jäähyväiset ja minä on Kerttu ja Mira -trilogian kolmas osa. Aiemmista osista olen kirjoittanut täällä ja täällä. Nyt minäkertojaksi pääsee Miran ystävä Ilari, joka on liikuntavammainen mutta sitäkin energisempi nuorukainen. Ilari on houkutellut Miran ja Kertun sekä veljensä Valtterin road tripille pohjoiseen: reitti kulkee Tampereen ja Rovaniemen kautta Kilpisjärvelle, Norjan Lappiin ja Inariin. Matkan varrelta Volvon kyytiin poimitaan myös Ilarin netti-ihastus Heta, jossa on ihmeellistä Lapin taikaa ja muitakin salaisuuksia...

Matkakertomuksena kirja toimii erinomaisen hyvin. Teksti kulkee osin Ilarin minäkerrontana, osin kaikkien mukana olevien matkapäiväkirjamerkintöinä. Ääni on uskottava ja hauska, juuri riittävän kepeä muttei ärsyttävästi höttöinen.

Rannela käsittelee myös vakavia asioita: erilaisia vähemmistöjä ja nuorenkin ihmisen tielle tulevia vastoinkäymisiä ja esteitä. Pidän kirjailijan tavasta yhdistää syvällisempiä teemoja rentoon meininkiin. Toisella tavalla rakennettuna tarina voisi käydä ahdistavaksi ja painavaksi, saarnaavaksikin. Nyt se on juuri sopia yhdistelmä isoja asioita ja nuoruuden iloa.

Porukka kohtaa matkansa varrella monenmoista, joista esimerkiksi akuutti rahapula nosti vinon hymyn lukijan kasvoille. Niinhän se menee, että matkabudjetti on ihan järkevä homma, vaikka kovin tylsältä ja aikuismaiselta tuntuukin. Pankkitilin pohjan häämöttäessä joutuu itse kukin vähän nieleskelemään. Matkaseurueen yhteishenki on mainio, heidän kanssaan voisi olla varsin mukavaa matkustaa. Kukaan ei pingota ylettömästi, ja erilaiset luonteet solahtavat hyvin yhteen – vaikka kyllä välillä kipunoikin.

Luulen, että Terhi Rannelan tyylissä on yksinkertaisesti jotain niin aitoa ja vilpitöntä, että se kolahtaa varsinaisen kohderyhmän ulkopuolellekin. Tarinan jännite säilyy loppuun asti, lukeminen on mieluisaa ja lopun tullessa henkilöistä eroaminen haikeaa. Ilokseni kirjan lopussa on pieni katsaus tulevaan. Tulee olo, että vanhoille tutuille käy varsin mukavasti.

Suosittelen Rannelan tuotantoa lämpimästi. Onneksi hän on tuottelias kirjoittaja, ja minulla vielä monta lukukokemusta odottamassa.


Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2010
217 s.

Kirjastosta.

______

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain,

Kirjankansibingosta ruutu Sininen ja kolmas BINGO!

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Ensinnäkin ilouutinen: perheeseeni on tullut uusi jäsen.

Ei, ei lapsia eikä uusia lemmikkejä, vaan ihastuttava vempain, Kobo Aura. Kannatti täyttää 30 vuotta ja käydä sitä ennen pikaviestipalvelun välityksellä "keskustelua hypoteettisesta lukulaitteesta" veljen vaimokkeen kanssa. Sellainenhan sieltä synttäripaketista sitten paljastuikin. Olen nyt ihaillut masiinaa muutaman viikon, ja omistan sille vielä ihan oman postauksenkin, mutta tiiviisti ilmaistuna: helkutin hyvin toimiva vehje, jota on helppo käyttää ja miellyttävää lukea.

Ensimmäisenä kirjana Koboltani luin Terhi Rannelan Taivaan tuuliin, joka oli jälleen kerran Elisa Kirjan tarjouksessa. Kyllä oli aivan eri meininki kuin kännykältä lukiessa, se on todettava. Olen pitänyt kännykkälukemista tähän saakka ihan siedettävänä, mutta on hyvin todennäköistä, että se puuha on tullut tiensä päähän. Niin paljon parempi tuo lukulaite on.

Mutta itse kirjaan.

Taivaan tuuliin on tarina Aurasta, joka jää nuorena äidittömäksi. Isä suree omaa suruaan ja unohtaa huolehtia tyttärestään kunnolla. Onneksi on sentään isovanhemmat, mutta eivät hekään ihmeisiin pysty. Aurasta kasvaa syrjäänvetäytyvä, yksinäinen ja varsin ihmisvihamielinen tyttö.

Auraa kiusataan rankasti alakoulussa, ja yläasteelle siirtyessään hän on jo täynnä patoutunutta vihaa. Ainoa kaveriksi laskettavakin lähtee muualle. Yksinäistä on. Toisaalta Aura on huippuälykäs ja vaatii paljon sekä itseltään että muilta. Kuolleen tutkijaäitinsä jalanjäljissä hän kiinnostuu terroristi Ulrike Meinhofista pakkomielteisesti: hän opiskelee terrorismiaiheesta kaiken, minkä irti saa ja jatkaa opintoja yliopistossa. Kun hän kohtaa teatteri-illassa hengenheimolaisensa Henrin, on symbioottinen rakkaussuhde valmis syntymään. Aura on valmis tekemään mitä vain Henrin vuoksi ja tämän pyytäessä. Vaikka tekemään itsemurhaiskun entiseen kouluunsa.

Terhi Rannela on superhyvä kirjailija, en voi muuta sanoa. Oikein harmittaa, että hän on liian nuori, jotta olisin itse saanut nauttia tuotannostaan sopivan ikäisenä. Tietenkään kirjallisuudella ei ole ikärajoja, mutta kyllä olisin varmasti digannut Rannelan kirjoista yläasteikäisenä. No, tyydyn diggailemaan niistä nyt aikuisena.

Taivaan tuuliin on vakava, surullinen ja ahdistavakin. Aura on erikoinen tyttö, johon on käytännössä mahdotonta tutustua. Hänen kiinnostuksenkohteensa ovat kapea-alaisia ja sama koskee ihmisiä, joiden kanssa hän suostuu olemaan tekemisissä: suhteet ovat väistämättä intensiivisiä ja voimia vieviä. Esimerkiksi historianopettajansa Aura saa työuupumuksen partaalle liimautuvaisuudellaan.

Ihan oma lukunsa on Henri, joka on täysin empatiakyvytön sosiopaatti. Hän hyväksikäyttää muita ja manipuloi ympärillään olevat ihmiset mitä oudoimpiin tekoihin. Aura on kokonaan Henrin vietävissä, ja lukija nieleskelee. Henriin on äärimmäisyyksistä huolimatta helppo uskoa. Hänenlaisiaan on. Valitettavasti.

Kirjaa lukiessa miettii, miksi Aura on sellainen kuin on. Onko hän sitä luonnostaan – taipuvainen äärimmäisyyksiin ja kapea-alaisiin kiinnostuksenkohteisiin – vai vaikuttaako äidin menetys niin ratkaisevasti tytön kasvuun ja kehitykseen, ettei sitä voisi muuksi muuttaa? Auran suurin tragedia on turvallisen aikuisen puute kasvuiässä. Äiti kuolee, isästä ei ole mihinkään, isovanhemmat eivät tyrkytä, opettaja käytännössä kiusaa Auraa, eikä ketään muuta ole.

Olisiko Auralla ollut mahdollisuus johonkin muuhun? Sitä jää pohtimaan, eikä vastauksesta voi olla varma. Aura katoaa käsistä kuin ei niissä koskaan olisi ollutkaan.


Terhi Rannela: Taivaan tuuliin
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2012 (1. painos 2007)
282 s.
E-kirja.

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Rakkaudesta kirjoihin, Vinttikamarissa, Saran kirjat, Kirjoitan ja luen, siis olen, Notko, se lukeva peikko.   

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2012
110 s.

Kirjastosta.


Olen alkanut fanittaa Terhi Rannelaa. Hänellä on totisesti sana hallussaan ja tähän mennessä lukemani kirjat ovat niin tiukkaa laatua, että en voi kuin hyristä tyytyväisenä. Lisää iloa tuo se, että Rannelan tuotanto on jo varsin laaja, ja minulla on vielä useampi kirja lukemista odottamassa.

Tällä kertaa tartuin lyhytproosakokoelmaan Yhden promillen juttuja. Se käsittelee nimensä mukaisesti alkoholia. Näkökulmia ja tyylilajeja on useita, ja niiden tasapaino on erinomainen. Alkoholia tarkastellaan niin ensikertalaisen, satunnaisen kokeilijan, vakiintuneen käyttäjän, ohikulkijan kuin alkoholistin omaisen silmien kautta.

Saarnaamaan ei missään vaiheessa lähdetä. Niin on hyvä.

Alkoholi on Suomessa kinkkinen aihe. Syksyn mittaan on ollut kaikenmoista viskikohua ja alkoholin mainossäädössuhinaa, ja säännöllisestihän päättäjät veivaavat alkoholilakia ees sun taas noin muutenkin. Pohditaan alkoholin vaikutusta kansanterveyteen ja yksilön elämänlaatuun, mietitään, mitä se tekee yhteiskunnalle. Kansaa kaitsetaan kuin lampaita – tai sitten ei.

Alkoholista voi puhua aina. Ja siitähän puhutaan.

Rannelan kirja käsittelee siis aihetta, jonka voisi ajatella olevan läpikaluttu. Mutta ei se vain ole, sen tämän kirjan 110 sivua 20 tekstiä osoittavat. Lähestymistapa on raikas (muttei sentään raivoraitis), eikä se latista. Tekstejä kannattanee lukea muutama kerrallaan, mutta minun oli pakko ahmaista kirja kerralla kokonaan. Riskikäyttöä? Onneksi kirjallisuudessa ei ole sitä vaaraa.

Yhden promillen juttuja kertoo tytöistä, pojista, kavereista, seurustelukumppaneista, isistä ja äideistä. Se kertoo myös kadunmiehistä ja sekakäyttäjistä. Kahdessa mieleenpainuvassa tarinassa kohdataan satunnainen kulkija, mutta tunnelma ja kohtaaminen ovat hyvin erilaiset. On rantojen mies, josta taiteilijanalku saa mallin piirustukselleen. Toisaalla bussissa viereen istuu sekakäyttäjä, jolle tyttö panee lopulta hanttiin, kuten jokainen selvin päin liikkuva lienee joskus toivonut itsekin uskaltavansa tehdä.

Tätä kirjaa voi lukea monella tavalla. Yhtäältä se on monipuolinen ja -ilmeinen lyhytproosateos, jota lukiessaan voi vain nauttia oivaltavasta kielestä ja rakenteista. Toisaalta se on kantaaottava, pohdituttava ja valitettavan usealle suomalaisnuorelle (ja muunkin ikäiselle lukijalle) liian omakohtaisesti tuttu aihepiiriltään.

Suosittelen tutustumaan. Vaikka vain paloina kerrallaan. Kohtuudella, niin kuin muutakin on syytä nauttia tässä elämässä.

_____

Muualla blogattua: Kannesta kanteen, Tarinoiden taikaa, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Luen ja kirjoitan, Kaiken voi lukea!, Kirjakaapin avain, Mari A:n kirjablogi, Ajatuksia kirjamaasta ja Notko, se lukeva peikko.

Yhden promillen juttuja sopii erinomaisesti pojillekin luettavaksi, joten liitän sen osaksi Pojat, lukemaan! -haastettani.    

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2011 (1. painos 2009)
E-kirja

E-kirjaostos.


Ysiluokkalainen Mira on niin sanotusti jännän äärellä: hän on lähdössä ensimmäistä kertaa kunnolliselle ulkomaanreissulle, eikä kohde olekaan kuin ihmeellinen Intia. Kyse on Miran tyttöystävän Kertun äidin Kaarinan 45-vuotissyntymäpäivämatkasta. Mira odottaa reissua innolla. Kaksi viikkoa Kertun, Kaarinan ja Kaarinan mukavan miesystävän seurassa kaukana koti-Suomen pakkasista ja omista mutkikkaista uusperhekuvioista. Mitä relausta! Ehkä reissusta löytyisi inspiraatiota kuviskoulun päättötyöhönkin.

Tutustuin Kerttuun ja Miraan vasta viime kuussa, ja kun minulle selvisi, että heidän tarinalleen on jatkoa, ei tämän kakkososan hankkimisessa kauaa nokka tuhissut. Tällä kertaa näkökulma on tosiaan tuiskahtelevan Kertun sijaan rauhallisemman Miran, joka ei tosin hänkään mikään tapetinvärinen tyttö ole, päin vastoin. Taiteellisempi ja herkempi luonne tuo tyttöjen suhteeseen ihan uudenlaista sävyä, ja Mira on tässä kirjassa huomattavasti kiinnostavampi kuin ensimmäisessä osassa, jossa hän jää hieman taustalle.

Miran perhekuviot eivät ole yksinkertaisimmasta päästä. Hän asuu isänsä, äitipuolensa ja kahden pienen velipuolensa kanssa. Suhde äitiin ja tämän kanssa asuvaan siskoon on vähän etäinen. Miran isä on ihan sympaattinen luontomies, mutta hänellä on myös vaikeuksia pitää uusperhekuviota kasassa. Mira joutuu paikoin aika ikävästi äitipuolensa passuuttamaksi, ja toisaalta Miran on mahdotonta ajatellakaan kertovansa kotona sitä tärkeintä asiaa itsestään: että Kerttu on paitsi paras ystävä, myös ennen kaikkea oma rakas.

Suurin osa kirjasta sijoittuu Intian matkalle. En ole itse ikinä Intiassa käynyt, ja minuun kirjan tarjoama värikäs kuva upposi ihan täysin. Seurue matkustaa siisteillä alueilla hyvissä hotelleissa, mutta maan epätasa-arvoisuus ja rumakin puoli tulevat silti selväksi ilman, että kurjuutta hierottaisiin henkilöiden tai lukijan naamaan. Raikas mutta näpäkkä ote hankalaan teemaan – tykkään.

Samalla Mira käy läpi omia tulevaisuudensuunnitelmiaan ja pyrkimyksiään. Hän on kuvataiteellisesti lahjakas ja haaveilee sekä kuvataiteilijan että vaatesuunnittelijan urasta. Suomeen palaamisen jälkeen onkin luvassa peruskoulun loppurutistus ja kuvislukion pääsykokeet. Isoja asioita, joihin onneksi on ammennettavaa, kun on käynyt maailman toisella puolella. Oma näyttely intialaisessa ravintolassakin on melkoinen unelmien täyttymys. Töyssyjäkin tulee. Perhekuviot ovat mennä pahasti solmuun, mutta onneksi asiat myös ratkeavat, vaikkei nöyryys olekaan kellekään asianosaiselle ihan kaikkein helpoin asia kestää.

Näkisin, että Goa, Ganesha ja minä on raikas ja positiivinen kirja, jossa käsitellään isoja asioita niin, ettei kellekään tule tuputettu olo, mutta toisaalta mitään ällösöpöilyäkään ei harrasteta. Realismia, todentuntuisuutta, aitoutta. Se on melkoinen suoritus, ja kiitän siitä Terhi Rannelaa. Ja vielä on tarinan kolmas osa lukemistaan odottamassa...

_____

Myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Mari A:n kirjablogissa on kirjoitettu tästä kirjasta.

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä (ja Vive la France!)

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2008

E-kirja kirjastosta.


Tamperelainen Kerttu on juuri täyttänyt viisitoista ja eronnut tyttöystävästään Mirasta, tekstarilla. Onneksi kirjailijaäiti on varannut syyslomamatkan Amsterdamiin, jonka aikana Kerttu saa toivoakseen ajatuksensa järjestykseen. Miran kanssa nolosti päättynyt suhde kalvaa Kertun mieltä, ja samalla netti-ihastus Jimi vilkkuu kuvakkeena Mesessä. Kenestä Kerttu tykkää ja kenen kanssa haluaa olla? Tykkääkö hän tytöistä vai pojista vai molemmista?

Isoja juttuja pohdittavaksi, mutta onneksi kaupunkilomalla on myös muuta ajateltavaa. Äidin seura ei ehkä ole teini-ikäiselle sitä kaikkein mieluisinta, mutta toisaalta mutsilla saattaa olla joskus ihan järkeviä pointtejakin. Suurkaupungin vilinässä Kerttu tutustuu kahviloihin, Punaisten lyhtyjen alueeseen ja paikallisiin nuoriin. Menevä neiti kaiken kaikkiaan!

Loma ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Kotona odottaa selvitettävä sotku ja muitakin yllätyksiä.

Selailin päivänä eräänä kirjaston e-kirjakantaa ja eteeni pompsahti Terhi Rannelan Amsterdam, Anne F. ja minä. Virkeä kansikuva sai tekemään nopeita päätöksiä ja lainasin kirjan.

Kyllä muuten kannatti! Rannelan teksti on sujuvaa ja soljuvaa, sitä lukee ilokseen. Päähenkilö Kerttu on pippurinen ja suloinen, erittäin aidon teinitytön kuuloinen. Pikkuvanha ja kypsyvä, kriittinen ja vielä vähän lapsellinen. Yksinkertaisesti mainio!

Tarina on nopeasti selvitetty, ja sen juonikuvio on miellyttävän simppeli. Mukaan ei ole ahdettu liikaa kurveja ja käännöksiä, vaan periaatteessa lyhyessä ajassa saadaan käsiteltyä monta keskeistä asiaa ilman, että kokonaisuus tuntuisi sen enempää täyteen ahdetulta kuin vajaalta. Tämä on tällaisenaan toimiva paketti.

Aiheista keskeisin taitaa olla Kertun pohdiskelu itsestään ja olemuksestaan. Kenestä kiinnostuu, kenestä ei, ja miksi niin on? Yllättävän hengenheimolaisen hän löytää äitinsä tuputtamasta Anne Frankista, sillä Nuoren tytön päiväkirjassa pohditaan myös hetkellisesti kiinnostusta omaan sukupuoleen. Melkoinen koukutin, joka luultavasti houkuttaa jokusenkin kirjan lukijan toisen maailmansodan aikaisen päiväkirjan äärelle. Myönnetääköön, että kuulun samaan joukkoon, sillä tuo klassikko on minulta edelleen lukematta. Nyt kaivoin sen kirjahyllystä. Lopultakin.

Amsterdam, Anne F. ja minä on raikas, tasapainoinen ja laadukas nuortenkirja. Se ei pureskele valmiiksi, vaan antaa piikkien olla paikoillaan, mutta on kuitenkin helposti lähestyttävä ja taitavasti kirjoitettu tarina.

Se on myös koukuttava, koska jatko-osa Goa, Ganesha ja minä on jo lukulistalla.


Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi.

_____

Anna minun lukea enemmän -blogissa avattiin vajaa vuosi sitten ranskalaiseen kirjallisuuteen keskittyvä lukuhaaste Vive la France!. Innolla osallistuin siihen, sillä pidän tällaisista maa-/kulttuuriteemaisista lukuhaasteista (ja kaikista muistakin, ei siinä).

Vajaan vuoden aikana luin kymmenen ranskalaiseksi laskettavaa kirjaa:

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja (La Suite Française, 2004/2005)

Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise, 2011/2012)

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson, 2006/2010)

Marguerite Duras: Rakastaja (L'Amant, 1984/1985)

J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto (Ritournelle de la faim, 2008/2009)

Vercors: Meren hiljaisuus (Le silence de la mer, 1951/1985)

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti (Das Lächeln der Frauen, 2010/2013)

Hélène Grémillon: Uskottuni (Le Confident, 2010/2012)

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa (Le diable au corps, 1923/1958)

René Daumal: Mont Analogue. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus (Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques, 1944/2014)

Erityisesti nostaisin esiin Irène Némirovskyn Ranskalaisen sarjan, J. M. G. Le Clézion Alkusoiton sekä Vercorsin Meren hiljaisuuden. Myös René Daumalin erikoinen ja kiehtova Mont Analogue oli kutkuttava lukukokemus.

Ranskalainen kirjallisuus ei ollut vierasta aiemminkaan, mutta tämä haaste innosti kokeilemaan uusia tuttavuuksia ja auttoi löytämään suoranaisia aarteita. Ei ollenkaan hassummin lukuhaasteelta!

Kiitos Annamille kivasta haasteesta.