Miten minäkin päädyin David Foster Wallacen pauloihin? Kirjallisuuden kautta, tietenkin. Luin vuosia sitten Jonathan Franzenia, joka puolestaan tunsi Wallacen ja kirjoitti tästä. Kiinnostuin. Selvisi, että mies oli kuollut oman käden kautta vuonna 2008 elettyään sitä ennen rajun ja repivän elämän - ja kirjoitettuaan teoksia, jotka on nostettu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiksi. Suomessa ja suomeksi niistä ei oltu juuri kuultu (eli siis: minä en ollut kuullut), kunnes Siltala-kustantamo alkoi julkaista niitä. Tuli Juhani Lindholmin suomentamat essee- ja novellikokoelmat Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Wallacen pääteosta Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan suostunut suomentamaan (kuulin hänen joskus jossain haastattelussa niin sanovan). Tänä syksynä, ihan näillä näppäimillä, teos on lopultakin tulossa suomeksi nimellä Päättymätön riemu ja kääntäjänä Tero Valkonen. Odotan.
Siltala julkaisi sopivasti tälle vuodelle myös toimittaja D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran David Foster Wallace. Kannen surumielinen katse kiinnittää lukijan itseensä, saa avaamaan kannet ja sukeltamaan elämään, joka ei ollut helppo eikä tasainen ja joka päättyi aivan liian varhain ja turhaan.
Wallace oli Keskilännen poikia, sivistysperheen vesa, jo nuorena kirjoittamisen aloittanut. Niin ikään mielenterveyden vaikeudet alkoivat jo varhain, lukioikäisenä hän koki ensimmäisen masennusjaksonsa, joita tuli sittemmin uusia, voimakkaampia, verottavampia. Wallacella oli taipumusta addiktioihin, ja päihteet ja alkoholi saivat hänestä niskalenkin jo sangen nuorena. Hän kävikin AA-tapaamisissa loppuelämänsä ajan - ja ammensi niistä myös teksteihinsä, toisinaan melko epäeettisestikin.
Elämäkerta vie mukanaan 1980-luvun yliopistomaailmaan, jonne Wallace solahti sujuvasti. Hän oli viiltävän älykäs, taitava ja herkkä, ihmissuhteissa kömpelö mutta ystävänä lojaali ja toisaalta ilmeisen raskas ihminen. Wallacella olisi ollut kaikki mahdollisuudet tulla vaikkapa vuosisadan filosofiksi, mutta lopulta hän jätti yliopistomaailman ja keskittyi kirjoittamiseen, joskin opetti ja työskenteli eri yliopistojen palkkalistoilla kuolemaansa asti. Kiinnostavaa oli, että lopulta hänet palkattiin kalifornialaiseen Pomona Collegeen luovan kirjoittamisen professuuriin, jossa tärkein tehtävä oli kirjoittaa, kokopäiväisesti. Vaikeaa, ei, mahdotonta, kuvitella Suomeen vastaavaa!
D. T. Maxin elämäkertaa varten tekemä taustatyö on valtaisaa. Hän on tutustunut runsaisiin lähdeaineistoihin, lukenut Wallacen tuotantoa syvältä, haastatellut Wallacen tunteneita ihmisiä. Perehtyneisyys näkyy ja välittyy tekstissä: vaikka Max ei itse koskaan tavannut Wallacea, hän on päässyt syvälle tämän ajatteluun.
David Foster Wallacen tragedia on monen tekijän summa. Hän oli huippuälykäs mutta herkkä ja vaikutteille altis. Tuntuu, ettei hän koskaan päässyt itsensä herraksi: aina oli jotain, joka hiersi, vaivasi ja ahdisti. Masennusjaksot koettelivat, lapsuudenperheen kanssa välit jäivät vaikeiksi, oman itsen kanssa oli hankalaa. Kumppanina ja puolisona hän tuntuu olleen sietämättömän vaikea, itsekeskeinen ja takertuva. Vain viimeisin ihmissuhde, avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa tuntuu elämäkerran valossa olleen suhteellisen tasapainoinen ja vakaa. Ystäviä ei ollut kahmaloittain, mutta ne jotka olivat, pysyivät rinnalla ylä- ja alamäissä.
Elämäkerta on aikamatka lähihistoriaan. Tuntuu, että 1990- ja 2000-luvusta on yhtäältä vuosikausia, toisaalta vasta hetki. Maailma, jossa silloin elettiin, oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin meidän nykyisyytemme. Netti ja tietokoneet vasta tekivät tuloaan, oli aika ennen WTC:tä ja aika sen jälkeen, jokahetkisesti käteen liimautuva ja aivot sulattava sosiaalinen media oli vasta dystopia. David Foster Wallace oli tarkkasilmäinen ja valpasaistinen ajattelija ja havainnoija, joka rakensi hurjia, pitkän linjan kertomuksia, valtavan laajoja kokonaisuuksia ja mammuttimaisia rakennelmia, hioi ja vänkäsi, lisäsi ja vasta pakon edessä poisti ja tarkensi. Hänestä tuli palvottu ja ihailtu, ihmetelty ja kummeksuttu, kehuttu ja haukuttu kirjailija, jonka tuotanto ei prosessien valtavasta kestosta johtuen ehtinyt ylettömän laajaksi, mutta sitäkin syvempää se on.
Kirja tasapainottelee kärsivän taiteilijaneron myytin, glorian ja ihailun reunalla, mutta säilyttää kuitenkin otteessaan tarkkailun, analyysin ja kuvailun. Wallacen kurjatkin puolet näkyvät, ja vaikka niistä olisi varmasti voinut kirjoittaa tarkemminkin, on pidettävä arvossa sitä, että ne ylipäätään mainitaan. Joskus edelleen tunnutaan ajattelevan, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. Mikä vääryys, mikä tapa venyttää todellisuutta se on.
David Foster Wallace ei ole mikään helpolla nielaistava pikkupala, kaikkea muuta. Jään edelleen pohtimaan, mikä hänen viehätyksensä salaisuus on: mikä hänestä pohjimmiltaan tekee sen kiperän jättiläisen, palvotun ja ihmetellyn hahmon. Ehkä se selviää minulle, kun tartun Päättymättömään riemuun ja ehkä jopa selätän sen.
Kunpa Wallacen oman tarinan ei olisi tarvinnut päättyä niin kuin se päättyi.
D. T. Max: David Foster Wallace
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Siltala 2020
399 s.
Every Love Story Is a Ghost Story. A Life of David Foster Wallace (2012)
Kirjastosta.
