Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kiitos, Kim Leine, tästä kirjasta. Kiitos Martin Falckista, eksyneestä papista, kiitos grönlantilaisista ja Tanskan siirtokunnista, kiitos Kööpenhaminan saastaisista kaduista, kiitos jäästä, merestä ja tuntureista.

Hieno kirja, kerta kaikkiaan.

Osasin aavistaa sen, mutta varmuuden saa tietenkin vasta itse lukemalla. Ikuisuusvuonon profeetat on romaanina aivan kaikkea, mitä haluan. Siinä on kiehtova päähenkilö, jonka elämäntarina kiinnostaa alusta loppuun. Siinä on miljöö, useampikin, joka vie jalat alta. Ja se kuvaa sellaista aikaa menneisyydessä, jossa on paljon olennaista: valistuksen henkeä, modernisaation portailla olemista, uuden ja vanhan törmäämistä, kyseenalaistamista.

Martin Pedersen Falck on norjalainen nuori mies, joka lähtee 1700-luvun loppupuolella valtakunnan pääkaupunkiin Kööpenhaminaan opiskelemaan papiksi. Hän on koulunpitäjän poika maaseudulta ja haaveilee – kaiketi lopulta kuolemaansa asti – lääkärin urasta. Mutta isänsä mieliksi ja pakosta hänestä tulee teologi ja pappi. Falck epäilee itseään ja uskoaan, ja huomaa jo opiskeluaikanaan olevansa väärä mies Jumalan sanan levittäjäksi. Hän haluaisi olla vapaa, mutta onko ihminen koskaan sitä?

Epäonnistuneen kihlauksen jälkeen Falck etsiytyy lähetyssaarnaajaksi Tanskan siirtomaahan, Grönlantiin. Siellä hänen tehtävänään on ennen kaikkea käännyttää alkuperäisasukkaita kristinuskoon, mutta toisaalta myös ylläpitää moraalia tanskalaisten siirtolaisten keskuudessa. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin, kun Falck itse on kaikkea muuta kuin yksiselitteisen suoraselkäinen mies.

Ikuisuusvuonon profeetat on täyteläinen, suuri kirja. Se kertoo raadollisista ja julmista asioista, sen kuvaama elämä ja ympäristö on raaka ja jopa kauhea. Leine kirjoittaa taidolla: hyvin toteavasti, silti pientä huumorin pilkettä unohtamatta. Etenkin tanskalaiset siirtomaaisännät saavat kyytiä – ansaitusti. Tekopyhyys ja kaksinaismoraali kukoistavat viinatynnyreiden, irstailun ja julmuuksien äärellä.

Kirja kuvaa sekä Kööpenhaminaa, Grönlantia että Norjaa. Pohjoismainen karuus tulee liki, mutta samalla luonnossa ja ympäristössä on kauneutta, jota paatuneinkaan pahantekijä ei voi pilata. Grönlanti on ympäristönä hurja, mutta samalla se antaa toivoa. Lähes kaikkialla ihminen voi selvitä, hyvin vähällä, joskus pelkällä tuurilla ja onnenkantamoisella.

Ikuisuusvuonon profeetat käsittelee ihmistä sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä. Siinä missä Morten Falck kierii omassa henkilökohtaisessa uskonkriisissään, moraalinsa ja mielenterveytensä rippeiden äärellä, Ikuisuusvuonolla omaa lahkoaan ylläpitävät alkuperäisasukkaat tekevät kaikkensa saadakseen aikaan yhteistä hyvää. Käärme tosin kiemurtelee siinäkin paratiisissa, eikä kruunu katso kerettiläisyyttä suopeasti.

Kirja ottaa kantaa siirtomaapolitiikkaan ja omahyväisyyteen, jolla valloittaja iskee kohteeseensa. Julmaa on peli, vaikka grönlantilaiset eivät sentään joudu aivan orjiksi, joskaan eivät koskaan tavoita tasavertaista asemaa tanskalaisten kanssa. Ihmeteltävää riittää, kun toisilleen vieraat kulttuurit kohtaavat. Väärinymmärryksiltä, virheiltä ja väkivallalta ei vältytä.

Ikuisuusvuonon profeetat on yksiselitteisesti hieno kirja. Lukiessa tuntee luteiden kutittavan päänahkaa, haistaa hylkeenrasvan ja ihrakeittämön, aavistaa juoppohulluuden lähestyvän, tuntee hyisen tuulen ja meren liikkeen kajakin alla, näkee veren ja saastan valuvan.

Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!  


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suomentaja: Katriina Huttunen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
631 s.
Profeterne i Evigshedsfjorden (2012)

Saatu lahjaksi.

_____

Muualla: Lukuisa (Huom! Kommenteissa käsitellään tarinan käänteitä avoimesti!), Lumiomena, Jokken kirjanurkka, Ullan Luetut kirjat, Tuijata, Lukuneuvoja, Hengityskeinu

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Tanska) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta ruksaan kohdan 43. Kirja, jossa on yli 500 sivua.

Peter Høeg: Lumen taju

Peter Høeg: Lumen taju

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen

Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

Tammi 2011 (1. painos 1993)

540 s.

Frøken Smillas fornemmelse for sne (1992)

Kirjakauppaostos.

Smilla Jespersen on erakkoluonteinen, omassa rauhassaan viihtyvä nainen. Hän on kotoisin Grönlannista, metsästäjä-äitinsä lumen ja jään keskellä kasvattama, mutta tämän varhaisen kuoleman jälkeen tanskalaisisänsä Tanskaan tuoma. Smillalla on lumen taju. Hän ymmärtää luontoa ja lunta, ehkä paremmin kuin toisia ihmisiä. Ura matemaatikkona ja tutkijana on tyssännyt. Smilla asuu Kööpenhaminassa vuokratalossa, naapureinaan muita elämän tavalla tai toisella kolhimia.

Eräänä päivänä Smillan naapurissa alkoholistiäitinsä kanssa asuva pikkupoika Esajas putoaa talon katolta ja kuolee. Poliisi pitää tapausta valitettavana onnettomuutena, mutta Smilla tietää asioiden olevan toisin. Koska virkavalta ei tutki tapahtunutta tarkemmin, Smilla ryhtyy itse toimeen. Ja huomaa sotkeutuneensa johonkin huomattavan paljon monimutkaisempaan kuvioon, joka vie hänet lopulta merille ja kohti hyistä Grönlantia, äitinsä maata.

Peter Høeg on ollut minulle tähän asti tuntematon suuruus. Nimen olen kuullut, mutta tuotantoon en ole tutustunut. Lumen tajun nappasin pokkarina jostain kirja-alesta kesällä, ja nyt syyskuussa aika oli sille sopiva. Lukukokemuksesta muodotui mielenkiintoinen. Ja vähän raskas.

Kirjan alkuosa kiehtoi minua kovasti. Smilla on mieletön hahmo, ristiriitainen ja outo, sosiaalisia normeja rikkova ja sulkeutuneisuudessaan kutittelevaa uteliaisuutta herättävä. Høeg on kirjoittanut hänet eläväksi, oikeaksi ihmiseksi, joka on kuitenkin niin erikoinen, että on vaikeaa päättää, kuinka suhtautua häneen. 

Kerronta soljuu. Høeg kertoo ja jättää kertomatta, juuri sopivassa suhteessa. Smilla tipauttelee uusia tietoja ja paljastaa itsestään asioita hitaasti, huomaamatta. Tämä hyvä tunnelma kuitenkin särkyy jossain vaiheessa. Ehkä silloin, kun lavalle marssitetaan joukko sivuhenkilöitä, joiden perässä ei enää meinaa pysyä eikä heitä erota toisistaan. Lukijana olo on hölmö. Onko älyssäni jotain vikaa, vai miksi en ymmärrä näitä kuvioita?

Kirjan toinen osa, Meri, sijoittuu rahtilaivalle. Ympäristö on jännittävä, mutta uuvuin pian Høegin tapaan kuvailla jokainen yksityiskohta ja laivan osa pitkästi ja tarkasti. Aivan niin kiinnostunut en laivasta ollut. Sinänsä tapahtumissa, jotka laivamatkan aikana alkavat tiivistyä, on hurjasti jännitystä, mutta jaarittelu vei niiltä minun luennassani terän. Myös Smilla tuntuu etääntyvän, hän liukuu käsistä.

Viimeinen jännitysnäytelmä koetaan Grönlannissa. Kirjan loppu pelastaa paljon, minunkin lukukokemukseni. Siinä tiivistyvät juonenkäänteet, mielikuvitus ja luonnon jylhyys. Harmi, että suuri siivu kirjasta jää ennen sitä kuitenkin kauas minulle mieluisasta luettavasta. Paikoin laivamatkan eteenpäin lukeminen oli suorastaan tuskaisen hidasta ja nihkeää.

Lumen taju kertoo monista asioista. Yhtäältä se on kuvaus yksilön kohtaamista kolhuista: lapsuuden turvallisuuden murenemisesta, omien juurien hämmentävyydestä, uuteen sopeutumisesta ja sen mahdottomuudesta. Toisaalta siitä on luettavissa kritiikkiä siirtomaa-ajattelua sekä luonnonvarojen hyväksikäyttöä, ahnehtimista ja tuhlausta kohtaan. Mihin kaikkeen ihmisen pohjaton ahneus voi johtaa? Miksi tiede ja kehitys eivät aina lyö kättä moraalin ja etiikan, yhteisen hyvän ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kanssa?

Kokonaisuus jää positiivisen kokemuksen puolelle ennen kaikkea Smillan hahmon ja Høegin kiehtovan kerronnan vuoksi. Mutta liikaa on myös tyhjäkäyntiä, jaarittelua ja tuskaisen yksityiskohtaista kuvailua. Kiinnostuneena tartun kuitenkin jatkossakin Høegin teoksiin. Sen verran ihmeellisellä tavalla hän osaa kirjallisen maailmansa rakentaa.

_____

Lumen tajusta on kirjoitettu varsin monessa blogissa: Sallan lukupäiväkirja, Sonjan lukuhetket, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjoihin kadonnut, Illuusioita, Kirjaurakka, Aamuvirkku yksisarvinen.

Kirja on yhdeksäs syyskuussa lukemani kirja ja samalla siis yhdeksäs euro minulta #lukuhaasteeseen. Valloitan sillä myös Maailmanvalloituksessani Grönlannin.