Tammikuun lyhyitä: Tikkurila-Minecraftista Algeriaan, Beniniin ja pimeään kellarikomeroon

Tammikuu oli oivallinen lukukuukausi. Luin 12 kirjaa, paljon enemmän kuin viime aikoina ylipäänsä ja suuremmalla innolla kuin pitkään aikaan. Toki sillä oli suuri vaikutus, etten ollut tammikuussa lainkaan töissä: ensimmäisen viikon olin joululomalla ja siitä alkoikin sitten äitiysvapaa. (Ei, pieni lukutoukka ei ole vielä(kään) osoittanut kiinnostusta poistua kotelostaan.)

Muutamasta tammikuun kirjasta aion kirjoittaa vielä myöhemmin lisää, mutta tähän postaukseen kasaan neljä sellaista, joista kerron lyhyesti. Viime vuoden blogialhon jälkeen tuntuu tärkeältä kirjata edes hieman tarkemmin talteen luettuja kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia - edes lyhyesti.

Antti Arnkil on kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka kolmas kirja Sunnuntaiesseet julkaistiin viime vuonna. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Lauantaiesseet viitisen vuotta sitten, ja pidin siitä todella paljon.

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä erilaisista kulttuurin muodoista. Arnkil käsittelee esimerkiksi liikkuvaa kuvaa, runoja, proosaa, lastenkulttuuria ja pelimaailmoja. Aiheet lentelevät laidasta laitaan ja ilahduttavat monipuolisuudellaan.

Arnkilin esseiden ansioksi on ilman muuta annettava se, että vaikka aihe ei olisi itselle edes tuttu, sitä käsittelevän esseen lukeminen on silti suurta iloa. Itse en esimerkiksi ole koskaan katsonut tv-sarja Breaking Badia tai lukenut Pauliina Haasjoen runoja, mutta silti luin mielelläni Arnkilin ajatuksia niistä. Toisaalta en erityisemmin piittaa Tuntemattomasta sotilaasta tai Petri Tammisen Meriromaanista (jonka sentään olen lukenut, mutta joka ei jättänyt oikein mitään tuntemuksia) - ja kappas, silti luin niitä käsittelevät esseet tyytyväisenä.

Arnkil käsittelee myös Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania (johon perustuvan immersiivisen näytelmän olen kokenut), Tikkurilaa Minecraftin kautta ja Ryhmä Hauta. Monipuolista ja ilahduttavaa, kerta kaikkiaan. Teksti on tyylikästä, älykästä ja konstailematonta, ajattelu kirkasta ja selkeää. Voihan esseet, ne ovat niin mainioita!


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Joann Sfarin Rabbin katti on kolmen albumin sarjakuvakokoelma, joka vie lukijan 1930-luvun Algeriaan. Ei kovin tuttu aihe, ei tosiaan. Pääosassa sarjakuvassa on juutalainen rabbi, hänen kaunis tyttärensä Zlabya ja heidän kissansa, joka oppii puhumaan ja on muutenkin aika poikkeuksellinen kaveri.

Tripla-albumi koostuu kolmesta osasta, jotka ovat Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus. Sfar herättää miljöön ja kulttuurin eloon ilahduttavilla yksityiskohdilla, seesteisellä värimaailmalla ja vinkeällä tarinalla kiinnostavine hahmoineen. Rabbi itse on hieman hölmö mutta sympaattinen, Zlabya-tytär nokkela ja kissa sopivan kiero ja kuitenkin mainio.

Rabbin katti oli hauska tuttavuus tarinallisesti, mutta kuvatyyliltään se ei ehkä ole minulle kaikkein mieluisin. Sfarin tyyli on melko kulmikas ja osin karski, ja etenkin ihmishahmot ovat tietyllä tavalla "tönkköjä", vaikka totta kai taidolla tehtyjä.

Periaatteessa erikoisen poppoon seikkailuja voisi mielellään seurata lisääkin.


Joann Sfar: Rabbin katti
Suomentajat: Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen
Egmont Kustannus 2006
142 s.
Le Chat du Rabbin 1: La Bar-Mitsva, Le Chat du Rabbin 2: Le Malka des Lions, Le Chat du Rabbin 3: L'Exode (2001-2003)

Kirjastosta.


Haasteet: Pariisi-Dakar-kirjaralli (Algeria)

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoin kirjahyllyssäni vuodesta 2004 majailleen Vivi-Ann Sjögrenin omaelämäkerrallisen kirjan Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo tuolloin viitisentoista vuotta sitten, jolloin luin muutenkin Sjögrenin ihania muistelmakirjoja. Ajattelin (ja ajattelen edelleen), että Sjögren on elänyt kiehtovan, kokemusrikkaan elämän.

Kasvokkain on Sjögrenin kirjoituskokoelma Beninistä. Hän vieraili siellä olevassa taiteilijaresidenssissä Villa Karossa vuosituhannen vaihteessa ja palasi Beniniin vielä uudelleen asumaan joksikin aikaa sen jälkeen. Kirja kuvaa kokemuksia, kohtaamisia ja ajatuksia, joita Benin ja Afrikka laajemmin Sjögrenin eteen toivat.

Itse en ole koskaan käynyt Afrikan mantereella, toivottavasti jonain päivänä pääsen. Ja vaikken monessa muussakaan maailmankolkassa ole käynyt, muiden kokemukset niistä kiehtovat ja kiinnostavat kovasti. Sjögrenin ote omiin kokemuksiinsa on lempeä, konstailematon ja avarakatseinen. Hän myöntää omat heikkoutensa ja kompastuskivensä, eikä toisaalta rakenna kohtaamistaan vieraan kulttuurin muodoista sen enempää uhkakuvia kuin ihanteitakaan.

Sjögreniä lukiessa on aina sellainen olo, että maailmassa on hyvää ja lempeää, inhimillistä ja aitoa. Kaikesta pahasta ja kolhivasta huolimatta suuri osa elämää on edelleen ihmisten välisiä kohtaamisia, onnistunutta kommunikointa ja uuden oppimista ja ymmärtämistä. Miten lohdullinen ajatus.


Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä
Suomentaja: Saara Villa
Schildts 2003
291 s.
Detta möte (2002)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Benin).

Tuuve Aron novellit ovat olleet minulle ilahduttavaa luettavaa vuosien varrella. Ne ovat useimmiten hieman absurdiin taipuvaisia, villejä ja hyväntuulisia, vaikka aiheet voivat olla karujakin.

Kirjaston suositushyllystä bongasin Tuuve Aron tuotannolle harvinaisemman teoksen: romaanin. Karmiina on Aron esikoisromaani ja tarinaltaan ehdottomasti yhtä villi kuin monet hänen novelleistaankin.

Päähenkilö on 17-vuotias tyttö Karmiina, joka on elänyt koko ikänsä lukittuna saunan kellarikomeroon. Hänen kasvojensa ja kehonsa toinen puoli on ruhjoutunut jo vauvana, kun äiti viskasi Karmiinan ja hänen kaksoissiskonsa kaivoon. Nyt aikuisuuden kynnyksellä Karmiina on päässyt vapauteen, ei ehkä siisteimmällä mahdollisella tavalla, mutta päässyt kuitenkin.

Karmiinalta puuttuvat ymmärrettävästi sosiaaliset taidot ja "normaalit" käytöstavat. Hän ei osaa kohdata muita ihmisiä, mutta sentään osa muista ihmisistä osaa kohdata hänet. Kaikki tosin eivät, eikä taakse jää pelkkää hymyä. Käänteet tarinassa ovat melkoisia, ne ilahduttavat ja vähän karmivatkin.

Aron omaperäinen tyyli on mieleenpainuva. Itse pidän siitä enemmän novelleissa, Karmiina alkoi pidemmän päälle käydä hieman raskaaksi luettavaksi erikoislaatuisuutensa vuoksi.


Tuuve Aro: Karmiina
WSOY 2004
270 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Sarjiksia alkuvuodelta tai jostain muualta menneisyydestä

Sarah Andersenin maanmainio Aikuisuus on myytti sai minut kikattelemaan viime kesänä. Uusin suomennos Elämänhallinta on illuusio piti siis tietenkin lukea myös.

Andersen jatkaa tyylilleen uskollisena: piirrosjälki on yksinkertaista, hahmot selkeitä ja ilmeet ja eleet karikatyyrimaisia. Vitsit uppoavat, koska niissä on ennen kaikkea itseironinen sävy. Andersen tekee pilaa itsestään (tai jostain hyvin suuresti kaltaisestaan hahmosta) ja omista omituisuuksistaan, ovat ne sitten kissoihin, arkirutiineihin, deittailuun ja itsetuntoon liittyviä.

Tarinat ovat pääsääntöisesti yhden sivun mittaisia, mutta joitakin ilmiöitä (kuten rakkaalta mieheltä salakavalasti hankittavaa poikaystävävillapaitaa) käsittelevät tarinat venyvät pidemmiksi. Parhaimmillaan Andersen on kuitenkin tiiviiden hetkien ja ilmiöiden kuvaajana. Niihin on helppoa samastua, niille on helppoa nauraa – jos nauraa samalla itselleen.

Andersenin sarjikset sopivat varmaankin parhaiten nuorille aikuisille, jotka kipuilevat itsensä ja itsenäisen elämänsä alkutaipaleen kanssa. Ja tietysti niille, jotka muistavat, millaista elämä on silloin, kun ei ole vielä ihan varma itsestään, tai sitten liiankin varma ja kyntää pian asfalttia naama edellä.


Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2018
126 s.
Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection (2017)

Kirjastosta.

Kati Kovács on minulle tutumpi nimenä kuin piirrosjälkensä vuoksi. Nyt tartuin hänen sarjakuvateokseensa Kamileen labyrintti. Sen päähenkilö on nuori Kamilee, joka on lapsena menettänyt kuulonsa oudon sairauden vuoksi. Hän pärjää asian kanssa hyvin: lintukauppaa pitävän ukin kanssa kommunikointi on kitkatonta ja linnut puhuvat hänelle ilman varsinaista ääntäkin. Vanhemmilla tuntuu puolestaan olevan elämänhallinta hukassa, mutta Kamilee ei anna sen liiaksi häiritä itseään.

Erikoisemmaksi homma menee, kun outo hyypiö tilaa jälleen kerran uusia lintuja kotiinkuljetuksella. Kamilee alkaa epäillä, ettei miehellä ole kaikki ihan niin kuin pitää, ja ennen kaikkea hänen ostamilleen linnuille saattaa käydä köpelösti.

Kamileen labyrintti on erikoinen, särmäinen, jotenkin häiritsevä albumi. Sen tarina on omalaatuinen, hahmot erikoisia ja kerronta omaehtoista. Piirrosjälki on taidokasta, mutta silti lukemisen jälkeen on jotenkin tuhnuinen olo. En keksi muuta sanaa kuin outo.

Tarinan kerroksissa on isoja teemoja: miten hyväksyä erilaisuutta itsessään ja muissa, onko anteeksianto aina oikein, miten erikoisista paloista elämänkulku voikaan koostua.


Kati Kovács: Kamileen labyrintti
WSOY 2016
85 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

Sarjakuvahaasteen viimeiset luetut ja haastekooste

Maanmainio Sarjakuvahaaste päättyy marraskuun myötä. Vielä kaksi sarjista ehdin jo muutenkin oivalliseen listaani liittää.

Timo Mäkelä on aina varma valinta – voin myöntää faniuteneeni salakavalasti ja huomaamatta. Neiti Brander on Mäkelän tuorein albumi, ilmestynyt tänä vuonna. Se kertoo valokuvaaja Signe Branderista ja etenkin hänen Helsinki-kuviensa sarjasta, jonka Brander toteutti vuosina 1907–1913. Nuo kuvat ovat olleet itselleni ainakin jo pitkään ikonisia: niissä näkyy rakkaan Helsingin muutos, kasvu ja sielu, jos nyt näin voi kaupungista sanoa, ja miksipä ei voisi.

Tyyli on Mäkelän tapaan runsas, moniulotteinen ja silmiä hivelevä. Katse jää lähes joka ruudussa tutkailemaan yksityiskohtia ja kynänjälkeä, värejä, valoja ja varjoja. Mäkelän käsissä kaupunkikuva todella herää eloon, ja hänen henkilöhahmonsa ovat niin ikään eläviä, inhimillisiä.

Ainoa vika Neiti Branderissa on sen lyhyys. Olisin mielelläni lukenut kokonaisen sarjakuvaromaanin hänestä ja hänen elämästään. Mäkelä keskittyy lähinnä vuosiin Helsingin kuvaajana, vaikka Brander noin muuten on myös todella kiehtova henkilö, kolhuineen kaikkineen. Tätä albumia lukiessa tuntuu, että saa vain pienen häivähdyksen hänestä.

Raina Telgemeierin Hymy sopii luettavaksi, jos teiniksi kasvaminen, oikomishoidot tai nostalgiatrippailu 1990-luvun alkuun kiinnostavat. Sarjakuva on omaelämäkerrallinen ja keskittyy ennen kaikkea Rainan hammaspulmiin, mutta niiden kautta päästään osuvasti tarkastelemaan kaikenlaista muutakin keskeistä. Hammasraudat ja kymmenet kerrat hammaslääkärin penkissä suuta aukomassa ovat minullekin tuttuja juttuja. Niskassa alkoi heti tuntua tuttu paine ja suuhun nousi vähän sappea, kun muistelin niitä kaikenlaisia vempeleitä, joita vuorotellen jouduin pitämään. Toki siitä kärsimyksestä lopulta seurasi jotain hyvää – jos nyt ei täydellistä jenkkihymyä niin edes vähän suoremmat hampaat ja paremmin kohdilleen osuva purenta.

Hymy on ehkä heiman turhan lapsekas omaan makuuni, mutta nuoremmille lukijoille se tarjoaa hyvää luettavaa ja katseltavaa. Yhdysvaltalainen koulumaailma jaksaa aina ilahduttaa ja ärsyttää stereotypioillaan ja nokkimisjärjestyksellään. Kaiken sen Rainakin kohtaa, osan aika ikävästikin. Ensimmäiset, toiset ja kolmannetkin ihastukset käydään läpi, ja lopuksi tärkeintä on tietysti kasvaa omaksi itsekseen.

Ja vaikka kuinka pinnalliselta kuulostankin, comic sans -fontti ei vain kuulu käytettäväksi mihinkään. Ikinä.

Timo Mäkelä: Neiti Brander

Arktinen Banaani 2018

48 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 6. Elämäkerta.

Raina Telgemeier: Hymy

Suomentaja: Suvi Clarke

Twinsy 2015

218 s.

Smile (2010)

Kirjastosta.

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 3. Kirjaston blogissa vinkattu kirja.

Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste siis päättyy huomenna. Luin haasteaikana yhteensä 36 sarjakuva-albumia tai -romaania ja pääsin siis korkeimmalle Asterix-tasolle.

Suurimmiksi suosikeikseni nousivat JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarja, Alison Bechdelin Hautuukoti. Tragikoominen perheeni, Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918, Timo Mäkelän sarjakuvateokset, Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne ja Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin mahtava avaruusooppera Saga.

Sarjiksien lukemisen kasvattaminen tietoisesti oli erittäin hyvä päätös ja aion jatkaa tällä samalla linjalla edelleenkin. Sarjakuvaosaamiseni on kasvanut vähitellen, ja alan vähitellen löytää päälinjoja, joiden perusteella osaan määritellä, millaisista sarjakuvista pidän eniten ja mitkä eivät niin puhuttele.

Kuten sanottua, sarjismatkani jatkuu edelleen, hyvillä mielin. Kiitos haasteesta Hurjalle Hassulle Lukijalle!

Tässä vielä lista ja linkit lukemiini sarjakuviin:

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä (Arktinen Banaani 2010)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (WSOY 2017)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe (Arktinen Banaani 2011)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus (Arktinen Banaani 2014)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki (WSOY 2015)
Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika (Otava 2015)
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like 2012)
Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta (Huuda Huuda 2012)
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008)
Harri Filppa: Kuolema meidät erotti (POKUTO 2017)
Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa (uudistettu painos, Into 2017)
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018)
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (Conundrum Press 2017)
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 (Arktinen Banaani 2005)
Timo Mäkelä: Rooma (Arktinen Banaani 2004)
Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos (Arktinen Banaani 2007)
Timo Mäkelä: Neiti Brander (Arktinen Banaani 2018)
Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä (Artbox Irja 2012)
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010)
Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (WSOY 2012)
Kati Närhi: Seitsemäs vieras (WSOY 2015)
Hannele Richert (toim.): Mitä sä täällä teet? Tarinoita maahantulosta (Voima Kustannus 2016)
Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city (Schildts 2011)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984) (WSOY 2015)
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017)
Tardi & Jean-Pierre Verney: Kirottu sota! 1914–1919 (Jalava 2014)
Raina Telgemeier: Hymy (Twinsy 2015)
Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson I: Hymyile vähän, Maggy (Sininen Jänis 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Ensimmäinen kirja (Like 2014)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Toinen kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kolmas kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Neljäs kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Viides kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kuudes kirja (Like 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Seitsemäs kirja (Like 2018)

Lapsuus Lähi-idässä ja vanhuus Alaskassa – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Lukeminen ja bloggaaminen ovat tuntuneet ankeilta ja kankeilta harrastuksilta viime aikoina. Into molempiin on alamaissa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja tyydyn lähinnä selailemaan aivottomana puhelinta sellaisina aikoina, jolloin aina ennen olisin uppoutunut kirjoihin tai niistä kirjoittamiseen. Asiaintila ei ole mieluisa, ja joitain korjausliikkeitä olen nyt vähitellen aloittanut. Kyllä se varmaan tästä taas iloksi muuttuu.

Tällä viikolla minulla on syysloma. Nukuin tänään yllättävän pitkään (univaikeuksia on ollut), join aamukahvia ja varasin talvirenkaiden vaihdon autolle. Nyt istuskelen vain ja katselen kirkastuvaa päivää. Yöllä oli kova tuuli ja sade, joita kuuntelin pimeydessä. Tämän ja huomisen päivän aion vain oleskella, keskiviikkona lähden Tampereelle ja perjantaina Helsinkiin.

Kirjamessut! Nehän siellä Helsingissä odottavat! Eilen hieman vilkuilin messuohjelmaa, mutta en vielä tehnyt sen tarkempia suunnitelmia. Kaipaisin kovasti paperista messuohjelmaa, netin lista tuntuu uuvuttavalta. Mutta kyllä minä sen selätän ja muutaman must see -tärpin sieltä löydän! Palaan niihin myöhemmin.

Nyt yritän sen sijaan selättää muutaman ikivanhan (eli syyskuisen) lukukokemuksen tiiviisti ja lyhyesti. Niitä yhdistää kurkistus itselleni vieraaseen kulttuuriin: Lähi-itään ja Alaskan alkuperäiskansan elämää.

Riad Sattouf on ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaanisarja Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä on ollut menestysilmiö Ranskassa. Sarja alkaa osalla, joka kuvaa vuosia 1978–1984, jolloin Sattoufin perhe asui ensin Libyassa ja sitten Syyriassa.

Sattouf on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin esikoispoika, ihmeellisen kaunis ja täydellinen vaaleine kiharoineen. Vanhemmat tapasivat toisensa yliopisto-opiskelijoina. Isä väitteli tohtoriksi, muttei halunnut jäädä Eurooppaan työskentelemään, vaikka saikin mahtavan työtarjouksen – sen esittänyt taho ei osannut kirjoittaa hänen nimeään oikein, mikä loukkasi omanarvontuntoista miestä kovasti.

Niinpä perhe muuttaa Libyaan, joka on Muammar Gaddafin rautaisen otteen alla. Talot rapistuvat, kuka tahansa saa asettua asumaan minne vain, päivittäistarvikkeita saa hankittua, kun on tuuria. Sattoufin isä pyrkii edistämään asioita ja kehitystä tehdäkseen arabimaista jälleen kunniakkaita ja toimivia. Sattoufin äiti puolestaan vajoaa jonkinlaiseen koti-ikävän ja tilanteeseen alistuvaan puolikoomaan. Pikku-Riad tarkkailee elämää ja perhettä lapsen näkökulmasta, ihmetellen ja välillä ahdistuen.

Libya ei tarjoa riittävästi rakennuspalikoita hyvään elämään, joten perheen seuraava osoite on Syyria. Siellä isä sopeutuu tuttuihin tapoihin ja ihmisiin, muulla perheellä on edelleen vaikeaa. Riad saa myös pikkusisaruksen, joka tietenkin mullistaa omalla tavallaan huomion keskipisteenä olleen pojan maailman.

Tulevaisuuden arabi oli kiinnostavaa mutta hieman haastavaa luettavaa. Tarina on ristiriitaisia ajatuksia herättävä, se kiskoo ajatuksia eri suuntiin. Henkilöhahmot lähinnä ärsyttävät: Riadin isä on rasittava, omahyväinen ja itsepäinen, äiti puolestaan kummallisen alistuva, vähitellen selvästi jonkinlaiseen masennukseen vaipuva. Riad joutuu pohtimaan omin päin isoja asioita, kun vanhemmilla ei ole halua tai taitoa selittää hänelle, miksi jotakin tapahtuu.

Sattoufin piirrostyyli ei aivan osunut makuhermoihini, se on turhan pyöreää ja yksinkertaistavaa, vaikka onkin ilmeikästä ja kuvaavaa. Saa nähdä, luenko jatko-osia: teoksen pohjavire tuntui minusta ahdistavalta.

Velma Wallisin pienoisromaani Kaksi vanhaa naista vie puolestaan aivan toisenlaiseen maailmaan ja ympäristöön: Alaskan luontoon. Se pohjautuu Athabaskan-kansan Gwich'in heimon kansanperinteeseen ja tarinaan, jota heimon keskuudessa on kerrottu pitkään.

Heimo on kärsinyt pitkään nälästä ja voimien uupumisesta. Päällikkö ja heimoneuvosto päättävät tehdä jotakin rajua: heimon kaksi vanhinta naista on jätettävä jälkeen, sillä heistä huolehtiminen vie liikaa muutenkin vähäisiä resursseja. Niinpä Ch'idzigyaak ja Sa' joutuvat jäämään viimeiselle leiripaikalle, kun muut jatkavat matkaansa.

Aluksi naiset ovat järkyttyneitä ja lamaantuneita kokemastaan kohtelusta. He eivät kuitenkaan alistu kohtaloonsa ja jää odottamaan hidasta näivettymistä nälkään ja kylmään, vaan rakentavat itselleen suojan, keräävät ravintoa ja alkavat myös metsästää pienriistaa jo lapsena oppimillaan taidoilla. Talvi tulee, mutta naiset selviävät siitä paremmin kuin hyvin. Eivät ehkä yltäkylläisesti, mutta hengissä kuitenkin. Muulla heimolla on samaan aikaan suuria vaikeuksia selvitä päivästä toiseen, ja lopulta neuvokkaiden ja sisukkaiden vanhojen naisten apu on korvaamatonta – jos he suostuvat antamaan anteeksi.

Kaksi vanhaa naista on perinteinen kansantarina käänteineen ja opetuksineen. Se kertoo olennaisia seikkoja ihmisenä olemisesta ja yhteisön merkityksestä. Kiinnostavana pidin etenkin heimon arkipäiväisiä tapoja ja taitoja: luonnossa ja luonnosta elämistä, metsästämistä, käsitöitä ja asumuksia.



Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984)
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2015
158 s.
L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978–1984) (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä

Haasteet: Maailmanvalloitus (Libya), Sarjakuvahaaste, Jatkumo


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Suomentaja. Tuomas Kilpi
Like 2002
88 s.
Two Old Women (1993)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste, Tundran lumoissa

Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama

Alison Bechdel kolahti minuun kunnolla luettuani hänen isäsuhdettaan käsittelevän sarjakuvaromaanin Hautuukoti. Ei siis ollut lainkaan hankalaa hankkia luettavaksi sen seuraajaa, puolestaan Bechdelin äitisuhteeseen pureutuvaa, niin ikään omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Äideistä parhain – Koominen draama.

Äideistä parhain porhaltaa suoraan syviin vesiin. Bechdel kuvaa pitkällistä prosessiaan psykoterapiassa, suhdettaan eri terapeutteihin, oman aikuiselämänsä muutoksia ja kipukohtia ja kaiken taustalla äitiään. Bechdelin äiti on kiehtova hahmo: äitinä varmasti raskas ja haastava mutta omana itsenään, erillisenä henkilönä salaisuuksia ja vähitellen aukeavia kerroksia päällään kantava ihminen, jonka elämästä ei tullut sitä, mitä hän halusi vaan kaikkea muuta.

Bechdel piirtää ja kirjoittaa tarkkaa, tiuhaa tarinaa. Sen lukeminen vaatii keskittymistä ja paneutumista, paikoin se uuvuttaa tietomäärällään ja koko ajan painavalla aiheellaan. Tarina on samaan aikaan äärimmäisen itsekeskeinen ja kuitenkin yleisen tuntuinen. Bechdel tekee laajoja viittauksia psykoanalyysin tutkimukseen ja klassikoihin, vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviin tietoihin ja kokonaisuuksiin. Samalla hän pyöriskelee oman napansa ja oman lapsuutensa ja äitisuhteensä ympärillä niin tiukasti, ettei lukijakaan meinaa saada henkeä – kuinka hän itse sitten.

Piirrostyyli on tarkka ja elävä. Värisävyt ovat hillittyjä: mustaa, valkoista, harmaata, punertavaa. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä ja realistisia, ruutujen kokoa ja asettelua hyödynnetään eri tavoin. Teksti on painavaa ja tilaavievää, ja se tämän sarjakuvaromaanin ydin onkin.

Äideistä parhain saa väistämättä vertaamaan omaa äitisuhdettaan Bechdelin kuvaamaan. Vaikka on selvää, ettei Bechdel ole elänyt "tavallisessa" perheessä (mikä perhe on edes tavallinen?), monessa kohdassa saa kiinni hänen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan: epävarmuudesta, pyrkimyksestä miellyttää ja samaan aikaan tempoilla erilleen, hyväksynnän kaipuusta. Siinä mielessä on onnekasta, että Bechdel on päässyt työstämään niitä ammattiavun kanssa – se on varmasti tullut tarpeeseen.



Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama
Suomentaja: Anu Turunen
Like 2012
290 s.
Are You My Mother? : A Comic Drama (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Kirjavinkit, Kirjanurkkaus, Kirjavaras Rere, Savannilla, Kirjojen keskellä

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani, Yhdysvallat-lukuhaaste

Sarjakuvin Norsunluurannikolle ja ensimmäiseen maailmansotaan

Sarjakuvat ovat osoittautuneet erinomaiseksi tavaksi tutustua vieraisiin kulttuureihin ja kerrata historian tapahtumia. Muutenkin ne toki ovat aivan mainiota luettavaa, ihan ilman mitään hyötynäkökulmiakaan.

Norsunluurannikko on minulle käytännössä aivan tuntematon maa. Marguerite Abouetin kirjoittama ja Clément Oubrerien piirtämä Aya – Elämää Yop Cityssä tuo sitä hieman lähemmäs ja tutummaksi. Pääosassa ovat kaupungin värikästä elämää omalla tavallaan elävät nuoret naiset, Aya ja hänen parhaat ystävänsä Adjoua ja Bintou. He eivät ehkä ole rikkaita, mutta neuvokkaita ja elämäniloisia he ovat.

Aya kertoo kiehtovasti norsunluurannikkolaisesta elämänmenosta. Nuoret elävät opiskelun, perheiden odotusten ja perinteiden paineessa. Kuka haluaa menestyä, kuka taas olla ennen kaikkea hyvä tytär, kuka kapinoida kaikkea vastaan. Selviytymisstrategioita on moneen makuun, eikä aina käy ihan niin kuin suunnitteli. Nuoruuden huolettomuus voi olla nopeasti ohi yhden virheliikkeen myötä.

Abouetin tarina on polveileva ja kiinnostavasti kerrottu. Oubrerien piirrosjälki on maanläheisten sävyjen ja eloisan ja ilmeikkään jäljen yhdistelmää. Ihmishahmot ovat eläviä ja heidän tunteensa, ilmeensä ja reaktionsa on saatu hienosti esiin. Ayan tarina yhdistelee rentoa ja vapauksia ottavaa nuoruuden villyttä ympäristön luomiin tiukkoihin raameihin.

Aya – Elämää Yop Cityssä on oivallinen sarjakuva, joka vie länkkärin mukanaan aidon tuntuiseen afrikkalaiseen elämään. Osin nuoruuden kriisit, deittailu ja ystävyyssuhteiden kiemurat tuntuvat tutuilta, osin elämä, jota sarjakuva kuvaa, on hyvin vierasta. Vanhemmilla ja suvulla on suuri valta norsunluurannikkolaisten nuorten elämässä, ja kuuliaisuus on lopulta suurin hyve, joka nuorella ihmisellä voi olla. Ayan ja kumppaneiden tarina jatkuu sarjan myöhemmissä osissa, joita ei valitettavasti ole suomennettu.

Aivan toisenlaiseen tunnelmaan ja todellisuuteen vie puolestaan ranskalaisen sarjakuvataiteilija Tardin ensimmäisen maailmansodan vuosiin pureutuva Kirottu sota! 1914–1919. Albumi käy sotavuodet läpi tuokiokuvina ja tapahtumasarjoina, joita tarkastellaan yksittäisen ranskalaisen rivisotilaan silmin. Sotilas ei ole suuri sankari, mutta sitäkin tarkkasilmäisempi hän on.

Albumissa ei ole lainkaan dialogia, vaan kaikki kerronta on päähenkilön ajattelua ja pohdintaa. Ruudut ovat näyttäviä, eräänlaisia pysäytyskuvia järjettömistä, hyytävistä ja myös niistä hiljaisista, paikoillaan olevista hetkistä, joita pitkät asemasotavaiheet sisältävät. Sodan kauheus tulee ilmi pienin elein, toteavin kommentein ja paikoin myös dramaattisin tapahtumin.

Kirottu sota! on värimaailmaltaan harmaansävyinen, paikoin tehostevärinä käytetään punaista, mustaa, ruskeaa ja sinistä. Haalea väritys tukee tarinan sisältöä: sodan keskellä värit katoavat maailmasta ilon ja inhimillisyyden myötä. Tardi ei anna lukijalle rauhaa, sillä yhdessä hetkessä voi vasta esitelty henkilö kohdata loppunsa vihollisen luodista tai pommin räjähtäessä.

Ensimmäisestä maailmansodasta ei puhuta läheskään niin paljon kuin sitä seuranneesta. Ehkä pitkät asemasotavaiheet, diktatuurien puute ja vähemmän tunnetut valtionpäämiehet vaikuttavat asiaan jotenkin. Kirottu sota! on siksikin tärkeä sarjakuva-albumi nostaessaan esiin sodan, jonka kauheus ja traagisuus jää syyttä seuraajan "varjoon". Tardilla on kyky kertoa sodan tarinaa tavalla, joka ei tunnu saarnaamiselta, mutta ottaa silti voimakkaasti kantaa.

Sarjakuvaosion loputtua albumissa on Jean-Pierre Verneyn kirjoittama tieto-osuus ensimmäisen maailmansodan tapahtumista vuosi vuodelta. Sen kuvituksena on käytetty autenttisia valokuvia ja sotapropagandaa. Teksti on erinomainen kertaus sodan vuosista ja etenemisestä, mutta sen voi toki halutessaan lukea läpi silmäillen.

Suosittelen näitä molempia sarjakuvia tiedonjanoon ja silmien avaamiseen. Historian tapahtumat konkretisoituvat sarjakuvamuodossa ihan toisella tavalla kuin kirjoitetussa tekstissä, ja itselle vieras maailma ja kulttuuri heräävät eloon kuin varkain.


Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2010
112 s.
Aya de Yopougon 1 (2005)

Kirjastosta.


Tardi & Verney: Kirottu sota! 1914–1919
Suomentaja: Heikki Kaukoranta
Jalava 2014
133 s.
Putain de guerre! L'intégrale (2008)

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi Sarjakuvahaastetta ja Helmet-lukuhaastetta, josta Aya ruksaa kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka ja Kirottu sota! kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Ayalla osallistun lisäksi Jatkumo-haasteeseen.

Virolaista riimirunoutta ja ruotsalaista naisasiaa – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Tunnustan heti, että huijaan hieman tämän postauksen otsikossa. Luin nimittäin mainion Suffragettien cityn jo maaliskuussa, mutta jostain syystä siitä kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan ja roikkumaan ja roikkumaan. Nyt aion päästä siitä eroon edes tällaisella lyhyellä katsauksella. Samalla käsittelen virolaisen Marie Underin runokokoelman Avaran taivaan alla, joka ei valitettavasti suuremmin sytyttänyt minua.

Suffragettien city on kokoelma seitsemän ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvia, joissa tavalla tai toisella käsitellään naisena elämistä ja feminismiä yhteiskunnassa. Mukana on minulle entuudestaan tuntemattomia tekijöitä Sara Granér, Karolina Bång, Karin Casimir Lindholm, Nanna Johansson ja Sara Hansson sekä muutama tuttu, Lisa Ewald ja Liv Strömquist. Kokoelman on toimittanut Johanna Rojola, suomentajia ovat Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort.

Nanna Johansson

Nanna Johansson

Kokoelman sarjakuvat ovat vaihtelevia yhden sivun kuvista pitkiin tarinoihin. Piirtäjät hyödyntävät niin tavanomaisempaa sarjakuvakuvastoa kuin dramaattisempaa kollaasitekniikkaa. Sarjakuvat ovat teräviä, ilkeitä, kantaaottavia ja vihaisia – niillä on todellakin jotain sanottavaa lukijoilleen.

Sara Hansson

Aihepiirit vaihtelevat parisuhteista seksuaalisuuteen, työelämästä fallossymboleihin, naisen ja miehen rooleista normeihin ja odotuksiin. Kokoelmaa voi lukea osissa tai yhteen putkeen – moniin sarjakuvista tekee mieli palata uudelleen.

Ihastelen etenkin kokoelman villiä anteeksipyytelemättömyyttä ja suorasukaisuutta.

Marie Under (1883–1980) oli Viron merkittävimpiä runoilijoita 1900-luvulla. Hän muutti Ruotsiin toisen maailmansodan lopulla ja asui siellä loppuikänsä. Underin runot kiellettiin Virossa Neuvostovallan aikana.

Avaran taivaan alla on kokoelma Underin runoja teoksista Meri on noussut, Kutsu, Kuollut hetki, Valkea lintu ja Ikkunat on auki tähtiin. Sen on koonnut ja suomentanut Aimo Rönkä.

Underin runoissa on paljon luontotematiikkaa. On helppoa solahtaa niiden mukana kuvitelmaan Virosta ja sen lehtevästä luonnosta, pilkahteleepa merikin mukana useampaan kertaan. Underin runot ovat tuokioita ja hetkiä, osa puolestaan pitkiä ja polveilevia balladeja.

Se, mistä en niin innostunut, on riimittely. Olen huomannut nauttivani enemmän vapaaseen mittaan kirjoitetusta runoudesta, sillä riimit muuttuvat mielessäni joskus turhan jyskyttäviksi, ja keskityn runon rytmiin enemmän kuin sen sisältöön.

Kokoelman loppupuolella esiin nousee varttuneemman runoilijan ääni. Runoissa on luopumisen, päätösten ja kuoleman kaikua.


Iltakävely

On tuuli ruohoon nukkunut 

ja päivä päättynyt.
Ken vaaroissa on kulkenut,

käy syrjemmäksi nyt.

Myös ylpeys nöyryydeksi saa,

jo uhman unohdan.

On pitkät varjot, lämmin maa,

kun tiehen katsahdan.

On tähtikaste edessä,

jäätaivaan hehkuu kuu:

kuin kynttilöitä kädessä –

pian kaikki valaistuu.

Vaikken voi väittää ihastuneeni Marie Underiin, oli kuitenkin kiinnostavaa tutustua hänen tuotantoonsa ja saada näin avattua omalta osaltani Reader, why did I marry him? -blogin mainio Rakas Viro -haaste.


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Suomentajat: Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort
Sarjakuvien tekijät: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm, Liv Strömquist
Schildts 2011
159 s.

Kirjastosta.


Marie Under: Avaran taivaan alla
Suomentaja: Aimo Rönkä
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983
139 s.

Kirjastosta.

________

Suffragettien city toisaalla: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Kirjailuja, Todella vaiheessa

Haasteet: Suffragettien city -teoksella osallistun Sarjakuvahaasteeseen ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen, Marie Underin teoksella puolestaan Runo18-haasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen.

Tyttöjen tarinoita vuodesta 1918

Suomen sisällissota on tällä hetkellä ajankohtainen aihe, onhan sodasta nyt kulunut tasan vuosisata. Kaikki haavat eivät vieläkään ole parantuneet, vaikka sodassa taistelleet ja lähes kaikki sen kokeneet ovat jo kuolleet ja pahimmista jakolinjoista selvitty suuressa mittakaavassa eteenpäin. Edelleen sisällissota kuitenkin näkyy ja vaikuttaa Suomessa: tuntuvatpa jotkut jopa haikailevan jonkin vastaavan konfliktin perään. Sairasta.

Historiantutkimus on viimeistään viime vuosina päässyt yhä laajemmalla otannalla kiinni vuoden 1918 moni-ilmeisiin tulkintoihin. Suomen sisällissodasta on olemassa lähdeaineistoa, joka mahdollistaa tutkimuksen tekemisen yhä uusilla tavoilla ja painotuksilla.

Myös taiteessa sisällissota on teema, josta löytyy ammennettavaa. Itselleni sattui nyt aivan peräkanaa luettavaksi kaksi nimenomaan naisten näkökulmaa hyödyntävää teosta: Laura Lähteenmäen nuorille aikuisille suunnattu Yksi kevät ja Reetta Laitisen toimittama sarjakuvakokoelma Sisaret 1918.

Lähteenmäki on jo aikaa sitten vakuuttanut minut tarinankertojan taidoistaan. Yksi kevät jatkaa samalla, taitavalla linjalla. Se kertoo viiden tytön tarinan keväältä 1918. Tytöt päätyvät erilaisista taustoista mukaan punakaartin toimintaan. Linda on kiihkeä ja vallanhaluinen, hänen siskonsa Katri lähes puhumaton. Aada toivoisi oikeastaan vain omaa perhettä ja kaipaa edellisenä talvena lapsivuoteeseen kuollutta äitiään. Jenny janoaa seikkailuja, ei niinkään vallankumousta. Bea on terävä, pitkälle tähyävä nuori, joka toivoo saavansa aikaan paremman maailman.

Tyttöporukka hoitaa haavoittuneita punaisia vallatussa huvilassa parhaan kykynsä mukaan, mutta raa'at näyt alkavat vähitellen olla liikaa kenkätehtaan kasvateille. Kun tilanne vain pahenee, on haavansidonnasta siirryttävä tositoimiin Tampereelle. Pyssy tuntuu kädessä raskaammalta kuin olisi uskonut – kuka todella on valmis ampumaan?

Sotatapahtumien edetessä väistämättömään suuntaan neuvokkuus ja sitkeys ovat korvaamatonta valuuttaa.

Lähteenmäen romaani on koskettava, samaistuttava ja otteessaan pitävä. Sen jännite kantaa vaivattomasti, miljöö rakentuu pienin elein. Tarinan tytöt ovat keskenään sopivasti erilaisia, kullakin on virheensä ja valuvikansa, ja vaikka sangen lyhyessä mitassa (170 sivua) ei ehdi rakentaa valtaisaa saagaa, Lähteenmäen tarina ei tunnu jäävän vajavaiseksi tai puolitiehen. Muutamaa juonenkäännettä kritisoisin hieman helpoksi ratkaisuksi, mutta ne eivät vie positiivisesta lukukokemuksesta kuin pienen siivun.

Yksi kevät antaa mahdollisuuden nähdä Suomen sisällissodan tapahtumiin arvokkaasta ja merkityksellisestä näkökulmasta. Miten nuoret, köyhät tytöt, ne, joilla ei juuri ollut sananvaltaa oman elämänsä rakenteisiin, tuon raa'an kevään kokivat. Sotakuvauksena romaani ei kuitenkaan ole liian raaka, vaan sitä voi rohkeasti suositella yläkouluikäisille luettavaksi. Ja tietenkin kaikille aikuisille siinä sivussa.

Tiitu Takalo: Ida

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 on yhdentoista suomalaisen sarjakuvataiteilijan kokoelmateos, jonka sarjakuvat perustuvat Kansan Arkistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa oleviin sodan kokeneiden naisten haastatteluihin ja muistitietotallenteisiin. Naisten kokemuksia on sekä punaisten että valkoisten puolelta, mutta painotus on punaisissa naisissa.

Kukin luku on nimetty sen naisen mukaan, jonka muistojen perusteella se on kirjoitettu ja piirretty. Alussa on lyhyt faktaosio, joka kertoo sodasta jotakin olennaista tietoa, esimerkiksi naiskaartien muodostumisesta, aseistuksesta, taisteluista ja vankileireistä.

Emmi Nieminen: Mandi

Oma suosikkini tarinoista on Emmi Niemisen Mandi, joka kertoo Hennalan vankileiriltä selvinneestä Mandista. Häntä syytettiin osallisuudesta ryöstöön ja tuomittiin vankeuteen. Niemisen herkkä piirrosjälki ja harkitut väriyksityiskohdat muuten mustavalkoisessa tarinassa korostavat Mandin karuja kokemuksia ja tuovat tarinaan koskettavan tunnelman.

Warda Ahmed: Ida

Sodan kokivat tietenkin myös lapset, jotka näkivät paljon sellaista, mikä ei keskenkasvuisille silmille kuuluisi. Lapsen muistot sodasta – kuten mistä tahansa aiheesta – ovat erilaisia kuin aikuisen, mutta yhtä kaikki arvokkaita ja tärkeitä. Lapsi muistaa ehkä yksityiskohtia, joihin aikuinen ei kiinnittäisi mitään huomiota ja toisaalta lapsi tekee tulkintansa tilanteista erilaisin perustein kuin aikuinen.

Elina Ovaskainen: Maija

Muistaminen ja reflektointi näkyvät sarjakuvissa toimintana varsinaisten muistojen ohella. Osassa tarinoista menneisyyttä ja sotakokemuksia avataan myöhemmästä näkökulmasta ja muiston kerronnan nykyhetken vaikutus tulkintoihin annetaan näkyä arvokkaasti. Muistitiedon keruussa, käytössä ja tulkinnassa minua kiehtoo muistamisen monivivahteisuus ja -kerroksisuus: miksi muistot kerrotaan tietyllä tavalla, miksi muistetaan jotkut asiat ja toisia ei, miten tehdään ne valinnat, joiden perusteella kerrotaan tai ei kerrota.

Sisaret 1918 on upea sarjakuvateos, joka hyödyntää luovalla tavalla olemassaolevaa arkistotietoa ja historiankirjoitusta. Se tekee kunniaa niille, joiden tarinoita käytetään, mutta antaa myös sarjakuvantekijöille mahdollisuuden kerronnallisiin tulkintoihin ja valintoihin. Se tuo sodan lähelle, konkreettisesti omin käsin ja silmin koettavaksi, mutta tekee sen tyylikkäästi ja kunnioituksella.

Mari Ahokoivu: Helena

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2018
170 s.

Kirjastosta.


Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Ulkoasu: Tiitu Takalo
Sarjakuvien tekijät: Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo
Arktinen Banaani 2018
112 s.

Kirjastosta.

________

Yksi kevät toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä?, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla

Sisaret 1918 toisaalla: Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book

Haasteet: Yksi kevät pääsee osaksi YA-lukuhaastetta (kirjassa on kaunis kansi), Sisaret 1918 puolestaan Sarjakuvahaasteseen, Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen ja Naisen tie -haasteeseen.

Kumpikin kirjoista sopii luonnollisesti 1918-haasteeseen.

Kati Närhi: Agnes-trilogia

Orpotyttö Agnesin elämä on vilahdellut toisinaan kirjablogeissa, mutta jotenkin olen onnistunut välttämään oman kohtaamisen hänen kanssaan. Ja nyt harmittaa, että meni niin kauan, ennen kuin tapasimme, sillä Agnes on ihan mahtava! Toisaalta myöhään havahtuminen on siitä hyvä, että sarjan ollessa kyseessä pääsee nauttimaan saman tien koko paketista.

Agnes on menettänyt vanhempansa salaperäisessä onnettomuudessa ja hän elää hieman hassahtaneen isoäitinsä kanssa. Arkeen kuuluu koulua, vanhempien kohtalon pohdiskelua ja ylipäänsä arvoitusten etsimistä ratkaistavaksi. Agnes on nimittäin sangen teräväpäinen nuori nainen ja maailma ihmeellisine ilmiöineen kiinnostaa häntä monella tapaa.

Hieman yksinäinen hän kyllä on, joten kun rikkaan perheen tytär Julia tekee itseään tykö Agnesin elämään, tuttavuudesta on vaikeaa kieltäytyä, ja miksipä Agnes edes haluaisi niin tehdä. TET-jakso vie harjoitteluun alusvaateliikkeeseen, jonka seinien sisällä tapahtuukin monenlaista Agnesin arvoitusnenää kutkuttavia asioita.

Sarjan toinen osa Mustasuon mysteeri vie sisäoppilaitoksen elämään. Agnes on lähtenyt opiskelemaan samaan kunnianarvoisaan laitokseen, jossa hänen äitinsäkin aikoinaan opiskeli. Siellä hän tutustuu niin sisäoppilaitoksen hierarkiaan kuin koulualueen muurien kätkemiin salaisuuksiin. Tyttöjä nimittäin katoaa aika ajoin ilman, että siitä syntyisi mitään kohua. Opettajilla on omat arvoitukselliset puuhansa, ja koulun erinäiset kerhot, klubit ja tapahtumat tuovat säpinää arkeen.

Agnes alkaa tietenkin selvittää katoavien tyttöjen arvoitusta ja joutuu itsekin melkoisen uhkan alle.

Trilogian päättää Seitsemäs vieras, jonka juoni muodostuu ihastuttavan klassiseksi suljetun paikan arvoitukseksi. Agnesin täti Sylvia ottaa hänet mukaansa ylelliselle kartanolomalle kapteeni Orkoloran luokse. Muita vieraita kartanossa ovat esimerkiksi Sylvian nuoruudenystävä Aune Aurora Borealis, erikoinen pastori Uljas Gormin ja maailmaa laajalti tunteva ja kuitenkin sangen arvoituksellinen tohtori Olavi Viinikka. Myös Agnesin vanha ihastus Rex ilmestyy kuvioihin yllättäen.

Mitä salaisuuksia Orkoloran kartano kätkeekään? Entä selviääkö Agnesin vanhempien kohtalo koskaan? Siinäpä pulmaa niin Agnesille kuin lukijallekin!

Närhen piirrostyyli on aivan ihastuttava: hitusen goottihenkinen, sävyiltään tumma muttei synkkä, henkilöhahmot ovat ilmeikkäitä ja pienillä eleillä ilmaistaan paljon. Tarina on samaan tapaan viihdyttävä ja koukuttava. Arvoituksellisuus ja näppärä Agnes ovat erinomainen yhdistelmä, joka toimii – en keksi mitään, mistä en olisi tässä trilogiassa pitänyt. Ainoa huono asia siinä on näin kliseisesti sanottuna, että se loppui. Nyyh.

Jos kaipaat matalan kynnyksen sarjakuvaa, jossa ei tingitä tarkasta kynänjäljestä ja jäntevästä tarinasta, tutustu ihmeessä Kati Närhen Agnesiin!


Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
WSOY 2010
129 s.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
WSOY 2012
133 s.

Kati Närhi: Seitsemäs vieras
WSOY 2015
149 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Pieni kirjasto, Kujerruksia, Oksan hyllyltä

Haasteet: Sarjakuvahaaste

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga 1–7

Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin piirtämä Saga kolahti minuun ensimmäisiltä aukeamiltaan lähtien. Nyt jo seitsemänteen niteeseen saakka suomennettu scifiooppera on ihastuttava yhdistelmä inhimillisyyttä, ihmissuhteita, väkivaltaa ja vauhdikkaita käänteitä.

Kaikki alkaa syntymästä, kuten usein tapana on. Entinen Maantuntuman sotilas Alana on synnyttämässä syrjäisessä varastossa, apunaan vain puolisonsa, Kiemura-kuun entinen asukki ja aseistakieltäytyjä Marko. Maantuntuma ja Kiemura ovat olleet keskenään sodassa kauemmin kuin kukaan jaksaa muistaa, ja niiden asukkaiden välinen rakkaustarina ja sen seurauksena syntyvä lapsi on järkyttävä poliittinen katastrofi. Niinpä Alanan ja Markon kintereillä on verenhimoinen sakki väkeä, joka haluaa pariskunnasta eroon. Pakoon on siis lähdettävä suoraan lapsivuoteesta.

Syntynyt lapsi saa nimen Hazel ja hän on koko tarinan kertoja. Hazel on tietysti aluksi imeväisikäinen vauva, mutta kasvaa käänne käänteeltä isommaksi. Seitsemännessä osassa hän on jo kouluikäinen, noheva tyttö.

Sagan tarina muotoutuu monipuoliseksi, vauhdikkaaksi ja koskettavaksikin. Ennen kaikkea se on kuitenkin huikaisevan viihdyttävä kokonaisuus, jossa on sivupolkuja ja -säikeitä vaikka muille jakaa – ja kuitenkin kaikki pysyy koossa herättäen jatkuvan halun ahmia lisää.

Oman tukalan tilanteensa sangen hyvin ja konkreettisesti ymmärtävien karkulaisten perässä roikkuvat esimerkiksi Pelkkänimiset ammattitappajat Tahto, hänen ex-rakastettunsa Väijy ja siskonsa Poltto, kosmista politiikkaa näpeissään pitävän tv-päisten robottien kansoittaman planeetan Prinssi Robotti IV (jolla puolestaan on omat perhekuvionsa selvitettävänään), Markon entinen heila Gwendolyn, toimittaja-valokuvaaja-oari Upsher ja Doff vuosisadan skuupin perässä ja ihan vain Markon vanhemmat, joilla riittää nieleskeltävää poikansa tekemien ratkaisujen vuoksi.

Perheen seurueeseen liittyy appivanhempien lisäksi kummitustyttö Izabel, josta tulee Hazelin lapsenvahti ja tärkeä olento muutenkin.

Jokainen albumi on jaettu erillisiin lukuihin, joissa tarina etenee vauhdilla. Vaughanin käsikirjoittajatausta näkyy käänteissä ja Staples on toteuttanut kuvat ja ruudut niin, että kohtausten väliin tulee tiukkoja kuvakulman vaihtoja. Muutenkin pidän Staplesin piirrosjäljestä paljon: hahmoissa on kiehtovia piirteitä, toiminta kuvataan uskottavasti ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Värimaailmassa on tietynlaista teknohenkeä, eikä paikoittaisessa seksissä ja väkivallassa juuri hienostella.

Saga on kertomus perheestä, politiikasta, inhimillisyydestä ja ihmisen heikkouden seurauksista. Se on paikoin karu ja karski, eivätkä tekijät armahda sen enempää lukijoita kuin luomiaan hahmoja. Vastoinkäymisiä, osumia ja lopullisia iskuja osuu moneen maaliin, eikä kukaan selviä ilman lommoja. Silti pohjavire pysyy villin humoristisena seikkailuna, joka tarjoaa mehevää avaruusviihdettä sitä kaipaaville.


Brian K. Vaughan & Fiona Staples
Suomentaja: Antti Koivumäki

Saga – Ensimmäinen kirja
Like 2014
166 s.
SAGA (2012)

Saga – Toinen kirja
Like 2015
152 s.
SAGA vol. 2 (2013)

Saga – Kolmas kirja
Like 2015
146 s.
SAGA vol. 3 (2014)

Saga – Neljäs kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 4 (2014)

Saga – Viides kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 5 (2016)

Saga – Kuudes kirja
Like 2017
146 s.
SAGA vol. 6 (2016)

Saga – Seitsemäs kirja
Like 2018
146 s.
SAGA vol. 7 (2017)

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)

Yksinäisiä naisia – Helmikuun Kuukauden lyhyet

Helmikuu on siirtynyt tältä vuodelta historiaan. Voi millä vauhdilla viikot tuntuvat kuluvan, en pysy millään perässä. Talvi on käynyt tymäkämmäksi kuin aikoihin, mutta valo onneksi lisääntyy koko ajan. Kyllä tästä vielä kevääseen selvitään, siitä ei ole epäilystä, vaikka väsymys on ajoittain suurta.

Helmikuussa luin paljon. Etenkin sarjikset ovat kasvattaneet osuuttaan lukemissani kirjoissa aivan räjähdysmäisesti. Hyvä niin! Tuntuu hienolta, että on löytänyt uuden mielenkiinnonkohteen, joka on vieläpä sellainen, ettei lukeminen heti lopu. (En tosin voi huojuvien kirjatornieni keskellä ymmärtää, onko muka olemassa sellaista kirjallista mielenkiinnonkohdetta, josta lukeminen voisi loppua.)

Tuntuu myös, että olen passivoitunut blogimaailmassa, vaikka tekstejä tuherrankin julkaisuun säännönmukaisesti.

Mitä teille muille kuuluu?


Minulla on vielä runsaasti blogattavaa helmikuulta, mutta tähän postaukseen yhdistän kaksi yksinäisistä naisista kertovaa kirjaa, joista en kirjoita pidempää tekstiä.

Tove Jansson on suursuosikkejani kirjailjoiden joukossa, mutta minulla on koko ajan sellainen olo, että hänen tuotantonsa karkaa käsistäni. Olen lukenut suuren osan siitä nuorena, mutta koska en silloin vielä pitänyt lukupäiväkirjaa, muistikuvani ovat hieman epäluotettavat.

Siitä olen melkolailla varma, että Janssonin loppupään tuotantoon kuuluva Kunniallinen petkuttaja on jäänyt aiemmin lukematta. Romaani kuljettaa lukijansa pieneen suomalaiseen rannikkokylään, jossa talvi laskeutuu horisontin ylle. Kylässä elävät sisarukset, sinnikäs mutta syrjäänvetäytyvä Katri Kling ja hänen veljensä Mats. Kylillä juoruillaan Katrista, mutta numerot hän totisesti hallitsee.

Hieman sivummalla asuu kuvataiteilija Anna Aemelin, johon Katri tutustuu. Anna on tehnyt jo vuosikausia suloisia puutarha-aiheisia lastenkirjoja, joiden vanki hän kokee aika ajoin olevansa. Pian käy niin, että Katri ja Mats muuttavat kyläkaupan yläkerrasta Annan suurimmaksi osaksi tyhjillään olevaan taloon.                                     


Kunniallisen petkuttajan tunnelma tiivistyy vähitellen, lähes huomaamatta. Miljöö piirtyy silmien eteneen vahvana ja selkeänä. Janssonin henkilöhahmot ovat utuisia ja kuitenkin hyvin inhimillisiä. He haluavat jotakin ja ovat valmiita tekemään paljon sen eteen. Toisaalta he ovat myös muuttuvia: muiden ihmisten vaikutus saattaa heittää luonteen toisenlaiseksi, kuin se alunperin oli, ja ihminen on lopulta aivan uusi.

Janssonin kirjoittama tunnelma imaisee mukaansa, ja vaikka näennäisesti tapahtumat ovat vähäisiä, vain jonkinlaista värähtelyä todellisuudessa, lukija uppoutuu kirjan maailmaan (ja lumeen) kuin transsissa.


Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
Suomentaja: Kyllikki Härkäpää
WSOY 1983
208 s.
Den ärliga bedragaren (1982)

Kirjastosta.


Haasteet: Taiteilijaromaanihaaste (kuvataiteilijat), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 32. Kirja, jossa on talvi.

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn Maggy Garrison on mainio sarjakuvasankaritar. Hymyile vähän, Maggy on ensimmäinen suomennettu albumi, toivottavasti jatkoakin saadaan suomeksi!

Maggy on työttömyyden lähes nujertama lontoolaisnainen, joka löytää onnekseen uuden työpaikan yksityisetsivän sihteerinä. Maggy on aikaansaava henkilö, vaikka elämän käänteet ovatkin häntä hieman murjoneet. Niinpä hänen on tarkoitus saada myös selvästi hiljaiseloa viettävä toimisto uuteen nousuun.

Maggyn työnantaja pahoinpidellään ja lupaavasti alkanut työelämä saa hetkellisen kolauksen. Maggy ei kuitenkaan jää lepäämään laakereilleen, sillä puntien tarve taskunpohjalla on suuri, eikä tekemättömyys muutenkaan kiinnosta. Niinpä hän alkaa tutkia tapausta omin päin ja huomaa pian olevansa keskellä melkoista sotkua, jossa raha liikkuu, mutta aina väärään suuntaan.

Maggy on hahmo, joka herätti sympatiani heti. Hän on yksinäinen, muttei toivoton: uuden ystävän voi löytää poliisivoimista lähes huomaamatta, ja miehiä nyt on pubit pullollaan. Hieman reppanan ulkokuoren alla on tymäkkä nainen, joka ei arastele tarttua toimeen, kun sitä vaaditaan. Mikään piilossa elelevä supersankari Maggy ei kuitenkaan ole, vaan hyvin inhimillinen ja haavoittuva, itsekriittinen ja uskottava.

Lisäplussaa annan siitä, että tarinan käänteet vievät Lontoosta Brightoniin, jota en olekaan tainnut ennen kirjallisuudessa kohdata. Olin Brightonissa kuukauden verran kielikurssilla joskus vuonna nolla, ja kaupunki jäi kyllä vahvasti mieleeni upeine rantoineen ja pitkine laitureineen.

Jatkoa siis suomeksi (ja ylipäänsä alkuperäiskielellä tietenkin myös) mahdollisimman pian, kiitos!


Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy
Suomentaja: Anssi Rauhala
Sininen Jänis 2017
48 s.
Maggy Garrisson: 1. Fais un sourire, Maggy (2014)

Haasteet: Sarjakuvahaaste