Katriina Huttunen: Surun istukka ja Mustaa valoa

 

Minulla ei ole vertailukohtaa, on vain tämä yksi suru ja tämä yksi menetys, tämä yksi itsemurha, tämä yksi kuollut lapsi, tämä yksi kuolema ja tämä yksi elämä. (Surun istukka, s. 154)


Katriina Huttusen omaelämäkerralliset romaanit Surun istukka ja Mustaa valoa ovat kipeitä, raadollisia ja syviä teoksia. Niiden aineksina ovat omakohtainen raapiva suru, anteeksiantamattomuus, se kertakaikkinen, ohittamaton ja läpipäästämätön tuska, jonka äiti kohtaa, kun oma lapsi kuolee.

Tuntuu vaikealta ja mitättömältä koettaa kirjoittaa jotakin näistä kirjoista. Ne ovat niin henkilökohtaisia, niin paljaita ja avoimia. Ne ovat – uskon – hyvin totuudenmukaisia, vaikka fiktion puolelle määrittyvätkin kirjastoluokassaan ja muissa määritelmissään. Ne tuntuvat lähes luvattoman rehellisiltä, vaikka niiden kirjoittajalla on kaikki syyt ja oikeudet valita, mitä kertoo ja mitä ei.

Itse asiassa luin ensin teoksista uudemman, Mustaa valoa. Rakastan Hietaniemen hautausmaata, käyn siellä vähintään viikottain. Minulle se ei ole minkään henkilökohtaisen surun sijaintipaikka, minulle se on turvapaikka ja rauhoittumisen alue, siellä on helppoa hengittää syvään, olla hetki rauhassa. Rakastan hiljaisia hautakiviä ja muistolaattoja, uusia ja vanhoja hautoja, nimiä ja titteleitä, symboleja, veistoksia, istutuksia, kynttilöitä. Hietaniemi on tuhansien tarinoiden sija, eikä yhdelläkään niistä ole enää kiire minnekään.

Katriina Huttunen käy Hietaniemessä joka päivä, koska hän ei muuta voi. Hän käy siellä tyttärensä haudalla, siunauskappelin yhteydessä olevassa kolumbaariossa. Ajattelee, kirjoittaa, pyytää anteeksi, suree ja muistaa. Ymmärrän, etten voi ymmärtää häntä. Ymmärrän, että minun syyni ovat toiset, eivätkä ne ole vertailukelpoiset.


”En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut”, Huttunen kirjoittaa.


Teokset ovat sisarukset, erilliset mutta jakavat yhteisiä piirteitä. Voimakkaimpana on tietenkin teema: kuolema, oman lapsen kuolema. Huttusen armoton kerronta yhdistää niitä niin ikään, ne ovat syntyneet elämässä, jonka eläminen on raskasta, lähes mahdotonta. Kirjat ovat kuin katumusharjoituksia, joita toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta jotka eivät silti vie yhtään lähemmäs pelastusta. (Miten ehkä veisivätkään, kirjoittaja ei ole uskonnollinen eikä tavoittele pelastusta tai armahdusta keltään tai mistään.)

Huttunen kirjoittaa viiltävällä tarkkuudella, huomioiden yhtä aikaa pienet yksityiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Mukana on millintarkkaa raportointia kuoleman jälkeisistä hetkistä ja siitä, mihin omaisen on venyttävä. On hautausmaan kasveja, jäkäliä, jälkiä, eläinkuntaa. On surua, jota revitään pinseteillä yhä pienemmiksi hippusiksi ilman, että tuska helpottaisi hetkeksikään. On katsauksia tuhkaushautaamisen historiaan, hautausmaan muutoksiin, hautauksiin. Läheltä ja kauempaa, yksittäisestä yleiseen.

Kirjoilla ei pyydetä tai etsitä anteeksiantoa eikä unohdusta surulle tai surusta. Ne ovat fragmentteja ja kokonaisuuksia, hiottuja ja terävillä reunoillaan syvältä haavoittavia.

 

Katriina Huttunen: Surun istukka
S&S 2019
327 s.

Kirjastosta.


Katriina Huttunen: Mustaa valoa – Muistiinpanoja hautausmaalta
S&S 2020
323 s.

Kirjastosta.

Jarkko Tontti: Haava

 

"Minulle riitti kahdeksan sekuntia. Katsoin ruumista, kuollutta ihmisen kehoa. Kyllä. Siinä makasi tyttäreni Jemina Rantakorpi." (s. 15)


Greta ja Johannes ovat osanneet odottaa uutista parikymppisen tyttärensä Jeminan kuolemasta. Monta vuotta päihdeaddiktina, pitkä tie vieroitusyrityksissä, rahavaikeudet, etääntyminen, katoaminen. Tämän päivän on tiedetty joskus tulevan. Pelätty, mutta tiedetty, ettei muukaan ole mahdollista.

Nyt Jemina on kuollut.

Greta on pätkätöitä tekevä historiantutkija, Johannes alkoholisoitunut IT-konsultti ja yrittäjä. Perhe on hajonnut jo aikaa sitten, ei addiktion kanssa vain voi elää, ei oman, muttei kenenkään muunkaan. Syyllisuus painaa joka tapauksessa: omat valinnat, teot, tekemättä jättämiset, sanomiset ja riidat. Ei kai kukaan vanhempi voi ohittaa olankohautuksella lapsensa kuolemaa?

Jarkko Tontin Haava on kipeää tekevä ja särmikäs romaani, tiivis ja huolellinen. Se kertoo muutaman päivän tapahtumista, mutta sitoo sisäänsä kokonaisen elämän – ja kuoleman. Romaani jakautuu kolmeen osioon, joissa Rantakorven perheen kaikki jäsenet saavat oman puheenvuoronsa.

Gretan tyyni suhtautuminen tyttären kuolemaan alkaa rakoilla pian, kun ymmärrys ja suru pääsevät lopulta ujuttautumaan pinnan alle. Hänen pakkomielteinen suhteensa sosiaaliseen mediaan ja riippuvuus sen tarjoamista reaktioista saa uusia kierroksia, kun suru-uutisen sijaan päivityksen arvoista tuntuu olevan tarkkaan harkittu kahvikuppi ja kirja -asetelma – kunhan saa tarpeeksi tykkäyksiä. Myös Jeminan kaulasta kadonnut kaulakoru kiinnittää äidin huomion, eikä hän voi saada rauhaa ennen kuin on saanut selville, missä koru on ja miksi se ei ollut ruumiin kaulassa.

Johannes puolestaan havahtuu katkolta, taas kerran. Päivät ja viikot ovat puuroutuneet, hän on repsahtanut juomaan jälleen. Johanneksen alkoholismi on avioeronkin aiheuttanut, ainakin ollut sen lopullinen niitti, eikä Johannes voi olla ajattelematta, onko se myös Jeminan huumeidenkäytön ja kuoleman pohjimmainen syy. Hautajaisten järjestäminen pakottaa Johanneksen pysymään jotenkuten kiinni nykyhetkessä, vaikka sitten taskumatti povessa, mutta jokin vaivaa häntä piinaavasti. Mitä Jeminan viimeisinä hetkinä tapahtui?

Lopuksi myös Jemina saa lyhyen puheenvuoron, huumeisen ja sitten laskuisen, mutta puheenvuoronsa kuitenkin.

"Yritän nousta. Olen sohvalla. Sen tajuan. Poski painaa karheaa kangasta vasten, pistelee. Nyt noustaan. Nyt-nyt. Mun jalat painaa tonnin, käsivarret kaksi tonnia. Ja kaikki huojuu, sohva, harmaa lattia, jonkun musta t-paita lattialla, seinät, niiden julisteet, sen vitun hevimiehen reunoista repaleiset julisteet, joissa heviäijät puristavat kyrpämäisiä kitaroitaan, ja valkoiset seinät, nekin huojuu ja tv-ruutu, musta tv-ruutu kirjahyllyssä, se huojuu; kaatuuko toi koko hylly vittu mä pelkään ja nostan kädet kasvoille. - - 

- - Nyt seis tämä, nyt keskityn. Tämä on tämä huone, tämä on tämä räkäinen asunto. Mä olen tässä nyt." (s. 214)

Haava on jäntevää kerrontaa, sisällöltään koskettava ja näkökulmiltaan vaihteleva romaani. Se tavoittaa sekaisin olevan mielen, kuvaa tyhjyyden ja kaaoksen ja laidasta laitaan valuvat tunteet, pelot ja syyllisyyden. Samalla se laajenee yksityisestä kokemuksesta yleiseksi havainnoinniksi haavoittuneiden, syrjään jäävien ja omiin jalkoihinsa sotkeutuneiden asemasta. Miten suhtaudutaan kolhuihin, joita ihmiset itse itselleen tekevät?

Haavaa lukiessa saa kuvauksen siitä, miltä ihmisen, ihmissuhteiden ja yhdessä eletyn ja koetun elämän mureneminen näyttää. Keskiössä on addiktio, sen kieltäminen ja pelkääminen, ja kuinka se valuu lopulta kaiken läpi tehden peruuttamatonta tuhoa. Mihin kaikkeen voi todella vaikuttaa itse ja mihin ei? Mihin asti rajoja, edes niitä vanhemman rakkauden rajoja, voi venyttää?

Ja miten ihmeessä ne pahimmat haavat saisi puhdistettua ja hoidettua, kun ei meistä kukaan voi toista lopulta pelastaa.

Jarkko Tontti: Haava

Ulkoasu: Tuuli Juusela

Otava 2021

238 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Amman lukuhetki, Anun ihmeelliset matkat, Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Kenen tyttäriä?

Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

Joyce Carol Oates: Putous

Ariah on nuori, vastavihitty morsian kesäkuussa 1950. Hän on hämmentynyt uudesta roolistaan, epävarmakin, katuuko jopa. Niin kauan sitä sai odottaa, avioliittoa, jo melkein vanhaksipiiaksi tuomittuna. Mutta nyt hän on naimisissa ja vieläpä pastorin kanssa.

Ariah on nuori leski kesäkuussa 1950. Vastavihitty puoliso Gilbert, vieläpä pastori, on heittäynyt parin häämatkalla Niagaran putouksiin, ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Niin siltavahti todistaa, ja niin todistaa viikon kuluttua löytyvä ruumis.

Ariah on Niagaran leskimorsian, shokissa ja suuren menetyksen kokenut. Hänet huomaa asianajaja Dirk Burnaby, joka on elänyt vapaata poikamiehen elämää, mutta ei voi enää olla ohittamatta häneen syvästi vaikuttavaa, säröissään vahvaa naista. Ariah ja Dirk rakastuvat ja menevät naimisiin, nopeammin kuin moni uskoisikaan tai voi hyväksyä tilanteen huomioon ottaen. He saavat yhdessä aikaan kodin ja perheen, kolme lasta Chandlerin, Royallin ja Julietin, jossain vaiheessa koirankin, välittämättä vähääkään siitä, miten heihin aluksi suhtauduttiin. Rakkaus voittaa kaiken.

Ariahin mieltä rakkaus ei lopulta kuitenkaan voita. Hän ei pääse yli kesän 1950 menetyksestään. Vaikka hän ei koskaan ehtinyt oppia rakastamaan Gilbertiä, hääyön häpeä ja sen jälkeinen musertava suru eivät irrota otettaan. Ariah on varma, että menettää vielä kaiken uudelleen, Dirkin ja lapsensa, että hänet hylätään ja jätetään, sysätään sivuun ja unohdetaan.

Pelko ja ahdistus kulkevatkin koko romaanin ajan sen punaisena lankana. Ariah on haastava, monimutkainen persoona. Hän ei ole miellyttävä, vaan etäinen, kolea ja epäluuloinen. Vaimona hän on rakastava -- kunnes ei sitten enää olekaan, kunnes pelko hylätyksi tulemisesta ryskyy kaiken yli. Äitinä hän on hellä -- kunnes ei sitten enää olekaan, kun epäluulo ja käsittelemättömät tunteet kalvavat suhdetta lapsiin. Muita rooleja Ariah ei varsinaisesti halua tai voi itselleen hankkia. Hän toimii pianonsoitonopettajana silloinkin, kun ei taloudellisesti tarvitsisi, mutta muuten hänen on vaikeaa asettaa itseään maailmaan, hyväksyä tai ymmärtää omaa paikkaansa siinä.

Putous on eheää, vahvaa ja vaikuttavaa kirjallisuutta. Oates on kertojana omaääninen ja vastaansanomaton, hänen tarinansa laajenee ja kerii itseensä yhä uusia kerroksia ja sävyjä. Putous vie todella syvälle ihmismieleen, ihmisen käyttäytymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Se tuo esiin surua, häpeää, ahdistusta ja voimattomuutta kuten myös rohkeutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Eri henkilöiden näkökulmat rikastuttavat tarinaa ja laajentavat sen merkitystä, vaikka Ariahiin kaikki lopulta kuitenkin aina kiinnittyy. Ariahin kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä, haluttomuuteen luottaa ja jatkaa eteenpäin.

Joyce Carol Oates on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani. Hän yllättää joka kerta, hänen kerrontaansa ei voi vain kyllästyä. Ehdotonta timanttia, aina lukemisen arvoista.


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2006
567 s.
The Falls (2004)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Eeva on ollut poissa kotoa jo useamman vuoden, hän on lähtenyt vihaisena ja petettynä, mutta päättää palata. Autioituvassa kotikylässä on vielä hieman henkitoreissaan räpiköivää elämää, tärkeimpänä nuorempi velipuoli Alarik. Muilla ei oikeastaan ole väliä. Vai onko sittenkin? Eevaa on kohdeltu kylässä huonosti, anteeksiantamattomin tavoin. Eniten hän kaipaisi anteeksipyyntöä ja hyvitystä äidiltään, mutta se ei enää ole mahdollista. Jotenkin tilit pitää kuitenkin tasata.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on vahvaa kerrontaa alusta loppuun. Romaani on jäntevä, tyyni ja pahaenteinen. Sen miljöö kietoo pauloihinsa: pohjoinen kylä joen varrella, synkkä ja eristäytynyt, omien syntiensä alle musertuva. Joesta ovat kalat kadonneet, ja se jos mikä painaa hartioita kumaraan. Kala on ollut kylän vilja, eikä sitä enää ole.

Henkilöt ovat haastavia. Etäisiä, kylmiäkin ja silti inhimillisyydessään heikkoja ja huteria. He eivät herätä empatiaa, heidän osakseen ei osaa toivoa mitään. Heihin kiteytyy paljon sellaista, jonka haluaisi mielummin peittää ja unohtaa: typeryyksiä, hetken mielijohteita, taikauskoa, pahuutta. Eevan kautta käsitellään ennen kaikkea surutyötä. Miten mahdotonta surusta voi joskus olla päästä yli, miten se voi muuttua katkeruudeksi, vihaksi ja lopulta kostoksi, jolle on vaikea antaa armahdusta. Ja silti, ainakin salaa, tekee mieli katsoa silmiin ja nyökätä: kyllä minä kuitenkin sinua ymmärrän. Vaikken varmastikaan saisi näin sanoa.

Veteen syntyneet on tematiikaltaan ja miljööltäänkin ajaton, vaikeasti rajattava ja määriteltävä. Se voisi tapahtua nyt, se olisi voinut tapahtua jo aikoja sitten. Taidokkaasti Heikkilä saa lukijan unohtamaan yksityiskohtien kyttäämisen ja määritelmien piirtämisen, sen sijaan tarina vie mukanaan ja antaa juuri sen, minkä siitä haluaa lukea. Teemoissa on piirteitä, jotka tuntuvat jo moneen kertaan kerrotuilta, ja silti Heikkilä saa niihin uutta virtaa ja voimaa, niiden kertominen jälleen kerran tuntuu perustellulta ja oikealta.

Oma viehätyksensä on romaanin vahvassa dialogissa, joka on meänkielinen. Meänkieli on minulle tuttua, vaikken sitä itse puhukaan, ja vaikka en aina hurraa murreromaanien äärellä, nyt kieli helisi korvissa ja sykäytti sydäntä, vaikka sen avulla kerrottiinkin synkkiä ja rajuja asioita.

Hieno romaani, karu ja hyytävä, kuin nuotion loimussa kerrottu kansantarina, jonka kuultuaan ympäristöään tarkastelee hieman uudella tavalla, kirkkaammin ja ymmärtävämmin.


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
WSOY 2019
193 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Elämä on ihanaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

Jarmo Ihalaisen kirjat ovat kiilanneet aika yllättäen takavasemmalta kotimaisten suosikkieni joukkoon. Perheestä ja alastomana juoksemisesta lämmitti mieltäni kovin, eikä edellinen miesten maailmaan uppoava Mitä miehen pitää jäänyt kauaskaan esikoisen taiasta.

Ihalaisen uusin romaani Oikea elämä laajentaa ja syventää aiemmista romaaneista tuttua tematiikkaa: perhettä, ihmissuhteita, elämän menetyksiä ja aukkokohtia. Ihalaisella on taito tarkastella luomiaan henkilöhahmoja lämmöllä ja empatialla mutta niin, ettei sokerihuurteesta ole merkkiäkään.

Oikea elämä on kolmen ihmisen tarina. He ovat kaikki menettäneet elämästään paljon. Juri on menestyvä liikkeenjohdon konsultti, piinkova bisnesmies, jonka kiireisessä arjessa ei ole aikaa miettiä tyhjiä paikkoja. Salaa – ehkä jopa itseltään? – hän kaipaa lapsuuden päiviin ja aikaan ennen korvaamattomia menetyksiä, niihin pitkiin talvipäiviin, jolloin pulkka ylitti suurimmatkin hyppyrit ja räkä jäätyi ylähuuleen. Lotta on terveyskeskuslääkäri, joka on päässyt lopultakin eroon väkivaltaisesta miehestään ja keskittyy nyt löytämään elämänilonsa uudelleen, niin kuin vain kapinoivan teini-ikäisen keski-ikäinen vanhempi ja rikkonaisen lapsuuden satuttama ihminen voi. Antti ei ole koskaan päässyt yli pikkusiskonsa kuolemasta, vaan puhuu siskolleen jatkuvasti, uskoo tämän kuulevan. Päivätyönsä ministeriön neuvottelemana virkamiehenä hän hoitaa viivasuorasti ja poukkoilematta – oma perhe puolestaan alkaa kärsiä poissaolevan isän ja aviomiehen haipuvasta olemuksesta.

Ihalainen kirjoittaa henkilönsä eläviksi, todellisiksi, juuri niiksi ihmisiksi, jotka tulevat jossain vastaan, kulkevat ohi, ehkä hipaisevat hetken. Heillä on kullakin raskas paino harteillaan, mutta hyvin he sen peittävät. Niin kai kaikki tekevät, ainakin jossain määrin. Helppo on uskoa Juriin, Lottaan ja Anttiinkin – kuka vain voisi olla he, meillä jokaisella jotain samaa.

Oikea elämä näyttää, miten pienestä asiat ovat kiinni. Kuulostaa tutulta, kalutulta, käsitellyltä, mutta ei se ole sitä. Tuskin kukaan voi ymmärtää, miltä sattuma todella tuntuu, ennen kuin se kolahtaa naamaa vasten ihan tosissaan. Ihalaisen käsissä satuttavatkaan asiat eivät kuitenkaan lannista: tarinat kasvavat suuriksi, inhimillisiksi, todellisiksi. Niistä saa kiinni, niiden matkaan on helppoa kuvitella itsensä. Ne näyttävät, kuinka lopulta osaamme ehkä sittenkin olla toisillemme ihan vain ihmisiä.


Vain unissa alut ja loput kietoutuvat toisiinsa kiinni. Todellisuudessa ollaan aina alun ja lopun välissä. (s. 221)


Jarmo Ihalainen: Oikea elämä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2018
299 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen tuorein romaani Ihmettä kaikki on omaelämäkerrallinen tarina siitä, mitä on tapana rakkaudeksi kutsua. Se upottaa ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen mukaan perhe-elämän syövereihin, siihen iloon, suruun ja kauhuun, jonka toivottu raskaus ja perhekoon odotettu kasvu aiheuttaa. Samalla se kuvaa kaiken epävarmuutta ja arvaamattomuutta, niitä käänteitä, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan.

On nelihenkinen perhe, jonka vanhemmat tekevät tiiviisti töitään kirjallisuuden ja uusien innovaatioiden parissa. Esikoinen on jo esimurkku, kuopus vielä päiväkoti-ikäinen. Kolmannen lapsen saaminen tuntuu käännekohdalta jollain tapaa, vielä yhdeltä uudelta alulta. Kun sitten raskauden komplikaatiot alkavat aivan liian varhaisilla viikoilla, vanhemmat joutuvat todella suurien päätösten eteen. Miten voi valita, kun kaikki valitseminen tuntuu väärältä? Miten uskoa tulevaan, kun kaikki ennusteet iskevät ilmat pihalle? Ja miten selvitä, kun oma lapsi kuolee ennen kuin on syntynytkään?

Toinen taistelukertomus alkaa siitä, kun uuden raskauden ilahduttamat ja samalla lähes hengiltä pelottelemat vanhemmat löytävät itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta. Siellä jos missä tuntee itsensä vieraaksi, väärään paikkaan eksyneeksi, toheloksi ja virheelliseksi. Ammattitaitoisen henkilökunnan ja koko ajan kehittyvän lääketieteen hoivissa on kuitenkin mahdollista kasvaa kohti jotain sellaista, jonka voi luottaa pysyvän ja voimistuvan. Hento ote vahvistuu, kun sille antaa aikaa.

Ihmettä kaikki on kirja, jonka lukemista en epäröinyt hetkeäkään, vaikka aihe tuntuu raskaalta ja suurelta. Ei minulla edes ole omakohtaista kokemusta, ei läheltä eikä kauempaakaan aivan näin rankasta alusta elämälle. Itkosen kerronnan myötä tuntuu, että elin monta elämää, monta sellaista tapahtumaa, joita tietää koko ajan tapahtuvan, mutta joiden eteen ei ole valmis aseettomana käymään.

Itkonen kirjoittaa paikoin raa'asti, paikoin hellästi. Aikuisen tunnerekisteri on opitun ja koetun kautta laaja, mutta mitä sitten tehdään, kun mikään ei tunnu olevan tarpeeksi, eikä mikään riitä. Miten luottaa puolison kanssa jaettuun, kun tiet, ajatukset ja tunteet repeävät irti toisistaan valuen kauas koskemattomiin. Ja miten tukea lapsia, jotka eivät voi kaikkea ymmärtää?

Tätä romaania tuntuu karulta arvioida, niin henkilökohtainen se on. Kaiken tunteen, koetun ja pelätyn alla se on kuitenkin kirjallisesti vahva, jäntevä ja huolellinen. Pääosassa on kaikki, mikä tekee elämästä elämää ja kaikki, minkä elämä lopullisessa yksinkertaisuudessaan kattaa. Minä itkin jo sivulla 23, eikä se siihen loppunut. Ihmettä kaikki näyttää, miten vahvaa kaikkein hennoinkin on.


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2018
294 s.

Arvostelukappale.

George Saunders: Lincoln bardossa

George Saundersin ensimmäinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker Prizella. Kyse on sirpalemaisesta kollaasiromaanista, joka koostuu eri kertojaäänien lyhyiksi ja lyhyehköiksi pätkiksi suikaloiduista puheenvuoroista. Rakenne on mielenkiintoinen ja nopealukuisuudestaan huolimatta jollain tapaa raskas.

Ydintarina kertoo Yhdysvaltojen presidenttiä Abraham Lincolnia kesken sisällissodan kohdanneesta henkilökohtaisesta tragediasta. Hänen poikansa Willie vilustuu ja hoidosta huolimatta kuolee tautiin. Isku on kova vanhemmille, ja vaikka Lincoln tekee koko ajan tuhansien ihmisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä, oman pojan kuolemasta hän ei tahdo toeta. Lincoln vierailee hautausmaalla poikansa kryptassa pitääkseen tätä vielä hetken sylissään.

Vähänpä presidentti kuitenkaan kuolemasta tietää. Willie on useiden muiden kuolleiden henkien kanssa siirtynyt elämän ja kuoleman välitilaan, buddhalaisittain bardoon. Henget ovat läsnä, mutteivät kuitenkaan ole. He eivät ole aineellisia, mutta kullakin on olomuodossaan yhä jotakin olennaista muistuttamassa omasta elämästä – ja ehkä kuolemastakin. Kuolema tosin on bardossa tabu.

Yhden yön aikana saadaan kokea useiden kiehtovien persoonien ääni ja tarina. On ylhäisön edustajia ja köyhälistöä, orjia ja isäntiä, miehiä ja naisia, pastori ja pikkurikollisia. Kaikille yhteistä on kuitenkin vimmattu halu pitää kiinni siitä, mikä vielä on jäljellä elämäksi sanotusta ilmiökokonaisuudesta. Jossain vaiheessa on kuitenkin aika päästä irti ja siirtyä eteenpäin, niin paljon kuin se pelottaakin.

Lincoln bardossa on ehdottomasti kokeellinen romaani. Sen muotoon ja rakenteeseen kestää tottua, mutta sen rytmi on antoisa. Saunders yhdistelee ja historiankirjoituksen keinoja ja muistamisen kerrontaa kutkuttelevalla tavalla ja saa kiinnittämään huomion kerronnan ristiriitoihin. Osa tekstikatkelmista on oikeista historiallisista dokumenteista, osa on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tehokkailla ja yksinkertaisilla keinoilla Saunders näyttää, miten erilaisia tulkintoja ja kerronnan tapoja historiaan ja sen kerroksiin väistämättä jää.

Vaikka bardossa oleskelevat henget ovat monella tapaa äärimmilleen pingottuneita, heissä on silti vielä ripaus ihmisyyttä. Lincoln bardossa poikkeaa virkistävällä tavalla Saundersilta aiemmin lukemastani lyhytproosasta, josta olen pitänyt aivan tolkuttoman paljon (Joulukuun kymmenes, Sotapuiston perikato). Taivun edelleen novellien puoleen, mutta tämä teos osoittaa, että Saundersilla on annettavaa myös pitkälle proosalle. Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.


George Saunders: Lincoln bardossa
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2018
415 s.
Lincoln in the Bardo (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Sanoissa ja sivuilla, Kirjojen keskellä, Piippuhyllyllä, Kirsin Book Club, Opus eka    

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja poliitikosta)

Nina LaCour: Välimatkoja

Kauniin kannen (ja sivusilmällä huomioitujen muutamien bloggausten) perusteella luettavaksi valikoitunut Nina LaCourin Välimatkoja ilahdutti, kosketti ja hieman satuttikin. Kirja on nuorten aikuisten kirjallisuutta ja vahvaa sellaista käsitellessään isoja, jopa massiivisia aiheita. Se ei kuitenkaan romahda niiden alle, vaan jaksaa kantaa itsensä, tarinansa ja henkilönsä alusta loppuun. Ja, niin, lukijankin siinä samassa.

Marin on viettämässä joulua yksin yliopiston asuntolassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa Kaliforniasta. Hän on saanut yliopistolta erityisluvan jäädä, kun kaikki muut ovat lähteneet. Puolta vuotta aiemmin Marin on ollut se, joka lähti, ja hän teki sen vielä rajusti: kellekään mitään sanomatta, kaiken taakseen jättäen. Kukaan ei tiedä, mitä loppukesästä tapahtui, eikä Marin halua puhua siitä kenenkään kanssa.

Yksinäisyys saa kuitenkin juomun, kun Marinin paras ystävä Mabel tulee vierailulle joulunaluspäivinä. Marinin ja Mabelin välit ovat olleet erottamattomat aina edelliseen kesään asti. Silloin tapahtui paljon, ehkä liikaakin, ja he ovat jatkaneet eri suuntiin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Marinin sisälle koteloitunut ahdistus alkaa nyt vaatia pääsyä ulos, ja Mabel on vierellä valmiina kuuntelemaan. Jos Marin vain lopulta pystyy puhumaan.

Välimatkoja on surullisin kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Sen reiluun kahteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä tarina tunnu silti yhtään täyteen ahdetulta saati tunkkaiselta tai alleviivaavalta. Marinin yksinäisyys ja suru ovat käsinkosketeltavia ja aitoja, hänen paikkansa maailmassa tuntuu monella tapaa epäreilulta ja hylätyltä. Marin on elänyt suuren osan elämästään kahdestaan vaarinsa kanssa, sillä hänen surffariäitinsä kuoli onnettomuudessa Marinin olessa aivan pieni, eikä isästä ole tarkkoja havaintoja. Vaari on oletettavasti tehnyt parhaansa kasvattajana, mutta Marin tuntee silti olevansa kovin yksin, muistoja vailla.

Marinin oma kasvu ja identiteetin muodostuminen ovat kirjan selkärankaa. Oman paikan löytäminen, omien halujen ja tavoitteiden tasapainottaminen, tulevaisuuteen katominen – niissä on paljon taakkaa ja painetta kelle tahansa, saati sitten lähestulkoon yksin maailmassa kulkevalle nuorelle naiselle. Välimatkoja on raskaista aiheistaan huolimatta toiveikas kirja: se saa uskomaan ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, välittämiseen ja kiintymykseen, joiden ei tarvitse tulla verisukulaisilta.

Marinin kokemat menetykset koskettivat minua kovasti, olenhan itsekin menettänyt isäni lapsena (en tosin niin pienenä kuin Marin, joten omia muistoja hänestä ehti sentään muodostua). Olisinpa lukenut nuorempana jotain tällaista, olisin varmasti saanut paljon vertaistukea ajatuksiin ja tunteisiin, joiden käsittely oli välillä vaikeaa.

Toinen kirjan minulle tarjoama hyvin henkilökohtainen elementti oli sen takaumaosioiden sijoittuminen Kaliforniaan. Vietin Kaliforniassa syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Vaikka itse oleskelin Etelä-Kaliforniassa (Marinin koti on kirjassa San Franciscossa), moni asia tuntui ihanan tutulta: kumpuileva maasto, varvastossut ja shortsit, aivan omanvärisensä auringonvalo ja ennen kaikkea meri, upea, huumaavaa Tyyni valtameri. Sen äärelle on päästävä vielä uudelleen.


Nina LaCour: Välimatkoja
Suomentaja: Leena Ojalatva
Ulkoasu: ?
Karisto 2018
232 s.
We Are Okay (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja – Kalifornia tietenkin), Kirjoja ulapalta, YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 22. Kirja, jonka valitsit kannen perusteella

Pedot metsässä ja omassa mielessä

Vuokko Sajaniemen esikoisteos Pedot kertoo tarinan lukioikäisestä Mariasta, joka elää ortodoksipappi-isänsä Lassen kanssa jossain Suomen itärajalla, pikkupaikkakunnalla metsien huomassa. Äiti on kuollut Marian ollessa aivan pieni, ja isä ja tytär ovat eläneet vuosikaudet kahdestaan. Marian alkaessa aikuistua toden teolla on vastassa monia kipukohtia, jotka ovat vielä selvittämättä. Suurimmat niistä ovat Marian omassa mielessä ja muistoissa, vartalossa ja ihmissuhteissa. Lassella puolestaan on pohdittavanaan, miten suhtautua seurakunnan uuteen viehättävän kanttoriin, jonka kanssa yhteinen sävel tuntuu olevan mutkaton.

Samaan aikaan paikkakuntaa kohta susien pelko. On varmoja havaintoja, ainakin jälkiä. Ne tulevat liian lähelle, pedot, odottavat vain hetkeä, jolloin hyökätä. Jahtiväki terhistyy, kantaaottavimmat aktivoituvat. Saadaan kaatolupa, käydään kiinni tilaisuuteen. Sudet hiertävät ja rikkovat välejä, läheisiltäkin ihmisiltä. Uhka on todellinen, on sen aiheuttanut sitten peto tai joku muu.

Pedot on runsas, kauniskielinen romaani, jonka miljöö elää tarinan mukana vahvana. Sajaniemi kuljettaa kertomustaan eteenpäin uskonnollisten viitteiden ja mielen myllerryksen kautta, susijahtia kuvataan erilaisten yleisönosastokirjoitusten ja kommenttien keinoin. Maria on päähenkilönä kuin nuoren naisen arkkityyppi: herkkä, haavoittuva, itseään etsivä, satuttavakin. Vaikka kerronta on suurimman osan aikaa Marian käsissä, hänestä on lopulta vaikeaa saada kiinni, niin eteerikseksi hän paikoin lipuu.

Kirjan aikajänne kattaa kirkkovuoden vuodenkierron ja ylikin sen. Marian elämä tuntuu vain kulkevan ohi, vaikka lukiovuosien pitäisi monella tapaa olla tärkeää ja keskeistä aikaa. Aikaa kasvaa, muodostaa oma ymmärrys itsestään ja tulevaisuudestaan, etsiä paikkaansa ja mielipiteitään. Sitä kaikkea Maria tekee, mutta paljon hän myös velloo ajatuksissaan, joihin sekoittuu surua, pelkoa, ikävää, itseinhoakin.

Pedot on lukukokemuksena itseensä upottava, mutta samalla olo tuntuu välillä siltä, kuin kaikkien tasojen ja teemojen sekaan hukkuisi. Ei ole varma, mistä juonen langasta tai tematiikan sivustasta nappaisi kiinni, mitä lähtisi itse eniten seuraamaan. Viehätyin suuresti ortodoksisen uskon elävästä kuvauksesta, sillä se on minulle sangen vieras aihepiiri. Silti sanoisin, että jokin taso olisi romaanista voitu jättää pois, niin sen ydin olisi pysynyt kirkkaampana ja selkeämpänä.

Vaikka pedot vaanivat ympärillä, suurimmat niistä ovat aina omassa mielessä.


Vuokko Sajaniemi: Pedot
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2015
308 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 40. Kirja, jonka aihe on tuttu uutisista.

Sanna Heinonen: Noland

Nuoruus, mikä ihana syy mille vain. Mikä karmea ajanjakso sille päälle sattuessaan.

Sanna Heinosen Noland palkittiin WSOY:n järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailussa viime vuonna. Kilpailun voitti Jukka Behmin Pehmolelutyttö. Noland julkaistiin alunperin vain e-kirjana, mutta lienevät tulleen kustantamossa järkiinsä, kun teoksesta nyt ilmestyi myös ihan perinteinen painettu kirja. (Nuoriso ei vielä lue e-kirjoja sillä lailla aktiivisesti. Monelle kyseinen konsepti on ihan vieras. Painettua kirjaa ei kukaan voi sen sijaan olla tuntematta.) (Ja siis itsehän olen e-kirjojen ystävä kaikilla mittareilla, mutta aikaa se vielä vie, ennen kuin ne ovat tasaisesti kaikkien käytössä.)

Noland keroo jalkapallosta, ystävyydestä ja rasismista. Noin alkuunsa. Valtteri on ihan tavallinen suomalainen nuori mies, joka pelaa futista ja käy koulua. Kotona tunnelma on kiristynyt isän jäätyä työttömäksi ja innostuttua syyttämään siitä(kin) maahanmuuttajia. Kaupungissa pyörii yhä enemmän mustiin takkeihin pukeutunutta vihamielistä porukkaa, ja Valtterin isäkin tuntuu olevan toiminnasta kiinnostunut. Samassa futisjoukkueessa Valtterin kanssa pelaa afganistanilaistaustainen Babur, jolla on puolestaan omat perhesurunsa käsiteltävänään. Valtteri ja Babur ystävystyvät, ja kun heidän on erään pallotteluillan jälkeen paettava mustatakkisten aggressiivista porukkaa, Babur näyttää Valtterille jotain ihmeellistä: hän opettaa Valtterille, kuinka päästä Nolandiin – eräänlaiseen meditatiiviseen "taivaaseen", paikkaan, jossa voi olla rauhassa ja kohdata muita samanmielisiä.

Mustatakkisten aiheuttama epäjärjestys kaupungissa ja poikien elämässä kasvaa, ja samalla Baburin taustalla olevat huolet pulpahtelevat selvemmin esiin. Mitä Valtteri voi tehdä, kun oma isä öyhöttää rasismiaan ja uusi ystävä tarvitsee puolestaan omanlaistaan tukea? Ja niin, sitä futistakin pitäisi pelata...

Noland on romaani, jonka tarinan voi hyvin kuvitella tapahtuneeksi ja tapahtuvaksi tämän päivän Suomessa. Kiristyvät asenteet, kahtiajako ja epävakaus näkyvät kaikkialla, luonnollisesti myös nuorten maailmassa. Heinonen kirjoittaa ajankohtaista, uskottavaa tarinaa, ja vaikka siihen sisältyy olennaisesti selittämätön Noland, jälkitunnelma on realistinen. Näin voisi olla, ja onkin.

Valtteri on päähenkilönä mainio. Hän on tasainen, rauhallinen kaveri, ei mikään räiskyvä persoona mutta sitäkin miellyttävämpi. Kotihuolet painavat ymmärrettävästi, mutta silti Valtteri itse ei ala sekoilla tai riehua, mikä ratkaisu tällaisissa tarinoissakin usein tehdään (ja jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tämä tuntui mukavan raikkaalta). Babur jää etäisemmäksi, mutta ehkä tämä onkin juuri Valtterin tarina. Kerrankin hän saa olla pääosassa, ei aina se tukijoukko ja harmaata massaa.

Heinosen kirjaa on helppoa suositella luettavaksi yläkoulussa, jos urheilu ja ajankohtaiset aiheet (tai jompi kumpi) kiinnostaa. Kirjan mitta on kohtuullinen, kieli ja kerronta selkeitä, teemat sellaisia, joista jokaisella on jotain sanottavaa. Ja, kuten aina, en voi olla toteamatta, että nuortenkirjoja saavat aikuisetkin lukea. Tämänkin, vieläpä ihan mielellään.


Sanna Heinonen: Noland
Ulkoasu: ?
WSOY 2017
167 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä), Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin.

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Sensored Reality – Beta

Sadan vuoden kuluttua Helsinki on vajonnut osin meren alle ilmastonmuutoksen aiheuttaman vedenpinnan nousun myötä. Minako Takeda, pelinimeltään Bug, on joutunut muuttamaan Helsinkiin Meri-Tokiosta isänsä traagisen ja hieman hämärän kuoleman jälkeen äidin saatua erinomaisen työn pelialan firman johtopaikalta Helsingistä. Bug rakastaa pelaamista, eikä uuteen kouluun meneminen kiinnostaisi yhtään. Mentävä kuitenkin on. Heti ensimmäisenä päivänä hänelle selviävät olennaiset sosiaaliset kuviot uudesta koulusta. Taistelulajeja harrastava Jade pitää valtaa käsissään hännystelijöidensä tukemana, eikä muiden auta kuin alistua ja kumartaa – tai kärsiä nahoissaan.

Bug saa postissa tuntemattomalta lähettäjältä uusinta teknologiaa edustavan pelipuvun, johon pukeuduttuaan pystyy siirtymään VR-maailmaan pelaamaan uuden ninjapelin, Shadow Warriors II:n betaversiota. Kyse on keskiaikaiseen ninjojen ja samuraiden kansoittamaan Japaniin sijoittuvasta seikkailupelistä, jossa on ratkottava arvoituksia, harjoiteltava haastavia taisteluliikkeitä ja myös taisteltava tiensä voittoon. Ymmärrettävästi Bug jää koukkuun peliin, joka on huomattavasti kiinnostavampi kuin mikään todellisessa maailmassa. Vaikka muutama kiinnostava uusi tuttavuus onkin jo päässyt syntymään.

Kun peli julkaistaan suurelle yleisölle, se saa uskomattoman suosion. Joku on kuitenkin pielessä, kun yhtäkkiä pelin tuli polttaa aidosti ihoa ja mustelmat tulevat jäädäkseen. Sensored Reality muuttuu pelistä vaaralliseksi todellisuudeksi. Ehditäänkö koodivirhe löytää, ennen kuin on liian myöhäistä? Ja miten pelastaa peliin juuttuneet pelaajat ilman vakavia seurauksia?

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Beta avaa Sensored Reality -sarjan vauhdikkaasti ja tyylikkäästi. Huimaavat pelikohtaukset yhdistyvät tulevaisuuden Helsingin kanssa hienoksi kokonaisuudeksi, jonka osat toimivat hyvin yhdessä. Kuvattu maailma on kiehtova, osaltaan erilainen ja osaltaan samanlainen kuin meidän maailmamme.

Pelit ovat tarinassa nousseet suurimmaksi teollisuudenalaksi ja kaikki pelaavat niitä. On helppoa uskoa, että kehityssuunta on juuri kuvatunlainen. Mitä tehokkaammaksi ja monipuolisemmaksi pelimaailma ja sen teknologia kehittyvät, sen suuremman osan virtuaalitodellisuus ihmisten elämässä saa. Teknologia on onnistunut helpottamaan monia arjen asioita, mutta samalla se aiheuttaa kuilun ihmisten välille sen mukaan, millaisiin laitteisiin on varaa.

Toisaalta kirjan "oikeassa" todellisuudessakin on edelleen paljon pureskeltavaa, etenkin Bugilla oman perheensä ja muidenkin asioiden kanssa. Isän hukkumiskuolema Bugin silmien alla vaivaa ja surettaa ja mietityttää häntä ymmärrettävästi edelleen. Äidin kanssa elämä sujuu kyllä, mutta jotain kertomatta jätettyä heidänkin välillään on.

Beta on hieno yhdistelmä scifiä ja nuortenkirjaa, johon kannattaa tutustua, oli pelimaailma sitten tuttu tai ei. Jatkoa on luvassa, ja ehkä sitten päästään käsiksi vielä laajemmin myös maailman tilaan ja syihin, jotka ovat kirjan nykyisyyden tilanteen aiheuttaneet.


Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta – Sensored Reality 1
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
328 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Sivujen välissä, Carry on reading, Neverendingly, Teatterinna, Expelliarmus, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Kirja, jota et muuten lukisi), Helmet-lukuhaasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018

300 s.

Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta, Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

John Green: Kilpikonnan kuorella

Seuraa tunnustus.

En ole koskaan lukenut John Greenin kirjoja. En, vaikka tietenkin olen tuntenut niiden maineen, lukenut juttuja niistä, saanut lukuvinkkejä niihin liittyen. Viime vuonna ilmestyi Greenin uusin kirja, jota ehdittiinkin jo ilmeisesti odottaa, ja heti vuoden loppupuolella suomennos, Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). Lainasin sen silloin, lueskelin parikymmentä sivua, en innostunut, palautin takaisin ja annoin olla. Jokin tässä keväässä ja kirjatyöni viimeisissä metreissä sai punnitsemaan uudelleen. Pakkohan tämä on lopultakin testata, mikä nuortenkirjavinkkari ei muka tunne John Greeniä?

Uusi yritys Kilpikonnan kuorella kanssa oli menestyksekkäämpi. Niiden samojen parinkymmenen alkusivun jälkeen tempauduin mukaan tarinan pyörteeseen niin, että ahmaisin kirjan lähes kertarykäisyllä.

Aza Holmes on fiksu lukiolaistyttö, jolla on elämässään paljon hyvää. Huolehtiva äiti, tavoite opiskelupaikasta hyvässä yliopistossa, railakas paras ystävä Daisy Ramirez, muitakin hyviä kavereita. Paljon häneltä myös puuttuu: useampia vuosia aiemmin kuollut isä ja kokonainen mielenterveys. Azalla on pakko-oireita, jotka kohdistuvat ennen kaikkea bakteereihin ja hygieniaan. Aza kammoaa oman kehonsa mikrobeja ja ulkoapäin tulevia uhkia, hän pelkää niitä kuollakseen.

Kun mediassa rummutetaan paikallisen miljonäärin katoamista ja luvataan tuntuva palkkio ratkaisevasta vihjeestä, Daisy houkuttelee Azan kumppanikseen selvittämään tilannetta. Aza on nimittäin tuntenut kadonneen miljonäärin pojan Davisin vuosia aiemmin, kun he ovat olleet samalla vanhempansa menettäneille lapsille tarkoitetulla suruleirillä.

Tytöt pääsevätkin tutustumaan Davisiin ja Pickettien hulppeaan kartanoon, ja Aza ja Davis tutustuvat uudelleen. He huomaavat olevansa monella tapaa samanlaisia ja tulevansa mainiosti toimeen. Samalla Davisin kadonnut isä kuitenkin hiertää tilannetta – Azan pahanevista pakko-oireista ja ahdistuneisuudesta puhumattakaan.

Lukiessani Kilpikonnan kuorella -teosta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, siitäkin huolimatta, että kirjan sisältämä ahdistuneisuus kasvaa ja kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi mitä pidemmälle tarina etenee. Green kirjoittaa temmoltaan koukuttavaa ja teemoiltaan tärkeää kirjallisuutta, sellaista, jota teini-ikäinen minä olisi lukenut sydän varauksetta pamppaillen. Nyt kokeneempana lukijana (ja kyynistyneenä aikuisena?) huomioni kiinnittyy väistämättä myös toisenlaisiin asioihin: viisasteleviin teineihin, hivenen epäuskottaviin henkilöihin (etenkin Davis on kaikkea muuta kuin tyypillinen teinipoika, ei sillä etteivätkö tyypilliset tai ihan millaiset tahansa teinipojat saisi olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta ihan loppuun asti en häneen kirjallisena henkilönä uskonut), jenkkielämän ratkaiseviin tekijöihin, joita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti pohtii kulmat koholla.

Azan mielenterveys on kaikessa horjuvuudessaan kirjan kannatteleva voima ja teema, johon olisi voinut rauhassa keskittyä enemmänkin. Toisaalta pakko-oireiden kuvaus tuntuu lukijasta ahdistavalta, etenkin mitä syvemmälle Aza kierteeseensä painuu. Ehkä on siis hyvä, että tarinassa on muutakin, vähintään tuomassa hengitysilmaa.

Green on sujuva, yleisönsä ottava kirjailija ja kirjan suomennos hyvä. Mielenterveysaiheet ovat sydäntäni lähellä, etenkin kun puhutaan nuorista, joten nyökkäilen tyytyväisenä sille, että teema on noussut viime vuosina nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa yhä vahvemmin esiin. Vertaistuen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, ja sitä Kilpikonnan kuorella voi monelle tuoda. Ja hyvää luettavaa se on joka tapauksessa kelle tahansa.

Seuraa toinen tunnustus.

Aion lukea muutkin John Greenin kirjat.


John Green: Kilpikonnan kuorella
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2017
264 s.
Turtles All the Way Down (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Bibbidi Bobbidi Book, Mustetta paperilla, Kirjan vuoksi, Sivujen havinaa, Kirjastokissa kirjablogi, Cats, books & me, Carry on reading, Kirjojen keskellä, Ei vain mustaa valkoisella        

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee mielenterveyttä), Yhdysvallat-lukuhaaste (Listan ulkopuolelta), Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Ajattelen toisinaan sitä, miten aurinko laskee syksyisin niillä pelloilla, joiden keskellä pieni talomme sijaitsee. Jos katsoo horisonttiin, jos kääntyy niin että näkee koko taivaanrannan, auringonlasku jää selän taakse ja edessä taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi ja pehmeäksi ja alkaa sitten sinertää, aivan kuin se ei osaisi pysäyttää tuota kauneutta. Juuri silloin lähinnä aurinkoa oleva maa tummuu melkein mustaksi vasten taivaanrannan oranssia viivaa, mutta jos kääntyy, maiseman pehmeät värit ovat vielä näkyvissä, harvat puut, hiljaiset vainiot joiden sato on jo korjattu, ja taivas viivyttelee, viivyttelee, ennen kuin lopulta pimenee. Miten kukaan voi pysyä vaiti tuollaisena hetkenä.
   Elämä hämmästyttää minua. (s. 163)


Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton on koskettava, herkkä ja melankolinen romaani ihmisen oikeudesta rakentaa oma tarinansa, oma elämänsä, oman maailmansa lainalaisuudet. Päähenkilö ja minäkertoja on Lucy Barton, nainen joka on ponnistanut köyhyydestä ja kurjuudesta newyorkilaiseksi kirjailijaksi, keskiluokkaisen perheen äidiksi ja vaimoksi. Kirjan tarinan kiinnekohtana on sen nykyhetkestä katsottuna jo muutaman vuosikymmenen takainen aika, 1980-luku, jolloin Lucy on joutunut useammaksi viikoksi sairaalahoitoon umpilisäkeleikkauksen jälkeen syntyneiden komplikaatioiden vuoksi. Hän kaipaa kahta pientä tytärtään ja puolisoaan, jotka eivät juuri sairaalassa käy. Sen sijaan sairaalavuoteen äärelle ilmestyy Lucyn äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin eikä pitänyt juuri yhteyttäkään.

Äidin jutustelun ja yhdessä vietettyjen päivien myötä Lucyn on mahdollista hahmottaa kuvaa omasta menneisyydestään, lapsuuden kolhuista ja perheen kipukohdista. Vaikka äiti ei edelleenkään ole lämmin eikä valmis puhumaan kaikesta, Lucylla on lopultakin mahdollisuus edes yrittää kysyä ja ymmärtää.

Tätä sairaala-aikaa hän myöhemmin reflektoi ja elää uudelleen läpi oman tarinansa toivossa. Ymmärtääkseen. Oppiakseen. Hyväksyäkseen. Päästääkseen irti.

Nimeni on Lucy Barton on kirja, johon ei ole sivuja tuhlattu. Sen sijaan tunnetta, tarinaa ja viestiä siinä on senkin edestä. Elizabeth Strout kirjoittaa hillittyä, punnittua tekstiä, jonka Kristiina Rikmanin upea suomennos päästää oikeuksiinsa. Niin vähällä saa kerrottua niin paljon.

Romaani pureutuu syvästi kysymykseen siitä, keitä me todella olemme ja miksi. Lucy Barton on rankan lapsuuden haavoittama mutta eteenpäin ponnistanut nainen, joka ei kuitenkaan ole päässyt taakastaan eroon. Hän haluaa miellyttää, olla tärkeä jollekin, ansaita paikkansa ja kiintymyksensä. Pienillä eleilla Strout kuvaa, kuinka mahdotonta kohtaaminen joskus on, kuinka yhteyttä ei vain synny.

Nimeni on Lucy Barton solahtaa lukijan sydämeen ja jää sinne kaihertamaan. Yhtään enempää ei tarvita, juuri tämä on oikeankokoinen tarina.


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
164 s.
My Name Is Lucy Barton (2016)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lukuisa, Täysien sivujen nautinto, Nannan kirjakimara, Helmi Kekkonen, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi, Kirjarouvan elämää  

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 55. Kirja, jonka kirjoittajalta et ole aiemmin lukenut mitään.

Tomi Kontio: Saattaa, olla

- - Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.


Tomi Kontion runoista olen pitänyt ennenkin. Hänen tuorein kokoelmansa Saattaa, olla (Teos 2017) alkoi loppuvuodesta putkahdella luottoblogeihini ja arvelin, että minunkin olisi se syytä lukea. Pitkään kuitenkin meni, ennen kuin siihen tartuin. Keskittyminen runoihin on ollut alkuvuoden katkolla syystä tai toisesta, onneksi aina, aina voi palata takaisin.

Kontio kirjoittaa vimmalla ja surulla. Saattaa, olla painuu surun, rakkauden ja kuoleman ylle vahvana kuin ruumisarkun kansi. Menetys ja sitä edeltäneet ajat katsovat säkeistä suoraan ja paljaana.


- - Kun olet mennyt, minä saarrostan sinua,
kun olet kadonneiden listalla,
yön luotien lävistämänä,
jossain minne ei minulla eikä halullani
ole pääsyä,
kun olet nimenä kivessä,
suljettuna kirjana,
on rakkauteni, rakkauteni on
sinun poissaolosi mittainen.


Runon puhuja on menetyksessään vahva, ilmaisut tunnetta täynnä ilman yhtään ylimääräistä sanaa. Vaikka kokoelman tematiikka on raskas, sen lukeminen ei ole. Runoihin jää kiinni, niitä maistelee ja miettii, niihin palaa takaisin, peruuttaa.


Kun käännyin,
sinä sait kuolemasi,
minä poismenosi olevaksi,
lyijynharmaan kaipauksen.
Etkä enää ollut lähellä,
kädenkantaman päässä.
Olet lähempänä.


Kuolema on läsnä, se on samaan aikaan tuttu ja vieras. Se tulee odotettuna vieraana tai yllättäen, kenenkään kutsumatta. Vaikka rauhallinen exitus on vain lääketieteellinen termi jälkeenjäävissä potilasasiakirjoissa, se voi olla merkitykseltään se kaikkein suurin. Sitä, mitä läheiselleen, rakkalleen, ainoalleen toivoo – ja se, minkä ei halua missään muodossa tulevan.


- - Ja kuoleman joka ei ole kirjoitettavissa
ja olemattoman
joka ei ole sanottavissa
me hautaamme sanoihimme
kuin sen lapsuuden rastaan joka ei koskaan lentänyt
kenkälaatikkoa korkeammalle.


Vaikka Saattaa, olla on surullinen runokokoelma, se ei saa oloa toivottomaksi. Kuolemanpelosta ei pääse yli, lopullisen menetyksen ajatuskin hiertää lukijan sydäntä. Silti, kaikesta painavuudesta ja synkkyydestä huolimatta kaiken alla ja päällä ja yllä on yhdessä koetun ja eletyn voima. Vaikka sen hetkellisesti luulee katoavan, kun kuolema koittaa, jäljelle jäävällä on silti aina muistonsa ja niiden arvo. Ehkä oman rakkauden merkitystä joutuu punnitsemaan uudelleen, kun toista ei enää ole, mutta tyhjäksi se ei rivejään hio.


Minä rakastan sinua suotta,
suotta sanon sen sinulle,
tuulelle, puitten lehdille,
levän liukastamille kiville,
rannan hiekalle.
Suotta kirjoitan sinulle
sanoja jotka kirpoavat minusta
kuin ilmaan heitetyt suudelmat,
kuin parvi lintuja tuulen pyörteissä.
Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?


Tämän kirjan lukeminen oli vaikuttavuudessaan ilo. Se sai silmät ahnehtimaan rivejä, mielen hellimään omia tunteitaan, huokaamaan lopuksi syvään. Miten kovasti menetys sattuu, miten siihen valmistautuminen on mahdotonta. Miten tärkeää on olla nyt ja tässä, läsnä niiden kanssa, jotka merkitsevät. Sama kohtalo meillä kaikilla lopulta, sama rajallinen päivien määrä.


Rakastamaisillaan
kuin terho, joka ei koskaan kasva tammeksi,
olemaisillaan jotain, ehkä itseä,
elämäisillään elämähköä,
kulkemaisillaan,
tavoittamaisillaan,
löytämäisillään.
Lopulta kuolla.




Tomi Kontio: Saattaa, olla
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
73 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kosminen K


Haasteet: Runo18-haaste pääsee lopultakin omalta osaltani alkamaan! Helmet-haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Lintujen siivillä

Lukumaratonillani luin kaksi kirjaa, joiden kauniit, lintuaiheiset kannet kutsuivat yhdistämään tarinat toisiinsa. Eroa teoksilla on kuin yöllä ja päivällä, molemmista pidin, kummallakin on suuret ansionsa. Yhteisenä nimittäjänä kansien tematiikan ohella on niiden muoto: pienoisromaani.

J. S. Meresmaan pienoisromaani Naakkamestari voitti Robustoksen pienoisromaanikilpailun vuonna 2016. Se on veikeänhaikea, kiehtovan koukuttava steampunk-tarina. Enni asuu palkollisena valumestari Lundanin perheessä ja työskentelee perheen verstaassa. Eletään vuotta 1900 Tampereella. Lundanin perhe ei ole erityisen ihastunut raajarikkoon huutolaiseensa, mutta työtä tämä kyllä tekee ja on siksi perheelle korvaamaton työvoima. Enni itse ikävöi vanhempiaan, joista ei muista oikein mitään. Eräänä aamuna Enni löytää ulkohuussin vierustalta loukkaantuneen naakan, jonka hän ottaa salaa hoidokikseen. Hyvästä hoidosta huolimatta naakka kuitenkin kuolee – ja katoaa.

Kun tulipalo syttyy Lundanin talossa, Enni pakenee. Hän kohtaa pakomatkallaan Jylyksi esittäytyvän nuorukaisen, jonka mukana hän päätyy salaperäiseen tehtaaseen. Siellä sekä Tampereen taivaalle kerääntyneet naakat että yhteiskunnan hyljeksimät ursiinit, luonnonuskoinen vähemmistökansa, alkavat saada selityksiä. Ennin oma rooli muodostuu ursiinien kannalta hyvin merkittäväksi, ja hän joutuu isojen valintojen eteen.

Naakkamestari on hieno pienoisromaani, jonka tarina on ehyt ja draaman kaari jäntevä. Miljöö, ajankuva ja henkilöt muodostuvat nopein, selkein vedoin, eikä asioita selitetä puhki. Tarinan seassa on ripoteltuna Aamulehden (kuvitteellisia) uutisia kirjan tapahtumavuodelta. Ne rakentavat kokonaisuudesta kiehtovan ja uskottavan vaihtoehtohistoriallisen näkymän.

Max Porterin Surulla on sulkapeite on puolestaan vuoden 2018 tuoretta käännöskirjallisuussatoa, ja melkoinen helmi onkin kyseessä. Pienoisromaanin teema on painava: kuolema ja sen aiheuttama suru. Lontoolaisperheen äiti kuolee yllättäen, ja isän ja poikien on otettava vastaan se, mitä tulossa on. Suru saapuu taloon Variksen muodossa ja aikoo viipyä niin kauan kunnes on tarpeeton. Kertojia on kolme: Varis, isä ja pojat yhdessä.


Varis

Muissa versioissa olen lääkäri tai haamu. Oivallisia keksintöjä: lääkärit, aaveet ja varikset. Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Olinhan "keskeinen lintu... kaikessa äärimmäisessä". Olen sapluuna. Tiedän sen, ja niin tietää hänkin. Myytti, johon voi sujauttaa mitä vain. Ja johon voi sujahtaa. (s. 22)


Irmeli Ruuskan erinomainen suomennos on mannaa lukijan mielelle. Tarina keikuttelee itseään, kerronnan tasot limittyvät, kieli vie mukanaan. Porter ei päästä lukijaa aivan helpolla, sillä kirja vaatii keskittymistä ja tulkintaa.

Vaikka aihe on raskas, Surulla on sulkapeite ilahduttaa ja pitää otteessaan. Se ei paina raskaana, vaan pikemminkin nousee omiin korkeuksiinsa, leikittelee ja rakentaa yhä uusia tasoja surun tematiikalle. Kirjassa on niin konkreettisia surun käsittelyn hetkiä (itkua, ikävää, kuolemasta puhumista, tuhkien ripottelu) kuin abstraktimpaa pohdintaa siitä, mistä elementeistä ja tekijöistä suru muodostuu ja kuinka sen kanssa voi elää – jos voi.

Näiden lintujen siivillä olin mielelläni, pääsisinpä sinne takaisin.


J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Ulkoasu: Mika Vaaranmaa
Robustos 2016
163 s.

Kirjastosta.


Max Porter: Surulla on sulkapeite
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kansi: Khius/Shutterstock
Gummerus 2018
119 s.
Grief Is the Thing with Feathers (2015)

Kirjastosta.

______

Naakkamestari toisaalla: Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Evarian kirjahylly, Ofelia Outolintu 

Surulla on sulkapeite toisaalla: Nannan kirjakimara, Kosminen K, Helmi Kekkonen


Haasteet: Kuittaan Porterin kirjalla Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 54. Käännöskirja.

Nuortenkirjallisuutta selkona ja ilman

Kuinka selvitä hengissä yläkoulusta

A) Älä tee itsestäsi numeroa.
B) Ole huomaamaton.
C) Ole keskiverto.
D) Äläkä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin.
E) Odota vaan lukion ja armeijan yli. Älä huoli, yliopistossa saa kyllä.


Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet on raikas nuortenkirja suoraan yläkoulumaailmasta. Kirjan on alun perin julkaissut Kustantamo S&S vuonna 2016, ja loppuvuodesta 2017 Opike julkaisi siitä selkomukautuksen, jonka on tehnyt Leena Kaivosoja.

Luin alkuperäisteoksen ja selkomukautuksen peräkkäin. Kannatti: vertailu oli helppoa ja pääsin suoriltaan toteamaan selkoversion olevan erinomainen. Siihen on valittu alkuperäisen kirjan olennaisimmat asiat, rönsyt on karsittu, mutta sisin on säilynyt olennaisesti mukana.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka laskee jo päiviä peruskoulun päättymiseen. Hän on parhaan kaverinsa Onnin kanssa kaikin tavoin tavallinen. Renen isoveljen, jo yliopistossa opiskelevan Rasmuksen antamat ohjeet ovat selkeät. Älä kiinnitä kenenkään huomiota, hankkiudu vain nopeasti eteenpäin elämässä. Rasmus on tiennyt, mistä puhuu, sillä häntä kiusattiin koulussa rankasti. Rene onnistuu välttämään kiusaamisen, mutta on muuten melkoinen seinäruusu.

Pikkupaikkakunnan elämä on hiljaista ja mitäänsanomatonta. Siihen Rene haluaa nyt muutoksen, jotain on Kiukaisissakin tapahduttava! Ja koska mitään ei tapahdu, ellei itse pane pökköä pesään, on Renen ryhdyttävä toimiin. Hän päättää perustaa poikabändin. Mukaan soppaan hän saa houkuteltua ja/tai pakotettua yhtä huomaamattoman Topin, kasiluokan neron Patrikin ja lopulta myös Onnin. Lapsuudenkaveri Hilda auttaa järjestämällä faniklubin ennen kuin bändi on edes järjestäytynyt.

Bändin ensimmäinen keikka sovitaan koulun Unkari-teemapäivään. Ja valmistautuminen voi alkaa!

Veistisellä on oiva tyyli puhua lukijalle. Rene hölinään liittyy useita alaviitteitä etenkin kirjan alkupuolella, mikä on mielestäni hauska tyylikeino. Rene on kertojana ja hahmona samaistuttava: tavallinen ja kuitenkin oma olennainen persoonansa. Renen elämästä, ajatuksista ja kokemuksista kehittyvä kuva muuttuu matkan varrella paljonkin, ja lukija saa kokea melkoisen yllätyksen tarinan edetessä. Mutta sellaistahan elämä on, yllättävää ja outoakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeissa on ainekset hyvään lukukokemukseen heikommallekin lukijalle. Tarinan aikajänne on hallittava, henkilögalleria samoin. Tapahtumat ja juonenkulku pysyvät hanskassa. Tarinan teemaan pääsee sujahtamaan sisälle kummemmin ponnistelematta, mutta se tarjoaa pohdittavaa monella tapaa.

Alkuperäisteos ei ole mahdottoman hankalaa luettavaa, mutta Kaivosojan tekemä selkomukautus tiivistää olennaisen selkeämpään muotoon. Veistisen tyyli kertoa tarinaa on hauska ja hieman polveileva, joten selkomukautuksesta on jätetty pois suurimmat sivupolut.

Seuraavassa esimerkki, jossa voi vertailla alkuperäistä ja selkoversiota:

Ja tämä ei ollut edes sen päivän pahin nimenunohdus. Pahimman todistin juuri ennen lounasta huomatessani jonkin punaisen tipahtavan loskaan.
     "Hei, sä pudotit hanskan!" huudahdin. Onni ihmetteli vieressäni, kun nostin Sofian hanskan ja kiristin askeleitani edessäni keinahtelevan ihanan alkunaiseuden luo.
     Sofia havahtui viiveellä, sofiat havahtuvat aina viiveellä, jos joku muu kuin vanhempi tai koulun ulkopuolinen poika puhui heille. Virnistin silti tyytyväisenä ja ojensin hänelle viininpunaista nahkahanskaa.
     Hän hymyili. Sofia hymyili minulle. Minulle. "Kiitti Reino."
     Minä nyökkäilin tyytyväisenä enkä korjannut. Tietenkään. Mutta Onni nauroi räkäisesti: "Reino? Vau. Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta eikä se muista sua."

(Alkuperäinen, s. 10–11)


Sofialta tippui hanska maahan.
Nostin hanskan, juoksin Sofian luo ja sanoin:
– Hei, sä pudotit hanskan!

Sofia hymyili minulle.
Siis hymyili minulle!
– Kiitti Reino,
Sofia sanoi.

Minä nyökkäilin tyytyväisenä.
Mutta Onni nauroi vieressäni:
– Reino!
Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta,
eikä se edes muista sun nimeä.

(Selkomukautus, s. 8–9)


Toki selkosuomen lukemiseen vaaditaan totuttelua, jos sitä ei ole aiemmin lukenut, mutta toisaalta on myös virkistävää lukea kieltä, joka on hyvin selkeää ja olennaiseen keskittyvää. Selkosuomesta hyötyvät suomea toisena tai vieraana kielenä oppineet ja oppivat, mutta yhtä lailla lukivaikeuksien kanssa elävät tai ne, joilla on muusta syystä korkea kynnys lukemiseen.

Nuortenkirjojen selkomukautukset ovat ehdottoman tärkeä juttu, ja niitä soisi ilmestyvän huomattavasti nykyistä enemmän. Ymmärrän kyllä, että ne eivät ole mikään taloudellinen hitti, mutta sitäkin tärkeämpää niitä on saada kirjastojen ja koulujen kokoelmiin ja nuorten (ja miksei vanhempienkin) saataville. Mitkä tahansa keinot lukemisen helpottamiseksi tuntuvat tarpeellisilta nykyaikana, joten rohkeasti kimppuun vain!


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2016
203 s.

Kirjastosta.

Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Ulkoasu: Birgit Tulla
Opike 2017
96 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (alkuperäinen ja selkoversio), Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Lukuaikaa etsimässä

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 57. Kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Angie Thomasin Viha jonka kylvät on nuorten aikuisten romaani, josta jo moni on sanonut, että se on tärkeä keskustelunavaaja ja raikas, uusi ääni, joka ei kumartele kuvia.

Niinhän se on.

Viha jonka kylvät kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka käy lähes ainoana mustaihoisena Sitä Kaupungin Parempaa Koulua, vaikka asuukin perheineen getossa, Garden Heightsissa. Starrin perheen elämä kietoutuu monenlaisten oksien ympärille. Yhtäältä on äidin työ sairaanhoitajana ja poliisieno, toisaalta vankilatuomionsa istunut ja sittemmin elintarvikekauppaa pyörittämään alkanut isä, jolla on Starrin kanssa lähes samanikäinen avioliiton ulkopuolinen poika toisen naisen kanssa – joka sattuu vielä olemaan kimpassa kaupunginosan kovaotteisimman rikollisjengin pomon kanssa.

Starr tasapainoilee eri rooliensa välissä, kertoo ja piilottaa aina tarpeen mukaan. Koulukavereilleen hän on "se kiintiömusta", kotiseudulla puolestaan "se paremman koulun penska". Valkoihoinen poikaystävä Chris on ihana, mutta silti toisesta maailmasta rikkaine vanhempineen.

Kevätloman päätösbileiden iltana Starrin elämä keikahtaa peruuttamattomasti kumoon, kun hän lähtee väkivaltaisiksi äityneistä kotibileistä parhaan lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa rauhallisemmille vesille. Poliisi pysäyttää heidän autonsa mitättömän pikkuseikan vuoksi, mutta tilanne eskaloituu ja päättyy siihen, että poliisi ampuu Khalilin Starrin silmien edessä.

Khalilin kuolemasta alkaa tapahtumien vyöry, jota kukaan ei voi eikä ehkä haluakaan estää. Starr joutuu pyöritykseen, josta ei pääse pois, ja joutuu myös kohtaamaan omat ajatuksensa, käsityksensä, mielipiteensä ja myös muistonsa. Hänen on päätettävä, uskaltaako nousta sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja uskaltaako lähteä todistajaksi oikeuteen, jota Khalilin ampunutta poliisia vastaan käydään.

Viha jonka kylvät kuvaa maailmaa, joka on minulle vieras. En ole koskaan joutunut miettimään, mitä mieltä suomalainen poliisi minusta on enkä pelkäämään, että minuun kohdistetaan väkivaltaa ihonvärini vuoksi. En millään muotoa voi väittää ymmärtäväni, miltä sellainen pelko tuntuu – mutta ymmärrän pelon olemassaolon hyvin.

Thomas on kirjoittanut Starrin erinomaiseksi minäkertojaksi. Starr on aito, kursailematon, kuusitoistavuotiaan epävarma ja kuitenkin joissain asioissa kova kuin kivi. Starr joutuu kokemaan järkyttäviä hetkiä, menetyksiä ja itseensä kohdistuvia ylettömiä vaatimuksia ja odotuksia, mutta säilyttää silti huumorintajunsa ja tiukan asenteensa. Hänen perheensä on kolhuistaan huolimatta tiivis ja toisistaan välittävä, vanhemmat paiskivat hommia ja näkevät paljon vaivaa saadakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden. Toisaalta Garden Heights on Starrin perheen koti, kaikkine grafitteineen, huumekauppiaineen, kolhuisine asfaltteineen, aseellisine selkkauksineen ja alhaisine tulotasoineen.

Viha jonka kylvät on tärkeä ja ajankohtainen nuorten aikuisten kirja, joka tarjoaa aidon näkökulman maailmaan, jota harva täällä Suomessakaan ymmärtää. Sen tarina on lukemisen ja kokemisen arvoinen ja ennen kaikkea se kertoo aiheista, joista vaikeneminen ei yksinkertaisesti enää käy.


Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Suomennos: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2017
397 s.
The Hate U Give (2017)

Ennakkokappale Hel YA! -festareilta.

________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Amman kirjablogi, Kirja vieköön!, Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Donna mobilen kirjat, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Kirjapolkuni, Carry on reading, Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 34. Kirja, jossa käydään oikeutta, Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja).