Jonathan Franzen: Crossroads

 

Jonathan Franzenissa tai lähinnä hänen kirjallisessa tuotannossaan yhdistyy monta keskenään ristiriitaista elementtiä. Yhtäältä olen huumaantunut hänen runsaista ja monipolvisista romaaneistaan, esimerkiksi Vapaus ja Purity ovat ilahduttaneet minua lukijana suuresti. Olen lukenut romaaneja tyytyväisenä hyristen, laajojen ja yksityiskohtaisten tarinoiden syliin upoten. Olen pohtinut Franzenin luomia hahmoja ja heidän välisiään suhteita, ratkaisuja, joita henkilöt tarinoissa tekevät tai jättävät tekemättä, elämänkaarta ja sen hienovaraisia sivupolkuja ja -luisuja. 

Toisaalta Franzenilta lukemani esseet ovat isoilta osin olleet lähes yhdentekeviä. Joko niissä näkyy omaan makuuni liian voimakkaasti jo vanhentuneita näkökulmia tai elämäntapavalintoja tai sitten ne ovat olleet sanomaltaan minulle mitäänsanomattomia ja tuntuneet lähinnä etuoikeutetun valkoisen miehen ulinalta.

Mutta Jonathan Franzenin romaanit, niistä minä sytyn.

Usein Franzen paneutuu amerikkalaisen ydinperheen problematiikkaan. Hän käsittelee avioliittoa, lapsen ja vanhemman välistä suhdetta, sisarussuhteita. Aiheita, joista ei kai saada koskaan kyllikseen, ja joissa on vielä jokin kärki, kulma tai sivu huomaamatta ja auki repimättä. Franzenin romaaneissa on dialogia (ja sen puutetta), konflikteja, raskaita päätöksiä, tekemättä jääviä valintoja.

Tuorein romaani Crossroads on jykevä, yli 600-sivuinen kirja, jonka tarina kiertyy Hildebrandtin perheen ympärille 1970-luvun alun Chicagon seudulla. Perheen isä Russ on pappi, joka kuitenkin kyseenalaistaa, kritisoi ja uudistaa uskonnollista ja hengellistä ajatteluaan ja toimintaansa, ja kohdistaa kritiikkinsä myös ulkopuolelleen. Russ havahtuu oman kokemusmaailmansa pienuuteen huomatessaan, että avioliitto Marionin kanssa on väljähtänyt ja seurakunnan aktiivitoiminnassa mukana olevan nuoren ja vetävän lesken Francesin kanssa puolestaan kaikki tuntuu sujuvan – ei vähiten Russin oma seksuaalinen halu, joka tuntuu uinuneen tai tukahtuneen pitkäksi aikaa. Marion puolestaan kamppailee omien sisäisten demoniensa kanssa: hän on terävä ja älykäs, avioliittoon ja äitiyteen identiteettinsä kadottanut ja menneisyytensä mielenterveysongelmia puolisoltaan pitkään peitellyt nainen, joka kaipaa jotain sanomatonta: onko se hänen oma minuutensa, menneisyytensä, tulevaisuutensa, siitä on vaikea saada kiinni. Yhtä kaikki Marionin ja Russin välinen suhde on kriisissä, kuin myös kummankin oma henkilökohtainen elämä.

Hildebrandtien lapset räpiköivät hekin kohti kasvua ja maailman monimutkaisuutta kukin omalla tavallaan. Esikoinen Clem opiskelee yliopistossa, seurustelee – ja tajuaa yhtenä päivänä, kuinka epäoikeudenmukaisesti on saanut vapautuksen Vietnamin sodan kutsunnoista. Pasifistisen isänsä kaikkia periaatteita uhmaten Clem ilmoittautuu kutsuntalautakunnalle. Becky puolestaan elää lukiolaisen huippuvuosia sosiaalisesti korkeassa asemassa, omaa tulevaisuuttaan pohtien. Becky on muiden Hildebrandtin lapsien tapaan pidättäytynyt varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, mutta eräs pilvenhajuinen konsertti-ilta muuttaa kaiken. Perry taas on selvä nero, terävä ja kykenevä, osaava ja ymmärtävä. Hänen haasteekseen käy olla liian älykäs elämänsä ympyröihin – ja kiinnostus huumeisiin ja niiden myyntiin. Kuopus Judson jää romaanissa vaille omaa ääntä, hän on maininta sivulauseissa ja eräänlainen aave muiden suhteiden keskellä. Vielä liian nuori otettavaksi huomioon, vielä muiden perheenjäsentensä ongelmien ulkopuolella. Omaksi onnekseen, voisi sanoa.

Crossroads tiivistää tapahtumansa pitkälti joulunalukseen vuonna 1971, seuraavan kevään pääsiäiseen ja muutaman vuoden päähän. Se kuvaa vuorotellen kunkin Hildebrandtin näkökulmasta perheen keskinäistä dynamiikkaa ja kunkin sen jäsenen omaa kamppailua juuri siinä universumin ja ajan pisteessä, jossa kukin heistä parhaillaan on.

Paljon kiteytyy Russin seurakunnan suosittuun ja aktiiviseen nuorisoryhmään, Crossroadsiin. Kolme Hildebrandtin vanhinta lasta on jollain tapaa tekemisissä ryhmän kanssa ja Russ puolestaan seilaa jossain sen laitamilla koettaen ymmärtää ja hyväksyä asemansa ja tehtävänsä seurakunnan pappina, joka ei kuitenkaan aivan puhu nuorten kieltä. Russ ei ole vastuussa ryhmän ohjaamisesta mutta järjestää vuosittain ryhmälle työleirin arizonalaisessa navajoreservaatissa. Reservaatti on ollut vuosikaudet Russin oma merkittävä ”pyhiinvaelluskohde”, ja hänen on vaikea käsittää, että sielläkin elämä ja ihmiset ovat muuttuneet.

Franzenin romaanit ovat ristiriitaisia kokemuksia. Ne ovat massiivisia, sivupolkujaan ahnehtivia, keskipisteestään laajenevia ja siihen jälleen palaavia elämyksiä. Voi ajatella, että ne jauhavat turhaa, käyvät joskus tyhjää, jaarittelevat – mutta piru vie kuinka tarkkaan ne ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan kuvaavat. Franzenin lukeminen saa pohtimaan itseään kirjallisuuden kuluttajana ja harrastajana: aika ajoin huomaan ajattelevani, että kaipaan jotain uutta, vallankumouksellista, erilaista – ja silti yhä useammin (viime vuosina määrällisesti vähentyneen lukuaikani rippeissä roikkuen) rakastan lukea sirpinterävää analyysia juuri siitä, mitä itsekin elän. Perheestä ja ihmissuhteista, siitä niin syvän inhimillisestä, että kaikessa tavanomaisuudessa siitä loppuu joskus sanat kesken.


Jonathan Franzen: Crossroads
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2021
626 s.
Crossroads (2021)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Lukutuulia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 3. aavikolla tai autiomaassa.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava 2021

255 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kamari, Leena Lumi, Sivuhenkilö, Annelin lukuvinkit, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

Kierot ihmissuhteet vapauttavat tai tukahduttavat

Noin lähtökohtaisesti ihmissuhteet ovat kirjallisuudessa suurta mannaa minulle. Mitä kierompia ja kompleksisempia, sen parempi. Niistä syntyvä jännite ilahduttaa, viihdyttää ja kavahduttaa.

Joskus käy kuitenkin niin, että vahvoista lähtökohdista huolimatta ihmissuhdesoppa ei sytytä, ei tiivisty eikä pidä otteessaan. Jokin sysii vastaan, pitää etäällä, ärsyttääkin.

Luin kesäkuussa kaksi ihmissuhteiden ympärille rakentuvaa tiivistä romaania, jotka eivät lopulta antaneet niin paljon kuin toivoin. Niillä oli hetkensä, ehdottomasti, mutta kokonaisuus jäi kaipaamaan jotakin olennaista.

Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon tiivistää alle kahteensataan sivuun erään avioliiton tarinan. Kyse on suhteesta, jossa on paljon enemmän virtauksia ja voimakenttiä kuin päällepäin uskoisi.

Lilian ja Klaus ovat menneet vasta naimisiin ja muuttavat upeaan taloon meren rannalle. Lilian on kääntäjä, Klaus puolestaan arkkitehti. Lapsia heillä ei vielä ole, eikä ehkä tulekaan. Molemmat ovat mukavuudenhaluisia, omalla tavallaan kunnianhimoisia.

Naapurin boheemi pariskunta Emma ja Jimi tarjoavat peilauspintaa huomattavasti keskiluokkaisemmille Lilianille ja Klausille. Salaisuuksia on kaikilla, sen voi arvata. Mutta entä jos oma rooli onkin vain peiteltyä totuutta? Jos oikeasti haluaisi olla joku muu jossain muualla, ehkä onkin?

Joel Haahtela on mestari ilmaisemaan tiiviisti isoja asioita, suuria tunteita, hetkiä ja oivalluksia. Jokin minua silti hiertää, liekö se tietynlainen asetelmallisuus, loppuun asti hiottu tyyli. Naiset katsovat vastavaloon etenee rivi riviltä hienovaraisena, tyylikkäänä tarinana, joka nojaa pitkälti dialogiin.

Ajankuvana on 1970-luvun alku, tarinan alussa vielä tarkemmin vuosi 1972 ja Münchenin olympialaiset. Joko huomiokyvyssäni on vikaa tai sitten ajankuva ei aivan aukea ennen ilmiselviä vihjeitä, sillä pitkään meni, ennen kuin sijoitin tarinaa tarkemmin ajallisesti mihinkään muualle kuin omaan kirjoitusaikaansa aivan 2000-luvun alkuun. Ehkä pidin henkilöitä ja heidän suhteitaan mielessäni liian moderneina, jotta ne olisivat voineet olla yli neljänkymmenen vuoden takaa, mutta siinä saatoin itse kompuroida omaan nokkeluuteeni.

Naiset katsovat vastavaloon on tiivis mutta kaikkea muuta kuin raskas romaani. Se vihjaa paljon, mutta jättää vielä enemmän lukijan tulkittavaksi. Henkilöihin ei kiinny, heidän sisäinen maailmansa on pikemminkin yhdentekevä. Jokin olennainen tekijä, joka nitoisi tarinan kiinni todellisuuteen, jää puuttumaan.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2001
199 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Luettua elämää, Oksan hyllyltä    

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 53. Kirja, jossa juhlitaan.

Synnøve Søe (1962–2018) oli tanskalainen journalisti ja kirjailija, jonka omaelämäkerrallinen esikoisteos Isä! kohahdutti ilmestymisensä aikoihin 1980-luvun lopussa. Romaani on karu lapsuuskuvaus, jossa vanhempien idealismi ja hedonismi vie pohjan lasten turvalliselta ja vakaalta kasvulta.

Søen vanhemmat erosivat, kun hän oli vielä pieni. Isä perusti pian uuden perheen, äiti puolestaan innostui yhä syvemmin erilaisissa tiiviissä yhteisöissä ja kommuuneissa elämisestä. Tarinan päähenkilö on sen kertomisen aikaan jo nuori nainen omissa ihmissuhteissaan, joissa voisi olla huomattavasti parantamisen varaa. Hän alkaa muistaa yhä selvemmin, millainen lapsuus oli ja minne kaikkialle hän joutui vanhempiensa toiveiden, tavoitteiden ja tekojen vuoksi.

Päähenkilö ja hänen pikkusiskonsa asuvat vuorotellen molempien vanhempien luona hyvin erilaisissa olosuhteissa. Isän uuden perheen luona he ovat tunkeilijoita, ulkopuolisia, joita edes oma isä ei kaipaa. Hän keskittyy uraansa merkittävänä journalistina. Äiti on puolestaan itse lähes holhouksen tarpeessa, niin utopistisia hänen ajatuksensa ja asenteensa ovat.

Kummassakaan kodissa lapset eivät saa osakseen huolenpitoa, kiintymystä tai rakkautta. On kuin he olisivat pakollinen paha, se ylimääräinen kerros, jota ei saa pyyhittyä pois vaikka haluaisi.

Isä! on surullista ja ahdistavaa luettavaa. Se on malliesimerkki pieleen menevästä lapsuudesta ja sen vaikutuksesta ihmisen aikuisuuteen ja tunne-elämään. Søe ryöpyttää vanhempiensa tekemiä valintoja armotta, ja on helppoa ymmärtää, miksi kirja on aikanaan aiheuttanut kohinaa. Vimmainen tyyli korostaa teeman karuutta, mutta samalla potkii vastaan. Kirjan loppupuolella, kun päähenkilö kuvaa aikaa sisäoppilaitoksessa, tarinan jännite hajoaa, kun tapahtumat lähtevät niin villeille kierroksille, ettei mukana enää tahdo pysyä. Liika on liikaa, etenkin vain puolitoistasataa sivua pitkässä kirjassa.


Synnøve Søe: Isä!
Suomentaja: Annika Idström
WSOY 1991
148 s.
Fars (1989)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (ostin kirjan Kirjamessuilta antikvariaattiosaston alelaarista siitä mitään tietämättä).

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018

300 s.

Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta, Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

Heidi Köngäs: Sandra

Heidi Köngäksen Sandraa on paljon kehuttu, eikä mielestäni lainkaan turhaan. Romaani kertoo 1900-luvun alkuvuosikymmenistä suomalaisen rahvaan näkökulmasta, yhden perhepiirin kautta. Tarina kumpuaa kirjailijan omasta suvusta.

Sandra on köyhän perheen tytär, joka jotuuu sisaruksineen huutolaislapsiksi raskaan raadannan ääreen. Sandra on kuitenkin sinnikäs ja selviytyy aikuisvuosiin ja piian tehtäviin, kohtaa Jannen ja pääsee perustamaan oman perheen omaan torppaansa. Sandra ja Janne ovat työteliäitä, rauhallisia ihmisiä, joiden keskinäinen suhde on vahva ja vakaa. Perhe kasvaa vauhdilla ensin potrilla pojilla ja sitten tyttärellä.

Sandran ja Jannen tyttärentytär Klaara kipuilee puolestaan nykyajan Suomessa oman epävarman näyttelijäntyönsä, äitinsä sairauden ja kuoleman ja oman identiteettinsä kanssa. Suvun salaisuudet paljastuvat hänelle yllättäen, eikä asiaa voi jättää tutkimatta.

Menneisyydessä elää Sandran päiväkirja, jossa 1900-luvun alkupuolen elämä herää eloon. Sen rinnalla kulkee Jannen siskon Lyytin kertomus, joka on itselliseksi jäävän naisen näkökulma samoihin vuosiin, tapahtumiin ja ilmiöihin, joita Sandra vaimona ja perheenäitinä tarkkailee. Merkinnät Klaara löytää äitinsä jäämistöstä, ja jää niiden vangiksi.

Vuoden 1918 tapahtumat ja Suomen sisällissota puskevat Sandran ja Lyytin päälle voimalla. Lyyti seikkailee omilla poluillaan Tampereella, Sandra saa puolestaan sodan suoraan kotipihaan. Janne joutuu mukaan punaisten joukkoihin ja sodan päätyttyä vankileirille.

Sandran vahvuus on sen kerronnassa, joka tulee lukijaa liki. Sandran ja Lyytin silmin maailma on niin toisenlainen kuin tänä päivänä, ja etenkin luokkaerojen ja köyhyyden aiheuttaman loukun ja epätoivon tuska tuntuu sisuskaluissa saakka. Sodan puhjetessa tyhjenee myös varmuus arjesta ja usko seuraaviin päiviin. Raskaana oleva Sandra jää yksin viiden lapsen kanssa, ja kun ruoka, vaatteet ja raha ovat lopussa, on väsyneen naisen vain kyettävä puskemaan eteenpäin. Poikkeusolojen sisukkuus ja sinnikkyys ovat huumaavia voimia, joiden edessä nykyihminen voi vain nöyrtyä.

Suomen sisällissodasta on nyt kulunut sata vuotta. Meidän tehtävämme on huolehtia, ettei mitään vastaavaa pääse koskaan tapahtumaan uudelleen. Se tarkoittaa, ettei vuoteen 1918 johtaneita ilmiöitä, kuten kurjistuvaa hyvinvointikuilua, pidä päästää syntymään.


Heidi Köngäs: Sandra
Ulkoasu: Anna Lehtonen
Otava 2017
285 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla muun muassa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him?, Kirjan pauloissa


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 24. Surullinen kirja, 1918-haaste

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén on vakuuttanut minut sympaattisella mutta särmikkäällä tyylillään kirjoittaa niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa. Uusin suomennettu novellikokoelma on nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja se jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa ansiokkaasti.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joita yhdistää muutos. Henkilökaarti on laaja, tapahtumapaikat vaihtelevat Atlantin ylittävältä lennolta Japaniin ja kotoisaan Suomeen. Useimmiten Lindénin novelleissa ollaan tavalla tai toisella matkalla, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Ja entä kun pääsee perille, mitä sitten tapahtuu? Vai onko "perillä"-nimistä paikkaa olemassakaan?

Ei hääppöinen aviomies on tunnelmaltaan tragikoominen ja viestiltään vahva: elämää on elettävä nyt, ei sitten joskus, sillä tielle voi tulla monenlaisia mutkia järjestelmällisestä suunnittelusta huolimatta. Päähenkilö rouva Hayasaka on päätynyt järkevään avioliittoon japanilaisittain. Hänen puolisonsa tekee pitkää päivää toimistossaan ja rouva Hayasaka puolestaan keskittyy kodin hoitamiseen ja kotirouvan elämän haasteisiin. Hän päättää kuitenkin, että oman elämän vuoro on sitten, kun kymmenen vuotta vanhempi puoliso jää lopulta eläkkeelle. Silloin rouva Hayasaka muuttaa Suomeen ja perustaa suomalaisen ystävänsä kanssa japanilaisen ravintolan! Muutto lopulta tapahtuukin, muttei aivan siinä muodossa kuin rouva Hayasaka suunnitteli. Novellin suurin ansio on sen ihastuttavan ilkikurinen tunnelma, joten peukutan novellia sävy-kategoriassa Novellihaaste 2:ssa.

Valencianassa filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa filippiineiltä kotoisin olevan vaimon sisarten luokse Japaniin. Matka paljastaa kaikista perheenjäsenistä uusia puolia, ja ennakko-oletukset saavat kyytiä vauhdilla tai hieman hitaammin. Matkan aikana ylitetään niin kielimuureja kuin sukulaisuussuhteiden kitkoja. Islantilaisen Eyjafjallajökull-tulivuoren yllättävä purkautuminen sotkee matkaa omalta osaltaan. Pinnan alta löytyy paljon.

Lentäjän poika aiheutti minussa suurta haikeutta. Stuerttina työskentelevä Henrik on tottunut olemaan liikkeessä. Hän pitää hotellien hiljaisuudesta ja anonyymiudesta ja siitä, että siteet muihin ihmisiin ovat löyhiä. Kun Yhdysvaltojen lennolle osuu yksin matkustava pikkupoika, Henrik huomaa yllätyksekseen kiinnostuvansa huomattavan paljon vieraan ihmisen elämästä. Ehkä hän oppii muutenkin uusia asioita itsestään ja siitä, miten suuri vaikutus nopeasti ohimenevilläkin kohtaamisilla voi olla.

Keskustelukurssi on veikeä toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Suomen kielen keskustelukurssilla novellin venäläistaustainen kertoja kohtaa puolalaisen nunnan, Teresan, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kurssin jatkuessa he oppivat paljon toisistaan, taustoistaan ja valinnoistaan. Novelli on hersyvä, Teresa on mainio hahmo, eikä kertoja peittele kiintymystään tuohon salaperäiseen nunnaan.

Anastaja on kertomus helsinkiläisestä Matti Pellonpäästä, joka liimaa öisin rasistisia tarroja lyhtypylväisiin, ihmettelee aikuisen tyttärensä edesottamuksia maailmalla ja on ikuisesti katkera kuuluisalle kaimalleen, jonka kokee anastaneen itseltään nimen lisäksi paljon muutakin. Matilla on kuitenkin vielä paljon kohdattavaa edessään, ei vähiten, kun Norjassa tapahtuu terroriteko, ja Matin tytär puolisoineen on vaarassa. Hieno novelli muutoksesta ja erilaisuuksien törmäämisestä.

Lindénin novelleissa ihmisiä kuvataan lempeydellä mutta silti tarkkanäköisesti. Kaikissa meissä on heikkoutemme, sellaiset piirteet, jotka mielummin jättäisimme muille näyttämättä. On kuitenkin tilanteita, joissa omat suunnitelmat pettävät ja on toimittava vaiston varassa, eri tavalla kuin tekisi mieli.

Lindén on itse maahanmuuttaja, joten hänellä on vahva ymmärrys vierauden tunteesta, muutoksesta ja tuntemattoman kohtaamisesta. Rakkaus kolmeen appelsiiniin kuvaa ihmistä vahvuuksineen ja heikkouksineen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Tuntemattoman äärellä opimme väistämättä uutta itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Sen opin hyöty on mittaamaton.


Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
210 s.
Valenciana (2016)

Arvostelukappale.

____________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, KosminenK

Haasteet: Muuttoliikkeessä (maahanmuutto Suomeen), Suomi(ko) 100 (maahanmuuttajat), Novellihaaste 2.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Tämä teksti panee minulle hanttiin minkä ehtii. Yhdestä syksyn puhutuimmasta kirjasta, Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa, on kirjoitettu jo paljon. Minulla sen lukemisesta on jo yli kuukausi, enkä ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan mitään.

Moni tietänee, mistä kirjassa on kyse, vaikkei olisi sitä lukenutkaan. Se on omaelämäkerrallinen kertomus avioliitosta, joka muuttuu olennaisesti, kun minäkertojan puoliso eräänä aamuna kertoo halunneensa oikeasti aina olla nainen. Minäkertojan maailman rajat rapisevat, hän käy läpi kriisin ja muutoksen, jonka käsittelyssä ei tosiaankaan aina löydä parhaita sanoja ja tekoja. Puoliso, joka sukupuolensa haluaa korjata ja korjaakin, jää vaille omaa ääntä ja näkökulmaa. Sen sijaan toisena tarinalinjana kuljetaan Kristoffer Kolumbuksen mukana löytöretkillä: kohdataan vierasta ja tehdään maailmankarttaan piirtoja, joiden merkitystä on mahdotonta väheksyä, mutta joiden oikeellisuudesta me jälkiviisaat nykyihmiset tiedämme paljon Kolumbusta enemmän.

Ahavan kieli on kaunista, kuvailevaa, eheää. Se tavoittaa kerronnallisia tasoja, joita lukija ei osaa edes kaivata – se kertoo niin paljon, ettei mukana välttämättä pysy. Tarinan kaksinapaisuus rikkoo yhtenäistä kertomusta, sillä minäkertojan kokemukset ja Kolumbuksen matka ja maailma ovat lähes niin kaukana toisistaan kuin voi kuvitella. Yhtä kaikki vedettyjä rajoja, totuttuja reittejä ja koettuja rakenteita rikotaan ja piirretään uudestaan.

Miksi tämä teksti sitten tempoilee vastaan? Minun oli lukiessa hyvin vaikeaa uppoutua tarinan vietäväksi. Se sai minut liian tietoiseksi lukemisesta, sai tuntemaan, että tässä nyt luen ja pitäisi varmaan yrittää ymmärtää. Oli hankalaa, en saanut kiinni. Vaikka minäkertojan raaka kokemus maailmansa pyörähtämisestä nurinniskoin on elävästi, verevästi kuvattu, minun oli sitä vaikeaa ymmärtää. Sukupuoltaan korjaava puoliso jää äänettömäksi: on kuin hänestä olisi olemassa ainoastaan kuva tai – hmm – kartta, jonka sisällöstä kertoja on luonut itse itselleen niin vahvan ymmärryksen, ettei mitään muuta enää voi olla. Muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen. Toisaalta juuri niinhän me maailmamme ja ymmärryksemme siitä rakennamme: omasta näkökulmastamme ja sijainnistamme käsin, väistämättä.

Ennen kuin mieheni katoaa on kirja, joka ei ainakaan ole välinpitämätön. Sen lukeminen aiheuttaa reaktioita, herättää ajatuksia, ihmetyttää – niin kävi minullekin, vaikkei lukukokemus ollut mainittavasti mieluinen.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei myöskään ollut mieluisaa, mutta nyt se on tehty. Jään ihmettelemään, mitä minulle tämän kirjan kanssa todella tapahtui.


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Gummerus 2017

231 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla on paljon kirjoituksia, hakukone löytää niitä monta sivullista. 

Millä hinnalla? – Kultainen vasikka Helsingin kaupunginteatterissa

Kuva: Mirka Kleemola

Mihin rahanhimo johtaa? Voiko keinottelulla lopulta voittaa? Millä hinnalla myisit itsesi, elämäsi, periaatteesi?

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8. ensi-iltansa saanut Heidi Räsäsen ohjaama Kultainen vasikka etsii vastauksia rahan valtaan ja vallattomuuteen. Alkuperäisteksti on Maria Jotunin, ja toteutus hohkaa yhtäaikaisesti kunnioitusta alkuperäistä kohtaan ja modernia, raikasta ilmettä.

Kaupunginteatteri on avattu nyt syyskaudelle 2017 mittavan peruskorjauksen ja remontoinnin jälkeen. Pienellä näyttämöllä esitettävä Kultainen vasikka on hieno avaus uusille tiloille. Se on hieno yhdistelmä ajatonta ihmisten välistä kahnausta ja silmää miellyttävää kokonaisvaltaista teatteria.

Kuva: Mirka Kleemola

Eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, niukkutta, jossa elintarvikkeet ovat kortilla ja ylellisyydet vähissä. Eedit (eteerisen etäinen, ajoittain vimmassaan vyöryvä Vappu Nalbantoglu) on elämän iloja ja materiaa rakastava nuori aviovaimo, joka ei pysty ymmärtämään miehensä Jaakon (tyylikäs ja arvoituksellinen Tuukka Leppänen) minimalismia ja halua henkisiin ansioihin, joita ei rahalla saa.

Kuva: Mirka Kleemola

Eeditin äiti Katariina (hersyvä, hohkaava Heidi Herala) on onnistunut keinottelemaan itselleen pienen omaisuuden naapurin nuorenmiehen Pekka Karhun (Petrus Kähkönen) avustuksella. Tästä Eedit innostuu – onhan tällaisen oltava mahdollista hänellekin! Onhan omaisuutta vain oltava jossain otettavaksi. Eeditin isä Herman (hellyyttävä haaveilija Jari Pehkonen) ei vaimonsa hapatuksia ymmärrä. Pikkusisko Lahja (villi, pidättelemätön Helmi-Leena Nummela) on pitkään ainoa, joka perheessä puhuu asioista niiden oikeilla nimillä – joskus liialtikin.

Kuva: Mirka Kleemola

Rahan ja omaisuuden himo syöksee perheen todelliseen kurimukseen, kun jokainen tempoilee omaan suuntaansa rahan perässä tai sitä karkuun. Samalla joudutaan mittaamaan kiintymyksen, tunteiden ja periaatteiden arvo. Toisinaan se on sangen vähäinen, esimerkiksi silloin kun Eedit karkaa puolisonsa pomon Aksel Someron (hyytävä Rauno Ahonen) mukaan elämänlaadun kohennus silmissä kiiluen.

Kuva: Mirka Kleemola

Antti Mattilan huikaiseva lavastus tukee tarinaa ja kertoo sen ohella omaansa. Aluksi ollaan luonnon keskellä: puunrungot, metsämaisema, usvainen hyhmä ja lintuhahmot herättelevät uteliaisuuden. Myöhemmin lavastukseen tulee mukaan kahvilahenkeä – ohikulkumatkallahan tässä ollaan, ja kaiken voi ostaa vitriinistä – ja lopuksi päädytään ylenpalttisia tyylejä sekoittavaan art deco -henkiseen salonkiin, jossa miehistä ja naisista otetaan mittaa. Niin ikään nostan hattua Eradj Nazimovin mielikuvitukselliselle äänimaailmalle, joka on paikoin jopa dramaattiseen taipuvainen, mutta sopii kokonaisuuteen saumattomasti metsänäänineen ja Edith Piaf -versiointeineen.

Kuva: Mirka Kleemola

Näyttelijäntyö on pääosin vahvaa. Heidi Herala vakuuttaa, Helmi-Leena Nummela hämmentää ja tyynen, itsellisen Anna-tädin roolissa nähtävä Aino Seppo on eräänlainen selkäranka tarinan naiseudelle. Eeditin näyttelijättäreksi päätynyt, rakkaudennälkäinen lapsuudenystävä Liina (Sanna-June Hyde) on Sepolle eräänlainen vastinpari: pinnalta samaan tapaan tyyni, mutta nopeasti ravisteltavissa tilaan, jossa muiden ihmisten merkitys on omaa sisintä suurempi. Kaikkea tarkkailee ja omalla tavallaan kommentoi Eeditin uskollinen palvelijatar Aliina (arvoituksellinen Ursula Salo).

Kuva: Mirka Kleemola

Rauha tuo mukanaan lopun epävakaille oloille ja niiden mahdollistamille moraalin joustoille. Kultaisen vasikan sanoma on vahvasti uuteen sukupolveen ja tulevaisuuteen uskova. Meidän jälkeemme tulevat tekevät meitä paremmin – annetaan heille mahdollisuus ja välineet siihen.


Lipusta kiitos Helsingin kaupunginteatterille.


Kultainen vasikka
Helsingin kaupunginteatteri

Alkuperäinen teksti: Maria Jotuni
Ohjaus: Heidi Räsänen
Rooleissa: Rauno Ahonen, Heidi Herala, Sanna-June Hyde, Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Vappu Nalbantoglu, Helmi-Leena Nummela, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Aino Seppo
Dramaturgi: Henna Piirto
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Kampaukset: Taina Tervo

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Auto haisee isän pahalle tuulelle ja märälle. Sadepisarat valuvat nykäyksittäin sivuikkunaa pitkin. Värjöttelen Santun kanssa takapenkillä reput sylissä. Me ollaan valittu yhdet pisarat joita kannatetaan ja sitten me katsotaan kumman pisara ehtii ensiksi ikkunan alalaitaan. Jos pisara syö jonkun edellä kulkevan pisaran, se ottaa spurtin ja voi mennä nopeastikin toisen ohi vaikka olisi ollut pitkään häviöllä. Pisarakisat on aika jännittävät, mutta me ei voida kauheasti hihkua ääneen, koska isän korvat ei kestä ääniä. (s. 83)

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta on teos, jonka kirjoittaja ajatteli alunperin ehdottomasti lyhytproosaksi, mutta joka kustantamossa muokkautui suuria kyselemättä romaaniksi. Kyse on lyhyiden, eri tyylilajeilla ja näkökulmilla leikittelevien lukujen muodostamasta kokonaisuudesta, jossa kurkistetaan erään omalla tavallaan onnettoman perheen elämään.

Suuri osa romaanista kerrotaan perheen pienten lasten näkökulmasta, ajoittain äänen saavat vanhemmat ja isovanhemmatkin. Perhe koostuu suurista persoonista, hukatuista mahdollisuuksista, vääristä valinnoista ja vaikeudesta kohdata toisia niin kuin he ansaitsisivat. Perheen sisällä ihmissuhteet ovat monimutkaiset, ja vaikka niissä on tietynlaista, usein kohdattua tuttuutta – alkoholin ja väkivallan kautta kommunikoiva mies, omat haaveensa haudannut vaimo, pelossa kasvaneet lapset, tiukka ja itsereflektioon kykenemätön isoäiti – kirjan tarina kasvaa itsenäiseksi, raikkaaksi ja omaääniseksi.

Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua.

Me täytytään valosta on kirja, joka onnistuu rapsuttamaan lapsikertojiin penseästi suhtautuvan lukijan ennakkoasenteita hivenen ohuemmiksi. Kirjan sisarukset, Silja ja Santtu, saavat kenet tahansa puolelleen, vaikka – tai nimenomaan koska – ovat aitoja, tuntevia, reagoivia lapsia. Ärsyttäviä – ilman muuta. Rasittavia – kyllä. Mutta niin eläviä, heidät lähes kuulee ja näkee.

Vaikka Siljan ja Santun perhe-elämä ei ole turvallisinta tai ehjintä mahdollista, ei lähelläkään sitä, ei kirja silti vaivu epätoivoon tai ylettömään tuskaan. Tunnelmassa on valoa, herkkyyttä, voimaa. Lapset löytävät keinon selviytyä, on se sitten käytännöllinen jukurttipurkkipuhelin pikku pikku veljelle, pakeneminen metsään tai oma mielikuvitus ja leikit. Toisaalta turvan ja pelon raja on epävakaassa perheessä häilyvä, tunnelma voi muuttua sekunneissa. Kaiken tämän Storm kirjoittaa tyylikkäästi ja eheästi, niin että lukija tuntee itsensä tervetulleeksi tarinaan.

Parasta Me täytytään valosta -romaanissa on sen monitulkintaisuus ja avoimuus. Mikä on totta ja muistoa, mikä hämärtää toden rajaa, mikä on pelkkää kuvitelmaa, unta tai leikkiä? Sen saa itse tulkita – juuri niin kuin sen hiton elämänkin kanssa aina käy.



Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S&S 2017
204 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjareppu

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?

No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.

Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.

Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.

Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.

Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.

Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.

Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.

Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.

Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.

Lainattu.

_______

Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla

Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.

Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!

Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää on kolmiodraama, avioliittoromaani ja ajankuva niin 1950- kuin 2000-luvuilta. Pääosassa ovat aviopari Helmi ja Lauri sekä Laurin sihteeri Kerttu, johon miehellä on hetken aikaa suhde. Lisäksi tavataan viikonloppuisä Tomi ja hänen varhaisteini-ikäinen tyttärensä Kiia. Helmi saa nuorena rouvana tietää miehensä syrjähypystä jo tuoreeltaan, mutta pitää tiedon itsellään vuosikymmenten ajan. Kun Helmi ja Kerttu kohtaavat vanhoilla päivillään, on mahdollisuus repiä ruvet auki – tai hiljentyä, edelleen. Valita, aina voi valita.

Lifländer kirjoittaa kepeästi, pakottomasti. Tarina syntyy pienin elein, lähes huomaamatta. Useat aikatasot vaihtelevat sujuvasti. Henkilöt ovat epätäydellisyydessään kokonaisia, ajoittain he heittävät puhtaan järjen menemään, mutta kukapa ei niin joskus tekisi.

Helmi ja Kerttu ovat vahvoja naisia. Kumpikin on tehnyt suuria ja merkittäviä valintoja, kummallakin on kaduttavaa mutta myös syitä olla eletystä elämästä ylpeä. 2000-luvun naiselle yli puolen vuosisadan takaiset ratkaisut, syyt ja seuraukset ovat niin ajallisesti kuin aatteellisesti kaukaisia, mutta sitäkin ymmärrettävämpiä.

Kolme syytä elää on romaani, jolla on ehdottomasti ansionsa, ei vähiten siksi, että sen kieli on upeaa ja sointuvaa. Tarinan jännite ei vain auennut minulle, en saanut lankojen päistä kiinni, en päässyt tunnelmaan mukaan kuin paikoittain, pääosin Helmin mukana. Nykyhetken Tomin osuutta tarinassa ihmettelen – hän vei tilaa tuomatta juuri tilalle rakennusaineksia uuteen. Ehkä tarkoituksena on kuvata ajan ja ajattelun muutosta, eri tapoja kokea ja valita. Mutta itse olisin ollut tyytyväinen ihan vain Helmiin ja Kerttuun.

Kolme syytä elää toi minulle rauhallisen lukuelämyksen. Odotin suuria käänteitä saapuviksi, jännitteen kiristymistä, jotain ravistelevaa. Vaikken niitä saanut, oli olo kirjan loputtua seesteinen. Näin se on, elämä. Omanlaisensa, aina merkittävä, mahdoton vääntää kaavaan – eikä koskaan sitä, mitä ennalta odotti.


Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Ulkoasu: Anna Makkonen
Atena 2016
342 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto, Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi, Kirjamuistikirja, Evarian kirjahylly, Lumiomena

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Sanovat, että hyvässä ruoassa tärkeintä ovat tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Samaa voi sanoa kirjallisuudesta. Siinä missä kotikokkina voi hyvillä aineksilla yltää mestarillisiin suorituksiin, huippukirjallisuus vaatii vielä jotain enemmän. Sen kaikkein tärkeimmän ainesosan, jonkin, joka on luovuuden ja taian rajamailla.

Leena Parkkinen on tuoreessa romaanissaan Säädyllinen ainesosa rakentanut tarinan, jota lukee kasvavan uteliaisuuden vallassa – ja jatkuva vesi kielellä. Ruoka on olennainen osa kirjaa monella tapaa, sitä suunnitellaan, valmistetaan ja syödään, siitä puhutaan, siitä kirjoitetaan, se viestittää.

Olennaisia ovat myös ihmissuhteet ja niiden verkostot. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin, sillä Juhani on saanut uuden työn. Vanhan kuonan taakse jättäminen tulee tarpeeseen, sillä maine ole kiiltävän puhdas kummallakaan puolisolla. Saaran ja Juhanin yläkerrassa asuva Elisabeth on itsellinen ja kiehtova nainen, joka järjestää käden käänteessä niin villit juhlat kuin kalastusretken luodolle. Saara ja Elisabeth tutustuvat, ja niin alkavat pikkuporvarilliset kulissit tutista.

Molempien naisten menneisyydessä ja ehkä nykyisyydessäkin on asioita ja ihmisiä, joiden soisi unohtuvan tai ainakin vahvasti painuvan villaisella, mutta joista ei raaskisi päästää irti. Aikajänne yltää toista maailmansotaa edeltävästä ajasta 1950-luvulle, ja ajankuva on herkullinen ja elävä. Se on toisaalta myös surullinen: kielletyt tunteet, vaadittu käytösnormisto, ylemmyydentuntoinen moraali ja kuvalehtien painostama täydellinen elämä painavat hartioita kasaan ja saavat pukeutumaan rooleihin ja naamioihin.

Säädyllinen ainesosa on runsas ja kutkuttava romaani. Sen henkilöt ovat kiehtovia, monipuolisia ja ärsyttäviä. Saara on nuhjuudessaan lähes säälittävä, Elisabeth itsevarmuudessaan rasittava. Siksi he tuntuvat aidoilta, inhimillisiltä. Sivuhenkilöitä on paljon, ja heidän teoistaan ja sanoistaan muodostuu vähitellen kiristyvä verkko, joka pitää lukijan otteessaan.

Aivan kaikkiin herättämiinsä kysymyksiin kirja ei vastaa. Jäin miettimään, luinko huolimattomasti, kun en tavoittanut kaikkien esiin nousevien aihioiden merkitystä. Esimerkiksi Saaran mies Juhani jää aivan keskeneräiseksi. Sen sijaan Elisabethin kirjoittamissa kirjeissä on monisivuisia rönsyileviä muisteloita ja tarinoita, joilla on loppujen lopuksi perusteensa, mutta... jotain jäi minulta saamatta kiinni. Rönsyillä tai ilman.

Palatakseni huippukirjallisuuden reseptiin totean, että Parkkinen on todella taitava kirjailija, jolla on kyky luoda huimaavia, monitasoisia tarinoita. Oma lukunautintoni jää silti vaille sitä lopullista taikaa, viimeistä mausteripausta ja aromien kolhutonta yhteissointia.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2016
335 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Pieni kirjasto, Lukuisa, Reader, why did I marry him?, P. S. Rakastan kirjoja, Tuijata. Kultuuripohdintoja, Ullan luetut kirjat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteen kohta 17. Kirjassa juhlitaan.

Terhi Rannela: Frau

Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

Khariton: Kallirhoe

Pulahdus antiikin aikaan tekee ihmiselle silloin tällöin ihan hyvää. Asko Sahlbergin Herodes oli minulle jysäyttävä lukukokemus vähän aikaa sitten, joten teeman ja aikakauden parissa tuntui luontevalta jatkaa. Tulipa sitten luettua modernin historiallisen romaanin jälkeen aitoa antiikin ajan kreikkalaista kirjallisuutta.

Khariton on kirjailijana varsin tuntematon. Hän eli jossain vaiheessa kahta ajanlaskun ensimmäistä vuosisataa ja toimi mitä ilmeisimmin Afrodisiaksen kaupungissa asianajajan kirjurina. Siinä se. Hämmentävää ja ihastuttavan salaperäistä.

Kallirhoe on lähes kokonaisena säilynyt, ehkäpä maailman varhaisin (rakkaus)romaani. Äärimmäisyydet kieltämättä kiinnostavat, joskin suhtaudun varauksella moisiin määritelmiin.

Luin tarinaa uteliaana. Se on tosiaan rakkaustarina, jossa on useampi osapuoli. Nimihenkilö Kallirhoe on sotasankarin tytär, joka avioituu Khaireasin kanssa. Khaireas on komea urheilijanuorukainen, vahva, ansioitunut ja äkkipikainen. Harkitsemattoman väkivallan seurauksena Kallirhoen luullaan kuolleen, ja hänet haudataan arvolleen sopivasti. Kallirhoe kuitenkin havahtuu hereille, kun haudanryöstäjät häiritsevät sinetöidyn kammion rauhaa. Hänet kaapataan merille ja myydään orjaksi mahtavalle Dionysokselle, joka tosin häkeltyy Kallirhoen kauneudesta niin, että haluaakin tämän vaimokseen. Khaireas päätyy sattuman kautta lähes samoihin seurapiireihin ja melkoinen soossihan siitä seuraa. Ja vähän sotaa egyptiläisten kanssa, useampia kansankokouksia, jumalille uhraamista ja sen sellaista.

Kallirhoe on aika kiehtova tarina, ja samalla se on melkoisen yksitoikkoinen. Suuri on tunteen palo ja Kallirhoen kauneus niin jumalaista, että kaikki miehet lakoavat hänen edessään. Tunteiden edessä ollaan valmiita mihin vain: itsemurhaan, väkivaltaan, kostoon, sotaan. Väsyttävää.

Antiikin Kreikan demokratia nousee hauskasti tarinassa esiin. Kaikenlaisista asioista järjestetään yhteisiä turinatuokioita, joissa päätöksiä tehdään enemmistön kannan mukaisesti, on kyse sitten sotaan lähdöstä, vetäytymisestä tai epäilyttävien henkilöiden ristiinnaulitsemisesta. Aina on aikaa torikokoukselle.

En voi sanoa ihastuneeni tähän antiikin aikaiseen romaaniin erityisen paljon. Luin sen puhtaasti uteliaisuudesta, ja jos se ei olisi erityislaatuisuudessaan (eli iäkkyydessään) ollut niin kiehtova, kesken olisi jäänyt. Mutta tulipahan seikkailtua hetki Välimeren seudulla suurien tunteiden vietävänä.


Khariton: Kallirhoe
Suomentaja: Maarit Kaimio
Ulkoasu: Marjaana Virta
WSOY 1983
193 s.
Χαιρέας και Καλλιρρόη (n. 50–150 jaa.)

Kierrätyskirja. Kiitos Taika.

______

Muualla: Hyönteisdokumentti, Pois työpöydältä

Pidemmän aikaa jumissa ollut Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee nyt Kreikkaan.

Kirjankansibingosta ruksautuu toinen kohta, Piirroskuva.

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkosen uusi kirja on minulle aina Tapaus. Jokin Itkosen tarinoissa ja tyylissä kiehtoo. Hän kertoo hyvin tavanomaisen tuntuisista ihmisistä, joilla useimmiten on kuitenkin elämässään jotain tavallisesta poikkeavaa: intohimoja, menetyksiä, surua, valintoja, tekoja. En ole aina poikkeuksetta ihastunut hänen kirjoihinsa, mutta usemmiten kyllä. Luottoa on.

Ajo on kahden tai kolmen aikatason romaani. On vuotta 1965 elävä abiturientti Jouko, jota musiikki vie ja elämä houkuttaa. Lukea pitäisi, mutta kun niin moni muu asia on paljon kiehtovampaa. Isä ymmärtää, uskovainen äiti ei niinkään. Mitä tulevaisuus tuo?

On vuosi 1966 ja Joukon äiti Heljä on valintojen edessä. Mies Onni ei enää suostu ajamaan autoa, mutta jonkunhan täytyy, joten Heljä menee autokouluun. Talvi on ollut pitkä ja pimeä, jotain uutta on löydettävä. Onko se vanhimman tyttären luona Australiassa? Uskaltaako hämäläisestä pikkukunnasta lähteä? Heljä on aina saanut tukea uskostaan, mutta riittääkö se, kun avioliitto rakoilee, perhe tuntuu hajoavan ja uusi tuttava Kerttu asettaa Heljän uskonkysymykset vahvasti kyseenalaisiksi.

Kolmantena on nykyhetki ja nelikymppinen Aino. Aino ajaa bemarilla kohti Saksaa takapenkillä pieni poikansa ja kotona selityksittä jätetty mies Pii. Aino pakenee, muttei itsekään ehkä tiedä mitä saati minne. Siinä missä autobahnin vierustat katoavat silmistä, oma mieli ja muistot ovat lähempänä kuin koskaan.

Mietin kirjaan tarttuessani, onkohan se ehkä Itkoselta jonkinlainen välityö. Jotenkin se tuntui tulleen niin nopeasti, vastahan julkaistiin edellinen, monitahoinen ja eheä Hetken hohtava valo. Vaikka tarkemmin ajatellen... onhan siitä jo yli kaksi vuotta.

Ei Ajo tunnu välityöltä. Se tuntuu valmiilta ja mietityltä. Kirjan käsittelemät teemat ovat suuria ja ne voisivat tehdä siitä raskaan, mutta Itkonen pitää langat käsissään ja armahtaa lukijaa liian suurelta painolta. Ajo vie surutyöhön, uskonkysymyksiin, avioliittoon ja mielen särkymiseen. Se kuvaa yhtä aikaa ihmisen väistämätöntä yksinäisyyttä ja yhteisiä tunteita. Vai voiko meillä koskaan olla yhteisiä tunteita toisten kanssa? Emmekö aina tunne ja koe vain itsemme kautta, yksin?

Tarinan henkilöt ovat kukin omalla tavallaan hyvin herkkiä. Onni ei kestä raskasta matkatyötään ilman hotellien ja ravintoloiden houkutuksia. Heljä haluaa miellyttää, mutta lähes sortuu yrityksensä alle. Joukon sielu on taiteilijan, mutta onko se oikeastaan syy millekään? Ainon taakkana on lapsuus, johon hän ei voinut vaikuttaa ja halu olla rakastettu ja hyvin kohdeltu – vaikka kuori on kova.

Ajo on surullista ja samalla lohdullista luettavaa. Sen tarina on sellaisten ihmisten tarina, jotka eivät saa valita kaikkea itse ja kohtaavat paljon pyytämättä tulevaa synkkyyttä, mutta jotka selviävät lopulta – kuitenkin.


Juha Itkonen: Ajo
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2014
283 s.

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Illuusioita, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aikaisemmin lukenut. 

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Otava 2013
347 s.
Vinterkriget. En äktenskaproman (2013)

Kirjamessuostos.



Lukuharrastus on monessa mielessä mahtavaa, mutta yksi erityisen päräyttävä asia on, kun kohtaa täydellisiä yllätyksiä. Pahaa-aavistamaton lukija a) hankkii b) alkaa lukea kirjaa, josta ei paljoa tiedä, ja sekin vähä on jotain ennakkoluuloista. Sitten siinä lukiessaan huomaa, että hemmetti, luenpa nokkelaa opusta, miksei kukaan kertonut tästä aiemmin?

Vaikka onhan tästä toki kerrottu, Helsingin Sanomia myöten. Blogeissa sitä on pidetty runsaana ja elämänmakuisena, näppäränä ja helpohkona, fiksuna ihmissuhdeviihteenä sekä miellyttävänä, hienostuneena ja etäisenä. On myös todettu tyynesti, että "tätähän se on".

Max Paul on 60 vuotta täyttävä sosiologian professori, entinen maalaispoika kaupungissa. Hänen vaimonsa Katriina painaa pitkää päivää Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin hallintotehtävissä. Tyttäret Helen ja Eva ovat löytäneet ainakin jotain elämäntynkää: Helen ydinperheisenä äidinkielenopettajana Espoossa ja Eva ikuista nuoruutta elävänä taideopiskelijana Lontoossa.

Kun kiinnostava nuori toimittaja haluaa tehdä Maxista syntymäpäivähaastattelun Helsingin Sanomiin, moni tapahtumakulku lähtee liikkeelle. Ja niin, seuraa erinäisiä säröjä, kolhuja ja sen semmoista.

Kaikki kerrotaan raikkaasti, sujuvasti ja taidolla. Vau.

Philip Teir on "siviiliammatiltaan" toimittaja. Toivon, että hän viitsii ottaa jatkossakin siitä vapaata ja kirjoittaa lisää proosaa. Tätä tällaista lukee niin mielellään.

En nyt sanoisi, että kyse on mistään maailmankirjallisuutta mullistavasta teoksesta, mutta Teirin tyylissä (ja suomennoksessa) on jotain niin pakotonta, että se ilahduttaa. Ei mitään kikkailua, annetaan mennä vaan.

Paulin perheen elämä on aika kaukana omastani, ja ei sitten kuitenkaan ole. En ole töölöläisen kivitalon kasvatti, enkä vietä viikonloppuiltoja pariskuntaillallisilla, en pyöritä lapsiperheen arkea, enkä pakene odotuksia ulkomaille (vaikka mieli tekisikin). Silti kaikissa perheenjäsenissä on jotain, mitä syvästi ymmärrän.

Vaikka Talvisota kertoo kriiseistä ja risteyksistä, se ei lannista. Se viihdyttää lukijaansa, saa unohtamaan arjen (vaikka fiktiivistä sellaista kuvaakin) ja muistuttaa, että hyvä kirjallisuus voi olla myös näennäisen kepeää ja antaa silti kokemuksena paljon.

_____

Osallistun kirjalla Talven lukuhaasteeseen.

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia
Suomentaja: Saara Villa
Otava 1989
350 s.
Breathing Lessons (1988)

Kirjastosta.


Maggie ja Ira Moran ovat olleet naimisissa 28 vuotta. Heillä on kaksi lasta, yli kahdenkymmenen vanha Jesse ja juuri yliopistoon opiskelemaan lähdössä oleva Daisy. Ira työskentelee omistamassaan kehystysliikkeessä, Maggie on vanhainkodin hoitoapulainen. Eräänä lauantaina he lähtevät Baltimoresta Pennsylvaniaan Maggien parhaan ystävättären Serenan miehen hautajaisiin. Päivästä tulee huomattavan pitkä, ja ennen kuin Moranit voivat illalla laskea päänsä tyynyyn, paljon on ehtinyt sattua ja tapahtua.

Hengitysharjoituksia on yhdenpäivänromaani, avioliittoromaani ja Pulitzer-palkittu romaani. Se on myös ensimmäinen Anne Tylerilta lukemani kirja, mutta veikkaan, ettei jää viimeiseksi. En suoraan ihastunut kirjaan, paikoin teki mieli paiskata kannet kiinni ja antaa olla, mutta lopulta, kokonaisuuden hahmotuttua, voin sanoa lukukokemuksen olleen mieleinen.

Tarinaan kuuluvat keskeisesti Maggien ja Iran nuoruus ja avioliiton solmiminen ja toisaalta seuraavan sukupolven tekemät valinnat. Raikulipoika Jesse on omanapaisuudessaan ja lapsellisuudessaan raivostuttava, ja hänen hätiköity avioliittonsa ja pian seurannut ero herättävät sekä ihmetystä että sääliä. Toisaalta: virheitähän me kaikki teemme, mitäpä muutakaan.

Tyler on mestarillisen tarkka henkilöhahmojen rakentaja ja kuvaaja. Etenkin Maggie – miten uskomattoman raivostuttava ja silti niin aito ja kokonainen nainen! Tosielämän Maggieita tuskin pystyisin omassa elinpiirissäni sietämään, ja silti he ovat siellä, aina valmiudessa. Maggie työntää nenänsä joka paikkaan, tekee päätelmänsä heppoisin perustein ja saa niille vahvistuksen vain omista lisäkuvitelmistaan, eikä suostu näkemään asioiden huonoja puolia – tai pikemminkin realismia – koskaan. Ira taas on jäyhä ja jämpti, luotettava ja horjumaton mies, joka ei juuri vaimonsa kotkotuksista piittaa, mutta lopulta jyrähtää todellisuuden äänellä.

Kirjassa käydään läpi yhtäaikaa yksi lauantaipäivä ja yksi avioliitto sivupolkuineen ja uusine versoineen. Tyler ujuttaa menneisyyden laajat kaaret kivuttomasti osaksi nykyhetkeä ja paljastaa niiden kautta sen monimuotoisen verkoston, josta ihmiset, suhteet ja perheet muodostuvat. Samalla hän on sekä hellä että piikikäs kuvatessaan hyväätarkoittavaa mutta pää pilvissä kulkevaa Maggieta, joka on vahvasti oman sukupolvensa edustaja ja samalla kuitenkin omapäisiä ratkaisuja tehnyt ja asenteitaan ravistellut nainen.

Hengitysharjoituksia näyttää päälle päin helpolta ja ehkä kevyeltäkin, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sen syvemmälle poraudutaan. Hienovaraista ja tarkkanäköistä, lämmintä muttei imelää. Epätäydellisten ihmisten epätäydellinen elämä. Sitähän se.

Anita Brookner: Päivät Pariisissa

Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Suomentaja: Anja Haglund
Kannen kuva: A. Kertéz
Otava 2011 (1. painos 1998)
378 s.
Incidents in the Rue Laugier (1995)

Kirjastosta.


Vuonna 1971 kahden ihmisen elämä muuttuu. Köyhtyneen ranskalaisen leskiäidin tytär Maud kohtaa kaksi brittipoikaa, David Tylerin ja Edward Harrisonin tätinsä huvilalla. On kuuma kesä, nuoruus virtaa suonissa ja paljon sanomattomia odotuksia leijuu ilmassa. Kolmikko suuntaa sovinnaisuuden sääntöjä uhmaten Pariisiin, Tylerin tuttavien tyhjillään olevaan huoneistoon. Tunnelma on tiivis, ilma lähes väreilee. Eräänä päivänä Tyler on tiessään.

Vuosikymmeniä myöhemmin Maudin tytär koettaa saada selkoa vasta kuolleen äitinsä elämästä. Hänellä ei ole juuri muuta kuin pieni, lähes tyhjillään oleva muistikirja sekä käyttämättömän oloinen silkkikimono. Tyttären kuvitelmasta – toiveista? – muodostuu tarina, joka kertoo nuoruudesta, täyttymättömistä toiveista ja ääneen sanomattomista tunteista.

Anita Brooknerin Päivät Pariisissa valikoitui luettavakseni Pariisilaisen kevään hengessä. Kirjan takakansi lupaa päivien Pariisissa olevan "täynnä latautunutta tunnelmaa". Ja ovathan ne, toki, mutta sen sijaan, että käsillä olisi tiivis lyhyen ajanjakson kuvaus, lukija päätyy osaksi vuosikausia jatkuvaa puhumattomuutta ja toisiaan seuraavia pettymyksiä.

Päivät Pariisissa on ennen kaikkea romaani avioliitosta ja elämästä, joka menee eläjältään ohi. Tarinan sysää liikkeelle vanhempiensa kuolemaa käsittelevä aikuinen tytär, joka ottaa vapauden kuvitella, miten kaikki meni ja miksi. Lukijan tehtäväksi jää päättää, uskoako vai ei. Ja onko sillä lopulta väliä: emmekö kuitenkin kuoltuamme jää väistämättä jonkinlaisiksi haavekuviksi ja kuvitelmiksi, heijastuksiksi oikeasta minästämme?

Bookner on perusteellinen ja intensiivinen kirjoittaja. Jännite rakennetaan pitkin virkkein. Yhtäältä tunnelma tiivistyy pitkissä kohtauksissa, toisaalta saatetaan tehdä nopeita hyppyjä ajassa, katsoa jo jälkiviisaasti kauas tulevaan, jonka tiedetään (arvataan) tapahtuneen joka tapauksessa. Tavallaan tällainen ristiriitaisuus kiehtoo, mutta samalla se ärsyttää.

En voi sanoa hurmioituneeni. Ne Pariisissa vietetyt päivät jäävät lopulta vähiin ja suurin osa kirjasta tapahtuu Lontoossa ja vieläpä sisätiloissa, sillä avioiduttuaan Maud käpertyy itseensä, eikä juuri poistu kodistaan. Sen sijaan hän lukee, tekee taloustyönsä moitteettomasti ja vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin. Maud on kiinnostava mutta etäinen henkilöhahmo, ja vaikka pidän Brooknerin kuvausta uskottavana, tuskastuin Maudin kanssa suuresti. Teki mieleni ravistella naista, taluttaa hänet ulos maailmaan ja käskeä ottamaan kohtalo omiin käsiinsä. Tietoinen valinta hivuttaa itsensä vähitellen hengiltä on tuskallista luettavaa.

Jos tätä kirjaa pitäisi kuvata musiikilla tai äänellä, se olisi painostava hiljaisuus. Ehkä se hetki, kun levy hiljenee viimeisen soinnun jälkeen, mutta nauhoitus on jatkunut vielä vähän ja kuuluu ehkä pientä rapinaa tai rasahdus. Päivät Pariisissa on täynnä ylimenneitä hetkiä, venyneitä päätöksiä, haluttomuutta muuttaa asioiden suuntaa, kykenemättömyyttä kohtaamaan itseään ja muita. Se surettaa ja saa kiemurtelemaan. Miksi kukaan valitsee elää näin?

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Linnea/Kujerruksia, Margit/Tarukirja, kirsimaria/Illuusioita.

Päivät Pariisissa on osa Pariisilaista kevättäni ja lisäksi nappaan sillä yhden ruksin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, sillä kirjakaupan omistajan työ on keskeinen osa teosta.

Keskinkertaista jännitystä – tuplana

Aktiiviset dekkarinahminta-aikani ovat jo kaukana takanapäin, ja innokkaimman ajanjakson jälkeen olen lukenut (ruotsalaisia) jännityskirjoja lähinnä satunnaisesti. Läckbergien lukemisen olen päättänyt lopettaa (luin viimeiseksi Majakanvartijan ja totesin, että tämä on nyt nähty), Ann Rosmanille annan ehkä vielä yhden mahdollisuuden, Mari Jungstedt on jätetty hyllyyn jo aikoja sitten. Nyt luin viikon sisään kaksi (2!) jännitysosaston tuotetta, joten tuntuu ihan soveliaalta vertailla niitä yhdessä tekstissä. Kumpikaan ei tosin ole ruotsalainen.

Ensinnäkin on todettava, että olen pettynyt. Itseeni.

Minusta on tullut tylsä ja liikaa vaativa lukija, sillä jännitystarinat – vetävätkään – eivät tunnu minusta oikeastaan miltään. Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli jonkinasteinen hittituote viime kesänä, sitä mainostettiin massiivisesti ja monessa kirjablogissakin sitä käsiteltiin. Simon Lelicin Laitos ei ole samalla tavoin julkisuutta saanut kirja, mutta hyvin houkuttelevasti se on usein ollut kirjaston hyllyssä esiin nostettuna.

Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta, joka on pintapuolisesti tarkastellen puhdasta unelmaa ja sisältä sairasta silkkoa. Amy Dunne katoaa viidennen hääpäivänsä aamuna jälkiä jättämättä ja ymmällään oleva aviomies Nick joutuu ennennäkemättömän mediasirkuksen keskelle. Amy ja Nick ovat melko vastikään muuttaneet työttömyyden ja perhesyiden vuoksi New Yorkista missourilaiseen pikkukaupunkiin North Carthageen. Dunnen pariskunnan elämä ja avioliitto alkaa vähitellen aueta tarinan edetessä, ja lukijaa huijataan ja hämmennetään käänne käänteeltä. Lähes kaikki oletukset saavat kirjan aikana kyytiä. Jälkimaku on niljakas.

Laitos pyrkii lähitulevaisuuden dystooppiseen kuvaukseen. Lontoolainen hammaslääkäri ja aivan tavallinen kansalainen Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan, kuulustellaan kovakouraisesti ja lähetetään tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan vankilamaiseen laitokseen muiden kaltaistensa kanssa. Arthurin vaimo Julia kääntyy epätoivoissaan liberaaliksi tiedetyn verkkolehden toimittajan Tom Clarken puoleen, jotta totuus Arthurin pidätyksestä saataisiin julki. Tom tarttuu juttuideaan ja lähtee Julian kanssa selvittämään, missä laitos sijaitsee ja miksi Arthur ja muut on sinne vangittu. Laitoksen johtaja Henry Graves kamppailee samaan aikaan ammattietiikan, henkilökohtaisten huolien ja johtoasemansa välissä.

Molemmissa lukemissani kirjoissa on paljon potentiaalia viihdytykseen ja miksei jännitykseenkin. Ainakin ne ovat arvoituksellisia ja lukijaa hämmentäviä tarinoita. Minä en vain kokenut tulleeni kovin hyvin viihdytetyksi. Kiltti tyttö oli näistä kahdesta vetävämpi lukukokemus, mutta jossain vaiheessa sekin alkoi jo tympiä. Kuvio kävi selväksi varsin nopeasti: älä usko mihinkään, jokin uusi käänne siirtää tarinan pian aivan uusille urille. Tässä vaiheessa yllätyksellisyys muuttui kyllästymiseksi. Toisaalta on todettava kirjan ainakin tarjonneen jännitystä ja vauhtia. Siitä plussaa.

Laitos taas on jännityskirjaksi monella tapaa ongelmallinen. Sen tarina on ensinnäkin todella tylsä. Idea on hyvä: yhä kontrolloivammaksi ja konservatiivisemmaksi muuttunut yhteiskunta kiristää otettaan kansalaisista yleisen turvallisuuden ja terrorismin vastustamisen nojalla, jolloin yksilö joutuu väistämättä systeemin hampaisiin. Mutta hyvä idea ei ole onnistunut rakentamaan hyvää kirjaa, valitettavasti. Tarina lilluu menemään eteenpäin, sen aikana on ainoastaan muutama hieman vauhdikkaampi kohtaus, keskitytään lähinnä kuvailemaan päähenkilöiden tuntemuksia ja katumusta ja arvoituskin tuntuu lässähtävän varsin nopeasti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko todella olla niin, ettei minkäänlaista kliimaksia koeta. Ja niin se ikävä kyllä on.

Kiltissä tytössä on kieltämättä myös kehuja ansaitsevia puolia. Se on varsin kriittinen sekä mediaa että modernin länsimaisen yhteiskunnan tarjoamia elämän kehyksiä kohtaan. Media vaatii uhreja ja syyllisiä,  yhteiskunta ja ihmiset itse vaativat itseltään ja toisiltaan valtavia panostuksia "oikeanlaiseen" elämään. Kirja on myös tiukasti kiinni juuri tässä ajassa, sillä se kuvaa vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssikriisin suuria vaikutuksia Yhdysvalloissa, tavallisten ihmisten elämässä. North Carthage on monin tavoin lähes aavekaupunki, ja osin näkisin Amyn ja Nickin aviokriisin saaneen jonkinlaisen sytytyslangan nimenomaan taloustilanteen aiheuttamien elämänmuutosten vuoksi. (Minkä lisäksi molemmat ovat toki päästään pehmeitä.)

Laitos taas on käytännössä puolitiehen jäänyt hyvän idean lattea toteutus. Sen esittämä tulevaisuuden visio on jossain määrin väsynyt, joskin kontrolliyhteiskunta on aina pelottava ajatus. Laitos ei kuitenkaan onnistu herättämään kovin kylmääviä, tai oikeastaan mitään, tunteita: on ihan sama, mitä henkilöille tapahtuu tai on tapahtumatta. Sääli. Aineksia olisi ollut paljoon.

En edes tiedä, mitä lähdin näiden kirjojen lukemisella hakemaan. Tai no tiedän: kevyttä viihdettä. Alan kuitenkin kallistua sen kannalle, että minun on jatkossa haettava viihteeni jostain muualta kuin jännityskirjallisuudesta, ainakin jos haluan sitä varmasti saada. Liian moni jännityskirjallisuuteen kuuluva asia lähinnä ärsyttää ja tympäisee. Joko jossain on vielä odottamassa jokin löytämätön aarre tai useampikin, tai sitten on vähitellen uskottava, että olen väärän genren parissa.

Kurt Wallander, ikävöin sinua.

____

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suomentaja: Terhi Kuusisto
WSOY 2013
447 s.
Gone Girl (2012)

Lainakirja.


Simon Lelic: Laitos
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2012
357 s.
The Facility (2011)

Kirjastosta.

____

Osallistun Laitoksella Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Molemmat kirjat kasvattavat myös Mikä minusta tulee isona? -haastetta, sillä Kiltti tyttö kuvaa (muun muassa) toimittajan ammattia ja Laitos taas avaa esimerkiksi vankilanjohtajan maailmaa.