Ulla Donnerin Spleenish on sarjakuvaromaani, jota luin nyökkäillen ja tyrskähdellen. Se onnistuu punertavanoranssilla kuvastollaan luomaan kokemuksen ja kokonaisuuden, johon on 2010-luvun kaupunkilaisena ja nuorehkona aikuisena (hah, milloinkohan se ajanjakso päättyy?) helppo samastua, vaikkei suoranaisesti luovalla alalla olisikaan.
Spleenishin päähenkilö on nuori ja lupaava nainen, jolla on kaikki mahdollisuudet edessään. Pikkasen poikkitaiteellisia proggiksia, bloggausta, kirjoittamista, kuvaamista, mitä nyt ikinä. Sujuvaa solahtelua sosiaalisiin suhteisiin, uiskentelua ilmaisen viinan kokkareilla ja sen sellaista.
Mutta entä kun mielen valtaa raskamielisyys, jolle ei keksi sanaa, ainakaan ilman paneutunutta googlaamista? Kun kaikki kuplivan kiva ja kihelmöivä alkaa tuntua, niin, ei miltään? Ei ole mitään sanottavaa mihinkään, ei kommentoitavaa, ei edes sopivan ironista giffiä lähetettäväksi?
Alkaa tutkimusmatka kohti järkeä ja järjestystä, onhan niitä jossain oltava. Itsetuntemuskaan ei olisi haitaksi, kun eletään ajassa, jossa oma itse on jokaisen tärkein brändi, jonka pitää olla hiomaton timantti ja dynaaminen ilotulitusraketti.
Spleenish on sekä hauska että vakava. Ajaton ja kuitenkin juuri tämän hetken ajankuvaa. Se sopii sille, joka vasta hapuilee kohti omia valintojaan ja niin ikään sille, joka on ehtinyt jo katua tiettyjä askelia.
Sarjakuvaromaani onnistuu tuomaan keskeisimmän käsitteensä ja juonilankansa, raskasmielisyyttä ja melankoliaa tarkoittavan spleenin, freesisti osaksi tarinaa. Se myös kyseenalaistaa oman merkityksensä kysymällä, mikä voi ihmisen elämässä olla pielessä, kun kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan helppoa ja silti niin epävarmaa ja epäluotettavaa.
Tunnistan tarinasta itseni, ja juuri siksi se kolahtikin niin kovaa. Monet asiat elämässä ovat jopa erinomaisen hyvin, ja silti on koko ajan olo, ettei voi tai saa olla tyytyväinen, ettei uskalla hymähtää onnellisena, ettei uskalla hellittää hetkeksikään. Samalla mietityttää, miksi tuli silloin ja silloin tehtyä niin ja niin – ja miksen silloin ja silloin uskaltanut sitä ja tätä. Raivostuttavaa, ja niin ihanaa, että joku on piirtänyt sen minulle luettavaksi ja katsottavaksi suoraan nenän eteen.
Toisten ihmisten vaikutus ja hyväksyntä ovat kai meille kaikille tärkeitä asioita, myönsimmepä sen tai emme. Harva haluaa olla hyväksyvää nyökyttelyä vailla, ilman olkapään taputusta ja tykkäystä, on se sitten some-maailmassa tai kasvokkain. Ja silti tuntuu vaikealta kohdata muita, myöntää omat heikkoutensa ja vajavaisuutensa toisten taidonnäytteiden, ilonhetkien ja hehkutusten loimussa.
Donnerin piirrosjälki on vahvaa ja pysäyttävää. Hän käyttää lukijan silmiä hyödykseen pysäyttämällä tarinan paikoin voimakkaastikin. Rytmi tarinassa on sellainen, että sen hotkaisee yhdellä istumalla: sivut kääntyvät kuin itsestään. Kuvastossa on niin yksityiskohtia kuin kokonaisuuksiakin, ja etenkin koko aukeaman kokoiset kollaasit houkuttavat tutkimaan piirroksia tarkasti.
Pidän tehokeinoista – suurista sanoista ja kirjaimista, nesteistä ja pinnoista – ja viittauksista muihin teoksiin ja ilmaisutapoihin. Nettisaitit ja mobiilisovellukset solahtavat luontevaksi osaksi Donnerin kerrontaa. Niin ikään miellyin hieman liioiteltuun tyyliin, jossa henkilöt ja heidän ruumiinosansa saavat ylimääräisiä mittasuhteita ja yksityiskohtia.
Paikoin tekstiä on hieman hankalaa lukea, mutta ne hetket ovat ohimeneviä ja keskittymällä koukeroisetkin kirjaimet asettuvat oikeaan järjestykseen. Voi olla, että valittu värimaailma (punertavan oranssi ja valkoinen) ei miellytä kaikkien silmiä, mutta minulle se toimi hyvin.
Spleenish on ihana, lohduttava, hekotuttava, terävä ja huomiokykyinen kertomus. Jos se ei kerro suoraan sinusta, ehkä se kuitenkin tavoittaa jotain jostakusta, jonka tunnet. Parasta on teoksen itseironia, kyky nousta oman itsensä ulkopuolelle, tarkkailla ja kertoa, kuitenkin syvästi ymmärtää.
Ulla Donner: Spleenish
Suomentaja: Sinna Virtanen
Kustantamo S & S 2017
80 s.
Arvostelukappale.
