Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Maailman mureneminen silmissä on traaginen hetki. Amanda on pitkän elämänsä aikana kokenut sen monesti, mutta pysytellyt maailmojensa laidalla, poissa keskipisteestä ja toiminnasta. Hän elää yksikseen lapsuudenkodissaan, pienessä mökissä, josta puuttuu sisävessa ja muut mukavuudet. Ilmankin pärjää, onhan perunamaa ja omenapuut, polttopuutakin. Vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten, eikä Amanda ole koskaan lähtenyt kotoa sen kauemmas. Hänelle ovat riittäneet ne muutamat kolhut, joita elämä on vastaan tuonut. Seurana on lähinnä naapurin leskimies Jansson, joka tulee säännöllisesti tyydyttämään tarpeitaan Amandan avustuksella.

Kun eräänä päivänä nuori turvapaikahakijapoika näpistää Amandan vasta nostamat käteiset, alkaa hänen maailmansa saada aivan uusia, ennen kokemattomia piirteitä. Ne valuvat sisään kuin vesiväri paperilla, ujuttautuvat nurkkiin ja päälle. Maailmalta ei voi piiloutua, jos maailma on vastassa omalla kuistilla. Sen Amanda tulee huomaamaan, ja ylittää aiemmat kokemuksensa vielä moneen kertaan.

Asko Sahlberg on yli kaksikymmentä vuotta Ruotsissa asunut suomalaiskirjailija, joka on lunastanut paikkansa suurimpina kotimaisina kirjailijasuosikkeinani. Hän kirjoittaa viiltävän hyvää tekstiä, tarinoita joissa on syvyyttä ja pintaa. Sahlberg hallitsee suvereenisti niin laajat historialliset eepokset kuin tiivistäkin tiiviimmät pienoisromaanit. Aihepiiri tuntuu syvimmillään olevan aina sama, se merkittävin: ihmisyys ja sen eri puolet.

Mitä on olla ihminen yhteiskunnassa, jossa yksilöltä odotetaan suurta vastuuta omasta itsestä ja kykyä selvitä viranomaisten, odotusten ja yhteisön paineiden kanssa? Mitä on olla silloin ihminen, joka ei halua eikä tarvitse muita, on tyytyväinen vähään ja haluaa vain olla rauhassa maailman melulta ja hälyltä? Amandan hahmossa tiivistyy jokin sellainen, jota emme halua nähdä ja tunnustaa: jos ei toimi oletettujen sääntöjen mukaan, jos ei halua kaikkea sitä mitä muutkin, on jotenkin epäilyttävä, erilainen, väärä.

Amanda on tottunut koko ikänsä olemaan laidalla, mutta kun pakolaiset saapuvat pikkukaupunkiin, on selvää, että hyljeksittyjä ovat muutkin kuin hän. Sahlberg kirjoittaa melankolisesti ja ymmärtäväisesti niistä, jotka hiipivät varjoissa ja jotka myös aktiivisesti siellä pidetään. Jokainen lause on mietitty, tarinan pienet ja suuret eleet koostavat kokonaisuudesta elävän ja koskettavan.

Näen mielessäni sateisen, syksyn alla jo hieman harmaantuneen maiseman, taittuneita oksia ja alastomat puut. Onko se kuva inhimillisyydestämme, onko se ainoa, mitä on jäljellä? Mitä sen jälkeen tulee, kun tämäkin pyyhitään pois. Tyhjyyskö?

Maailmat jatkavat murenemistaan, ihminen niiden mukana. Ja me annamme sen tapahtua.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
137 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Järjellä ja tunteella

Haasteet: Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Sari Pöyliön Ihmisen veri kuulosti kutkuttavalta tapaukselta: 83-vuotias lääkäri Kulo Taival saa eräänä aamuna lukea lehdestä oman kuolinilmoituksensa. Ikävä vain, että hän on kovasti vielä elossa. Yläkerran naapurinsa Ansan kanssa tai pikemminkin johdolla hän alkaa selvittää, mistä on kyse. Kulo on kunniakkaan lääkärinuransa lisäksi ollut elokuvaohjaaja 1950-luvulla, mutta hänen ainoa elokuvansa Ihmisen veri katosi totaalisen mystisesti ennen ensi-iltaa.

Matkan varrella kohdataan monenlaisia Suomi-filmien diivoja ja päällepäsmäreitä. Samalla niin Ansan kuin Kulon menneisyys (ja miksei nykyisyyskin) alkaa hahmottua hieman terävämmällä piirrolla.

Pöyliön tekstiä lukee ilokseen: se on ilmavaa, hauskaa ja nokkelaa. Virkkeen alku voi johtaa lopun aivan toisaalle, mutta realiteetit pysyvät kyllä kohdillaan. Henkilöhahmot kuljettavat tarinaa kukin omaan suuntaansa, ja vaikka heissä on karikatyyrimaisia piirteitä, se ei haittaa vaan pikemminkin korostaa tarinan veijariluonnetta.

Ihmisen veri on yhtä aikaa arvoitus, perheromaani ja humoristinen kommentaari historiallista elokuvamaailmaa kohtaan. Kulo Taival on mainio päähenkilö, joskaan häntä heikommaksi ei jää ateettinen yläkerran Ansa, joka lopulta tietenkin on paljon muutakin kuin sivuhenkilönaapuri. Kulon omaa menneisyyttä avataan lapsuudesta alkaen, ja hänelle on 83-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt kertyä kovin monenlaisia kokemuksia. Perhe-elämä ei Kulolla ole mennyt ehkä ihan putkeen, ja vaikka se on osittain kovin traaginen, Pöyliö osaa asiansa ja kirjoittaa siitä hersyvästi.

Ei Ihmisen veri ehkä mikään unohtumaton lukukokemus ole, mutta se tarjoaa maukasta kotimaista proosaa, jossa virkistävästi kaupunkilainen nuori aikuinen ei märehdi ihmissuhteitaan ja valkokaulustöitään. Sen sijaan se kohdistaa lukijan katseen elämän erikoisiin piirteisiin, sivujuonteisiin, vääriin leikkauksiin ja kadonneisiin kohtauksiin. Ja tekee sen pilke silmäkulmassa.


Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2015
205 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Pasi Ahtiainen / Etelä-Suomen Sanomat

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 47. Hauska kirja.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan (1926–2011) oli eräs suurista suomalaisista kirjailijoista. Olen lukenut hänen tuotannostaan vasta kaksi kirjaa, Kaaren kesällä 2013 lukumaratonilla ja nyt Carpelanin viimeiseksi jääneen Lehtiä syksyn arkistosta. Olo on voipunut mutta rauhallinen.

Kirja kertoo eläkkeelle jääneestä virkamiehestä Tomasista, joka palaa syksyksi lapsuutensa maisemiin rannikolle, vanhan äitinsä lähelle. Tomas kirjoittaa muistiin ajatuksiaan, joita yhä pidemmälle kulkeva syksy hänen mieleensä tuo. Elämää on hänelläkin jo paljon takana, saati sitten äidillä. Muistoja riittää, mutta ei nykyhetkikään ole vieras.

Syksy alkaa kirkkaalla valolla, mutta alkaa vähitellen painua kohti hämärää. Talven tullen moni asia on jo toisin, vaikka näennäisesti voisi luulla muutosta olleen vain vähän.

Lehtiä syksyn arkistosta alkoi kiinnostaa jo ilmestyessään, mutta sen lukeminen jäi muun jalkoihin, kuten niin usein tuntuu käyvän. Toisaalta on hyväkin, että odotin ja luin näin myöhemmin, rauhassa.

Carpelan kirjoittaa proosaa kuin runoa. Luvut ovat lyhyitä, tiiviitä ja kuulaita. Päähenkilön ajatukset heittelehtivät paikoin, toisinaan ne ovat kirkkaita kuin syksyn ensimmäiset päivät. Tomas on suurien hetkien äärellä: muutos tulee, aina.

Vaikka ihailen Carpelania ja tätä kirjaakin, päällimmäinen tunne on vieraus. En oikein pysty samaistumaan elämänsä ehtoopuolella olevan miehen ajatuksiin. Luin kirjaa kiinnostuneena, mutta sen suurista teemoista huolimatta pysyttelin etäällä. Yksittäiset ajatukset ja luvut soivat mielessäni, jäivät mietityttämään, mutta tunnelma tuntui vieraalta. En vielä elä tätä, en vielä ymmärrä, mistä on kyse. Joskus vielä ymmärrän, sen tiedän, mutta en juuri nyt.

Lehtiä syksyn arkistosta sopii hitaaseen nautiskeluun ja sellaiseen lukemiseen, jossa on tilaa ja aikaa ajatuksille. Monia Carpelanin lauseita voisi kirjoittaa itselleen muistiin maisteltavaksi myöhemmin. Niissä on viisautta ja elämänkokemusta, rajallisuuden hyväksyntää.


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Suomentaja: Caj Westerberg
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2011
206 s.
Blad ur höstens arkiv (2011)

Oma ostos.

____

Muiden mietteitä: Mari A:n kirjablogi, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Täällä toisen tähden alla, Mustikkakummun Anna 

Osallistun tällä kirjalla Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen, joka päättyy lauantaina. Muut haasteeseen lukemani kirjat löytyvät listattuna täältä.

Lehtiä syksyn arkistosta on myös TBR-listallani.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Ulkoasu: Nina Leino
Teos 2011
233 s.

Kirjastosta.


Kahdeksankymppinen Antti Vallas kiipeää kotitalonsa katolle korjatakseen sen. Askel lipeää, ja Antti putoaa katolta. Havahduttuaan hän elää muistoissaan toisen maailmansodan ajassa. Antti palveli silloin vapaaehtoisena natsi-Saksan joukoissa ja näki ja koki liikaa. Sodan ja rintamakokemusten jälkeen asettuminen perhe-elämään ja rauhan aikaan on Antille ja hänen sotatovereilleen vaikeaa. Kukin kohtaa muistonsa omalla tavallaan. Harva selviää haavoitta sodasta tai sen jälkipyykistä, etenkään kun leimana on Saksan armeija.

Jenni Linturin Isänmaan tähden on ollut toisinaan mielessäni julkaisemisestaan lähtien. Kirjahan oli Finlandia-ehdokas vuonna 2011, tuona "kohuvuonna", jolloin ehdokkaiksi valittiin vain naisten kirjoittamia kirjoja. Palkintoa ei tullut, mutta mainetta kyllä. Ja minä ajattelin, että tuo kirja täytyy lukea.

Nyt oli sen aika, sillä kirja sattui sopivasti silmään sotakirjallisuuden hyllystä. Olen laiminlyönyt Ihminen sodassa -haastetta, mistä syystä moisen hyllyn luona taannoin kirjastossa luuhasin. Onneksi tuli luuhattua, sillä Isänmaan tähden on tasokas, huolella kirjoitettu teos.

Linturi on koonnut palapelin, jossa mennyt ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa utuisena kuvajaisena. Muistinsa kanssa kamppailevan Antin mielenliikkeet välittyvät lukijalle jatkuvasti muuttuvina, hetkellisesti kirkastuvina ja jälleen hämärtyvinä. Toisaalta se on myös haaste, sillä tarkkana on oltava, muistettava suhtautua kriittisesti, oltava varpaillaan.

Etenkin kokemukset Saksan joukoissa ovat eläviä. Sodan haistaa ja kuulee, pelon tuntee, typeryyksiin on vaikeaa löytää empatiaa. Isänmaan tähden kertoo aatteen palosta, nuoruuden innosta, sokeudesta itseä suurempien asioiden edessä ja samalla anteeksiantamattomista teoista, jotka vaivaavat ihmistä loppuelämän ajan.

Sodanjälkeinen ahdistus näkyy perhe-elämässä ja muissa sosiaalisissa suhteissa, joita kuvataan Antin ja muutaman muun sodassa olleen miehen kautta. Arkeen ja rauhaan palaaminen on haastavaa, kun on nähnyt liikaa ja tehnyt tekoja, joista ei voi puhua. Toiset parantelevat kolhujaan aggressiivisemmin, toiset tyytyvät hiljaiseen itsetutkiskeluun ja puhumattomaan ahdistukseen.

Isänmaan tähden on taidolla kirjoitettu ja huolella hiottu kirja. Sen rakenne toimii, kieli on tasokasta, aihepiiri koskettaa. Mutta jotain jää silti uupumaan. Antti Vallas jää muistojensa täyteläisyydestä huolimatta etäiseksi hahmoksi, eivätkä muutkaan henkilöt herätä suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Linturi ei mässäile sodan kauhuilla ja ihmisen eläimellisyydellä poikkeustilanteissa, vaan käsittelee rintamatapahtumia tyylillä – ja toisaalta siitäkin seuraa etäännyttävä vaikutus.

Kirjan aihepiiri on esiinnostamisen arvoinen. Jälkiviisaus ei auta ketään, mutta ehkä menneestä voi oppia. Puhdasoppiset ja kiihkeät aatteet harvoin kantavat pitkälle ja se, minkä vuoksi on valmis isoihin askeliin, saattaa myöhemmin tuntua aivan väärältä. Väärin perustein ja vajain tiedoin toimiminen voi viedä syvälle, mutta pitääkö itseään rangaista ikuisesti? Ja kuka on oikeutettu tuomitsemaan teot, joissa on suuria moraalisia ongelmia, mutta joita tehdään hyvässä uskossa ja jonkin itselle rakkaan, vaikkapa sitten isänmaan, tähden?

____

Isänmaan tähden on luettu myös esimerkiksi näissä blogeissa: Kannesta kanteen, Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, Kaiken voi lukea! ja Kulttuuri kukoistaa.

Nappaan kirjalla everstin lätkät Ihminen sodassa -haasteessani.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Kuvan laadukas pakkausviini maistuisi varmaan Irmallekin.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.

Kirjastosta.


"Niin että kumpi vaihtoehto on parempi?" Irma kysyi. Hän ei halunnut mennä vanhainkotiin tai dementiaosastolle, eikä Suomi voinut olla maa, jossa 92-vuotiaat rintamalotat heitettiin kadulle kerjäämään.
"Varokaa vain, saatatte löytää minut puistotien Alepan edestä, siinä minä laulan lottapuvussa sen komean romanialaisen haitaristin vieressä Aukusti-laulua tyhjä kahvimuki jalkojen juuressa." (s. 287)

Ehtoolehto on helsinkiläinen Vanhusten Hoiva ja Rakkaus Säätiön ylläpitämä palvelutalo, jossa asukkailla on viihtyisät asunnot, aikaa kortinpeluuseen sekä erilaista viriketoimintaa, kuten keppijumppaa ja muistipelejä. Samalla se on laitos, jossa suljetulle dementiaosastolle joutumista pelätään enemmän kuin mitään muuta ja paikka, jossa jokainen toimenpide lampunvaihdosta tarkastuskäyntiin laskutetaan hinnaston perusteella – pyysi sitä tai ei.

Siiri Kettunen on 94-vuotias, virkeä naisihminen, entinen konekirjoittaja ja kolmen lapsen äiti. Hänen paras ystävänsä Ehtoolehdossa on Irma, ikänsä perheelleen omistautunut äiti ja isoäiti, jolta kullanmurut ovat vaan sattuneet myymään töölöläisasunnon alta. Aikaa tulee vietettyä myös entisen suurlähettilään, Lierihatturouvan ja entisen äidinkielenopettajan Anna-Liisan kanssa. Päivät muistuttavat toisiaan, mitä nyt välillä tulee käytyä hautajaisissa ja raitiovaunuajelulla, toisinaan juotua punaviiniä pohjanmaan kautta.

Ehtoolehdossa alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Eräs miesasiakas joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, kaikkien rakastama kokkipoika Tero kuolee oudosti ja ihan hyvin pärjääviä asukkaita aletaan toimittaa suljetulle dementiapuolelle kuin liukuhihnalla. Siiri ja Irma päättävät ottaa asioista selvää, ja huomaavatkin pian joutuneensa despoottisen osastonhoitajan Virpi Hiukkasen mustalle listalle. Naiset eivät ole kuitenkaan mitään eilisen teeren tyttöjä, ja kun apuun saapuu nahkaliivinen enkeli Mika, moni synkkä salaisuus alkaa paljastua.

Ihastuin Minna Lindgrenin Sivistyksen turhaan painolastiin tässä taannoin, joten ei ollut epäilystäkään, ettenkö lukisi myös tätä hänen ensimmäistä romaaniaan. Palvelutalomiljöö ja yhdeksänkymppiset päähenkilöt kiehtoivat, ja kun minulle alkoi selvitä, että romaanissa on humoristisen poljennon ohella terävästi kriittinen pohjavire, innostuin entisestään.

Kirja lunasti odotukseni. Sen huumori osoittautui sillä tavoin kepeämmäksi kuin luulin, että ääneen en tällä kertaa pyrskähdellyt kuin pari kertaa. Mustaakin mustempaa se paikoin kyllä on, mikä sopii useimmiten mielentilaani, niin nytkin. Kriittisyys ei ole liian osoittelevaa, vaikkei sitä toki tarvitse mitenkään erityisemmin myöskään kaivaa esiin: jo pelkkä palvelutaloarjen kuvaaminen riittää näyttämään, millaista on elää vanhan ihmisen elämää nykypäivän Suomessa. Samalla esiin nousevat julkishallinnon, byrokratian, ketjutuksen, kilpailutuksen ja yksityistämisen nurjat puolet. Ja yksinäisyys: kuinka jokainen päivää tuntuu samalta, kuinka aamulla herätessä on väistämättä pettynyt, ettei vieläkään ole kuollut pois. Ja kun kukaan ei ehdi käymään.

Omakohtaiset kokemukseni vanhustenhuollosta ovat omaisen näkökulmasta. Kohta neljä vuotta sitten kuollut mummini ei koskaan ehtinyt saada palvelutalopaikkaa, vaikka olisi todellakin sellaisen tarvinnut. Hän viettikin viimeiset elinkuukautensa sairaalassa, täyteentupatulla kroonikko-osastolla kuunnellen kaikki yöt Karjalan kannaksen kauhuja uudelleen elävän naapuripotilaan huutoa. Ironiaa tai ei, mummille tarjottiin lopulta palvelutalopaikkaa – puoli vuotta kuolemansa jälkeen.

Toinen mummini on nyt vuoden päivät asunut palvelutalossa, jonka en halua uskoa olevan aivan Ehtoolehdon kaltainen. Ilmeisesti hän viihtyy suhteellisen hyvin, vaikka omasta kodista pois muuttaminen oli raskas asia. Vaihtoehtoja ei vain ollut. Harmi tietysti, että kaikki mummin kolme lasta ja me lapsenlapset asumme monen sadan kilometrin päässä. Näemme siis liian harvoin, ja mummin asioiden hoitaminen vaatii paljon etätyötä. Mutta haluan uskoa, että parhaamme teemme, kuitenkin.

Kuolema Ehtoolehdossa sai minut ajattelemaan. Minua ahdistaa ajatus siitä, että vanhuksia kohdellaan kuin lapsia, että ihmiseltä viedään hänen persoonallisuutensa ja viisautensa, että viimeisinä vuosinaan ei saisi enää olla oma itsensä. Toki monet sairaudet vaikuttavat persoonaan ja olemiseen, ja kai ihminen hieman höperöityy vanhemmiten joka tapauksessa, mutta että periaatteessa tervettä ihmistä aletaan kohdella kuin hän ei ymmärtäisi tai kestäisi mitään, saa ihoni kananlihalle. Haluan uskoa siihen, että monet (suurin osa!) vanhustenhuollon henkilökunnasta tekevät työtään ammattitaidolla ja sydämellä, mutta valitettavasti poikkeuksiakin on. Kuten kaikkialla.

Romaanina Kuolema Ehtoolehdossa on painavasta asiastaan huolimatta helppolukuinen, sujuva ja viihdyttävä. Sen henkilöt ovat ihastuttavia ja raivostuttavia, sen juoni etenee mallikelpoisesti, se tuntuu aidolta, vaikka kärjistetty onkin. Miinuksen annan siitä, että varsinainen arvoitus ei lopulta ratkea ihan selkeästi (tai sitten en vain ollut skarppina?), vaan jää turhan avoimeksi. Muuten kirjan loppu on valoisa ja jättää hyvän mielen.

Ikääntyvän Suomen pitäisi vähitellen ihan vakavissaan havahtua tilanteeseen, jossa monin tavoin jo ollaan. Ihmiset elävät terveempinä ja pidempään, ihmisiä ei voida säilöä laitoksiin vuosikausiksi, yhteisöllisyys ja yhdessä asuminen voisi antaa paljon mahdollisuuksia. Yksilö on paljon enemmän kuin aiheuttamansa yhteiskunnallisten kulujen summa, ja niin sen on oltava jatkossakin. Ihmisarvoaan ei menetä kukaan, vaikkei enää mitään tuota. Ikinä.

___

Kuolema Ehtoolehdossa on ollut suosittua luettavaa kirjablogeissa, hakukone auttaa kyllä.