Naisen tie -haaste vei Siperian vankileiriltä kirjailijaelämään

MarikaOksan viime syksynä avaama Naisen tie -haaste on nyt päättynyt. Luettavana oli naisista kertovia elämäkertoja, muistelmia ja autofiktiivisiä teoksia. Haaste oli minulle mieluisa teemansa puolesta, ja luinkin kahdeksan siihen sopivaa teosta.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja (Absurdia 2016)
Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014)
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018)
Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. Muistelmat (Teos 2015)
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (Conundrum Press 2017)
Nigel Nicolson: Virginia Woolf (Ajatus Kirjat 2007)

Mieluisimmiksi lukukokemuksiksi nousivat hieman yllättäen (oma)elämäkerralliset sarjakuvat, joita luin kolme. Alison Bechdelin synkän humoristinen Hautuukoti ilahdutti, Lorina Mapan Filippiinien historiaa omaelämäkerrallisen kerronnan sivussa avaava Duran Duran, Imelda Marcos, and Me kertoi paljon uutta ja Reetta Laitisen toimittama, Suomen sisällissodan kokeneilta naisilta kerättyyn muistitietoon pohjautuva Sisaret 1918 kosketti suuresti.

Dalia Grinkevičiūtėn Dalian kirja kertoo hirveistä oloista Siperian vankileirillä toisen maailmansodan aikana. Toisaalta sen lukeminen antoi myös lohtua: selviytyminen on aina jotenkin mahdollista. Niin ikään Laura Gustafssonin Pohja paneutuu selviytymiseen, joskin hyvin erilaisissa oloissa – oman pään sisällä.

Kirjailijaelämään tutustuin kolmen teoksen kautta. Leena Kirstinän Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa kertoo monipuolisesti Suomen kirjallisuusmaailman keskeisestä tekijästä ja uudistajasta. Hilary Mantelin omaelämäkerrallinen Vain varjo häälyväinen on haikeankaunis kirja jaksamisesta, menetyksistä ja sairaudesta. Nigel Nicolsonin Virginia Woolf olisi puolestaan melkeinpä saanut jäädä lukematta, sen verran köykäinen ja osoitteleva se on.

Paljon on naisista vielä kertomatta ja lukematta. Tematiikka pysyy minulle edelleen rakkaana, mutta kiitos tässä välissä MarikaOksalle kiinnostavasta ja tärkeästä lukuhaasteesta!

Tyttöjen tarinoita vuodesta 1918

Suomen sisällissota on tällä hetkellä ajankohtainen aihe, onhan sodasta nyt kulunut tasan vuosisata. Kaikki haavat eivät vieläkään ole parantuneet, vaikka sodassa taistelleet ja lähes kaikki sen kokeneet ovat jo kuolleet ja pahimmista jakolinjoista selvitty suuressa mittakaavassa eteenpäin. Edelleen sisällissota kuitenkin näkyy ja vaikuttaa Suomessa: tuntuvatpa jotkut jopa haikailevan jonkin vastaavan konfliktin perään. Sairasta.

Historiantutkimus on viimeistään viime vuosina päässyt yhä laajemmalla otannalla kiinni vuoden 1918 moni-ilmeisiin tulkintoihin. Suomen sisällissodasta on olemassa lähdeaineistoa, joka mahdollistaa tutkimuksen tekemisen yhä uusilla tavoilla ja painotuksilla.

Myös taiteessa sisällissota on teema, josta löytyy ammennettavaa. Itselleni sattui nyt aivan peräkanaa luettavaksi kaksi nimenomaan naisten näkökulmaa hyödyntävää teosta: Laura Lähteenmäen nuorille aikuisille suunnattu Yksi kevät ja Reetta Laitisen toimittama sarjakuvakokoelma Sisaret 1918.

Lähteenmäki on jo aikaa sitten vakuuttanut minut tarinankertojan taidoistaan. Yksi kevät jatkaa samalla, taitavalla linjalla. Se kertoo viiden tytön tarinan keväältä 1918. Tytöt päätyvät erilaisista taustoista mukaan punakaartin toimintaan. Linda on kiihkeä ja vallanhaluinen, hänen siskonsa Katri lähes puhumaton. Aada toivoisi oikeastaan vain omaa perhettä ja kaipaa edellisenä talvena lapsivuoteeseen kuollutta äitiään. Jenny janoaa seikkailuja, ei niinkään vallankumousta. Bea on terävä, pitkälle tähyävä nuori, joka toivoo saavansa aikaan paremman maailman.

Tyttöporukka hoitaa haavoittuneita punaisia vallatussa huvilassa parhaan kykynsä mukaan, mutta raa'at näyt alkavat vähitellen olla liikaa kenkätehtaan kasvateille. Kun tilanne vain pahenee, on haavansidonnasta siirryttävä tositoimiin Tampereelle. Pyssy tuntuu kädessä raskaammalta kuin olisi uskonut – kuka todella on valmis ampumaan?

Sotatapahtumien edetessä väistämättömään suuntaan neuvokkuus ja sitkeys ovat korvaamatonta valuuttaa.

Lähteenmäen romaani on koskettava, samaistuttava ja otteessaan pitävä. Sen jännite kantaa vaivattomasti, miljöö rakentuu pienin elein. Tarinan tytöt ovat keskenään sopivasti erilaisia, kullakin on virheensä ja valuvikansa, ja vaikka sangen lyhyessä mitassa (170 sivua) ei ehdi rakentaa valtaisaa saagaa, Lähteenmäen tarina ei tunnu jäävän vajavaiseksi tai puolitiehen. Muutamaa juonenkäännettä kritisoisin hieman helpoksi ratkaisuksi, mutta ne eivät vie positiivisesta lukukokemuksesta kuin pienen siivun.

Yksi kevät antaa mahdollisuuden nähdä Suomen sisällissodan tapahtumiin arvokkaasta ja merkityksellisestä näkökulmasta. Miten nuoret, köyhät tytöt, ne, joilla ei juuri ollut sananvaltaa oman elämänsä rakenteisiin, tuon raa'an kevään kokivat. Sotakuvauksena romaani ei kuitenkaan ole liian raaka, vaan sitä voi rohkeasti suositella yläkouluikäisille luettavaksi. Ja tietenkin kaikille aikuisille siinä sivussa.

Tiitu Takalo: Ida

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 on yhdentoista suomalaisen sarjakuvataiteilijan kokoelmateos, jonka sarjakuvat perustuvat Kansan Arkistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa oleviin sodan kokeneiden naisten haastatteluihin ja muistitietotallenteisiin. Naisten kokemuksia on sekä punaisten että valkoisten puolelta, mutta painotus on punaisissa naisissa.

Kukin luku on nimetty sen naisen mukaan, jonka muistojen perusteella se on kirjoitettu ja piirretty. Alussa on lyhyt faktaosio, joka kertoo sodasta jotakin olennaista tietoa, esimerkiksi naiskaartien muodostumisesta, aseistuksesta, taisteluista ja vankileireistä.

Emmi Nieminen: Mandi

Oma suosikkini tarinoista on Emmi Niemisen Mandi, joka kertoo Hennalan vankileiriltä selvinneestä Mandista. Häntä syytettiin osallisuudesta ryöstöön ja tuomittiin vankeuteen. Niemisen herkkä piirrosjälki ja harkitut väriyksityiskohdat muuten mustavalkoisessa tarinassa korostavat Mandin karuja kokemuksia ja tuovat tarinaan koskettavan tunnelman.

Warda Ahmed: Ida

Sodan kokivat tietenkin myös lapset, jotka näkivät paljon sellaista, mikä ei keskenkasvuisille silmille kuuluisi. Lapsen muistot sodasta – kuten mistä tahansa aiheesta – ovat erilaisia kuin aikuisen, mutta yhtä kaikki arvokkaita ja tärkeitä. Lapsi muistaa ehkä yksityiskohtia, joihin aikuinen ei kiinnittäisi mitään huomiota ja toisaalta lapsi tekee tulkintansa tilanteista erilaisin perustein kuin aikuinen.

Elina Ovaskainen: Maija

Muistaminen ja reflektointi näkyvät sarjakuvissa toimintana varsinaisten muistojen ohella. Osassa tarinoista menneisyyttä ja sotakokemuksia avataan myöhemmästä näkökulmasta ja muiston kerronnan nykyhetken vaikutus tulkintoihin annetaan näkyä arvokkaasti. Muistitiedon keruussa, käytössä ja tulkinnassa minua kiehtoo muistamisen monivivahteisuus ja -kerroksisuus: miksi muistot kerrotaan tietyllä tavalla, miksi muistetaan jotkut asiat ja toisia ei, miten tehdään ne valinnat, joiden perusteella kerrotaan tai ei kerrota.

Sisaret 1918 on upea sarjakuvateos, joka hyödyntää luovalla tavalla olemassaolevaa arkistotietoa ja historiankirjoitusta. Se tekee kunniaa niille, joiden tarinoita käytetään, mutta antaa myös sarjakuvantekijöille mahdollisuuden kerronnallisiin tulkintoihin ja valintoihin. Se tuo sodan lähelle, konkreettisesti omin käsin ja silmin koettavaksi, mutta tekee sen tyylikkäästi ja kunnioituksella.

Mari Ahokoivu: Helena

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2018
170 s.

Kirjastosta.


Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Ulkoasu: Tiitu Takalo
Sarjakuvien tekijät: Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo
Arktinen Banaani 2018
112 s.

Kirjastosta.

________

Yksi kevät toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä?, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla

Sisaret 1918 toisaalla: Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book

Haasteet: Yksi kevät pääsee osaksi YA-lukuhaastetta (kirjassa on kaunis kansi), Sisaret 1918 puolestaan Sarjakuvahaasteseen, Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen ja Naisen tie -haasteeseen.

Kumpikin kirjoista sopii luonnollisesti 1918-haasteeseen.

Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja

Dalia Grinkevičiūtė karkotettiin perheineen Liettuasta Siperian vankileireille vuonna 1941, kun Dalia oli 14-vuotias. Perhe hajotettiin, ja isä Juozas joutui eri leirille kuin vaimonsa ja lapsensa. Dalia, äiti Prane ja veli Juozas lähetettiin syvälle Siperian tundralle, Jäämeren rannalle Trofimovskin saarelle.

Olot leirillä olivat hirveät. Jo vallitsevat ympäristöolosuhteet tekivät elämästä selviytymiskamppailun, mutta olematon ruokahuolto, hygienia, terveydenhoito ja asuinolosuhteet haastoivat sen joka päivä.

Dalia onnistui pakenemaan leiriltä vuonna 1949. Hän kirjoitti kokemuksistaan muistoja irtopapereille, jotka hautasi kiinnijäämisen pelossa lasipurkissa vanhempiensa talon puutarhaan. Dalia ei onnistunut löytämään purkkiaan enää myöhemmin, joten hän kirjoitti muistelmat uudelleen 1970-luvun alussa. Lasipurkki löytyi vuonna 1991.

Dalia joutui vielä 1950-luvun alussa KGB:n käsiin ja vietti useita vuosia eri vankiloissa, hetken myös vankileirillä Jakutskissa. Hänestä tuli lopulta kaiken kokemansa jälkeen lääkäri. Hän kuoli vuonna 1987.

Dalian kirja on järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Sen kuvaamia olosuhteita ei pysty edes kuvittelemaan, vaikka Dalia niistä paljon kirjoittaakin. Jokin osa mielestä pyrkii kaiketi suojelemaan itseään ja kieltäytyy hahmottelemasta, millaista vankileirin elämä oli.

Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, täit ja luteet vainoavat, punatauti leviää, nälkä hivuttaa voimakkaatkin henkilöt varjoiksi. Kaikki ovat valmiita lähes mihin tahansa saadakseen palan leipää, ja jauhotkin syödään suoraan veteen sekoitettuina. Nukutaan onnettomissa hökkeleissä, jotka ovat Siperian ja Jäämeren tuulien armoilla, eikä lepoa saa. Raskasta fyysistä työtä tehdään tuntikausia, kesäaikaan puolestaan kalastetaan ja perataan kaloja niin paljon kuin vain ehditään.

Lapset ja nuoret tekevät työtä, mutta heille järjestetään myös koulua. Kuri on kova ja opetussuunnitelma suurpiirteinen. Myös alaikäiset joutuvat "kenttäoikeuteen" rikkoessaan sääntöjä tai kun joku vain epäilee heidän tehneen niin. Rangaistukset ovat ankaria.

Dalian kirja ei ole mikään makoisa välipalalukeminen. Se on raaka kuvaus Neuvostoliiton vankileireistä, todistus epäinhimillisyydestä ja vihasta. Kirja on tärkeä historiallinen dokumentti ajasta, jonka ei pidä antaa koskaan tulla takaisin. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, täynnä teräviä huomioita ja kaiken pahan keskellä pilkahtelevasta, sinnikkäästä elämästä.


Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina
Suomentaja: Reeta Tuoresmäki
Absurdia 2016
175 s.
Lietuviai prie Laptevų jūros (1997)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Sheferijm – Ajatuksia kirjoista


Haasteet: Maailmanvalloitus (Liettua), Naisen tie, Helmet-haasteen kohta 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Tundran lumoissa

Sarjakuvamuistelmia kahdelta mantereelta

Sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien kautta on mahdollista käsitellä näennäisen kepeästi aiheita, jotka jossain toisessa kirjallisuusmuodossa saattaisivat musertaa alleen. Alison Bechdelin Hautuukoti ja Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me tekevät juuri niin. Molemmat ovat sarjakuvaromaaneja tekijänsä elämän käännekohdasta: kun isä yllättäen kuolee, joutuu aikuinen tytär väistämättä pohtimaan, millainen suhde isään oli, mistä oma lapsuus ja nuoruus rakentuivat ja miten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Alison Bechdel on palkittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija. Hautuukoti on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, muttei jää taatusti viimeiseksi. Pidin ennen kaikkea tarinan tiukasta sävystä ja Bechdelin tyylikkäästä piirrosjäljestä. Vihertävänharmaa värimaailma tuntuu raikkaalta ja rakentaa tarinalle muistoja vahvistavaa sävyä. Bechel käyttää hienoja perspektiivejä ja kuvakulmia, joita voi jäädä vain ihastelemaan.

Hautuukoti on Bechdelin omaan elämään perustuva muistelmateos. Hän joutuu kohtaamaan isänsä yllättävän kuoleman varoittamatta ja valmistautumatta, vain vähän sen jälkeen kun on kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo. Oma lapsuus ja nuoruus nousevat väistämättä mieleen, kun isän menetystä on käsiteltävä.

Tarinaan tuo särmää se, ettei Bechdelin perhe ole missään määrin tavanomainen. Vanhempien avioliiton taustat alkavat vähitellen aueta ja isän persoonasta aukaistaan yhä uusia kerroksia – eivätkä ne ole pelkästään positiivisia.

Hautuukodin henkilöhahmot ovat hivenen hyytäviä. Heidät on piirrettykin niin, ettei pelkkää pumpulia ole luvassa. Perheen sisäiset suhteet ovat osin jäiset, osin välinpitämättömät. Ja silti yhteys on mahdollista löytää.

Tarinassa on merkittäviä kirjallisuusviitteitä. Bechdeliä ja isää yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, ja mitä pidemmälle isän kuoleman ja kasvuvuosien käsittely etenee, sitä syvempiä kirjallisuusviittauksista tulee. Bechdel tuntee ymmärtävänsä isäänsä, ainakin osittain, mutta petollisesti liian myöhään.

Oman konfliktinsa tarinaan tuo isän kuolemaan liittyvä epävarmuus. Oliko kyse puhtaasta onnettomuudesta vai olisiko se voinut olla itsemurha? Sitä ei saada selville, ehkei aivan halutakaan saada.

Hautuukoti käsittelee perhesuhteiden ja menetyksen lisäksi paljon identiteettiä, sen muodostumista ja merkitystä. Bechdelin perhe pitää pikkukaupungissa hautaustoimistoa, mutta oikeasti perheenisä haluaisi olla jotain muuta. Hän rakastaa antiikkia, entisöintiä ja taidetta, ja perheen kotikin on monella tapaa kuin museo. Synkkä puoli on isän peitelty homoseksuaalisuus ja hänen suhteensa nuoriin miehiin, myös alaikäisiin poikiin, joista hän ei joudu vastuuseen.

Bechdelin perhetausta ei ole onnea täynnä, mutta siitä huolimatta Hautuukoti on muistelmateos, jossa on myös lämpöä – mustan huumorin kuorruttamana, mutta kuitenkin. Bechdel ei jää säälittelemään itseään, vaan hänen asenteensa on pikemminkin raa'an rehellinen. Oma aikuiselämä on väistämättä lapsuuden sävyttämä, mutta sen uhriksi ei pidä heittäytyä.

Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on Hautuukotia positiivisemman lapsuuden kuvaus. Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja Kanadassa vuosikaudet asuneen sarjakuvapiirtäjän on palattava kotiin Filippiineille surutyötä tekemään ja hautaamaan isä. Samalla tuntuvat hautautuvan vuosikaudet turvaa tuoneet muistot ja perhesuhteet.

Mapa kertoo rehdisti omasta menneisyydestään ja esimerkiksi kipuilustaan sukupuoleen liittyvissä oletuksissa ja asenteissa. Hän on aina ollut "poikatyttö", mitä ei Filippiineillä ollut helppoa niellä. Mapa on hyväosaisen, rikkaan perheen tytär, mikä teoksessa myös vahvasti näkyy. Kouluttautuneet ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan perheelleen huomattavia etuja maassa, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat ovat suuria.

Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on muistelmateos erään naisen matkasta omaksi itsekseen, mutta lisäksi se on Filippiinien yhteiskunnan historiaa avaava kirja. Yksinvaltiaaksi julistautunut presidentti Ferdinand Marcos ja hänen vaimonsa Imelda Marcos, 1980-luvun poliittinen kuohunta ja lopulta Marcosien syrjäyttäminen vuoden 1986 vaaleissa käsitellään Mapan ruuduissa tietopohjaisesti mutta niin, että kokemusten vaikutus yksilö- ja perhetasolle välittyy.

Mapa on asunut vuosikaudet Pohjois-Amerikan mantereella, mutta sarjakuvamuistelmat sijoittuvat pääosin ja vahvasti nimenomaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Aasiaan. Mapan perheen korkea asema yhteiskunnassa näkyy monella tapaa: käydään yksityiskouluja, on varaa teknologiaan ja länsimaiseen viihteeseen, köyhät maatyöläiset ovat suvun omistamien tilusten luonnollinen resurssi, elämässä muutenkin on helpotuksia, joihin läheskään kaikki filippiiniläiset eivät voi edes kuvitella pääsevänsä kiinni.

Toisaalta koetaan turtumusta ja voimattomuutta maan korruptoituneen hallinnon takia, joudutaan kohtaamaan kolhuja, riitoja ja erimielisyyksiä. Nuoruus ei ole helppoa aikaa missään päin maailmaa, mutta ainakin Lorina Mapalla on mahdollisuus muuhunkin kuin raatamiseen.

Mapan piirrosjälki on selkeää ja hän hyödyntää sivujen pinta-alaa monipuolisesti erikokoisilla ruuduilla, ihmisjoukkojen kuvauksilla ja yksityiskohdilla. Aikatasot nykyhetkessä ja menneisyydessä limittyvät luontevasti, ja viimeisten sivujen tunnekuohu päättää albumin koskettavasti.

Sarjakuva on luonteva esitystapa perhe-elämän muistoille, lapsuuden ja nuoruuden kuvauksille ja toisaalta myös poliittisen historian käsittelylle. Sekä Bechdel että Mapa vievät lukijan mukanaan omiin muistoihinsa, syvälle perheiden salaisuuksiin ja yksityisiin hetkiin ja asioihin. Kumpikin teos on vahva sarjakuvaromaani, joiden lukeminen on ilo.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni
Suomentaja: Taina Aarne
Like 2009
238 s.
Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Kirjastosta.


Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me. A Graphic Memoir
Conundrum Press 2017
131 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kummallakin teoksella osallistun Naisen tie -haasteeseen ja Sarjakuvahaasteeseen. Bechdelin kirjalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteen kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan sen kategoriaan Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja. Mapan kirjalla nappaan Helmet-haasteen kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin sekä johdattelen Kukko kainalossa -haasteen ja Maailmanvalloituksen Filippiineille.

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa

Kuten on tullut todettua, Kirsi Kunnas on minulle oikeastaan vasta näin aikuisena löydetty aarre. Toki hänen lastenrunonsa ovat kuuluneet lapsuuteeni kuten lähes kaikilla suomalaisilla, mutta tarkemmin olen perehtynyt Kunnakseen vasta myöhemmin. Aina olen häntä kuitenkin ihaillut pitkän uran ja uskomattoman taitavan kynänkäytön vuoksi. Ja myös siksi, että rakastan Eppu Normaalia, enkä voi olla antamatta mielessäni osittaista kunniaa Martti Syrjän sanataidoista hänen nauttimalleen äidinmaidolle.

Kirsi Kunnaksen elämäkerran, professori emerita Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014) ostin itselleni jo yli kolme vuotta sitten kirjamessuilta, jolloin Kunnas esiintyi siellä niin kuin vain 90-vuotias kirjallisuuden grand old lady voi. Aikansa se otti, että kirjan sain aloitettua, mutta nyt, kun Kunnas on juhlinut jo 93-vuotispäiväänsäkin, on elämäntarinakin luettu.

Kunnas syntyi vuonna 1924 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoistyttäreksi. Hänen vanhempansa olivat kuvataiteilijat Wäinö ja Sylvi Kunnas, keskeisiä jäseniä Tulenkantajissa. Wäinö-isä kuoli vain vähän yli kolmekymppisenä Kirsin ollessa vasta nelivuotias. Sylvi avioitui sen jälkeen taidekriitikko Einari Vehmaksen kanssa. Elämäkerta painottaa Kunnaksen kotitaustan merkitystä: vaikka kotona ei oltu leveän leivän äärellä, ja toimeentulo oli paikoin hyvin niukkaa, omaan tekemiseen ja uuden luomiseen kannustettiin ja uskottiin aina.

Kunnas kärsi nuoresta pitäen hengityselinten terveysvaivoista, kuten tuberkuloosista, keuhkopussintulehduksesta ja keuhkokuumeesta, jotka johtivat useampaan toipumisjaksoon eri parantoloissa. Vaikka sairastaminen oli ikävää ja jätti varmasti jälkensä, se myös mahdollisti luovan työskentelyn ja kirjoittamisen. Sairaalajaksojen elämä näkyy Kunnaksen runoissa, joissa on paljon luontoon, kasvuun ja kuolemaankin liittyvää tematiikkaa. Ensimmäisen kokoelmansa Villiomenapuu hän julkaisi vuonna 1947.

Kirsi Kunnaksesta piti ensin tulla kuvataiteilija vanhempiensa tapaan, mutta hän lopetti opinnot Taideakatemiassa terveydentilansa vuoksi. Myöhemmin hän opiskeli humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa, mutta työelämä ja oma kirjoittaminen veivät mukanaan, eikä valmiita papereita koskaan tullut. Kunnas työskenteli kustannusalalla muun muassa markkinointitehtävissä.

Rakkaus kuljetti Stadin friidun Pirkanmaalle, kun puoliso Jaakko Syrjä löytyi Tampereelta ystävien kautta. Syrjät asuivat niin Tampereella kuin myöhemmin Ylöjärvellä Jaakon sukutilalla. Tamperetta Kunnas ei olekaan sen jälkeen hylännyt, vaan asuu siellä edelleen, joskin suuren osan työelämäänsä hän teki liikkuvaa työtä monella eri paikkakunnalla.

Kirsi Kunnaksen ansioluetteloon kuuluu paitsi suomalaisen modernistisen runouden ja lastenlyriikan tukipylvääksi kasvaminen, myös kritiikkien, aapisten, oppimateriaalien ja käännöstöiden valtaisa määrä. Hän on myös tehnyt psalmien suomennoksia raamatun uuteen painokseen, osallistunut kaupunkiympäristön suojeluun, toiminut Suomen PEN:in puheenjohtajana ja opettanut luovaa kirjoittamista. Hänet on palkittu moninkertaisesti ja useaan otteeseen merkittävillä kirjallisuuspalkinnoilla.

Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa on siinä mielessä vaativaa luettavaa, että se on elämäkerrallisuuden ohella kirjallisuusanalyysia. Kirstinä toimi Jyväskylän yliopistossa kirjallisuustieteen professorina ennen eläkkeelle jäämistään, ja se myös näkyy tekstissä. Elämäkerta voisi keskittyä Kunnaksen monivivahteiseen elämänpolkuun, mutta hänen runoutensa analysoiminen tuo siihen vahvemman lisäkerroksen. Uskon tosin, että Kunnaksen aikuisille kirjoitettua lyriikkaa lukematon lukija saattaa turhautua kirjan äärellä, sen verran syvällisesti se Kunnaksen runoja analysoi. Toisaalta analyysia ei ole välttämätöntä lukea kokonaan, vaan elämäkerrasta saanee paljon irti myös keskittymällä nimenomaan biografisiin osioihin.

Jykevä, myönteinen ja laaja elämäkerta yhden Suomen kirjallisuushistorian merkittävimmän tekijän urasta ja elämästä.


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
WSOY 2014
475 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä, Kirjojen kamari, Kirjasähkökäyrä, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjapolkuni, Hemulin kirjahylly


Haasteet: Naisen tie -haaste, Helmet-haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Naiseksi kasvamisesta, naisena elämisestä ja naisesta kertomisesta – Lokakuun kuukauden lyhyet

On taas aika katsastaa kuukauden lyhyet -osasto. Lokakuussa painotus näissä kirjoissa vaikuttaisi olleen naiseutta ja naisia koskevissa tarinoissa. Luin yhden vastenmielisyyttä aiheuttaneen klassikkoteoksen, yhden autofiktiivisen uutuusromaanin sekä yhden huonon elämäkerran.

Frans Emil Sillanpään tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, joskin Hurskas kurjuus on tullut kyllä luettua – muistaakseni aivan liian nuorena (vaiko juuri tarpeeksi, jotta peruuttamaton hullaantuminen historiaan saattoi syntyä, ken tietää). Vironneessa klassikkoinnossani tartuin ohueen Hiltuun ja Ragnariin, joka on Hurskaan kurjuuden sisarteos.

Nuori, hyvin nuori Hiltu lähtee piiaksi rehtorinlesken perheeseen, johon kuuluu mahtavan rehtorskan lisäksi tämän aikuistumassa oleva poika Ragnar. Hiltun asema perheen hierarkiassa on jossain lattialistan ja hiirenkolon lähiseudulla, mutta niin vain rehtorska uskaltaa jättää silmäterän poikansa muutamaksi päiväksi suureen huvilaan kahden kesken piikatytön kanssa.

Himoahan siitä seuraa, ja himo saa rangaistuksensa, tietenkin, ja mitä traagisimmalla tavalla. Tämän kirjailija paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, joten en ota vastuuta juonen spoilaamisesta.

Jotenkin tämä tekstilaji oli minulle hankalaa luettavaa. Laahaavaa, selittävää, osoittelevaa. Sillanpään pienoisromaanissa otetaan kantaa niin palvelus- ja herrasväen eroihin kuin moraaliin ja ihmismielen kokemaan himoon. Mille kaikelle saa antaa periksi, mitä vastaan taas tulee kamppailla?

Ragnar on päällekäyvä ahdistelija, Hiltu puolestaan kokemattomuuttaan värisevä tyttöparka. Minkäänlaisia mahdollisuuksia hän ei tässä pelissä saa, ja surkeastihan siinä sitten käy lopulta, kun liian suuria askelia otettuaan ei ymmärrä seurauksia, eikä oikeastaan niitä edeltäviäkään tapahtumia. Olisi jonkun pitänyt Hiltullekin kertoa elämän tosiasioita ja ihmiskehon toimintaa, niin ei turhaan olisi päädytty tragediaan.

Jotenkin jäi lukemisesta vastenmielinen olo Ragnarin käytöksen ja sen seurausten vuoksi.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Otava 1981 (1. painos 1923)
99 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjasähkökäyrä

Laura Gustafssonin tuotannosta olen lukenut Huorasadun ja Korpisoturin, jotka molemmat ovat jymähtäneet hyvien lukukokemusten joukkoon. Anomaliaa olen toistaiseksi jostain syystä karsastanut, vaikka se hyllyssäni onkin. Minua on peloteltu, että siitä näkee painajaisia.

Nyt tartuin kuitenkin Gustafssonin tuoreeseen, autofiktiiviseen romaaniin Pohja. Se on monella tapaa tuttua Gustafssonia: villi, absurdi, arvaamaton, anteeksipyytelemätön. Silti siinä on uutta, ote on railakas ja raikas, eikä tunnu vain tutun toistelulta.

Keskiössä on Gustafssonin autofiktiivinen proosa, jossa tehdään rajuin vedoin ruumiin- ja mielenavaus naiselle, naiseudelle ja naisen elämälle. Etenkin ruumiillisuuden eri ilmenemismuodot, oman vartalon hallinta, seksuaalisuus ja äitiys nousevat keskeiseen asemaan.

Pohja ei ole miellyttävää luettavaa, mutta hieno pienoisromaani se on. Lukija joutuu nikottelemaan paikoin karskin ja fyysisenä tuntuvan kuvailun ja kerronnan äärellä. Hyvinvointia etsitään, pahoinvointia saadaan. Miten hallita omat rajansa, mistä edes löytää ne? Miten määritellä oma koskemattomuutensa, miten taas vapauttaa mieli ja ruumis? Pohjassa on paljon sellaista pureskeltavaa, jota ei yhdellä lukukerralla saa nieltyä. Monipuolinen, vaivaamaan jäävä lukukokemus.


Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
141 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Naisen tie

Kuinka sitten kirjoittaa oikeasta, eläneestä naisesta, kertoa suurnaisen elämästä? Sitä on varmasti pohtinut brittiläinen Nigel Nicolson koostaessaan tiivistä elämäkertaa Virginia Woolfista. Nicolsonin äiti Vita Sackville-West oli Woolfin pitkäaikainen rakastajatar, joten hänellä on hyvin monitahoinen suhde kirjailijaan – oli jo tämän eläessä.

Virginia Woolf kiinnostaa minua henkilönä hyvin suuresti, vaikken edes ole lukenut hänen tuotannostaan kuin kaksi romaania, Mrs. Dallowayn ja Majakan. Niinpä oli helppoa valita hänestä kertova kirja mukaan Naisen tie -lukuhaasteeseen.

Woolf on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita, joka uudisti romaanitaidetta ja toi siihen modernismia, jollaista ei oltu aiemmin nähty. Hän oli varakkaan perheen tytär, joka kärsi koko ikänsä mielenterveyden vaikeuksista, eikä saanut pettymyksekseen opiskella yliopistossa veljiensä tapaan. Avioliitto Leonard Woolfin kanssa oli monin tavoin mielenkiintoinen sopimus: kummallakin oli avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta silti he olivat toisilleen lojaaleja ja tärkeitä yhteistyökumppaneita ja tukijoita. Woolfit perustivat oman kustantamon ja kuuluivat olennaisina jäseninä Lontoon kulttuuripiirien Bloomsbury-ryhmään. Virginia Woolf hukuttautui jokeen vuonna 1941.

Valitettavasti Nicolsonin kirja oli suuri pettymys. Vaikka se on kapoinen ja tiivis, se ei tarjoa lukijalle erityisen hyvää mieltä. Pakkohan kirjan ei ole niin tehdä ollakseen hyvä kirja, mutta oma mieleni pahoittui vakavasti tavasta, jolla Nicolson kritisoi ja arvostelee Woolfia. En voinut myöskään olla huomaamatta hänen asennettaan Woolfille tärkeää naisten asemaa ja siitä puhumista kohtaan. Eniten niskavillojani vihloi kuitenkin Nicolsonin tapa vähätellä ja jopa puolustella Woolfin lapsuudenperheessä tapahtuneita karuja asioita kuten selvästi vanhemman velipuolen Virginiaan kohdistamaa seksuaalista häirintää ja ahdistelua.

Asenteellinen, heikko esitys Nicolsonilta. Virginia Woolf ansaitsisi paljon parempaa.


Nigel Nicolson: Virginia Woolf
Suom. Ruth Jakobson
Ajatus Kirjat 2007
194 s.
Virginia Woolf (2000)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie