Asko Sahlberg: Pimeys

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Usein niin käy, jos lukee jotain yhdentekevää, keskinkertaista tai muuten vain hajutonta ja mautonta. Jos lukee jotain selvästi huonoa (loppuun asti), voi vähän revitellä. Ilkeillä ei pidä, tai ei ainakaan pitäisi. En ole siinä suhteessa puhdas pulmunen, en.

Toisinaan sitä lukee jotain niin hienoa ja erityislaatuista, että yhtä aikaa tekee mieli toitottaa se kaikille ja pakottaa muutkin lukemaan ja samaan aikaan haluaa pitää aarteen ja salaisuuden itsellään: my precious!

Aloitin Asko Sahlbergin mojovaa Pimeys-trilogiaa jo kauan sitten, joskus keväällä 2016. Tähän vuonna 2014 julkaistuun painokseen on sisällytetty kolme kirjaa: Pimeän ääni, Hämärän jäljet ja Paluu pimeään. Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen oli selvää, että käsissäni on jotain, mikä jättää pysyvän jäljen. On se sitten pimeyttä, samanmielisyyttä tai häkellystä upean kirjallisuuden äärellä.

Pimeys kertoo juuriltaan suomalaisesta miehestä, joka on muuttanut Ruotsiin. Hän on halunnut jättää menneen taakseen, kokonaan. Samalla uusi asuinpaikka on jotain, mihin hän ei halua kiintyä, ei ainakaan ihmissuhteiden kautta. Mies puuhailee erilaisia hanslankarin hommia lain oikealla ja väärällä puolella, vaeltaa pitkin kaupunkia ja, niin, huomaamattaan joutuu tekemisiin ihmisten kanssa. Pimeän ääni on Sahlbergin esikoisteos, mitä ei uskoisi, tai ehkä sittenkin uskoo. Se on täynnä lauseita, jotka voisin alleviivata moneen kertaan, kirjoittaa seinälle ja lukea joka päivä. Minun katseeni lävisti pimeää.

Ehkä juuri se jarrutti lukemistani niin, että kirja jäi lepäämään moneksi kuukaudeksi ensimmäisen osan loputtua. Halusin säästellä, pelkäsin hieman, en halunnut edetä, jottei kirja loppuisi. Sitten tulin järkiini ja ahmaisin kaksi jäljellä ollutta osaa lähes yhteen menoon. Säästely ei ainakaan auta. Niin jää paljon lukematta ja kokematta.

Hämärän jäljissä mies haluaa antaa jotain itsestään ja päätyy töihin vammaisten hoitokotiin. Muutos on suuri, muttei lopullinen. Melankolia ja yksinäisyys näkyvät ja tuntuvat, todella. Mutta ilman muita ihmisiä ei kaupungissa voi elää, vaikka kuinka haluaisi. Paluu pimeään vie eräänlaiseen alkupisteeseen, jonnekin, missä voi olla kotonaan, vaikka valoisaa se ei ole.

Tiedän, ettei tällaisesta juonikuvauksesta saa paljoa irti, mutta miksi pitäisi saadakaan. Sahlbergin kynä on taianomainen, se kietoo lukijan arvoituksiin ja ajatuksiin, joita ei ole tiennyt ajattelevansakaan. Se saa tuntemaan yhteyttä ihmisiin, joita ei koskaan ole ollutkaan ja houkuttelee kohti maailmankuvaa, joka ei tunnu omalta. Pimeydessä huumaavaa on sen valmius ja kokonaisuus. Tuntuu, ettei kirjassa ole yhtään ylimääräistä (ja pienoisromaaneja osat ovatkin yksittäin ajateltuna), ja silti siinä on paljon enemmän kuin uskoisi, yhä uusia silmuja ja taimia. Tarina jää mieleen elämään, kehittyy eteenäpäin, pohdituttaa.

En osaa tarpeeksi selvästi sanoa, kuinka paljon arvostan Asko Sahlbergia kirjailijana. Ja kuinka onnellinen olen, että olen lopultakin hänet löytänyt muutenkin kuin vain ahneesti haalittuina lukemattomina kirjoina hyllyssä. Tässä on jotain suurta ja oikeaa, tällaista on laatu.


Asko Sahlberg: Pimeys
Kannen kuva: Hannes Heikura
Like 2014
573 s.

Omasta hyllystä.

Sisältää teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006).

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

14. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Tämä sopisi erinomaisesti Muuttoliikkeessä-haasteeseen, mutta koska luin kirjan jo ennen haasteen alkua, en voi sitä hyödyntää – mutta vinkkinä muille!

(Kirja)blogiajan parhaat

Norkku haastoi minut pohtimaan blogiaikani parhaita lukukokemuksia. Otan vapauden rajata käsitteen "blogiaika" koskemaan vain niitä vuosia, jolloin olen kirjoittanut blogiini kirjoista, eli vuodesta 2011 alkaen. Blogi sen sijaan on ollut pystyssä tammikuusta 2006, ja olen myös kieltämättä lukenut kirjoja jo ennen kuin aloin niistä tänne kirjoittaa, uskokaa pois.

Vaikea ja ihana haaste, sanottakoon. Onneksi, onneksi maailma on täynnä toinen toistaan mahtavampia kirjoja. Mihin tässä muuten jouduttaisiinkaan! Perikatoon! Ja mikä parasta: aivan varmasti tulossa on vielä lisää elämää suurempia lukukokemuksia. Ah!

Mutta, asiaan.

Ensin kahdeksan satunnaisessa järjestyksessä olevaa pysäyttävää, mieleenpainuvaa ja kirjallisuuteen uskoa tuovaa kirjaa viime vuosilta. Kirjan nimeä klikkaamalla pääsee lukemaan mahdollisen postauksen, josta epäilemättä saattaa kyetä päättelemään syitä tälle listalle päätymiseen.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani 

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Tästä kirjasta ei ole blogitekstiä, sillä en osannut pukea lukukokemustani koskaan sanoiksi. Hieno, pysäyttävä ja raaka kirja.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Tästäkään ei ole tekstiä. Kirja on raadollinen kuvaus lapsista ja lapsuudesta, vanhemmista ja vanhemmuudesta, yksinäisyydestä ja hylkäämisestä. Tämä pitäisi kaikkien lukea.

Adam Langer: California Avenue

Hilary Mantel: Susipalatsi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Ja sitten, rumpujen pärinää, kaksi suursuosikkiani, joita en kykene asettamaan paremmuusjärjestykseen:

Jonathan Franzen: Vapaus

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Jos ei tästä joukosta pysähdyksiä löydy, niin johan on kumma! 

Muutama huomio: Kyllä, olen käännöskirjallisuuden orja. Ja ylpeä siitä! Kyllä, anglo-amerikkalainen kirjallisuus on minun juttuni. Onneksi! Ja kyllä, myös kotimainen maistuu. Naiset, miehet, dystopia, historiallinen, moderni, yhteiskunta, seksuaalisuus, väkivalta, ihmissuhteet. Kyllä kiitos ja antaa tulla lisää vaan!

Kansallisen lukuviikon kunniaksi haastan tiettyjen nimettyjen kanssabloggaajien sijaan sinut, arvoisa lukijani, miettimään, milloin olet todella pysähtynyt kirjan äärelle. Mikä Se kirja oli? Miksi? 

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Leena Krohn: Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia
Kansi: Eeva Sivula
Teos 2013
164 s.

Arvostelukappale.

Kun meille tapahtuu hyviä asioita, otamme ne vastaan itsestään selvinä, ansaittuina ja asiaankuuluvina. Kun meille tapahtuu pahoja asioita ja kohtalon iskut osuvat meihin, emme koskaan ansaitse niitä, aina ne ovat erehdyksiä, virheitä ja vääryyksiä. (s. 45)


Hotel Sapiens on paikka, jonne sekä päästään että joudutaan. Siellä kokoontuvat ihmiskunnan rippeet, siellä he hoitavat itseään ja muita, keskustelevat, riitelevät ja miettivät, mitä ulkopuolella vielä on – jos mitään. Hotel Sapiens on hotelli ja säilytyspaikka, hullujenhuone ja koulutuskeskus, pakolaisleiri ja tutkimuslaitos, museo ja sairaala. Jokainen on siellä syystä tai syyttään, rikos ja tauti on ihmisyys, taustalla tuho, josta ei puhuta.

Hotel Sapiensia ympäröi maidonvalkea sumuvaippa, eikä ulkopuolelle voi nähdä kuin hetkittäin, silloinkin ehkä vain omassa mielikuvituksessaan. Muistot ja menneet alkavat hämärtyä samalla, kun kiinnostus ulkopuoliseen maailmaan haipuu vähitellen pois. On vain tämä hetki, nämä ihmiset ja joskus koittava kuolema, jonka ajan Eukko ennustaa, jos häneltä sitä kysyy.

Henkilökuntana toimivat koneelliset Nunnat, oudot surisevat laitteet, joiden kasvot eivät liikahda suuntaan tai toiseen. Jossain taustalla hääräävät Kaitsijat, ne, jotka nousivat rengeistä isänniksi ja valjastivat ihmiskunnan omiin tarpeisiinsa. Ne, jotka hallitsevat aikaa – ovat itse aika.

Päivät kuluvat Hotel Sapiensin käytävillä ja huoneissa, jokaisella on oma painolastinsa. Voiko kaikki muuttua vielä, tuleeko vielä suurempi tuho? Vai onko kaikki huijausta, oman päämme luomaa harhaa? Miksi näin kävi?


Nyt on sillä lailla, että minä olen rakastunut. Olen rakastunut Leena Krohniin.

Vuoden vaihteessa luin Krohnin Tainaronin, joka antoi jo olettaa paljon. Kirja jäi mieleeni pyörimään pitkäksi aikaa, mutta mietin kuitenkin, josko kyse oli vahingosta, hetken huumasta. No, nyt tuli todistettua, että ei ollut ei.

Hotel Sapiens on ihan mieletön kirja. Se imaisee mukaansa ensimmäisistä sanoista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tunnelma on huikea, tummasävyinen, ahdistavakin, mutta sellainen, että haluaa lukea aina seuraavankin luvun.

Parasta on se, ettei lukijalle tarjota mitään lautasella. Itse on haettava annoksensa ja pureskeltava ruokansa, maistettava ja nieltävä. Silti olo ei ole tyhmä, siis sellainen, että tuntuisi kuin kirjailija leikittelisi lukijan (oletetulla) älyllä ja nauraisi lopulta räkäisesti päälle. Päin vastoin: kirjan luettuaan on onnellinen, että on jälleen tullut haastetuksi ja saanut pyöritellä asioita mielessään ja sanoja kielellään.

Krohnin kieli on upeaa. Se on elämänjanoista, kaunista, se soi kuin musiikki. Lukiessa tuntui siltä, kuin joku ottaisi syliin ja silittäisi päätä, vaikka tekstin sisältö on paikoin kaikkea muuta kuin hellää. Harvoin kohtaa näin täydellistä tapaa käyttää sanoja, tapaa muodostaa niistä kokonaisuuksia ilman, että se tuntuu missään vaiheessa teennäiseltä. Hiottua muttei siloteltua, josta kaikki pakottaminen on kaukana.

Teemat kirjassa ovat suuria, sitä ei käy kiistäminen. Ja niitä löytyisi epäilemättä jokaisella lukukerralla lisää. Nähdäkseni Hotel Sapiens on ennen kaikkea ajankuvaa tästä hetkestä ja maailmasta, jossa elämme. Se kertoo ihmisyyden lukemattomista puolista, siitä, miten otamme aina uusia rooleja kantaaksemme ja kuinka joskus sorrumme niiden alle. Kuinka olemme samaan aikaan itsemme ja omien odotustemme, ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan sekä meistä riippumattoman, aina eteenpäin kulkevan ajan vankeja.

Samalla Hotel Sapiens kritisoi meitä ja sitä, kuinka itse huijaamme itseämme:  

Jos ajatusta jatkuvasti ruokitaan, jos monet ajattelevat samoin ja jos ajatus toistuessaan yhä vahvistuu, siitä tulee olio, ymmärrättekö sen? Materia taas, tiedättekö, on tavallaan kuin hallusinaatio, tosin yhteinen ja itsepintainen, mutta silti vain harha. Ajatelkaapa rahaa! Olihan se merkillinen ilmiö, eikö totta? Materian ja kuvitelman ristisiitos, pelkojen ja toiveiden hyppyyttämä haamu, yhdessä sovittu petos, kimaltavaa tuhkaa... (s. 60–61)

Ehkä Krohnin tarkoituksena (yhtenä niistä, luulen) on kiinnittää lukijan huomio ennen kaikkea omaan itseen. Siihen, miten minä itse elän ja olen elämässäni, minkä asioiden kanssa painin, mitä pidän tärkeänä, mihin puutun, mitä kritisoin. Silmien avaaminen maailman moninaisuudelle, aina uusille näkökulmille ja vaihtoehdoille on se taito, jota todella tarvitaan maailmassa, jossa jälleen kerran kaivetaan poteroita ja vallihautoja, huudetaan ja paasataan, suljetaan korvat muilta kuin samanmielisten puheilta.

Hotel Sapiens ei kuitenkaan jätä toivotonta oloa. Vaikka se ei sinänsä anna vastausta siihen, kuinka tulisi toimia, mitä tehdä, ettei tuho tulisi, ja vaikka se heittää piikin jos toisenkin ihmiskuntaa kohden, luovuttaa ei pidä. Lopuksi – jos sitä itse haluamme ja sen päätämme – maapallonlippu on se, joka jää liehumaan, vaikkei edes tuulisi.

___

Ilselän Minnan lailla olen onnellinen, että minua odottaa vielä pitkä rivi Krohnin kirjoja.

Lukunevoja uskoo tämän saattavan olla parasta Krohnia koskaan.

Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012
141 s.

Kirjastosta.


Sillan ylitettyään Teo kääntyy vielä katsomaan taakseen. Voi teitä, Katajanokan huorat ja hampparit. Noilla jyrsityillä kynsillänne te yritätte roikkua kiinni tässä maailmassa. (s. 25)

Torppariperheen äidin Marjan on lähdettävä kahden lapsensa, parivuotiaan Juhon ja hieman vanhemman Mataleenan kanssa kotoaan alkutalvella 1867. Ruoka on loppunut, pettua ei enää ole, jäkälää ei uskalla syödä, sillä naapuri kuoli sen aiheuttamiin vatsavaivoihin. Perheen isä Juhani on niin sairas, ja hänet on vain jätettävä tekemään kuolemaa. Jalkapatikka lumessa ja tuiskussa kohti Pietaria on pitkä, ja Marja lapsineen liittyy osaksi yhä kasvavaa kerjäläisten joukkoa. Matkalla he kohtaavat ihmisyyden kirjon laidasta laitaan aina armeliaista leivänpuolittajista pahoinpitelijöihin.

Pääkaupungissa säätyläisveljekset Teo ja Lars Renqvist käyvät omaa kamppailuaan. Lars on Senaattorin apulaiskamreeri, joka ihailee esimiestään ja tämän päätöksiä varauksetta. Teo on lääkäri, joka etsii helpotusta yksinäisyyteensä ja omatuntoonsa Katajanokan ja Punavuoren bordelleista. Teo pohtii elämän epäreiluutta, tekojen seurauksia ja oikeutusta ehkä enemmän kuin itse huomaakaan.

Muutamaan otteeseen kurkistetaan myös itse Senaattorin pään sisään ja hänen asuntonsa huoneisiin, joissa tiukka valtiomies alkaa vähitellen taipua uskomaan, että kenties sittenkin valtio voisi – edes tämän yhden kerran – olla kansaa varten eikä toisinpäin.

Nälkä on armoton, talvi ei tuo siihen lohtua. Jokaisella on oma taistelunsa käytävänä, toiset selviävät ja toiset eivät.

Nyt on luettu sellainen aarre, että vieläkin värisyttää. Teemana Suomen suuret nälkävuodet ei todellakaan ole mistään kevyimmästä päästä, mutta millään tavalla tämä esikoiskirjailija Ollikainen ei ajaudu paatokseen. Realismin ote on voimakas, se on armoton mutta jotenkin kovin oikea. Nälkävuosi on lyhyestä mitastaan huolimatta niin täysi, ettei enempää olisi missään nimessä tarvittukaan.

Matias nauraa kertomukselle kuin se olisi hauskakin kasku. Teonkin on pakko hymähtää tilannetta muistellessaan. Samalla hän kuitenkin miettii, että jos kaikki tämä kurjuus ympärillä vain huvittaa heitä, miten se voisi heitä koskettaa? Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa? Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Sen, minkä teet hänelle, sen sinä teet Jumalalle, palvele siis häntä ja tee hänelle hyviä töitä parhaan taitosi mukaan. (s. 72)

Nälkävuosi kertoo niin paljosta, että olisi sitä lukematonta kohtaan väärin edes yrittää avata kaikkea. Itse jäin eniten pohtimaan nälän tematiikkaa ja sitä, kuinka monin tavoin Ollikainen sitä käsittelee. On fyysinen, lohduton, loputon nälkä, se, joka vie lopulta hautaan 150 000 suomalaista. Ollikainen kuvaa nälkää niin, että se tuntuu. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää, enkä uskalla väittää, että voisin ikinä, ikinä edes kuvitella, millaista se on, mutta Ollikainen onnistuu antamaan aavistuksen siitä: epätoivosta, pelosta, hirveistä valinnoista, joita ihmisen on tehtävä.

On myös rakkauden ja läheisyyden, toisen ihmisen kosketuksen nälkää. Tulkitsin Teon etsivän siihen tyydytystä prostituoitujen luota, vaikkei hän sitä ehkä myöntänytkään. Yksinäinen mies, joka ei sitä muualta saa, päätyy hamuamaan yhä enemmän maksettua kosketusta. Omalla tavallaan nälkäinen on myös Larsin vaimo Raakel, joka on tahtomattaan jäänyt lapsettomaksi. Tämä osuus Nälkävuodessa on ehkä pieni, mutta mielestäni sitäkin merkityksellisempi.

Vaikka Senaattori, J.V. Snellman, ei lopulta ole kovin suuressa äänessä, hänen vaikutuksensa näkyy kaikkialla. Myös hän hamuaa jotain: valtaa, kansakunnan nousua, oman politiikkansa onnistumista. Toisaalta hän kaipaa syvästi lapsivuoteeseen kuollutta vaimoaan – yksinäinen on suurmieskin hyväksyntää janoavien alaistensa ja tottelevaisuutta vaativan keisarikunnan puristuksessa.

Ja sitten on Mataleena, pieni tyttö, joka elää vielä lapsen maailmassa, kaivaten ja muistaen ja odottaen paluuta kotiin, ja joka jotuu liian varhain kokemaan, miten inhimillisyys ja lähimmäisyys punnitaan.

Nälkävuosi on hyvin tummasävyinen, muttei täysin vailla valoa. Ollikainen pitää teoksessaan kiinni ihmisyydestä, siitä, ettei mikään voi tai saa tuhota sen viimeistä ripettä, kun lapsen hihitys auraa railon harmaaseen toivottomuuteen. (s. 88) Kaikin puolin hallittu, mietitty ja hiottu, muttei missään tapauksessa kulmiaan menettänyt, tärkeä ja – oikeasti – jopa kaunis kirja.

Paljon tätä on luettu, lisää soisin luettavan. Tässä muutamia muiden aatoksia: Kirsi, Jori, jaana, Amma, Minna, anni.M, Karoliina, Morre, Booksy, Sanna, Maija ja Arja. (Hmmm, "muutamia" on näemmä suhteellinen käsite...)

Ehdoton aarre Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa (Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset).

Suuri Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2011
634 s.
Freedom (2010)

Omasta hyllystä.


Tuntuukohan mikään kirja tämän jälkeen enää miltään? (Yksi Hunter S. Thompson jo kokeiltu ja vastaus on: ei.)

Olen lukenut Vapauden. Luin sitä kuusi päivää (en yhtään yötä, käyn kuitenkin päivätöissä, hah) ja nautin joka hetkestä. Varoituksen sanana: tästä eteenpäin ei ole luvassa kriittisiä äänenpainoja (koskien kirjaa). Ne eivät pääse tähän todellisuuden, joka rakentui minun ja lukukokemukseni ympärille. Jos tätä on liian vaikea kestää, vain anni.M saa jatkaa lukemista.

Mikä ihme se on, joka vetää kohti Yhdysvaltoja? Vaikka vasta lauantaina sai taas Hesaristakin lukea, kuinka tennesseeläisessä pikkukaupungissa lauottiin ajattomia viisauksia siitä, kuinka en ole koskaan aiemmin tavannut ketään eurooppalaista (ja soitettiin siitä hyvästä pomolle) tai Eurooppa on iso valtio, eikö olekin? (Tähän voisi tietysti joku foliohattunsa liian kireälle nyörittänyt huutaa, että eiks se muka oo sitä?!). Vaikka on republikaanit (ja varmaan osa demokraateistakin, en minä sitä), hullut abortinvastustajat, fundamentalistikristityt, itselleen ja muille vaarallinen white trash, omahyväinen keskiluokka. Aihe pyöri mielessä, kun joitain viikkoja sitten satuin kuntosalilla puhistessani katsomaan MTV:n 16 and pregnant -ohjelmaa (kukaan ei varmaan usko, jos sanon, että katson käytännössä telkkaria pelkästään salilla ollessani?), jossa niin tuleva teiniäiti kuin tämän oma (ex-teini)äiti olivat niin kujalla kuin kujalla voi olla ja minua oksetti se sosiaaliporno, jota en vain voinut olla katsomatta loppuun. Vaikka minua on varsin nuoresta pitäen koetettu suodattaa kohti maailmaa, jossa ihan kaikki ihailtava/matkittava/uskottava/rakastettava ei tulisi Amerikan Yhdysvalloista. Vaikka.

Vapaudessa on kyse paljosta. On avioliitto. On ihmiskohtaloita. On sukusaagaakin (joskaan ei aivan siinä mittakaavassa, jossa yleensä haluan sukusaagani nauttia). On politiikkaa alkaen 1970-luvusta päättyen meidän päiviimme. On rahaa, sen himoa, sen puutetta, sen menettämisen pelkoa, suhdanteiden vaihtelua. Tulehtuneita perhesuhteita, kummallisia ihmisiä, itsekkyyttä, vihaa. Toisaalta on myös kiintymystä ja rakkautta, halua olla hyvä, halua miellyttää ja tukea.

Mikä valtava maa! Miten monimutkaiset järjestelmät! Miten valtavat erot! En vähättele Suomessa vallitsevia kammottavia ja koko ajan kasvavia eroja yhteiskuntaluokkien välillä (enkä halua vähätellä niiden olemassaoloa, niin kuin joskus tuntuisi olevan pakollista tehdä, jotta olisi jotenkin poliittisesti korrekti (mitä en muutenkaan pyri läheskään aina olemaan)), mutta Yhdysvallat on jotain aivan muuta. Siellä painitaan niin eri sarjassa. Jos Patty pääsi rankatuksi yliopistokoriksen toiseksi kovimpaan sarjaan, Suomi on jossain hyvin kaukana puulaakiliigassa. Vielä. Toisinaan tulee miettineeksi, onko tältä tieltä enää paluuta? Onko Suomi todella sellainen pikku-Amerikka, joksi se on nimetty jo aikaa sitten? Vai olisiko meillä vielä mahdollisuus olla paljon muutakin?

Patty on siis entinen jo-melkein-huipputason koripalloilija, josta tuli kotirouva ja ennen kaikkea hyvä äiti. Walter on feministi-lakimies, joka pyöräilee töihin ja haluaa pelastaa maailmaa, edes vähän, ja joka päätyy töihin säätiöön, joka yhtäältä suojelee latvuskerttuleita ja toisaalta harrastaa vuorien ja ympäristön tuhoamista avolouhinnan suosiollisella avustuksella. Berglundien lapset ovat luku sinänsä: Jessica hyväkäytöksinen mutta silti melkein koko ajan vihainen nuori kustannustoimittaja, Joey pirskahtelevan yliopistoajan läpikäynyt ja vanhempiaan vastustaakseen republikaanisen katsannon valinnut rahanahne nuorimies, jota naapurintyttö Connie rakastaa, kun ei muutakaan voi. Richard on Walterin paras ystävä, rock-muusikoksi päätynyt renttu, jolle naiset ovat vain objekteja mutta kiintymys parhaaseen ystävään pysyvää laatua. Lalitha taas on Walterin avustajaksi palkattu nuori, näppärä ja aikaansaava nainen, jolla on vähintään yhtä suuri palo saada maailman liikakansoitus kuriin kuin Walterillakin. Ja on muitakin.

Voin sanoa olevani usein varsin kriittinen henkilöhahmojen suhteen. Haluan tuntea heidät ihollani, ymmärtää heitä, uskoa heihin. Plussaa saa, jos onnistuu olemaan samaistuttava. Joku, jonka kanssa tunnen hengenheimolaisuutta syystä tai toisesta, tai joku, joka on vaan omalla tavallaan oikea. Monet kirjojen henkilöt ovat ihan kivoja. Sellaisia, jotka sopivat paikkaansa, mutteivät jää sen kummemmin mieleen. Vapaudessa keskeisimmät henkilöt olivat minulle jotain muuta. Patty tukahtuneisuudessaan ja aikaansaamattomuudessaan. Walter maailmanparannuksessaan. Jessica ärtyisyydessään. Joey ärsyttävyydessään ja uskomattomassa itsekeskeisyydessään. Connie riippuvaisuudessaan. Olen nähnyt heidät. He olivat minulle lukiessa oikeita.

Kirjan tarinan tiivistäminen järkevästi ei minulta luonnistu. Kyse on ihmisistä, jotka muodostavat yhdessä perheen ja muita ihmissuhteita, jotka he sitten hitaasti mutta varmasti vähitellen näivettävät hengiltä: osin tahallaan, osin ajattelemattomuuttaan. Toisaalta on myös suhteiden kehittymistä ja kasvua, vahvistumista ja muutosta parempaan.

Asuin yhden syksyn Yhdysvalloissa. Olin au pairina kalifornialaisessa perheessä. Lähdin reissuun takki auki, ylioppilaskevään jälkeen, kun minulla ei ollut mitään suunnitelmia elämälle tai millekään. (Paitsi että olin aika ihastunut yhteen ihmiseen, josta sittemmin tuli se henkilö, jonka kanssa puolitan vuokrani Katajanokalla. Mutta silloin ei tainnut kumpikaan olla ihan valmis yhtään mihinkään.) Joten oli ihan helppoa lähteä, muuttaa pois jo puolitoista vuotta asutetusta ekasta omasta kämpästä, viedä tavaraa äidin nurkkiin odottamaan ja ostaa lentoliput Los Angelesiin. Isäntäperheeni oli mukava ja viihdyin heidän luonaan hyvin. Lapset olivat kivoja, kuskasin heitä kouluun ja jalkapalloharkkoihin, putsasin kylpyhuoneita, pesin valtavan terassin ikkunoita, joista näkyi auringonlaskun suuntaan, ja viikonloppuisin reissasin pitkin eteläistä Kaliforniaa netistä löytämäni toisen suomalaisen au pairin kanssa. Los Angeles, Hollywood, Venice Beach, San Diego. Se ei varmaan maantieteellisesti ole paljon, mutta minulle se oli valtava siivu maapalloa. Ja on edelleen.

En tiedä, olisiko Vapaus iskenyt minuun näin kovaa, ellen olisi itse asunut joskus Yhdysvalloissa ja kokenut edes hippusta sen elämänmenosta itse. En todellakaan väitä olevani asiantuntija, mutta sen verran rohkenen röyhistää rintaani, että kokeiltu on. Enemmänkin olisi takana, elleivät isäntäperheeni vanhemmat olisi päättäneet lopulta erota ja sanoa minulle, ettei minun ole järkevää jäädä enää kevääksi. En pannut vastaan, vaan lähdin kotiin. Sitä ennen olin jo ehtinyt suunnitella, kuinka olisin keväällä tehnyt inter"railin" Amerikassa Greyhoundia käyttäen – olin jo suunnitellut yli puolet reitistä – ja nähnyt suuria unia Amerikan valloituksesta. No, yksi avioliitto mureni silmieni edessä, kuten murenee Vapaudessakin. En vain pitänyt silmiäni silloin niin auki kuin nyt ehkä osaisin. (Mutta voimmeko aina syyttää menneisyyden itseämme jostain, minkä ymmärrämme vasta nyt? Tuskin. Sitä paitsi se asia ei kuulunut minulle silloin, kuten ei nytkään, pätkääkään.)

Vapaudessa on paljon politiikkaa. Suoraan sanottua ja rivien välistä kaivettavaa. Se ei haitannut minua. Joskus ärsyynnyn liiallisesta osoittelusta niin paljon, että alan inhota sen lähdettä enemmän kuin olisi ehkä tarpeen, mutta nyt niin ei käynyt. Osoittelulla oli tarkoituksensa. Tajuatteko te, mistä kaikesta on kyse? En minäkään. Vapaudessa on myös erinomaista dialogia, uskomattoman ärsyttäviä ja ehkä juuri siksi niin todentuntuisia ihmisiä, masturbointia, puhelinseksiä, toisten ihmisten hyväksikäyttämistä omia tarkoitusperiä varten ja hyytävän todellinen kuvaus siitä, kuinka masennus salakavalasti käy päälle. Se on tarkkanäköinen, painava teos. Upea kirja, joka saa miettimään, mitä helvettiä se vapaus sitten lopulta on olevinaan. Onko sitä?

Olen minäkin maistanut amerikkalaista vapautta. Sitä on isossa autossa, Pacific Coast Highwayssa, mielikuvituksellisissa drive-in-palveluissa, Tyyneen valtamereen laskevassa auringossa, yksilön oikeuksissa, vanhoissa hipeissä, turismissa, koskaan hyytymättömissä hymyissä, uskossa itseensä ja omiin kykyihinsä. Se jää mieleen, ja vaikka siitä on jo kahdeksan vuotta, en unohda, miltä tuntui ensimmäisen kerran istua auton rattiin Kalifornian kadulla ja painella menemään.

Onneksi saan olla vapaa joka ikinen päivä.

---

Tämä on So American: Dirty Realism, Modern Men Writers ja Missouri.

Vapautta ovat maistaneet ainakin anni.M, Karoliina, Katja, Valkoinen kirahvi, Susa ja Minna.

Middlesex

Jeffrey Eugenides: Middlesex
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2003
Middlesex (2002)
773 s.

Kirjastosta.


Middlesexin lukemiseen meni minulta harvinaisen kauan, pari viikkoa. Onhan kirja toki paksukin, mutta yllättävän hitaasti etenin tavalliseen vauhtiin nähden. Syy ei ollut siinä, että kirja olisi vaikeasti lähestyttävä, tylsä tai huono. Päinvastoin. Middlesex on oikea helmi.

Tarinan kertoo nelikymppinen Cal, Berliinissä Yhdysvaltojen ulkoministeriön hommissa pakertava mies, jolla on varsin erikoinen menneisyys: teini-ikäiseksi saakka hän oli tyttö, Callie, jolla oli kenenkään huomaamatta tai myöntämättä molempien sukupuolien ulkonaiset merkit, joskin hieman poikkeavassa muodossa. Syy harvinaiseen kromosomivirheeseen on sisäsiittoisuus, joka tosin selviää kirjan henkilöille virallisesti vasta tarinan loppupuolella. Lukija sen sijaan saa tietää sen saman tien.

Sen sijaan, että Middlesex olisi "vain" sukupuoli-identiteettiä pohtiva hermafrodiitin elämäkerta (jossa ei toki aiheena sinänsä olisi mitään vikaa), se on paljon muuta. Se on sukusaaga (suosikkikirjallisuudenlajini muuten), kurkistus Kreikan historiaan, siirtolaiselämän kuvaus, Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen muutoksen kommentaari, kasvutarina. Sanalla sanoen minun makuuni täydellinen kirja.

Kaikki alkaa pienestä kreikkalaiskylästä 1900-luvun alkupuolella, josta toisiinsa kuin varkain rakastuneet sisarukset Desdemona ja Lefty lähtevät pakon edessä siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Sisarusten vanhemmat ovat kuolleet, ja pieni kylä, jossa he asuvat, kuolee hiljalleen myös. Desdemona kasvattaa silkkiäisperhosen toukkia, mikä on jo vähitellen kuoleva ala sekin. Kielletty rakkaus täydellistyy laivamatkan aikana, laivan kapteeni vihkii epätavallisen pariskunnan ja Yhdysvaltojen maaperällä he voivat aloittaa puhtaalta pöydältä. Lefty ja Desdemona päätyvät Detroitiin serkkunsa Linan (jolla on omat salaisuutensa, ja joka näin ollen lupaa pitää omana tietonaan pariskunnan taustan) ja tämän gangsterimiehen Jimmyn hoteisiin. Kieltolain aikainen, teollistuva ja rotuselkkauksien kovettama Detroit antaa herkullisen taustan tarinan jatkolle. Vastoin Desdemonan tahtoa heille syntyy kaksi lasta, Milton ja Zoe, jotka kuitenkin ovat äidin helpotukseksi ihan normaaleja. Sisäsiittoiset geenit kuitenkin puskevat vähitellen kiinni toisiinsa entistä tiukemmin, sillä Milton päätyy naimisiin Linan ja Jimmyn tyttären Tessien kanssa. Mitä (pikku)serkumpaa, sitä herkumpaa, vai mitä? Tästä avioliitosta syntyy poika, Chapter Eleven ja hieman myöhemmin Callie, jonka todellinen olomuoto jää puoliseniililtä perhelääkäriltä tohtori Philopbosianilta huomaamatta, mutta joka jo kohdussa ollessaan onnistui suistamaan Desdemonan sadan prosentin varmuudella aiemmin toteutuneen lusikkaennustuksen pois sijoiltaan ja antoi jo silloin olettaa, että jotain epätavallista saattaa olla luvassa.

Callie kasvaa ja kehittyy niinikään muuttuvassa maassa ja yhteiskunnassa, amerikkalaista unelmaa kiihkeästi elävien vanhempiensa ja syyllisyyden painamien isovanhempiensa kanssa. Ensirakkautensa hän kokee parhaan ystävänsä, Hämärän Kohteen kanssa. Kun tavanomaiset naisistumisen merkit antavat vain odottaa itseään, selviää, mistä on kyse ja tutkimukset alan spesialistin tohtori Lucen luona alkavat. Mutta mitä käy, kun ihmisen identiteetti saa yhtäältä kovan kolauksen ja toisaalta vahvistaa jotain, mikä on aina ollut olemassa?

Kuten lienee havaittavissa, tämä on polveileva, kehittyvä ja vaikuttava tarina, jota ainakin minun on mahdotonta tiivistää muutamaksi lauseeksi. Middlesexissä on monta teemaa, monta tarinaa, monta ihmiskohtaloa ja ne kaikki olisivat oman pohdintansa arvoisia. Kerronnan rakenne on houkutteleva, se sekä antaa ymmärtää että ymmärtää antaa. Vaikka ainekset antaisivat mahdollisuuden ylettömään dramatiikkaan ja ahdistukseen, mässäilyynkin, aikuisen Calin kertojanääni on rauhallinen, toteava ja lämmin, joskaan ei missään mielessä erityisen kevyt. Hän tekee tiliä elämänsä kanssa, muttei ole katkera tai vihainen.

Vaikka luen paljon, tällaisiin kirjoihin törmään harvoin. Tästä minä nautin, tämä oli kuin juuri minulle kirjoitettu. Mitään en muuttaisi, minkään en olisi halunnut olevan toisin. Jos antaisin kirjoille pisteitä, tämä saisi kuusi pistettä viidestä.

Tällaisten kirjojen takia minä rakastan lukemista.

Susipalatsissa

Hilary Mantel: Susipalatsi. Teos 2011. (Wolf Hall, 2009.)

Aijai. Nyt tuli luettua hyvää kamaa. Todella hyvää. 

Hilary Mantelin Susipalatsi kertoo upean tarinan Thomas Cromwellista, juoppolallin sepän pojasta, joka nousee 1500-luvun alun Englannissa katuojan, palkka-armeijan ja kauppiaan uran kautta hoviin, kuningas Henrik VIII:n lähimmäksi neuvonantajaksi, vallankäyttäjäksi ja lainsäätäjäksi. 800-sivuinen järkäle keskittyy lähinnä 1520- ja 30-lukujen vaihteeseen, siinä tavataan kymmeniä ihmisiä, rakastetaan, vihataan, käynnistetään reformaatio, tuomitaan, armahdetaan, synnytetään, teloitetaan ja ennen kaikkea ajatellaan ja koetaan - muutetaan maailmaa. Mikään traaginen pukudraama Susipalatsi ei ole, vaan monipuolinen ja mukaansatempaava katsaus yhteen Euroopan historian mielenkiintoisimmista ja merkityksellisimmistä ajanjaksoista. 

Olen suhtautunut historiallisiin romaaneihin varsin skeptisesti, sillä en ole kokenut uskottavaksi sitä, että kirjailija tekee oikeista historiallisista henkilöistä kaunokirjallisuuden pelinappuloita ja kehittelee, keksii heille ajatusmaailman ja elämän ilman kunnollisia lähdeviitteitä. Nyt minun on käännettävä kelkkani ja pyydettävä mielessäni kirjailijoilta kollektiivisesti anteeksi: Hilary Mantel sai minut uskomaan siihen, että joskus eläneistä ihmisistä voi kirjoittaa uskottavasti, tekemättä kellekään hallaa, rakentamalla kirjallisen, fiktiivisen todellisuuden, jonka mukana lukija haluaa kulkea. Susipalatsin henkilöt ovat todella eläneitä, oikeita ihmisiä, joiden "käyttöä" varten Mantel on tehnyt paljon taustatyötä. Ja se näkyy.

Kirjan tyyli on tiukka. Tarina kulkee preesensissä ja se kerrotaan Thomas Cromwellin silmin. Tarkkana saa pysyä, jottei putoa kelkasta, sillä juonenkäänteet etenevät paikoin nopeasti ja henkilökavalkadi on sen verran runsas, että alkulehtien henkilöluettelo tulee todella tarpeeseen. Asiaa ei auta se, että joka toisen henkilön nimi on Thomas tai Anne. Ajoittain pysähdytään myös pitemmäksi aikaa ajattelemaan, muistelemaan ja visioimaan. Cromwell kaipaa menetettyjä läheisiään, pohtii tekemättömiä töitään, suunnittelee patriarkkana perhekuntansa ja suojattiensa avioliittoja, tasapainottelee piireissä ja haaveilee muistikoneesta, joka tekisi kirjanpitäjän ja virkamiehen elämästä helpompaa. Cromwell ei suoraan anna itsestään kaikkea, vaan lukijan on rakennettava kuvansa hänestä hitaasti, huomaamattakin. 

Tietenkin Susipalatsin tarjoama ajatusmaailma on modernein keinoin kuvattu, mutta sen kautta rakentuu niin rikas kuva 1500-luvusta, että paikoin hengästyttää. Hajut, maut ja miljööt paljastuvat kuin varkain, ja lukemansa maailma on helppo kuvitella silmien eteen, vaikkei sen suoraan kuvailuun käytetä paljonkaan sanoja. Kokemus tulee kirjan henkilöiden kokemusten kautta. 

Mitään ikoneita tässä teoksessa ei maalata, vaikka Hans Holbein nuorempi muotokuvia sen sivuilla hartaasti tekeekin. Ihmiset ovat vahvimmillaankin heikkoja, vallan huipulla he pelkäävät sen menetystä, asiaansa kiihkeästi uskoessaan sekoittavat itsepäisyyden ja järjen. Jokaisella on monet kasvot, monta puolta, monta elämää. Ehkä eniten historiallisissa romaaneissa olen pelännyt kuvankiillotusta ja sankarinpalvontaa, mutta Susipalatsissa sille nauretaan päin naamaa. Ihmisen hyvyys tai pahuus ei ole määriteltävissä sanallisesti välttämättä ollenkaan.

Vaikka kyseessä on tiiliskivi, jokaisella sivulla haluaa pysyä ja tarinasta haluaa nautiskella. Jossakin lukemassani arviossa harmiteltiin, että kirja loppui kesken. Minuakin harmitti, olisin jatkanut Cromwellin seurassa vielä toiset 800 sivua ihan kevyesti. Mikään elämäkertahan Susipalatsi ei ole, vaan paljon jää vielä kesken, odottamaan. Lopussa suunnitellaan matkaa, sillä kruunun mieheltä ei tekeminen lopu: aina on uusia ongelmia ratkottavaksi, uusia ihmisiä kaitsettavaksi. Viimeisen rivin jälkeen oli pakko mennä lukemaan Cromwellista kertova Wikipedia-artikkeli, jotta sain tietää, kuinka hänen käy. Samalla eksyin muillekin aihepiirin sivuille, ja huomasin olevani ihan koukussa Tudoreihin ja Englannin monarkiaan. Joudun ehkä hankkimaan jostain katsottavakseni Tudors-sarjan, jotta saan vielä hetken kulkea samassa maailmassa, jossa vietin erinomaisia lukuhetkiä kuluneina öinä.

Mainitun Hans Holbein nuoremman maalaama muotokuva
Thomas Cromwellista. Kuvan lähde: Wikipedia.

Susipalatsi on hyvä kirja. Se on itse asiassa erinomainen kirja. Suosittelen. Kaikille. 

Kerjäläinen ja jänis

Älä lyö. 
Hullu. 
Minua ei lyödä.
- Niinkus hieronta. Finis masaas spesiali foor juu. From mii, Pyströmi.
Verhot siirtyvät ikkunoiden edestä kaukosäätimellä, mutta hieronta hoidetaan piiskaamalla. Kuka on moderni ihminen, kuka barbaari?
Kun Vatanescu punoitti kauttaaltaan, Pykström pyysi tekemään itselleen saman.
En lyö.
Ketään.
Edes kostoksi en lyö.
Pykström nojautui pyllistävään asentoon ja näytti sormellaan että päästä varpaisiin, pakaroita unohtamatta. Hän selitti, kuinka Suomessa on täysin luvallista ja arvostettua, että miehet lyövät oksakimpulla naisiaan ja naiset miehiään. Se on eräänlainen palvelus ja välttämättömyys, jotta huomenna taas jaksaa suoriutua loputtomasta työtaakasta.
Jos teen palveluksen, mitä saan vastapalvelukseksi?
- Mitä vain. Vot juu niid?
Nappulakengät.

(Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011. s. 145-146.)

Hyvä Tuomas Kyrö. En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua sinunlaiseesi mieheen, joka saa minut kirjoillaan itkemään ja nauramaan ja lähettämään jatkuvalla syötöllä valittuja lainauksia tekstiviesteinä kirjaa lukemattomille ihmisille. (Kiitos ja anteeksi, Jenni.) Minut, joka en koskaan edes kirjoita muistiin mitään pätkiä edes hyvistä, ajattelemaan saavista kirjoista. (Tästä on poikkeuksena Facebookissa oleva lainaus Ian McEwanin Ajan lapsesta, joka osuu ja uppoaa.) Olen hämmentynyt, sillä olen tiennyt sinun olevan olemassa ja kirjoittavan kirjoja, mutta en ole koskaan ennen tarttunut niihin. Ensimmäinen kokemukseni oli Mielensäpahoittaja vain hetki sitten.

Kerroinkin jo tapaamisestani Kyrön kanssa Kirjamessuilla. Viime lauantaina vietin loppuillan elokuvissa käymisen jälkeen Kerjäläisen ja jäniksen kanssa. Olin aloittanut sitä perjantaina, mutta lauantaina ahmin sen loppuun. Yhdeltä istumalta.

Kerrottakoon tässä heti, etten ole lukenut Jäniksen vuotta enkä nähnyt siitä tehtyä elokuvaa. Siinä mielessä olen nyt Tuomaksen armoilla ja ansioilla. (Paikkaan tämän aukon sivistyksessäni kyllä joskus, lupaan sen.) Mutta erittäin mielelläni niillä olenkin. Sitäpaitsi tietenkin tämä on oma tarinansa, oma teoksensa.

Kirjan päähenkilö on romanialainen ammattikerjäläinen Vatanescu, joka päätyy Suomeen kansainvälisen rikollisuuden avustuksella. Keskeinen sivuhenkilö onkin Vatanescun Suomeen tuova ihmiskauppias Jegor, jonka tarina kuuluu osaksi seikkailua. Vatanescu haluaa saada pojalleen parhaat rahalla saatavat nappulakengät, ja siksi hän lähtee kerjäläiseksi. Kas kun meillä kaikilla on haaveita, niin valkoisella keskiluokalla kuin kerjäläisilläkin. Harmillisen konfliktin takia Vatanescu joutuu pakomatkalle, ja Töölönlahdella hän tapaa toisen ympäröivän yhteisön syrjimän, jopa vihaaman hahmon, citykanin. Kani ja Vatanescu löytävät toisistaan kumppanit ja jatkavat Vatanescun aloittamaa pakomatkaa yhteisvoimin. Sen käänteisiin kuuluvat niin Lapin hillasuot, saunakokemukset entisen kapiaisen erätuvalla, Kansallis-Idea-parkin rakennustyömaa, junassa tavattu taikuri-Sanna sekä suurmies Simo Pahvi.

Kerjäläinen ja jänis sohaisi minua syvälle. Olen valmis sanomaan, että vannon tästälähtien ikuista uskollisuutta Kyrölle, teki hän mitä tahansa. Tarinassa on kaikki ne ainekset, joita minä haluan kirjan sivuilta löytää: hämmentäviä henkilöitä, terävää ajankuvaa, osuvaa huumoria, kaunista ja soljuvaa kieltä ja huimia käänteitä. Ja niin, herkkyyttä, herkkyyttä todellakin.

Kyrö onnistuu kuvaamaan Suomea ja suomalaisia niin osuvin piirroin, ettei välillä tiennyt pitäisikö hymähdellä, nolostella, kieltää vai nyökytellä. Hänen lauseensa ovat napakoita, ne sanovat sanottavansa, mutta jättävät maalailun sikseen. Ne ovat hauskoja, lämpimiä, tarkkakatseisia ja saattavat lopussa keikauttaa alkunsa aivan uuteen perspektiiviin. Ne ovat nautintoa, lukemisen iloa parhaimmillaan.

Tämä kirja kertoo vähän meistä kaikista. Siksi se kai tuntuikin niin tutulta ja läheiseltä. Vatanescun vierailua edeltävä kuvaus työvoimatoimiston Usko Rauteesta napsui niin kohdalleen, että minun piti lukea se kahteen kertaan.

"Usko oli ryhmitellyt asiakkaansa kolmeen pääryhmään. Ensimmäisen muodostivat valujat. Valujat ja maailma olivat kuin elohopea ja teflon. Jos siihen porukkaan jotain tarttui, niin pitsanpalasia rinnuksiin ja käsi äidin ja isän lompakolle. Usko avasi toisen jukurtin ja ihmetteli milloin maailmasta oli tullut tällainen. Nykyisin jokaisella kontulalaisella koulunsa keskeyttäneellä oli prinssin oikeudet ja jaarlin elintaso. Se oli seurausta kehityksestä, helpotuksista ja halpuudesta, se oli aivan loistavaa ja kertakaikkisen hirveää. - -
- - Jorset olivat traagisempi ryhmä. Heidän työnsä haihtuivat samoihin aikoihin kuin sähkökirjoituskoneet valtion virastoista. Jorset olivat aikoinaan konepiirtäjinä ja järjestelmävalvojina kehityksen kärjessä, kuutta vuotta myöhemmin kaatopaikkakamaa tai tarpeellisia vain lasten leikkeihin. Toisin kuin sähkökirjoituskoneilla, jorseilla ei kestä kuori eikä sisus istua olohuoneen lattialla kolmevuotiaan taottavana. Jossain vaiheessa rupeaa tekemään mieli kaljaa, mieli tekee vaikkei maistuisi. Iso nelonen, eiku pannaan kaks ja jallu. Heidän työnsä korvasi tietokone eikä mitään muuta olisi voinut tapahtua. - -
- - Kolmas Uskon päivittäin kohtaama ryhmä koostui pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista, jotka kelpuuttivat vain oman alansa työt. Jos oma ala oli etnologia ja erikoistumisalue Judinsalon rukinlapojen kehitys ja vaikutus 1780-luvun metroseksuaaleihin keikareihin rälssitiloilla, Usko oli aseeton. Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi. Humanistit poistuivat olkalaukkuineen vastapäiseen kasvisravintolaan odottelemaan apurahaa, jota ei koskaan tullut. Katkeruus  tuli." (Kerjäläinen ja jänis, s. 70-73.)

Olen sanaton.

Tästä kirjasta minä todella pidin. Enkä keksimälläkään keksi kritisoitavaa, sillä tämä oli minulle juuri se oikea, juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa. (Ja lopussa liikutuin niin maan perusteellisesti, että ripsivärit löytyivät poskilta.) Luen tämän varmasti joskus uudelleen, ja sillä on kunniapaikka hyllyssäni - ja onhan se myös signeerattu kappale. Olen jo tässä vaiheessa varmasti julistanut Kerjäläisen ja jäniksen ilosanomaa tutuille kyllästymiseen asti, ja mainoskampanja on johtanut siihen, että ainakin V on tämän jo lukenut (ja lukemastaan myös pitänyt), moni muukin varmasti vielä ehtii.

Tuntuu, että paljon tästä jää sanomatta. Mutta ehkä niin on hyvä. Lukekaa tämä itse, ei sitä kokemusta tietenkään muuten voi saada.

Kiitos Tuomas. Juuri tällaista kirjallisuutta maailma ja ihminen tarvitsee. Elämä on satu.

--

Kerjäläisen ja jäniksen ovat lukeneet ainakin Morre, Minna ja Amma.

Mielensäpahoittaja, hyväksi minulle

www.wsoy.fi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY, 2010).

Kyllä ei voi muuta sanoa, kuin että vähän tekisi mieleni läpsiä itseäni takaraivoon siitä hyvästä, etten aiemmin ole tarttunut tähän makupalaan ja nytkin vasta, kun se sattui olemaan pikalainahyllyssä Rikhardinkadulla. Parempi kuitenkin myöhään, luulisin mielensäpahoittajankin ajattelevan, ehkä.

Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen suomalainen mies, jolla on paljon sanottavaa maailman ja Suomen tilasta, naapureista, kunnanlääkäristä, elintarvikkeista, VR:stä (!), sukulaisista. Kaikesta siitä, mistä meillä jokaisella on varmaankin jonkinlainen mielipide silloin jos tällöinkin. Eikä aina niin mairitteleva. Oman vanhentumisen ja heikkenemisen myöntäminen ei ahkeralle puurtajalle ole helppoa, poika, miniä ja lapsenlapset herättävät ajatuksia, ja mielessä on myös hoitokodissa oleva vaimo.

Olin jotenkin ajatellut, että tämä kirja olisi jotenkin erilainen. Että sitä lukiessa nauraisi enemmänkin mielensäpahoittajalle ja hänen edustamalleen maailmalle ja ihmistyypille, pudistelisi päätään ja voisi olla maireana siitä, kuinka kyllä minä en tuollaisista asioista jaksa välittää. Mutta ei, siitä ei ollut ollenkaan kyse.

Minä aivan rakastin mielensäpahoittajaa ja hänen puhinoitaan. Olin monesta asiasta aivan samaa mieltä, nyökkäilin ja olin valmis laittamaan suomalaiset samantien jonotuskouluun. Sympatiseerasin päähenkilöä ja olisin halunnut istahtaa hänen pirttinsä pöydän ääreen kahville pohtimaan, mitä tälle maailmalle oikein pitäisi tehdä. Ahmin tämän napakan pikku teoksen kahdessa illassa lyhyiden lukuhetkien aikana, ja luin vähän miehekkeellekin ääneen (häntä kun kamalasti kiinnosti olohuoneen puolella, mille tyrskähtelen makuuhuoneessa). Sain jopa kaupattua hänelle idean lukea kirja itsekin, mistä olen varsin tyytyväinen. (V lukee lähinnä tenttikirjoja, harvemmin kaunokirjallisuutta, joskin vastikään hän kahlasi koko Harjunpää-sarjan alusta loppuun.)

Kyseessä on minusta aivan ihastuttava osoitus siitä, miten tuoretta, tarkkasilmäistä, sujuvaa ja aitoa kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Miten aivan pienillä asioilla, huomioilla, lyhyillä kappaleilla voidaan kertoa niin paljon. Miten rapsakka huumori yhdistyy lopulta sen kuvaamiseen, millä elämässä ihan oikeasti on väliä, ja mistä sitä mieltä ei tarvitsee pahoittaa, ikinä.

Olisipa mielensäpahoittajan tapaisia ihmisiä enemmänkin. Sellaisia, jotka näkisivät arjessakin pinnan alle, tarttuisivat kiinni häiritseviin seikkoihin ja pohtisivat, mitä niille tehdään. Aivan liian paljon on niitä, jotka aina vain valittavat valittamisen ilosta tai siksi, että niin vaan kuuluu tehdä (kuuluu valittaa palkasta, pomosta, poliitikoista, säästä, lomista, you name it), mutta sitten jos heiltä kysyy, miksi valitus on aiheellista ja mitä olet ajatellut asialle tehdä, vastassa on hämmentynyt katse. Ja valitus jatkuu. Huoh. (Juu, kyllä en ole täydellinen itsekään tässä asiassa, mutta silti.) Minulla ei ole elinaikanani ollut ukkia, joten vanhempien herrojen kohtaaminen arkielämässä on minulle vierasta, mutta luulen, että tällaisen mielensäpahoittajan kanssa olisin voinut tulla oikein hyvinkin toimeen. Tosin olisin varmaan se ärsyttävä lapsenlapsi, joka lähettää niitä kimalteisia ystävänpäiväkortteja. Tai Pitäydytään omissa asioissa -päivän kortteja. Ehkä meillä voisi silti olla mielensäpahoittajaukin kanssa jotain yhteistäkin. Tai oikeastaan aika paljonkin.

Ja viimeisillä riveillä ihan pikkaisen itkin. Muistin, miltä tuntui kaksi vuotta sitten istua päivästä toiseen mummin sairaalasängyn vieressä ja pitää kädestä kiinni, kun mitään muutakaan ei enää voinut.

Se itku ei tosin kuulunut olohuoneeseen saakka.