Vaadin laatua!

Journalismin kriisi? Eikö se ole jo vanha juttu, tiedetty vaikka kuinka kauan? 

Ehkä, tai ehkei sittenkään. Ainakaan valtamedian toimenpiteet eivät puhu sen puolesta, että niissä olisi herätty 2010-luvulle ja nykyajan vaatimaan toimintakulttuuriin. Sanomalehdet yrittävät edelleen olla nopean tiedonvälityksen kanavia, vaikka on selvää, että tämän päivän lehti kertoo eilisen uutiset, jotka on luettu jo. Mediatalot tekevät nettisivuista painettujen lehtien kopioita, vaikka nettiympäristö mahdollistaisi lähes äärettömän määrän muita toteutustapoja. Ja niin edelleen.

Toimittaja Johanna Vehkoo kirjoittaa kirjassaan Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011) kantaaottavasti ja kiinnostavasti siitä, mitä journalismi nykyaikana on – ja mitä sen pitäisi olla. Kirja on julkaistu kolme vuotta sitten, ja moni asia lienee muuttunut sen jälkeen, mutta vanhentuneena en sitä pitäisi. Koko ajan on syytä pohtia, millaista tietoa ja tulkintaa maailmasta haluamme lukea, millaisena se meille tarjoillaan ja millaisella vastuulla ja taidolla sitä tehdään.

Journalismin koottuihin kriiseihin kuuluvat esimerkiksi eksistentiaalinen kriisi ja sosio-ekonominen kriisi. Eksistentiaalisella kriisillä Vehkoo viittaa lehdistön muuttuneeseen rooliin. Tiedonvälitys on nopeampaa kuin koskaan ennen ja kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa. Toimittajat ovat korvattavissa. Määrällä ei voi kilpailla, on kilpailtava laadulla – ja tässä on monilla tahoilla vielä petrattavaa. Sosio-ekonominen kriisi taas näkyy lehtien mainostulojen romahtamisena ja toimitusten supistamisena. Vähemmällä yritetään tehdä enemmän ja tehokkaammin, siinä välttämättä onnistumatta.

Lisäksi journalismin kriisiin vaikuttaa voimakkaasti pelko uuden edessä. Maksumuurit, sanomalehtien lukijakunnan vanheneminen, nettisivustojen vanhanaikaisuus ja ”Katso kuvat!” -roska eivät ainakaan paranna tilannetta.

Vehkoon oma toimintasuunnitelma uuden journalismin vahvistamiseksi sisältää periaatteita, jotka kuulostavat kaltaiseni mediankäyttäjän korvaan erinomaisilta. Faktat on tarkistettava, journalismin on oltava läpinäkyvää, maailmassa tarjolla olevaa dataa on hyödynnettävä ennakkoluulottomasti, yhteiskunnalliset epäkohdat on paljastettava, on kirjoitettava hyvin, on osattava ja uskallettava erikoistua, on hyödynnettävä joukkoistamista ja kansalaisia ja ennen kaikkea: on tehtävä laatua. Huolellista, pohjustettua, professionaalista ja luotettavaa laatua.

Kun olemme määritelleet, mitä journalismi on, voimme kysyä, mitä on uusi journalismi. Uusi journalismi syntyy, kun vanhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan.

Se on yksinkertaisesti parempaa. (Painokoneet seis!, s. 223)

Sellaista minä haluan lukea.

Ja olenkin jo toki saanut, monesti ja monesta eri lähteestä, mutta enemmänkin kelpaisi käsiinsä saada.

Yksi väylä, jonka kautta hitaan kotimaisen laatujournalismin äärelle pääsee, on Long Play. Long Play julkaisee tutkivaa journalismia, reportaaseja, esseitä ja henkilökuvia digitaalisessa muodossa. Uusia juttuja, singlejä, julkaistaan vuodessa kaksitoista. Palveluun voi tehdä vuositilauksen tai ostaa singlejä kappaleittain. Osa singleistä on myös lainattavissa esimerkiksi HelMetin e-kirjastosta.

En ollut aiemmin tutustunut Long Playn sisältöön nettisivujen selailua kummemmin. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta arvostelukappaleeseen tai itse asiassa kahteen, tartuin tilaisuuteen liikoja arkailematta.

Se johti muutamaankin asiaan.

Ensinnäkin luin artikkelit innolla, kun ne käsiini sain. En osannut tehdä valintaa sinkkujen välillä, joten päätoimittaja Vehkoo teki sen puolestani. Sain luettavaksi Tommi Uschanovin Yhdysvaltojen politiikkaa ja sen muutosta käsittelevän Tämä on Amerikka -artikkelin sekä Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen kiehtovan neurobiologi James H. Fallenista ja tämän psykopatiaa koskevista havainnoista kertovan henkilökuvan Pimeyden ydin.

Molemmat ovat aivan erinomaisia.

Uschanov kirjoittaa selkeästi ja perustellen, taustat, syyt ja seuraukset avaten, kuinka Yhdysvaltojen politiikka ja kansalaisten suhtautuminen siihen on muuttunut 1960-luvulta nykypäivään. Hän selvittää, kuinka hyvinvointivaltion tavoittelusta tuli lähes mahdotonta, ja kuinka puolueiden kannatus on muuttunut etenkin Etelävaltioissa. Artikkeli on todella mielenkiintoinen, ja se avaa monia uusia kysymyksiä ja pohdinnan aiheita. Luulen, että se teki hyvää omille ennakkoluuloilleni, joita poden Yhdysvaltoja kohtaan. Tuo suuri maa on totta tosiaan huomattavasti monimutkaisempi ja monitulkintaisempi kuin yleistetyn pohjoiseurooppalaisen näkökulman kautta koskaan voi huomata.

Silfverbergin ja Nikkasen artikkeli Fallenista on rakenteeltaan Uschanovin tekstiä helpommin sulatettava. Toimittajat matkustivat Osloon tapaamaan James Fallenia, joka on tutkinut psykopaatteja ja tehnyt melkoisen löydön: hänen oma aivokuvansa vastaa tyypillisen psykopaatin vastaavaa. Miten tämä näkyy Fallenissa ja hänen elämässään? Mistä pahuus muodostuu ja miksi? Teksti koukuttaa ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Aihepiiri on samaan aikaan populaaristi kiinnostava ja tärkeä, sillä tällaiset aiheet kantavat usein mukanaan ymmärtämätöntä kuohuntaa ja vääriä käsityksiä. Niitä Silfverberg ja Nikkanen lähtevät ansiokkaasti avaamaan.

Toinen asia, johon saamani Long Play -tarjous johti, oli Vehkoon kirjan lukeminen ja aihepiiristä kiinnostuminen yleisemminkin. Olen aika kaikkiruokainen median kuluttaja, minulle kelpaavat pikku-uutiset siinä missä laajemmatkin tekstit. Olen toki seurannut journalismin kriisiä aktiivisesti, mutta koska oma leipätyöni on muualla (joskin amatööripohjalta on tullut jonkin verran lehti- ja mediajuttuja tehtyä), en tietenkään koe sitä niin henkilökohtaisesti kuin ammattitoimittajat. 

Nyt tunnen jossain määrin ryhdistäytyneeni. Katse on tarkentunut, linkkejä tulee klikkailtua enemmän, Twitter on ahkerassa käytössä ja polkuni on muutenkin kulkenut uusille, kiinnostaville nettisivuille, punnitun tiedon ääreen.

Uskallan sanoa tehneeni jonkinmoisen periaatepäätöksen.

Tästä eteenpäin haluan journalismiltani ensisijaisesti laatua. Siinä kaikki.

_____

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis – Kertomuksia uuden journalismin ajasta
Ulkoasu: Ville Tiihonen / Jenni Saari
Teos 2011
231 s.

Kirjastosta.

Tommi Uschanov: Tämä on Amerikka 
Long Play -single nro 11, 12/2013

Anu Silfverberg & Hanna Nikkanen: Pimeyden ydin
Long Play -single nro 8, 10/2013

Arvostelukappaleet.

Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen
Ulkoasu: Eija Kuusela
Siltala 2014
228 s.

Arvostelukappale.


1900-luvun alussa Kamerunissa simpanssista ihmiseen tarttuu petollisesti elossa pysyttelevä, hitaasti kantajansa sairastuttava ja suhteellisen tehokkaasti leviävä immuunikatoa aiheuttava virus. Kuluu vuosikymmeniä, ja virus sekä sen aiheuttama tauti leviävät vähitellen yhä laajemmalle. Lopulta voidaan jo puhua epidemiasta, jonka syyt ja seuraukset ovat vielä monilta osin tuntemattomia. 1980-luvun alussa tauti kyetään paikantamaan etenkin tiettyyn ihmisryhmään: paljon matkusteleviin ja seksuaalisesti aktiivisiin, Yhdysvaltojen suurten kaupunkien homomiehiin. Hiv on tullut jäädäkseen, ja pian on selvää, että se voi tarttua kehen tahansa.

Suomessa tilannetta tarkkailtiin aktiivisesti ja ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle perusti keväällä 1983 tutkimusryhmän tekemään kartoitusta vapaaehtoisten homomiesten keskuudessa. Ideana oli tutkia tilannetta jo ennen ensimmäistä kotimaista tartuntaa. Työ eteni yhteistyössä Helsingin kaupungin sukupuolitautipoliklinikan ja Setan kanssa ja tutkimukseen halukkaita miehiä löytyi helposti. Lopulta löytyi myös hi-virus. Kesäkuussa 1983 todettiin ensimmäinen tartunta Suomessa.

Hanna Nikkasen ja Antti Järven kirjoittama Karanteeni on katsaus aidsin historiaan Suomessa. Se tekee katsauksen hi-viruksen tunnetun historian kautta kotimaan tapahtumiin 1980-luvun alusta näihin päiviin. Kirja on rakenteeltaan pääosin kronologinen, ja se etenee sujuvasti. Selkeästi nimetyt luvut jakavat tekstin hiv:n ja aidsin yleiseen historiaan, julkisiin tapahtumiin ja keskusteluun ennen kaikkea Suomessa sekä yksityisiin kokemuksiin, joita on saatu haastatteluja tekemällä. Kirjassa on myös viittauksia populaarikulttuuriin. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on tasapainoinen ja lukijaystävällinen, vaikka aihe on surullinen.

Hiv ja aids ovat ilmiöitä, jotka ovat aiheuttaneet valtavasti tunnekuohua, yhteiskunnallista polemiikkia ja henkilökohtaisia tragedioita. Karanteenissa korostuu se, että on tärkeää tarkastella aidsia monesta näkökulmasta, monien lasien läpi. Siinä teos myös onnistuu.

Hi-virus ja sen aiheuttama sairaus leimasivat pitkään voimakkaasti marginaaliryhmiä: homoseksuaaleja, prostituoituja ja suonensisäisten huumeiden käyttäjiä. Tauti yhdistettiin sekä julkisessa keskustelussa että yksityisemmin tavalla tai toisella "tuomittaviin" elämäntapoihin. Kyse oli häpeästä, käytösnormien rikkomisesta ja seksuaalisuuden eri muodoista, kaiken kaikkiaan asioista, joiden esiinnousu sellaisenaankin aiheutti hämmennystä ja pelkoa, jopa inhoa.

Sairastuneiden rooli oli vaikea. Moni ei kertonut läheisilleen tartunnasta, tai jos kertoi, vain yhdelle, esimerkiksi kumppanille, puolisolle tai ystävälle. Karanteenissa nousevat esiin sekä sairastuneiden itsensä että läheisten tukihenkilöiden kohtaamat haasteet ja väsymys. Suomeen perustettiin AIDS-tukikeskus ja sairastuneiden oma yhdistys Positiiviset ry, joista oli tukea ja apua monelle. Tutkimustyö jatkui myös aktiivisena.

Ilmiö laajeni ja tietoisuus kasvoi, joskin paikoin varsin hitaasti. Hoitohenkilökuntakin suhtautui tautiin pitkään epäillen ja esimerkiksi suojavarustus potilasta hoidettaessa saattoi olla suorastaan massiivinen. Hiv-positiiviset ja aidsiin sairastuneet hoidettiin keskitetysti Auroran sairaalassa Helsingissä ja sinne muodostuikin oma maailmansa, henkilökunnan ja potilaiden yhteisö, nelososasto.

Karanteeni kertoo koskettavasti aidsiin sairastuneiden ihmisten kohtaloista, surusta ja peloista. Hoitajat saattoivat osallistua potilaidensa hautajaisiin ja tukihenkilö kulki vierellä loppuun saakka. Monen sairastuneen taakkana kulki kuitenkin kuolemaan asti peittely ja vaikeneminen joko omasta valinnasta tai muiden tuomiosta johtuen.

Kirja tuntuu paikoin pitkältä ja ansiokkaalta lehtiartikkelilta. Se on kirjoitettu lukijaa ajatellen mutta käsittelemäänsä aihepiiriä ja kuvaamiaan ihmisiä kunnioittaen. Rakenne ja kieli toimivat, uusia näkökulmia ja ääniä tuodaan huolellisesti esiin niin, että kokonaisuus kasvaa hallitusti yhä laajemmaksi ja kattavammaksi.

Karanteeni ei nimestään huolimatta eristä ketään tai mitään, vaan päin vastoin avaa mahdollisuuden nähdä sisälle ilmiöön, joka yhtäältä pelottaa ja ahdistaa, mutta jossa on toisaalta myös voimakkaan stigman jälkeen toivoa. Nykyaikaiset lääkkeet parantavat hiv-positiivisten ihmisten elämänlaatua valtavasti ja sairauden kanssa voi elää hyvinkin vuosikymmeniä. Yksi kirjan kiinnostavimpia haastatteluja olikin erään eläkeläisnaisen kertomus, johon kiteytyy aihepiiri, joka lienee melko suuri tabu Suomessa: hiv-positiiviset vanhukset. Kun viruksen kanssa on mahdollista elää pitkään ja vanheta, kuinka tämä osataan ottaa huomioon vanhustyössä?

Suomessa todetaan alle 200 uutta hiv-tartuntaa vuodessa. Määrä on pysynyt pitkään vakaana, mutta on loivassa kasvussa. Noin 530 henkilöä on kuollut Suomessa aidsiin. Hoito on hyvää ja tutkimus laadukasta. Edelleenkään kaikki eivät silti voi tai halua kertoa tartunnastaan. Viruksen aiheuttama leima on raskas kantaa, vaikka pahimmat ylilyönnit julkisessa keskustelussa ja asenteissa ovat toivottavasti jo historiaa. Onneksi tukea ja tietoa on saatavilla.

Globaalissa mittakaavassa hiv ja aids ovat kaikkea muuta kuin hallinnassa. Mutta se on jo toinen tarina.