Amerikkalaisen unelman kalvava kääntöpuoli

Kuva: Mitro Härkönen

Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema (1949) on noussut Mika Myllyahon ohjauksena Kansallisteatterin näyttämölle. Loistavat näyttelijät, intensiivinen tunnelma ja laadukas, hyvällä tavalla traditionaalinen näytelmä muodostavat kokonaisuuden, jota seuraa tarkkana ja sydän syrjällään. Mihin pieni ihminen päätyy, kun sortumisvaara uhkaa?

Willy Loman (Hannu-Pekka Björkman) on kaupparatsu, perheenisä ja puoliso. Asuntolainaa, vakuutusmaksuja ja kodinkoneiden osamaksuja riittää maksettavaksi, eivätkä palkkiot ja provisiot nouse sillä tahdilla kuin tässä vaiheessa työuraa voisi kuvitella. Vaimo Linda (Kristiina Halttu) pitää kotia kunnossa ja kannustaa miestään, ovathan ne tiimi ja yksikkö, joka on saanut ja kasvattanut kaksi poikaa ja muutenkin elänyt niin kuin hyvien amerikkalaisten kuuluu tai ainakin siltä se näyttää ulospäin. Esikoispoika Biff (Aku Hirviniemi) etsii edelleen itseään kuin seinään loppuneen urheilu-uran ja alkamatta jääneiden yliopisto-opintojen jälkeen, nuorempi Happy (Samuli Niittymäki) on paremmin kiinni työelämässä, mutta vastuunkanto tai ihmissuhteet eivät ole hänen vahvuuksiaan.

Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuolema kuvaa yksilön kamppailua valtavissa, hallitsemattomissa olevissa koneistoissa. Rimpuilla voi niin kauan kuin jaksaa, mutta kuka jaksaa ikuisesti, kun palkinto valuu koko ajan kauemmas - jos sitä on koskaan ollutkaan muualla kuin ihmisen omissa kuvitelmissa. Näytelmän ydin on Willy ja hänen sisäinen maailmansa: miltä tuntuu, kun havahtuu unelman romahtamiseen, kun itsehillintä ja oman elämän hallinta vähitellen rapautuvat ja sortuvat.

Samalla näytelmä tekee näkyväksi perhedynamiikan kipukohtia. Willyn haasteena on ollut kohdata omat lapsensa jo silloin, kun he olivat pieniä, saati nyt aikuisena. Poikien tekemät ratkaisut eivät isälle kelpaa, mutta ei hänestä tukijaksikaan ole. Yhdessä takaumassa Biff lähtee epäonnistuneiden päättökokeidensa jälkeen etsimään työmatkalla olevaa isäänsä, ja tilanne päätyy todelliseen lapsuuden loppumiseen. Näytelmän kuluessa Linda näyttäytyy yhä monimutkaisempana äitinä ja vaimona: hän haluaa ehkä kaikille perheenjäsenilleen ja koko perheelle hyvää, mutta samalla hän hämmentää koko porukan keskinäisiä suhteita niin, ettei kenenkään ole enää helppoa kohdata toisiaan.

Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuoleman vahvuus on sen ihmiskuvaus. Niin päähenkilöt kuin sivuhahmotkin tuovat tarinaan omat sävynsä ja merkityksensä. Näyttelijäntyö on kautta linjan vahvaa, myös niissä hahmoissa, jotka eivät montaakaan minuuttia lava-aikaa saa. Näytelmän tähti on Hannu-Pekka Björkman, joka on hiljalleen sortuvana Willynä satuttava hahmo. Katsojana jää pohtimaan, onko Willy herättämänsä säälin arvoinen: väistämättä hän herättää sympatiaa ja samalla on selvää, että hän on omalla sokeudellaan, käytöksellään ja tunne-elämän haasteillaan itse suurin syyllinen unelmiensa romahtamiseen.

Kuva: Mitro Härkönen

Visuaaliselta anniltaan Kauppamatkustajan kuolema hivelee silmiä. Kati Lukan lavastus on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Tummat tiiliseinät vahvistavat sisäänpäinkääntynyttä tunnelmaa ja ajatusta mentaalisesta vankeudesta, josta on vaikeaa löytää ulospääsyä. Willyn yritykset kylvää kasveja kaupunkiasunnon pihalle eivät tuota tulosta, kai ihmisen on vain tyydyttävä kylmään kivikaupunkiin ympärillään. Auli Turtiaisen puvustus on tyylikäs ja linjakas ja elävöittää 1940-lukua pienillä eleillä. Niin ikään valaistus ja äänet tekevät kokonaisuudesta kaikkinensa hienon ja eheän, vaikka itse tarina kalvaa ja jää mietityttämään.

Kauppamatkustajan kuolema on koskettava klassikko, oman aikansa kuva mutta yhtä lailla siirrettävissä 2000-luvun kilpailu- ja rahakeskeiseen maailmaan. Ihmisten itselleen ja toisilleen asettamat vaatimukset eivät ainakaan ole vähentyneet tai helpottuneet, niin paljon olisi osattava, jaksettava ja pystyttävä työelämässä, opinnoissa ja perhe-elämässä. Onko ihmekään, että arkkulaudat narisevat ja menneisyyden aaveet kummittelevat yhä kovemmin kenen tahansa korvissa.


Kiitos Kansallisteatterille hienosta teatteri-illasta (joka taitaa jäädä joksikin aikaa viimeiseksi, kun jälkikasvun tuottaminen lähenee päivä päivältä) ja Bloggariklubin kautta saamastani medialipusta.

Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuolema
Suomen Kansallisteatteri

Alkuperäinen teksti: Arthur Miller
Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Samuli Niittymäki, Olli Riipinen, Paula Siimes, Petri Liski, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Aksa Korttila, Erik Rehnstrand
Ohjaus: Mika Myllyaho
Suomennos: Aleksi Milonoff
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Omavaltainen menettely sysää tasaisen elämän raiteiltaan

Kuva: Henrik Schütt

Rakastuminen päätä pahkaa on huikea tunne. Sen huomaa myös Ester Nilsson, ammattikirjoittaja ja -ajattelija, joka alkaa työstää tekstiä kuvataiteilija Hugo Raskista. Rask kiehtoo ja ihastuttaa, vaivaa ja järkyttääkin Esteriä, joka on niin tunteidensa vietävänä, ettei ehkä edes tunnista itseään enää. Kun Ester viimein tapaa Hugon, jalat menevät alta ja mieli sijoiltaan.

Kuva: Henrik Schütt

Alkaa suhde, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ester roikkuu puhelimessaan odottaen Hugon yhteydenottoa, kiskoo irti jokaisen onnenhippusen ja pienen merkin kiintymyksestä, jonka vain voi mitenkään itselleen perustella – tai olla perustelematta. Entinen parisuhde kiltin mutta mitäänsanomattoman miehen kanssa saa mennä, eikä Ystävätärkuoron kommenteilla ole mitään väliä. On vain Rakkaus. Ja Hugo.

Kuva: Henrik Schütt

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on kääntynyt Ann-Luise Bertellin ohjauksessa Lilla Teaternin lavalle osuvasti ja intiimisti. Höpsähdin August-palkinnolla tunnustettuun kirjaan ja sen jatko-osaan, joten näyttämösovitus kiinnosti. Miten sellaisen pyörteen voi saada lavalle?

Oikein hyvin Lilla Teaternin väki onnistuu. Linda Zilliacus on Esterinä herkkä ja jäntevä, Johan Fagerudd Hugona herkullisen omahyväinen ja lipevä. Ystävätärkuoron muodostavat Anja Bargum ja Emilia Nyman, jotka vuoroin kannustavat, vuoroin sysivät Esteriä kohti jonkinmoista järkeä, ajoittain laulun ja tanssin voimin. Kovin menestyksekkäästihän se ei onnistu, mutta syy ei ole ystävättärien.

Kuva: Henrik Schütt

Antti Mattilan lavastus ja puvustus ovat yksinkertaisia ja virtaviivaisia. Kuutiomaisessa, lähes värittömässä miljöössä Esterin epätoivo kaikuu tyhjille seinille, lakanaton sänky paljastaa karuudessaan Esterin ja Hugon suhteen tyhjyyden, vaikka takana olisi juuri vietetty merkittävä "rakkauden yö". Vaatetus on tyylikäs mutta neutraali, vain Esterin kengät – lenkkarit – muistuttavat yrityksestä pitää jokin osa vartalosta kiinni maassa, sillä Ester purkaa suhteen herättämää turhautumistaan juoksemiseen.

Ville Aaltosen valot ja Antero Mansikan  äänet tuovat kerrontaan ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat sitovat Esterin elämän todellisuuteen: vaikka voisi ajatella, ettei näin päätöntä menoa voi oikeasti ollakaan, tutut kappaleet muistuttavat arjesta ja elämästä, joka kulkee väistämättä eteenpäin.

Kuva: Henrik Schütt

Egenmäktigt förfarande luottaa pieniin eleisiin ja tarinan kaareen. Samaan aikaan kun Ester kipuilee tunteidensa vietävänä, lavalla nähdään epävakaan ihmissuhteen ruumiinavaus ja analyysi. Sormi ei osoita ketään, ei oikeastaan edes niljakasta Hugoa. Pikemminkin katsoja jää pohtimaan, mikä meidät saa rakastumaan: se toinen ihminen, käsityksemme rakkaudesta vai rakkaus itsessään, sen heltymätön voima? Onko kaikki sen arvoista, vai olisiko oman elämän kokonaisuus täydennettävä lopulta jollain muulla kuin polvia vavisuttavalla tunnekirjolla – jollain, joka on peräisin meistä itsestämme?


Kiitos lipusta Lilla Teaternille.


Egenmäktigt förfarande
Lilla Teatern

Alkuperäinen teksti: Lena Andersson
Rooleissa: Linda Zilliacus, Anja Bargum, Emilia Nyman, Johan Fagerudd
Ohjaus: Ann-Luise Bertell
Puvustus ja lavastus: Antti Mattila
Äänet: Ville Aaltonen
Valot: Antero Mansikka

Kansallisteatterin Kangastus 38 hyytää sielua

Sumuinen, harmaan ja haalean sävyillä leikittelevä lavastus ja kaksi omissa oloissaan istuvaa ihmishahmoa ottavat vastaan katsojat, jotka valuvat paikoilleen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Mustavalkoiset heijastetut kuvat kertovat syksyistä kieltä, aikakapseli on valmiina viemään 1930-luvulle. Olen valmis.

Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatteri on tehnyt näyttämöversion Kjell Westön hienosta romaanista Kangastus 38 (Otava 2013). Näytelmä kuuluu teatterin tarjoamaan Suomen juhlavuoden kattaukseen ja sopii siihen erinomaisesti. Kangastus 38 on tarinaltaan ja sanomaltaan kaikkea muuta kuin itsenäisyyden hurmaa ehdoitta, sinivalkoisessa huumassa hehkuttava kokonaisuus. Ja juuri niin sen on oltava.

Kuva: Mitro Härkönen

Varatuomari Claes Thune on palkannut itselleen uudeksi konttoristiksi pidättyväisen rouva Wiikin. Eletään vuotta 1938 ja maailman kytevän palon aistii jo Helsingissäkin. Thunella on omat murheensa mielessä ennen muuta: vaimo on lähtenyt parhaan ystävän mukaan ja Thune tuntee itsensä nöyryytetyksi kaikin tavoin. Hän keskittää energiansa työntekoon – ja Keskiviikkokerhoon. Keskiviikkokerhossa kohtaavat vanhat ystävykset, kouluajoista alkaen yhtä pitäneet miehet ja pohtivat elämää, maailmaa ja sen muuttamista.

Eräässä Keskiviikkokerhon tapaamisessa rouva Wiik kuulee tutun äänen. Hänen oma menneisyytensä on painava ja kipeä, ja tuo ääni, Kapteenin ääni, tuo sen elävämmäksi kuin rouva Wiik olisi valmis vielä kestämään. Vaikka hänen tyyni ulkokuorensa muuta väittää, öisin painajaiset ahdistavat kurkkua kuristaen ja vapaa-ajalla hän kaipaa suuresti jonnekin pois, mieluusti elokuvateatterin pimeyteen.

Alkaa rouva Wiikin selviytymistaistelu, ja hänen hajonneen mielensä synnyttämä koston suunnittelu.

Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatterin työryhmä on tehnyt Westön haastavasta romaanista upean näyttämötulkinnan. Toisistaan erillisiin osiin jaettu näyttämö kuvaa omalla tavallaan tarinan keskeistä elementtiä, rouva Wiikin jakautunutta mieltä. Kolmen persoonan ja kolmen naisen yhteispeli (Noora Dadu, Edith Holmström, Cécile Orblin) ja samalla konflikti hyökyy voimalla. Mitä pidemmälle päästään, sen vahvemmin katsojakin tuntee, että särkyminen on lähellä, aivan pian se tapahtuu, kohta ollaan pisteessä, josta ei voi palata.

Niin ikään näyttämöllä olevat miehet tekevät roolinsa harkituin elein ja sävyin. Kapteenin henkilöllisyys pysyy piilossa viime hetkille saakka, mutta vihjeitä kaikkiin suuntiin saadaan kyllä pitkin matkaa. Timo Tuominen loistaa saamattomana ja satutettuna Claes Thunena, joka tuntuu lopulta ainoalta näytelmän henkilöltä, joka ei hukkaa ihmisyyttään aatteiden, ideologioiden, mielensä tai kostonhalunsa valtavaan pyörteeseen.

Kuva: Mitro Härkönen

Kangastus 38 hyytää sielua ja sydäntä ajankohtaisuudellaan. Vaikka näytelmässä kuvattu ajankohta on 80 vuoden takaa, sen hivuttavassa julmuudessa on jotain liian tuttua tästä päivästä. Kylmäävimpiin kohtauksiin kuuluu hetki, jossa Thunen ystävä, juutalainen Jogi Jary näyttää tälle valokuvaa. Kuvassa juutalaiset jynssäävät itävaltalaisen kylän tietä hammasharjoilla ja tilannetta seuraavat ihmiset nauravat. Thunen on vaikea ymmärtää ystävänsä tuskaa, vaikka haluaakin olla hänen tukenaan.

Eihän siitä kauaakaan ole, kun suomalaiset ilkkuivat rivissä hirttäytymistä yrittäneelle turvapaikanhakijalle.

Tai itseään puukottaneille miehille eduskuntatalon portailla.

Maailma on mätä: se oli mätä 80 vuotta sitten ja se on mätä nyt. Ja sen kanssa meidän on koetettava elää. Miten kukaan pysyy ehjänä tällaisessa maailmassa? Miten?

Kiitos lipuista Kansallisteatterille.


Kangastus 38
Suomen Kansallisteatteri

Alkuperäinen teksti: Kjell Westö
Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen
Ohjaus: Mikaela Hasán
Suomennos: Liisa Ryömä
Dramatisointi: Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Naamiointi: Laura Sgureva

Millä hinnalla? – Kultainen vasikka Helsingin kaupunginteatterissa

Kuva: Mirka Kleemola

Mihin rahanhimo johtaa? Voiko keinottelulla lopulta voittaa? Millä hinnalla myisit itsesi, elämäsi, periaatteesi?

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8. ensi-iltansa saanut Heidi Räsäsen ohjaama Kultainen vasikka etsii vastauksia rahan valtaan ja vallattomuuteen. Alkuperäisteksti on Maria Jotunin, ja toteutus hohkaa yhtäaikaisesti kunnioitusta alkuperäistä kohtaan ja modernia, raikasta ilmettä.

Kaupunginteatteri on avattu nyt syyskaudelle 2017 mittavan peruskorjauksen ja remontoinnin jälkeen. Pienellä näyttämöllä esitettävä Kultainen vasikka on hieno avaus uusille tiloille. Se on hieno yhdistelmä ajatonta ihmisten välistä kahnausta ja silmää miellyttävää kokonaisvaltaista teatteria.

Kuva: Mirka Kleemola

Eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, niukkutta, jossa elintarvikkeet ovat kortilla ja ylellisyydet vähissä. Eedit (eteerisen etäinen, ajoittain vimmassaan vyöryvä Vappu Nalbantoglu) on elämän iloja ja materiaa rakastava nuori aviovaimo, joka ei pysty ymmärtämään miehensä Jaakon (tyylikäs ja arvoituksellinen Tuukka Leppänen) minimalismia ja halua henkisiin ansioihin, joita ei rahalla saa.

Kuva: Mirka Kleemola

Eeditin äiti Katariina (hersyvä, hohkaava Heidi Herala) on onnistunut keinottelemaan itselleen pienen omaisuuden naapurin nuorenmiehen Pekka Karhun (Petrus Kähkönen) avustuksella. Tästä Eedit innostuu – onhan tällaisen oltava mahdollista hänellekin! Onhan omaisuutta vain oltava jossain otettavaksi. Eeditin isä Herman (hellyyttävä haaveilija Jari Pehkonen) ei vaimonsa hapatuksia ymmärrä. Pikkusisko Lahja (villi, pidättelemätön Helmi-Leena Nummela) on pitkään ainoa, joka perheessä puhuu asioista niiden oikeilla nimillä – joskus liialtikin.

Kuva: Mirka Kleemola

Rahan ja omaisuuden himo syöksee perheen todelliseen kurimukseen, kun jokainen tempoilee omaan suuntaansa rahan perässä tai sitä karkuun. Samalla joudutaan mittaamaan kiintymyksen, tunteiden ja periaatteiden arvo. Toisinaan se on sangen vähäinen, esimerkiksi silloin kun Eedit karkaa puolisonsa pomon Aksel Someron (hyytävä Rauno Ahonen) mukaan elämänlaadun kohennus silmissä kiiluen.

Kuva: Mirka Kleemola

Antti Mattilan huikaiseva lavastus tukee tarinaa ja kertoo sen ohella omaansa. Aluksi ollaan luonnon keskellä: puunrungot, metsämaisema, usvainen hyhmä ja lintuhahmot herättelevät uteliaisuuden. Myöhemmin lavastukseen tulee mukaan kahvilahenkeä – ohikulkumatkallahan tässä ollaan, ja kaiken voi ostaa vitriinistä – ja lopuksi päädytään ylenpalttisia tyylejä sekoittavaan art deco -henkiseen salonkiin, jossa miehistä ja naisista otetaan mittaa. Niin ikään nostan hattua Eradj Nazimovin mielikuvitukselliselle äänimaailmalle, joka on paikoin jopa dramaattiseen taipuvainen, mutta sopii kokonaisuuteen saumattomasti metsänäänineen ja Edith Piaf -versiointeineen.

Kuva: Mirka Kleemola

Näyttelijäntyö on pääosin vahvaa. Heidi Herala vakuuttaa, Helmi-Leena Nummela hämmentää ja tyynen, itsellisen Anna-tädin roolissa nähtävä Aino Seppo on eräänlainen selkäranka tarinan naiseudelle. Eeditin näyttelijättäreksi päätynyt, rakkaudennälkäinen lapsuudenystävä Liina (Sanna-June Hyde) on Sepolle eräänlainen vastinpari: pinnalta samaan tapaan tyyni, mutta nopeasti ravisteltavissa tilaan, jossa muiden ihmisten merkitys on omaa sisintä suurempi. Kaikkea tarkkailee ja omalla tavallaan kommentoi Eeditin uskollinen palvelijatar Aliina (arvoituksellinen Ursula Salo).

Kuva: Mirka Kleemola

Rauha tuo mukanaan lopun epävakaille oloille ja niiden mahdollistamille moraalin joustoille. Kultaisen vasikan sanoma on vahvasti uuteen sukupolveen ja tulevaisuuteen uskova. Meidän jälkeemme tulevat tekevät meitä paremmin – annetaan heille mahdollisuus ja välineet siihen.


Lipusta kiitos Helsingin kaupunginteatterille.


Kultainen vasikka
Helsingin kaupunginteatteri

Alkuperäinen teksti: Maria Jotuni
Ohjaus: Heidi Räsänen
Rooleissa: Rauno Ahonen, Heidi Herala, Sanna-June Hyde, Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Vappu Nalbantoglu, Helmi-Leena Nummela, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Aino Seppo
Dramaturgi: Henna Piirto
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Kampaukset: Taina Tervo

Ole itse itsellesi kaikki ja liikaakin – Peer Gynt Ryhmäteatterissa

Kuva: Johannes Wilenius

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt herää villiin kukoistukseen Ryhmäteatterin lavalla. Omahyväinen ja hillitön, kaikkea ja kaikkia omanarvontunnossaan uhmaava nuorukainen Peer hankkiutuu äitinsä vankasta vastustuksesta huolimatta melkoisiin vaikeuksiin, kun kylässä juhlitaan eräitä häitä. 

Onnettomista sattumuksista ja muutamasta turhasta ryypystä seuraa vuosikausien mittainen pakomatka. Ensin Peer elää erakkona metsässä, mutta kun hän saa ihastuttavan Solveigin lopulta kumppanikseen, ei tyytyminen saavutettuun enää tunnukaan oikealta. Matka jatkuu maailmalle: niin huvijahdille Välimerelle kuin arabikuninkaan vaatteisiin aavikolle. Peer uhmaa yhteiskuntajärjestystä, sosiaalisia suhteita ja myrskyävää merta. Mikään ei ole hänelle este – ehkei edes kuolema – sillä Peer on oppinut olemaan itse itselleen kaikki. Vaan lopulta vuoro tulee jokaiselle ja napit valetaan viimeistä kertaa.

Kuva: Johannes Wilenius

Ibsenin teos ei ole minulle erityisen tuttu sen vuorenpeikkoja lukuunottamatta. Nyt tuntuu, että olen nähnyt yhtä aikaa raikkaan ja iättömän tulkinnan teemoista, jotka ovat olennaisia 2010-luvun ihmiselle. Itsekkyys, ahneus, kyltymätön tarve saada uusia elämyksiä ja tuntea olevansa joku ja jotain – Peer Gyntin hahmo on yhtä aikaa kaikkea eikä lopulta oikeastaan mitään. Juha Kukkosen ohjaus on eheä kokonaisuus, joka vangitsee mukaansa kaikilla aisteilla. Ryhmäteatterin lava avaa näkymän maailmaan, jolla on rajat, mutta joka näyttää pitkälle niiden yli.

Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.

Kuva: Johannes Wilenius

Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.

Liikekieli on Peer Gyntissä olennainen ja näyttelijät saavat itsestään paljon irti. Ihmishahmojen liikehdintä on monipuolista, peikot vipeltävät yhtä aikaa koomisesti ja uhkaavasti. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin Peerin kuolevaisuudesta aika ajoin muistuttavat eläinhahmot, eräänlaiset hirvet tai peurat. Koreografia on vaikuttava, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.

Kuva: Johannes Wilenius

Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.


Peer Gynt

Ryhmäteatteri

Alkuperäinen teksti: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen

Toisaalla: Ääni katsomossa, Huminaa

Kevyttä mielihyvää (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Haavekuvia todellisuudesta

Q-teatterin uusin näytelmä Kevyttä mielihyvää on viileän tyyni ja pahaenteisen pirullinen tutkielma ihmisen olemassaolon vaikeudesta ja sattumanvaraisuudesta. Se jättää katsojan omien kysymystensä äärelle antamatta valmiita vastauksia, aihioita vain. Ja juuri se on arvoituksellisen näytelmän vahvuus.

Tommi Korpela on pääosassa Alpona, joka on menestyvä lääkäri hyvinistuvassa puvussaan. Alpolla on periaatteessa kaikki hyvin, mutta jo lapsena alkanut tuska olemassaolon kysymysten äärellä saa hänet lopulta turvautumaan nuoren ja eteerisen Oonan (Pia Andersson) tarjoamaan hypnoositerapiaan. Tyylikäs vaimo Birgitta (Minna Haapkylä) ja bisnesvainuinen veli Robert (Jussi Nikkilä) eivät niele Alpon valintoja nikottelematta. Jani Volasen kaksoisrooli kummallisena Tuomona ja hypnoosiguru Jan Hellesøena vahvistaa henkilögalleriaa ja keventää vakavaa tunnelmaa.

Kuva: Pate Pesonius

Mikä on lopulta hypnoosia ja mikä todellisuutta? Milloin Alpo on unessa tai muutoin poissa, milloin asiat tapahtuvat oikeasti? Kevyttä mielihyvää pompottelee katsojaa mennen tullen, hämää ja herättelee. Kerrokselliset, pelkistetyt lavasteet, karu äänimaailma ja voimakkaat valot tukevat tarinaa olennaisesti, tai pikemminkin ne ovat osa sen keskeistä ydintä.

Näytelmän kohtaukset on rytmitetty taitavasti: samat asiat tapahtuvat uudelleen ja uudelleen pienin ja ehkä sitäkin olennaisemmin muutoksin. Jossittelu vahvistaa tunnetta todellisuuden epäluotettavuudesta. Mitkä havainnot ovat todellisia, mitkä kuvitelmaa? Milloin vain toivomme jonkin tapahtuneen juuri niin kuin muistamme, milloin voimme olla varmoja tapahtumien kulusta?

Kuva: Pate Pesonius

Kevyttä mielihyvää on tunnelmaltaan samaan aikaan absurdiin vivahtava ja viiltävän todentuntuinen. Korpelassa henkilöityvä epäusko koetun ja eletyn äärellä välittyy vahvana, Haapkylän roolin tylynviileä realismi, Volasen pirullisuus ja Nikkilän kerroksellisuus täydentävät toisiaan ja jättävät silti tilaa tulkinnalle. Piia Andersson on Oonana jollain tapaa lapsekkaan nukkemainen – kuin karu muistutus siitä, että liian kaunista pintaa ja omia haavekuviaan on syytä epäillä, sillä niiden alla ja takana on väistämättä jotain muuta.

Kuva: Pate Pesonius

Näytelmän eri osat toimivat keskenään tyylikkäästi ja kitkattomasti. Kokonaisuus on hallittua, rautaisen ammattimaista teatteria, joka ammentaa olemuksensa häpeämättömästi juuri tästä ajasta. Alpon eksyminen oman itsen ja elämän merkityksettömyyteen, todellisuuden epäilyyn ja yksinäisyyteen saa katsojan oman mielen muljahtelemaan. Mikä minulle on tärkeää ja miksi? Onko se edes totta ja jos ei – mitä sitten? Enkö voi vain piiloutua kiteeni sisään matkalle ajattoman avaruuden syövereihin, kuten Alpokin ajatteli tekevänsä, ennen kuin alkoi liiaksi epäillä?

Tietäähän sen, kuinka ihmiselle käy, kun liiaksi alkaa todellisuuden rakenteita kyseenalaistaa.

Vai tietääkö?


Kevyttä mielihyvää
Q-teatteri
Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä, Pia Andersson
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Dramaturgi: Jani Volanen
Lavastus ja valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen

_______

Toisaalla: Sanna Kangasniemi / Helsingin Sanomat, Paljon Melua Teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja, Huminaa

Joyce Carol Oates: Blondi

Joyce Carol Oatesin Blondi on huumaava lukukokemus koko 943 sivun mitallaan. Se on massiivinen, taiturimainen, väsyttävä, ahdistava, röyhkeä ja kumartelematon.

Blondi on fiktiivinen romaani, jonka päähenkilö on isättömänä ja mieleltään sairaalta äidiltä huostaanotettuna orpokodissa ja sijaisperheissä heittopussina kasvanut, nuorena avioitunut ja itse itsensä näyttelijäksi kouluttanut Norma Jeane Baker. Juuri se nainen, josta tuli 1900-luvun suurin seksisymboli, naiseuden 90-60-90-mitta ja lukemattomien unelmien kohde: Marilyn Monroe.

Oates alleviivaa ja tekee selväksi alusta alkaen, että ei kirjoita Marilyn Monroen elämäkertaa vaan fiktiota, joka noukkii elementtejä todellisuudesta, mutta panee myös rankasti omiaan: valikoi, valitsee, värittää, kuvittelee.

Vaikka kortit ovat selkeät ja avoimet, tarina imee niin voimakkaasti mukaansa, että lukiessa paikoin unohtaa pysyä tarkkana. Sain moneen kertaan havahduttaa itseäni lähes transsimaisesta lukutilasta ja muistuttaa yhä uudelleen lukevani romaania. Omien reaktioiden tarkkailu Blondia lukiessa oli kiintoisaa ja paljastavaa. Minusta löytyi tirkistelijä ja kauhistelija, moralistikin.

Romaanin Norma Jeane ei totisesti saa parhaita arpoja käteensä. Hän on rikkinäisen lapsuuden uhri koko ikänsä, etsii kauhuissaan ja yksinäisenä hyväksyntää ja kiintymystä niitä juurikaan saamatta. Oates on julma tarinankertoja, hän ei silottele eikä anna armoa. Norma Jeanen halu kutsua rakastettujaan Isukeiksi on ällöttävää ja kovin ymmärrettävää. Ikuinen kaipuu huolenpitoon saa helpotusta vain harvoin. Oates rakentaa päähenkilöstään aidon, elävän ja moniulotteisen naisen, jolla on naamio ja rooli tilanteeseen kuin tilanteeseen. Paitsi kun sitten lopulta ei olekaan.

Blondin kuva 1940–1960-lukujen Hollywoodista ja Yhdysvaltojen viihdemaailmasta on armoton. Norma Jeanella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua Studion nukeksi. Hän on miehisen vallankäytön alainen silloinkin – ja ehkä juuri nimenomaan silloin – kun juuri hänen kasvonsa ja vartalonsa takovat yhtiölle rahaa yhä uusilla tavoilla. Ihmissuhteissaan hän sitä vasta onkin, lukuunottamatta avioliittoa Kirjailijan kanssa, jonka olisi suonut kestävän.

Oates rakentaa palapelinsä erilaisilla tyyleillä ja tekstilajeilla. Kertojaääniä on monta, ja kaikkien niiden katseen kohteena on Norma Jeane, Marilyn, Vaalea näyttelijätär. Kirja tuntuu mittaansa lyhyemmältä, sillä se on lopulta varsin nopea- ja helppolukuinen, vaikka jättääkin nahkean ja likaisen olon. Vaikka sivuja on lähes tuhat, en keksi, mistä tarinaa olisi voinut supistaa. Kaikki sen vaiheet ovat tarpeen, kaikilla on paikkansa ja merkityksensä.

Blondi on kirja, jota massiivisuudestaan huolimatta suosittelen. Se pakottaa tutkimaan omaa suhtautumistaan julkisuuteen ja viihdekoneistoon, sukupuolirooleihin, perhe- ja ihmissuhteiden muodostumiseen, itsetuntoon ja -tuntemukseen, valtaan ja vallankäyttöön. Suuria, merkityksellisiä teemoja – mutta niin on suuri ja merkityksellinen tämä kirjakin.


Tänään on kulunut 90 vuotta Norma Jeane Bakerin syntymästä. Hän kuoli 5.8.1962 Los Angelesissa vain 36-vuotiaana lääkkeiden yliannostukseen. Marilyn Monroena hän on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista elokuvatähdistä.


Joyce Carol Oates: Blondi
Suomentaja: Kristiina Drews
Otava 2012 (1. painos 2001)
943 s.
Blonde (2000)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tea with Anna Karenina, Järjellä ja tunteella, Nannan kirjakimara, Hurja Hassu Lukija, Kirjojen parissa 

Helmet-haasteesta nappaan luontevasti kohdan 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Seitsemännen taiteen tarinat -haaste etenee myös pitkästä aikaa.

Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Surun paljastava pinta

Joan Didion (s. 1934), yhdysvaltalainen kirjailija, koki lyhyen ajan sisällä kaksi suurta menetystä, kun ensin kuoli hänen miehensä John Gregory Dunne vuonna 2003 ja ainoa tytär Quintana vain puoltatoista vuotta myöhemmin. Suru oli musertava.

Menetyksestä syntyi kaksi muistelmateosta, joihin pohjautuen Didion kirjoitti myös monologinäytelmän Maagisen ajattelun aika, joka nyt nähdään Teatteri Jurkassa.

Kuva: Marko Mäkinen

Lavalla on valkoista harsoa, puutarhakalusteita, kirjoja ja Kristiina Halkola – hänkin valkoisissaan. Tila on pieni, jopa ahdas, ja Halkola täyttää sen ensi hetkestä alkaen. Hän istuu lavalla jo valmiiksi selailemassa papereitaan, ja kun esitys alkaa, tuntuu, kuin se olisi jo ollut käynnissä aikaa sitten. Kuin katsoja vain huomaamatta solahtaisi mukaan muisteluun, joka on jatkunut ja jatkuu vielä pitkään.

Näytelmä kietoutuu yhden naisen ympärille. On kyse hänen elämästään ja hänen elämänsä kuolemista. Didion on tottunut olemaan monessa mielessä keskipiste: kuuluisa, seurapiirien vakiokalustoa, julkisuudessa ja julkisuudesta elävä. Hän tuntee oikeat ihmiset ja kaikki tuntevat hänet. Surussa hän on kuitenkin yksin, ehdottomasti ja peruuttamattomasti.

Halkola on roolissaan herkkä ja ylväs. Kerrottavaa on paljon, muisteltavaa Kaliforniasta, Honolulusta, New Yorkista ja niiden väliltä. Monologi rakentaa kuvan perheestä, joka ehti kokea ja nähdä yhdessä paljon, siinä missä jokainen oli myös vahva yksilö, oman tiensä kulkija. Kyse on eittämättä hyväosaisista ihmisistä – on mahdollisuus yksityiseen ambulanssilentoon, varaa hienoihin asuntoihin, suhteita ja kontakteja – mutta kaiken sen alla menetys koskettaa ja paljastaa.

Kuva: Marko Mäkinen

Näytelmä on tempoltaan rauhallinen mutta intensiivinen. Halkolalla on aikaa tuoda kerrontansa eläväksi, aikaa eleille ja liikkeille. Mielentilat vaihtelevat raportoinnista raivoon ja huumorin pilkahduksista hajoamispisteeseen. Tyyni, lähes huomaamaton lavastus tukee näytelmän ydintä: ihmisen tarvetta jakaa merkitykselliset, syvällä tuntuvat kokemuksensa. Ne eivät edellytä erikoistehosteita tai puhkiselittämistä.

Äänimaailma on askeettinen, jopa siinä määrin, että sen tarpeellisuutta tulee pohtineeksi. Musiikilla korostetaan paikoitellen Halkolan puhetta, kertomuksen käännekohtia, mutta se ei niinkään tue kuin rikkoo tunnelmaa.

Maagisen ajattelun aika koskettaa kipeitä kohtia. Se muistuttaa menetyksen äkillisyydestä, surun päällekäyvyydestä, tunneskaalasta kuoleman äärellä. Arki voi muuttua peruuttamattomasti yhdessä huomaamattomassa hetkessä – ja yleensä juuri niin se käykin.

Miten arkista kaikki silloin on, kun katastrofi tapahtuu.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

Teatteri Jurkka

Roolissa: Kristiina Halkola

Ohjaus & lavastus: Johanna Freundlich

Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne

Musiikki: Rene Ertomaa

_________________

Osallistuin Teatteri Jurkan bloggareille tarjoamaan "Lue, koe, kirjoita!" -haasteeseen, jonka lopputuote tämä teatteriarvio on. Jurkka tarjosi luettavaksi Didionin kirjat, Katri Kekäläisen pitämän teatterikritiikin kurssin sekä lipun Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytökseen. Kiitän Teatteri Jurkkaa, Kekäläistä ja bloggarikollegoita mukavasta kokemuksesta!

Töppöhörö (Kansallisteatteri)

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Kansallisteatteri, WSOY ja Tammi kutsuivat osallistumaan torstaina 28.1. Bloggariklubille ja Kansallisteatterin uuden näytelmän Töppöhörön ensi-iltaan. Tokihan minä, etenkin kun ohjelmassa oli tapaaminen näytelmän kirjoittajan ja ohjaajan Juha Hurmeen kanssa ennen illan esitystä. Lavaklubin tilaisuus oli lämminhenkinen ja mukava. Hurme kertoi kirjoittamisesta, näytelmästään ja ajatuksistaan. Kysymyksiä heräsi, eikä kaikkeen ollut vastausta. Paljoon kuitenkin.

Hurme kertoi, että idea Töppöhöröön syntyi jo viisi vuotta sitten, vaikka tätä tietämättä voisi arvella sen olevan hyvinkin ajankohtaisista teemoista nopealla vauhdilla kummunnut. Kokonaisuus on elänyt matkan varrella paljon, ja on joka tapauksessa jatkuvassa valmiudessa muutoksiin, ohjaaja kertoi. Voisipa sen pienin muutoksin viedä ulkomaillekin, ja miksipä ei, totean minäkin. Kyse ei pohjimmiltaan ole laisinkaan yksioikoisesti vain suomalaisesta miehestä, vaan koko yhteiskunnastamme.

Uutuuskirjojen lähes minimaalista päiväperhoelämää on pohdiskeltu jo pitkään, ja Juha Hurme haluaa omalta osaltaan olla mukana kasvattamassa myös teatteriesitysten elinkaarta. Hänen mielestään näytelmillä on tapana parantua levättyään, ja teatterin on palvelulaitoksena pantava parastaan katsojiaan varten. Juuri se viehättää minua teatterissa niin paljon: jokainen näytös on uusi ensi-ilta, joka kerta ollaan uuden edessä.

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Ensimmäisen näytöksen ajan lavalla on vain yksi mies, Jarkko Lahden esittämä Viki, joka on collegehousuinen oman elämänsä sankari. Vaimo on lähtenyt ja vienyt lapset mukanaan, työpaikkakin on hukassa, ja arjen täyttävät pääasiassa olut, naapuri-Tulpun kyttääminen ja kaikenlaisiin asioihin kannanottaminen.

Viki on monella tapaa äärimmäinen ja kuitenkin hyvin keskimääräinen. Hän ei pidä vieraasta eikä erilaisesta, muttei silti ole itsekään kotonaan oikein missään. Kyytiä saavat maahanmuuttajat ja poliitikot, naiset ja toimittajat, postmoderni taide ja suvaitsevaisuus, kuka ja mikä nyt tielle osuu. Viki on oikeassa, Viki kyllä tietää.

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Väliajan jälkeen monologin on aika antaa tilaa vuoropuhelulle, jonka toiseksi osapuoleksi ilmestyy ostoskassista helinäkeijumainen Alina Tomnikov. Hänen haastava tehtävänsä on kertoa Vikille, että muutakin on, ja kaikelle on syynsä. Mellevää karjalanmurretta viäntävä keijukainen on raikas tuulahdus kaljan- ja kalsarinhajuiseen maailmaan, mutta mikä on lopputulema?

Lähdin teatteriin jälleen kerran varsin avoimin mielin, ja vaikka Bloggariklubi lämmitteli esitystä varten varsin erinomaisesti, en siltikään ollut varma, mitä odottaa, kun esirippu nousi. Jarkko Lahti vetää mielettömän shown, vaikka hetki meni, ennen kuin tosissani lämpenin. Ensimmäinen näytös on parhaimmillaan loppuosassaan, tunnelma on sähköinen ja Lahti vauhdissa. Tunnelma muuttuu olennaisesti, kun naisnäkökulma tuodaan mukaan, vaikka en minä oikeastaan tulkitse Tomnikovin hahmoa varsinaisesti naiseudeksi vaan ensisijaisesti vastinpariksi, tiukkoihin hammasväleihin ujuttautuvaksi erilaisuudeksi.

Töppöhörö on virkistävän erilainen näytelmä verrattuna muihin viime aikoina näkemiini. Se nojaa käytännössä kokonaan erinomaisten näyttelijöidensä varaan, ja etenkin Jarkko Lahden monologi on hengästyttävää katseltavaa kuten myös kummankin näyttelijän sulava liikkuminen eleettömässä miljöössä. 

Teksti on polveileva ja vahva, mutta jäin miettimään, olisiko siihen mahtunut enemmänkin säröä, enemmän kujeilua ja katsojan tökkimistä. Toisaalta sain kyllä ihan näilläkin toimin oman pääni mukavasti kuhisemaan: lavalta saa paljon tuttua, paljon vierasta, paljon häiritsevää ja paljon nyökkäiltävää – eikä totisesti pelkästään niin, että Viki olisi vastakohtani ja keijukainen peilikuvani, ei todellakaan.

Näytelmän sanomaksi voinee tulkita suuren ajatuksen ihmisyydestä ja sen moninaisuudesta. Ihmisapina on näennäisesti selviytynyt jo kauas puusta, mutta samalla... mitä ihmettä me olemme itsellemme ja toisillemme tekemässä?


Juha Hurme: Töppöhörö

Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus: Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu: Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen

______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Paljon melua teatterista, Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sateenkaarenmaalari     

Luonnon laki (Helsingin Kaupunginteatteri)

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala 2013) tuli näytelmäversiona ensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle kuluvan viikon keskiviikkona 27.1. Paikalla olin minäkin, kiitos kutsusta teatterille!

Luonnon laki on ensimmäinen näkemäni näytelmä, joka tapahtuu lähes kokonaan sairaalaoloissa, ja jonka pääosan esittäjä näyttelee roolinsa suurimmaksi osaksi sairaalasängyssä pötköttäen. Jo nämä poikkeuksellisen tuntuiset elementit pitivät kiinnostusta yllä, mutta itse näytelmä hoiti kyllä hommansa yhtä lailla.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Maalämpöyrittäjä Rautala (Pertti Sveholm) joutuu auto-onnettomuuteen ja loukkaantuu pahasti. Suuntana on sairaalan kuntoutusosasto, jossa vastassa on monenlaisia kohtaloita kokeneita potilastovereita, väsyneitä hoitajia, vuotava katto ja rapistuvat seinät. Onnettomuuskohtaus on hieno ja ahdistava, siltä tekee mieli sulkea silmänsä ja sitten kuitenkaan ei.

Rautala on vältellyt ansiokkaasti veroja käytännössä koko aikuisikänsä, ja nyt kun yhteiskunnalla on hänelle totisesti jotakin annettavaa, alkaa laskunmaksu. Tellit ja lellit ovat saattaneet jäädä häneltä ja yhtiökumppaniltaan (Iikka Forss) niin sanotusti vaille huomiota, ja paluu "todellisuuteen" on raaka ja konkreettinen.

Samalla pitäisi kuntoutua jotakuinkin entiselleen. Viereisessä sairaalasängyssä makaa puukonkutittelusta toipuva Badu (Matti Leino), jolla on oma painolastinsa kannettavanaan. Vuorotta työtä paiskiva sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) painuu aika ajoin siivouskomeroon kuuntelemaan Megadethia jaksaakseen taas seuraavat vihaiset sanat ja loppumattomat yövuorot. Ja taustalla hönkii aina vain Leikkaaja (Matti Olavi Ranin), joka nipsaisee yhden siivun sieltä ja toisen täältä: yhteinen kakku kun on saatava tasapainoon.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Rautalalla on sukset ristissä myös tyttärensä Miran (Sanna-June Hyde) kanssa, joka on viimeisillään raskaana. Mira on monella tapaa isänsä vastakohta, ja isän ja tyttären tapaamiset ja yhteydenpidot päätyvät poikkeuksetta riitaan. Ymmärrystä toista kohtaan on rajallinen määrä, vaikka rakkautta ei puutukaan.

Näytelmä muodostaa monisäikeisen kokonaisuuden, jossa yleinen ja yksityinen, yhteinen ja henkilökohtainen lomittuvat toisiinsa ihmissuhteina, kansantaloudellisina tosiasioina, yhteiskunnallisina epäkohtina ja henkilökohtaisina näkemyksinä.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Luonnon laki on terävän hauska ja paikoin surullinen näytelmä. Huumori on mustaa ja vinoa, eikä traagisempia yksityiskohtia tarvitse erityisemmin katsojalle alleviivata, ne nousevat esiin omalla painollaan. Tarinalla on paljon kerrottavaa, mikä kääntyy hieman kokonaisuutta vastaan: katsoja ei osaa välttämättä päättää, mihin kiinnittyä eniten. Henkilöhahmoja on paljon, osa vain vilahtaa lavalla, eikä kaikista tarinanpätkistä saa oikein kiinni.

Mikä se luonnon laki sitten on? Onko se sitä, että vahvat selviytyvät ja heikot eivät? Vai sitä, että vanhojen on annettava tilaa, jotta uudet mahtuvat mukaan? Onko luonnon lakia se, että kaikesta pitää leikata? Tai se, että hiljaiset jäävät jalkoihin vailla puolustajaa?

Viiltoja riittää, mutta minulle jää näytelmästä toivon hippunen. Ihminen päättää itse, ja yhteiskunta muodostuu ihmisistä, ei koneista tai järjestelmistä. Me voimme valita, mihin rahat sijoitetaan, voimme päättää, miten huolenpito jakautuu. Jos haluamme.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 

Rooleissa: Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen 

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus: Milko Lehto 

Lavastus: Janne Siltavuori 

Puvut: Riitta Röpelinen 

Valosuunnittelu: Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu: Maura Korhonen 

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Pilkkuun asti, Pessin ja Illusian luona, Huminaa 

Järjestäjä & Pölynimurikauppias

Vuosi vierii vähitellen kohti loppuaan, ja useampi lukukokemus odottaa vielä purkuaan. Yhteisteksti ei siis liene huono vaihtoehto, etenkään kirjoista, joissa on monella tapaa yhtymäkohtia toisiinsa.

Antti Holman Järjestäjä ja Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ovat molemmat vuoden 2014 kirjasatoa ja kirjoittajiensa esikoisia. Kumpikin kirjailijoista on myös jo ehtinyt julkaista toisen kirjan: Holma Kauheimmat runot ja Pöyliö Ihmisen veren. Kirjoja yhdistää humoristinen ote, sujakat lauseet, äärimmilleen viedyt henkilöt ja paikoin kovin kummalliset juonenkäänteet.

Mutta tietenkin ne ovat itsenäisiä, täysin toisistaan riippumattomia kirjoja.

Järjestäjä kertoo Tarmosta, joka ihastuu Suomalaisen Teatterin vierailevaan tähteen Danieliin. Tarmo jättää turvallisen mutta tylsän työnsä kirjastossa ja onnistuu hankkiutumaan järjestäjän tehtäviin teatteriin. Teatterin maailma on estoiselle ja mieheytensä kanssa painivalle Tarmolle kiehtova ja kauhea ympäristö, mutta vähitellen hän saa langat käsiinsä ja osoittautuu pestinsä mukaiseksi. Oli ohjaajan tarpeena sitten lava täynnä sanomalehtiä ja aito romanikerjäläinen, kaikki luonnistuu. Suhde Danieliin sen sijaan ei etene aivan niin kuin Tarmo tahtoisi, vaikka paljon hän sen eteen tekeekin. Kuten tekee vähän liikaa kaikkea muutakin... Vähä vähältä lukijalle paljastuvat Tarmon ajatukset, tavat ja tottumukset samalla, kun Danielin unipäiväkirja kertoo omaa tarinaansa nuoren näyttelijän karikkoisesta tiestä.

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on hulvaton novellikokoelma, jossa Pöyliön persoonallinen ja napakka tyyli pääsee oikeuksiinsa. Novelleissa kuvataan äitien ja tyttärien suhteita eri näkökulmista, eri ajoissa ja paikoissa. On eläviä äitejä, kuolleita äitejä, karanneita äitejä, palanneita äitejä. Äitejä, jotka ovat kuin teinejä ja teinejä, jotka ovat kuin äitejä. Monen lapsen äitejä, äidittömiä lapsia. Oma suosikkini on novelli Side, jossa kolmen sukupolven naiset lähtevät mökille, ja ainoa, jolla on edes hippunen järkeä päässään on Miina-tyttö, joka on juuri menettänyt koiransa ja huomannut samalla kuukautistensa alkaneen. Tapahtumat luonnollisesti eskaloituvat melkoiseksi sopaksi, enkä voinut olla hörähtelemättä.

Tuore kotimainen proosa ilahduttaa minua aina vain. Etenkin tällainen lajityyppi, jossa huumori ja arjen absurdius yhdistyvät syvempiin vesiin. Järjestäjä on paikoin lähes hysteerinen lukukokemus, mutta samalla siinä on synkkiä puolia, joita avataan pikkuhiljaa ja varoittamatta. Lukija huolestuu Tarmon mielenterveydestä eikä voi olla pohtimatta, kuinka paljon voi mennä pieleen ennen kuin kaikki menee lopullisesti pieleen.

Pölynimurikauppias pysyttelee hieman keveämmissä tuulissa, mikä on toki luonnollista kun kyse on novelleista: tekstimitta ei anna mahdollisuutta aivan samanlaiseen hulluuden pyörteeseen kuin romaani, eikä siihen mitään tarvetta olekaan. Pöyliö saa tarinoihinsa mukaan myös piikkejä ilman, että niiden veikeä poljento hidastuisi tai tahmautuisi. Alleviivaamista ei tarvita, pienet säröt riittävät.

Järjestäjä ja Pölynimurikauppias kertovat pohjimmiltaan samanlaisista asioista: ihmissuhteista ja yksilön kamppailusta niiden viidakossa oman itsensä kanssa, päänsä pyörälleen pukaten. Järjestäjässä pakkomielteisyys saa keskeisen tehtävän teemana, Pölynimurikauppiaassa olennaista on ihmisten välillä oleva yhteys – tai sen puute. Rooleja on kumpikin teos täynnä, ja hetkiä, kun ne väistämättä ropisevat yltä.


Antti Holma: Järjestäjä
Ulkoasu: Elina Warsta
Otava 2014
383 s., e-kirja

Oma ostos.


Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Kirjastosta.

_____

Muutamia muiden mietteitä Järjestäjästä: Opus eka, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Amman lukuhetki

ja Pölynimurikauppiaasta: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjanurkkaus, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä 

Mestari (Helsingin Kaupunginteatteri)

Daniel Kehlmann on kirjailija, jonka tuotannosta olen todennut pitäväni. Saatuani kutsun Helsingin Kaupunginteatterilta hänen kirjoittamansa näytelmän Mestari ensi-iltaan, ei tosiaankaan ollut vaikeaa päättää torstaisesta teatterikeikasta. Ensi-ilta oli 19.11. Pengerkadun näyttämöllä.

Helsingin Kaupunginteatteri: Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Näytelmän miljöönä on syrjäinen maaseutuhuvila, johon "sukupolvensa ääneksi" kutsuttu näytelmäkirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) saapuu vaimonsa Ginan (Sanna-June Hyde) kanssa viikon mittaiselle taidesäätiön järjestämälle mentorointiviikolle. Mentorina toimii rakastetun klassikkonäytelmän vuosikymmeniä aiemmin kirjoittanut, sittemmin jo harmaantunut ja ehkä hieman unohdettukin Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä).

Kirjalijoiden kohtaaminen ei käy ongelmitta: Rubin on omahyväinen ja viskiinmenevä, Wegner taas innokas mutta omasta paikastaan epävarma. Kumpikaan ei ole paikalla vain taiteen vuoksi, vaan ruhtinaallinen korvaus on osasyy. Tässä suossa viikosta vastuussa oleva säätiön amanuenssi Erwin Wangenroth (Jouko Klemettilä) saa taiteilla puun ja kuoren välissä.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Yhteistyö aloitetaan yhden yön valmistautumisen jälkeen. Vanha jäärä Rubin tuntuu Wegnerin pettymykseksi tarttuvan lähinnä oikolukuseikkoihin, mutta vähitellen mestarista saa rutistettua irti lopullisen tuomion: hänestä näytelmä on surkea.

Kritiikistä murtuneena Wegner hakee tukea vaimoltaan, mutta Ginakaan ei kykene kirkkain silmin vannomaan rakastavansa kaikkea miehensä kynästä irtoavaa. Soppa on valmis – viimeistään kun Rubin paljastaa omat häntäheikkimäiset piirteensä Wegnerin poistuttua paikalta.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Mestari on ehjä ja intensiivinen näytelmä. Väliajattomana se edellyttää katsojalta herkeämättömän kiinnostuksen ja onnistuu sen myös saamaan. Pienen tilan ja neljän näyttelijän koostama kokonaisuus on valmis tarina, joka kääntää itseään vähitellen ympäri.

Ollaan hyvin realistisessa ympäristössä, mutta muistot, tarinat ja mielikuvitus saavat oman sijansa kerronnassa. Katsoja joutuu kyseenalaistamaan sekä näytelmän henkilöiden puheet että omat oletuksensa. Keskeisenä teemaana on taiteen ja kirjallisuuden merkitys ja muoto: onko niillä väliä, kuka ne arvottaa, kenen näkemys on oikea – vai onko sellaista olemassakaan?

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan, ja erityisen paljon viehätyin vahvasta Taneli Mäkelästä ja vähitellen pintansa pois raaputtavasta Sanna-June Hydestä. Lavastus on simppeli, äänimaailma suhteellisen eleetön ja puvustus tyylikäs – näytelmä tuntuu valmiilta paketilta, joka keskittyy kertomaan sen, mistä aikookin kertoa.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Seuralaiseni piti näytelmää ehkä turhankin kirjallisena, mutta omalle kokemukselleni se oli pikemminkin vahvuus. Kirjaihmisenä olen kiinnostunut siitä, miten kirjallisuutta ja taidetta käsitellään, koetaan, arvostellaan ja arvotetaan. Mestari nostaa esiin omahyväisyyden, epävarmuuden, hyväksytyksi ja unohdetuksi tulemisen tunteita, joita jokainen tuntee joskus, vaikkei itse taiteilija olisikaan.

Kehlmannin teksti koukuttaa mukaansa, ja vakaa sovitus elävöittää sen katsojan nautittavaksi. Kokonaisuus on ammattilaisten laatutyötä, joka tarjoaa perinteisen puhenäytelmän ja monikerroksisen tarinallisuuden samassa paketissa.


Daniel Kehlmann: Mestari  

Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä

Rooleissa: Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Taneli Mäkelä 

Suomennos: Liisa Urpelainen 

Ohjaus: Kari Heiskanen 

Lavastus: Katariina Kirjavainen 

Puvut: Sari Salmela 

Valosuunnittelu: Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov 

Naamiointi: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

____

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Obskuuri.net, Veli-Pekka Leppänen/Kansan Uutiset, Lauri Meri/Helsingin Sanomat  

Kansallisteatterin Nummisuutarit

Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Osallistuin lokakuun lopulla Kansallisteatterin ja WSOY:n järjestämälle Bloggariklubille Kansallisteatterissa. Illan ohjelmistossa oli kulissien takana tehty opaskierros, lavastaja Kati Lukan ja puvustaja Tarja Simosen esitelmä työstään tuoreimman projektin parissa ja Katja Ketun haastattelu. Illan kruunasi Nummisuutarien näytäntö.

Opaskierroksella pääsimme kapuamaan Suurelle näyttämölle, kurkimme lavasteiden taakse, näimme ompelimon ja maalaamon, kuljimme takaovista ja tavarahissillä ja kuulimme paljon kiinnostavia faktoja Kansallisteatterin arjesta. Kova tekemisen meininki näytti olevan päällä, ja uteliaisuus sai paljon virikettä.

Kati Lukka ja Tarja Simonen esittelivät Nummisuutarien kanssa tekemäänsä työtä esimerkiksi lavasteiden pienoismallin, asusteiden havainnekuvien ja ensimmäisen palaverin muistiinpanojen kautta. Oli todella mielenkiintoista kuulla lavastajan ja puvustajan työstä ja näytelmän muodostaman työprojektin kulusta aina ensimmäisistä hahmotelmista ensi-iltaan.

Itse näytelmä oli minulle – kehtaako tätä myöntääkään? – ensi kosketukseni Aleksis Kiven draama- ja itse asiassa muuhunkin tuotantoon. Jep, klassikoista klassikoin on minulta kaikin osin lukematta. Toisaalta koin, että puhtoisuudesta oli etua: minulla ei ollut juuri minkäänlaisia ennakko-oletuksia tai vanhoja muistoja pohjalla. Sen tiesin, että komediasta on kyse.

Nummisuutari Esko lähtee siis noutamaan itselleen rouvaksi kaunista Kreetaa. Eskon veli Iivari taas lähtee hakemaan hääjuhlaa varten tarjoomuksia. Kumpikin matka menee hieman penkin alle: Esko pölähtää ystävänsä Mikko Vilkastuksen kanssa keskelle Kreetan hääjuhlaa ja Iivarin osalta taas viina vie miestä. Pettynyt Esko joutuu kotimatkalle ilman naista, joskin hääpaikka on pantu tuhannen päreiksi ennen metsässä vedettyjä ensikännejä. Iivari ui syvällä houreissaan. Ihan ei mennyt putkeen.

Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Saattaa olla, että näytelmää edeltäneellä erinomaisella pohjustuksella on jotain tekemistä asian kanssa, mutta omaan silmääni etenkin näytelmän häkellyttävän upea lavastus ja kekseliään tyylikäs puvutus sopivat kaikkein parhaiten. Nummisuutarit on kokonaisuutena hyvin visuaalinen näytelmä, vaikka paikoin ollaan varsin pelkistetyissä ympäristöissä. Näytelmän avaava keltahehkuinen siluettikuva vanhoilliskristilliseen tyyliin pukeutuneista hahmoista iskee saman tien katseet kohti keskeistä. Kaikkein upein osuus on kuitenkin Eskon kännäily metsässä: männyt nousevat kohti kattoa – nurin päin – ja maailma on itsensä peilikuva. Aivan mieletön kuvakulma, aivan mieletön idearikkaus!

Näytelmän komediallisuus jäi tässä versiossa aika pieneksi, minusta se tuntui pääosin kovin surulliselta. Pienten sattumusten, hölmöjen tekojen ja vahinkojen kokonaissummana on joskus melkoinen tragedia. Toisaalta vieraan pelko ja omiin oletuksiin sokeana uskominen voivat aiheuttaa käsittämätöntä tuhoa, ainakin ne rapisuttavat maailmankuvan pohjaa.

Ohjaaja Janne Reinikainen on pannut sukupuoliroolit uuteen uskoon. Näytelmässä roolit on jaettu muulla kuin sukupuolen perusteella, ja pidän sitä virkistävänä, rohkeana vetona. En siksi, että Kreetan ja Jaakon muodostama "homopari" olisi jotenkin erityisen rohkea juttu, vaan siksi, että arvostan näyttelijöiden heittäytymistä jonnekin paljon sukupuolia syvemmälle ja kauemmas. Minusta Nummisuutarit ei siis sinänsä ota kantaa vähemmistöihin, vaan pakottaa sekä tekijät että katsojat omien ennakko-oletustensa ja -asenteidensa yli.

Kuva: Kansallisteatteri / Stefan Bremer

Näytelmää ei ole kielen osalta mitenkään muokattu, vaan teksti on Kiven alkuperäistä. Paljon on kuitenkin karsittu pois, eikä puhetta ole liiaksi. Ehkä enemmänkin olisi voinut olla, mutta toisaalta saipa keskittyä jo mainittuihin upeisiin ympäristöihin, jotka lavalle on luotu.

Näyttelijät onnistuvat työssään. On sekä soolo-osuuksia että joukkokohtauksia, joilla molemmilla on paikkansa ja vahvuutensa. Aku Hirviniemi vakuuttaa Eskona, Inga Björn kutkuttaa Mikko Vilkastuksena ja Johannes Holopainen hurmaa Kreetana ja muissa tekemissään rooleissa.

Nummisuutarit jätti jälkeensä hämmentyneen olon, mutta mitä kauemmin teatterielämyksestä kuluu aikaa, sen selkeämmin mielessäni on kuva modernista ja ennakkoluulottomasta klassikkotulkinnasta, joka jättää tilaa katsojan omalle ajattelulle, mutta kumartaa samalla syvään alkuperäistekstille ja sen kunniakkaalle kirjoittajalle.



Nummisuutarit Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Inga Björn, Aku Hirviniemi, Johannes Holopainen, Leo Honkonen, Olli Ikonen, Paavo Kääriäinen (Näty), Juhani Laitala, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Markus Riuttu ja Maruska Verona
Ohjaus: Janne Reinikainen
Sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simonen
Musiikki: Timo Hietala
Valosuunnittelu: Max Wikström
Äänet: Jani Peltola ja Esko Mattila
Koreografia: Milla Koistinen
Naaminoinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Illasta kiitos Kansallisteatterille ja WSOY:lle.

______

Muiden mietteitä: Kujerruksia, Lukupino, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Teatterikärpäsen puraisuja, Pilkkuun asti, Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista