Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.

Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla, Lukutuulia, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut, Kirjavinkit, Kirja hyllyssä, 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

Ernest Gray on entinen kirjallinen suuruus. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa herätti aikoinaan kiinnostusta ja teki hänestä oikean kirjailijan, vei pois mustien ja valkoisten välisen skisman leimaamasta lapsuudesta ja nuoruudesta Alabaman maaseudulla, kuljetti New Yorkiin ja elämään, jossa saa sentään henkeä. Harmillisesti Ernestin kirjailijuus joutui sittemmin kriisiin, eikä hän tunnu saavan kirjoitettua mitään kunnollista. Hän ei millään löydä tarinaansa.

Pettymyksentäyteinen arki kyllästyneiden teinien äidinkielenopettajana katkeaa, kun Ernest saa puhelun isoveljeltään, johon ei ole vuosiin ollut juuri yhteyksissä. Isä on kuollut ja Ernestiä kaivataan takaisin kotiin Newpineen hautajaisia ja perinnönjakoa varten.

Paluu kotiseudulle ottaa koville, sillä Ernest ei koskaan kokenut kuuluvansa Newpineen eikä oikeastaan omaan perheeseensäkään. Isä oli ainoa, jonka kanssa hän koki edes jonkinlaista yhteyttä, mutta nyt isä on poissa. Kotiseudulla muistot menneestä heräävät ja Ernest tajuaa 1930-luvun puolivälin karujen tapahtumien vaivaavan häntä edelleen pahasti. Tiliä on tehtävä menneen ja nykyisen kanssa.

Eeva Klingbergin muhkea romaani Syvän maan juuret on vetävästi kirjoitettu tarina 1930- ja 1970-lukujen Yhdysvalloista, eritoten Syvästä etelästä. Se käsittelee rasismia, syrjintää, epätasa-arvoa, rakenteellista sortoa, identiteettiä, perhesuhteita ja yksilöiden kohtaamia tragedioita. Juoni on haarautuva ja seittimäinen: romaanin sivuilla käsitellään niin Ernestin omia nuoruuden tapahtumia ja salaisuuksia kuin koko Newpinen julkisivun takana edelleen romaanin nykyhetkessä vaikuttavia tekoja, virheitä - ja rikoksia.

Kokonaisuus on laaja, mutta ei aiheuta ähkyä. Klingberg kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä, joka pitää otteessaan hieman hatarapäisemmänkin lukijan. Toisaalta Syvän maan juuret on painavista teemoistaan huolimatta kerronnaltaan sangen kevyt. Se tarjoaa lukijalleen mehevän tarinan, mutta ei kosketa syvemmältä tai jätä vahvaa jälkeä. Ajankuvan ja tematiikan eteen on nähty vaivaa, eivätkä kaikki ratkaisut ole aivan ilmeisimpiä, mutta romaani ei pääse teemoissaan niiden pinnan alle. Se tyytyy kertomaan niistä muttei pohtimaan merkityksiä, kuvaamaan muttei haastamaan.

Syvän maan juuret tarjoaa lukijalleen matkan rosoiseen menneisyyteen, tuulessa huojuvien peltojen keskelle, pikkukaupungin puhumattomuuteen. Maailmaan, jossa kaiken näkevien puiden paksut oksat kantavat raskaita taakkoja, joita ihmiset eivät itse uskalla tai pysty kohtaamaan.


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus 2020
472 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjarouvan elämää, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Alkuvuosi 2020 on ollut minulle vahvojen kirjojen aikaa. Näin äitiysvapaalla ennen vauvan syntymää on ollut aikaa lukea, ja lukeminen on myös maittanut paremmin kuin pitkiin aikoihin. Niinpä lopultakin jo lähes kaksi vuotta sitten julkaistu kirja, josta kustantaja lähetti aikoinaan minulle ennakkokappaleen, päätyi lukulistalle. Melkoinen kirja se olikin.

Johannes Anyuru on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Ugandassa. Hänen romaaninsa He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2017. En voi kuin nyökkäillä: kirja on kerta kaikkiaan upea.

Ja kauhea.

Romaani alkaa jihadistisesta terrori-iskusta, jonka toteuttaa kolme nuorta ruotsalaista muslimia. He hyökkäävät sarjakuvakauppaan, jossa islamia kritisoivia teoksia julkaissut taiteilija on haastateltavana. Panttivankeja otetaan, aseet puhuvat. Kesken kaiken yksi terroristeista, nuori nainen joka kuvaa kaiken kännykällään, havahtuu. Kaikki tuntuu menevän väärin, jotain on pielessä.

Kaksi vuotta iskun jälkeen nainen on vahvassa psykiatrisessa hoidossa. Mieskirjailija menee tapaamaan häntä ja saa itselleen naisen kirjoittaman tarinan. Mistä kaikesta on kyse, mistä oli kyse, mitä kaikki tarkoittaa. Tarina alkaa aueta.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on vahvaa kerrontaa, kurkkua kuristava tarina jostain, joka voisi olla totta. Se kuvaa yhteiskuntaa, joka vähitellen ajautuu räikeän rasismin, ihmisten erottelun ja syrjinnän mahdollistavaan järjestykseen, jota kukaan ei enää kyseenalaista ainakaan ääneen. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa: kirjailijan nykyhetkessä ja terroristin kuvaamassa tulevaisuudessa, jossa yksipuolisen kansalaissopimuksen allekirjoittamisesta kieltäytyneet tai muuten valtion vihollisiksi katsotut Ruotsin muslimit on suljettu epäinhimillisiin keskitysleireihin alistamisen ja nöyryyttämisen kohteiksi. Se pohtii aikaa, liikettä, kehityskulkuja ja muutoksia. Mikä johtaa mihin, mistä syystä jotakin tapahtuu, miksi jokin jää tapahtumatta. Voimmeko varautua? Voimmeko muuttaa tapahtumien suuntaa? Haluammeko edes, vaikka tietäisimmekin tulevasta?

Kirjan äärellä pidättää hengitystään. Se tuntuu monilta elementeiltään pelottavan tutulta, todelliselta. Sen kuvaamat ratkaisut, sävyt ja kehityskulut eivät tunnu mahdottomilta, se ei valitettavasti ole spefisävyistään huolimatta mitään fantasiaa - kaikkea muuta. Tätä on jo, tätä kaikkea on jo koettu ja eletty.

Vaikka He hukkuvat äitiensä kyyneliin on synkkäsävyinen ja armoton romaani, se koukuttaa ja tarjoaa lukijalleen suurta lukemisen nautintoa. Tarina on rakennettu taitavasti, aikatasot kulkevat lomittain, kertojaratkaisut toimivat. Outi Mennan suomennos on timanttinen, Anyurun kieli ja kerronta elävät sen myötä suomen kielellä sydänjuuria myöten.

Kirjan suomennoksen julkaisusta on tosiaan jo melkein kaksi vuotta. Muistan kiinnittäneeni huomion sen saamiin hyviin arvioihin jo silloin, mutta lukeminen silti jäi. Olen onnekas, että kirjavuosi 2020 on omalta osaltani alkanut näin hienosti.

Tätä romaania ei kannata jättää kokematta.


Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Suomentaja: Outi Menna
Kustantamo S&S 2018
303 s.
De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kosminen K, Lukuisa, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja     

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.

André Brink: Katson pimeään

André Brink on ollut minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Kun Kuukauden kieli -haasteen heinäkuun kieli afrikaans alkoi kolkutella olkapäätä, oli valinta helppo.

Lukukokemuksesta sen sijaan ei tullut erityisen helppoa, päin vastoin huomasin olevani jossain kaukana niin sanotulta mukavuusalueeltani. Brinkin Katson pimeään on haastava, viiltävä romaani, joka kiellettiin Etelä-Afrikassa saman tien ilmestyessään vuonna 1973. Se kertoo kumartelematta ja kaunistelematta Etelä-Afrikan vuosisataisesta rakenteellisesta rasismista ja väkivallasta, yhteiskunnan kieroutuneisuudesta ja kahtiajaosta.

Joseph Malan on tummaihoinen näyttelijä, vuosisatoja päähänpotkitun suvun viimeinen vesa. Hän on menestynyt Isossa-Britanniassa saatuaan sinne stipendin, mutta koti-ikävä ja halu tehdä oikein on vetänyt hänet takaisin Etelä-Afrikkaan. Nyt Joseph on todellisen tulikokeen äärellä: hän on vankilassa odottamassa kuolemaantuomionsa täytäntöönpanoa. Oikeudenkäynnissä hänet on tuomittu syylliseksi naisystävänsä murhaan, ja koska Jessica oli valkoinen, rikos saa oikeudessa vielä vakavamman käsittelyn.

Josephilla on aikaa kirjata ylös omaa ja sukunsa tarinaa, asioita jotka johtivat yhteen ja toiseen tapahtumaan, tekoon ja muutokseen. Samaa vauhtia kuin kirjoittaa muistelmiaan, hän myös tuhoaa sivut. Jälkiä hän ei halua jättää. Ei nyt, ei enää. Haluamansa jäljet hän jätti jo taakseen, sen mitä kykeni teatterintekijänä tekemään ja maalleen antamaan. Ja sen, mitä koki Jessican kanssa.

Katson pimeään on raskasta ja raastavaa luettavaa. Raskaus ei synny kielestä tai kerronnastakaan, ne ovat molemmat taitavan tarinankertojan ja hyvän suomentajan ansiosta hienoja, omalla tavallaan lukijaystävällisiäkin. Se syntyy aiheesta ja aikatasoista, menneisyyden ja nykyisyyden painolastista, ihmisen tekojen rumuudesta. Apartheidin mielettömyys, rasismin ja alistamisen ikiaikaisuus, rakenteiden mielivaltaisuus ja ihmisen toiminnan moraalittomuus painavat ja tukehduttavat lukijaa. Kirjaa ei pysty lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä pahat aavistukset ja suorana iskevä väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus käyvät päälle.

Vaikka lukeminen ei ollut aina miellyttävää, se kannatti, ehdottomasti. Vaikutuin syvästi André Brinkistä, kiinnostuin välittömästi laajemmin hänen muusta tuotannostaan ja jäin miettimään aiheita, joiden pohdiskelu ei ole mukavaa tai helppoa. Juuri näin hyvä ja painava kirjallisuus toimii: se laajenee omia sivujaan kauemmas, jättää jäljen ja muistuttaa asioista, jotka maailmassa vaativat korjaamista. Sillä vaikka Katson pimeään on kirjoitettu ja julkaistu lähes 50 vuotta sitten, ja vaikka apartheid on purettu, ja vaikka luulisi ihmisen oppineen, ei maailma todellakaan ole vielä valmis – kaikkea muuta.


André Brink: Katson pimeään
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Kaari Ewart
WSOY 1976
364 s.
Kennis van die aand (1973)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (afrikaans), Helmet-haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 13. Ennen syntymääsi julkaistu teos

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Angie Thomasin Viha jonka kylvät on nuorten aikuisten romaani, josta jo moni on sanonut, että se on tärkeä keskustelunavaaja ja raikas, uusi ääni, joka ei kumartele kuvia.

Niinhän se on.

Viha jonka kylvät kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka käy lähes ainoana mustaihoisena Sitä Kaupungin Parempaa Koulua, vaikka asuukin perheineen getossa, Garden Heightsissa. Starrin perheen elämä kietoutuu monenlaisten oksien ympärille. Yhtäältä on äidin työ sairaanhoitajana ja poliisieno, toisaalta vankilatuomionsa istunut ja sittemmin elintarvikekauppaa pyörittämään alkanut isä, jolla on Starrin kanssa lähes samanikäinen avioliiton ulkopuolinen poika toisen naisen kanssa – joka sattuu vielä olemaan kimpassa kaupunginosan kovaotteisimman rikollisjengin pomon kanssa.

Starr tasapainoilee eri rooliensa välissä, kertoo ja piilottaa aina tarpeen mukaan. Koulukavereilleen hän on "se kiintiömusta", kotiseudulla puolestaan "se paremman koulun penska". Valkoihoinen poikaystävä Chris on ihana, mutta silti toisesta maailmasta rikkaine vanhempineen.

Kevätloman päätösbileiden iltana Starrin elämä keikahtaa peruuttamattomasti kumoon, kun hän lähtee väkivaltaisiksi äityneistä kotibileistä parhaan lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa rauhallisemmille vesille. Poliisi pysäyttää heidän autonsa mitättömän pikkuseikan vuoksi, mutta tilanne eskaloituu ja päättyy siihen, että poliisi ampuu Khalilin Starrin silmien edessä.

Khalilin kuolemasta alkaa tapahtumien vyöry, jota kukaan ei voi eikä ehkä haluakaan estää. Starr joutuu pyöritykseen, josta ei pääse pois, ja joutuu myös kohtaamaan omat ajatuksensa, käsityksensä, mielipiteensä ja myös muistonsa. Hänen on päätettävä, uskaltaako nousta sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja uskaltaako lähteä todistajaksi oikeuteen, jota Khalilin ampunutta poliisia vastaan käydään.

Viha jonka kylvät kuvaa maailmaa, joka on minulle vieras. En ole koskaan joutunut miettimään, mitä mieltä suomalainen poliisi minusta on enkä pelkäämään, että minuun kohdistetaan väkivaltaa ihonvärini vuoksi. En millään muotoa voi väittää ymmärtäväni, miltä sellainen pelko tuntuu – mutta ymmärrän pelon olemassaolon hyvin.

Thomas on kirjoittanut Starrin erinomaiseksi minäkertojaksi. Starr on aito, kursailematon, kuusitoistavuotiaan epävarma ja kuitenkin joissain asioissa kova kuin kivi. Starr joutuu kokemaan järkyttäviä hetkiä, menetyksiä ja itseensä kohdistuvia ylettömiä vaatimuksia ja odotuksia, mutta säilyttää silti huumorintajunsa ja tiukan asenteensa. Hänen perheensä on kolhuistaan huolimatta tiivis ja toisistaan välittävä, vanhemmat paiskivat hommia ja näkevät paljon vaivaa saadakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden. Toisaalta Garden Heights on Starrin perheen koti, kaikkine grafitteineen, huumekauppiaineen, kolhuisine asfaltteineen, aseellisine selkkauksineen ja alhaisine tulotasoineen.

Viha jonka kylvät on tärkeä ja ajankohtainen nuorten aikuisten kirja, joka tarjoaa aidon näkökulman maailmaan, jota harva täällä Suomessakaan ymmärtää. Sen tarina on lukemisen ja kokemisen arvoinen ja ennen kaikkea se kertoo aiheista, joista vaikeneminen ei yksinkertaisesti enää käy.


Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Suomennos: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2017
397 s.
The Hate U Give (2017)

Ennakkokappale Hel YA! -festareilta.

________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Amman kirjablogi, Kirja vieköön!, Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Donna mobilen kirjat, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Kirjapolkuni, Carry on reading, Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 34. Kirja, jossa käydään oikeutta, Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja).

Paul Polansky: Mustalaistaksi

Runoja tässä blogissa? Mitä ihmettä? Jokin virhe on varmaan päässyt tapahtumaan!

Niin, en ehkä ole kuuluisa muistakaan syistä, mutta vielä vähemmän siksi, että lukisin runoja tai kirjoittaisin niistä. Viimeksi tässä blogissa on taidettu nähdä jotain runoihin viittaavaa ehkä viitisen vuotta sitten, kun runnoin kasaan kirjallisuustieteen perusopintojani ja pakkopullana nieleskelin muutaman runokokoelman.

Nyt tartuin lyriikkaan aivan vapaaehtoisesti!

Paul Polanskyn Mustalaistaksi on suorasukainen runokokoelma Kosovon sodan jälkimainingeista. Polansky on yhdysvaltalainen runoilija ja kansalaisaktivisti, joka on asunut pitkään Balkanilla ja tehnyt ensin työtä YK:lle ja sittemmin omin päin vähemmistöjen hyväksi. Erityisen paljon hän on työskennellyt Kosovon romanien kanssa, ja siitä vahvasta kokemuksesta Mustalaistaksikin kertoo.

Polanskyn runot ovat suorasanaisia, reportaasimaisia. Ne ovat tuokiokuvia, viipaleita piilotetusta elämästä. Polansky kuskaa romaneja kolisevalla Chevy Astrollaan pitkin maita ja mantuja: heillä ei ole omia kulkuneuvoja, eikä sodan runteleman maan julkinen liikenne toimi ihan niin kuin HSL:n palveluihin tottunut voisi ajatella. Lisäksi saa jatkuvasti pelätä pahoinpitelyjä, raiskauksia ja muuta väkivallan uhkaa, sillä sodan haavat ovat tuoreet.

Runoissa kuvataan, kuinka Polansky tutustuu romaneihin kauppa-, sairaala- ja morsiamenhakureissuilla. Syyt kyydin tarpeeseen vaihtelevat, mutta aina ne ovat painavia. Joskus kyydissä on vain yksi yksinäinen, toisinaan auton pelti venyy liitoksissaan, kun kokonainen hääseurue koettaa ahtautua sisään.

Polanskyn katse on humaani ja terävä, mutta hän on samalla kriittinen.

Aina on ratkaisu


se oli surullinen reissu
kun ajoin taas
tuoreen äidin hänen isänsä kotiin

vuoden kuluttuakaan hänen miehensä
ei ollut maksanut täysiä myötäjäisiä
ja isä vaati
tyttärensä takaisin

ja koska romaniperhe vaatii
kaikkien lasten pysyvän
aviomiehen perheessä
tytär jätti kolmikuukautisen vauvansa

seuraavana päivänä hänen yksitoistavuotias kälynsä
jätti koulunsa kesken
ruvetakseen äidiksi

Romanit haluavat ajatella
että heillä on aina
ratkaisu kaikkeen.

Ei siis ole kyse siitä, että naiivi jenkki ahmisi ihaillen vieraan, eksoottisen kulttuurin piirteitä, vaan Polansky ei säästele sanojaan arvostellessaan esimerkiksi Kosovon romanien alistavia avioliittoperinteitä. Ties monetko veriset lakanat runokokoelmassa kohdataan hääyön jälkeen, eikä ylläolevan runon nuori äiti ole ainoa, joka haetaan – tai palautetaan – avioliitosta takaisin isänsä taloon. Kritiikiltä eivät säästy myöskään YK, Nato tai erinäiset hyväntekeväisyysjärjestöt. Polansky on nähnyt liikaa voidakseen luottaa niihin.

Mustalaistaksin lukeminen on avartavaa ja surettavaa. Kosovon romanien asema on kehno, mutta sitkeästi he pyristelevät painavana niskassa ja talojen katoilla roikkuvan alistamisen ja hallinnan kulttuurin alla. Köyhyys, huono terveydentila ja omanlaisensa näköalattomuus eivät voi olla vaikuttamatta romaniyhteisöjen elinvoimaan, mutta niin vain vuoden kierto toistaa itseään ja arki rullaa eteenpäin.

Suosittelen mahdollisen runoallergian hoitoon ja kurkistukseksi tuntemattomaan todellisuuteen.


Paul Polansky: Mustalaistaksi
Suomentaja: Ville Hytönen
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2011
128 s.
Gypsy Taxi (2007)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jani Saxell / Kiiltomato, Riikka Simpura / Lukufiilis, Virpi Alanen / Tuli & Savu

Helmet-lukuhaasteen kohta 48. Kirjassa on alle 150 sivua.

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia voittaja on kiehtovaa ja karmivaa luettavaa. Tapio Tamminen käy teoksessaan Kansankodin pimeämpi puoli läpi länsinaapurimme synkkää historiaa eugeniikan ja kansallissosialismin osalta poimien keitokseensa mukaan myös yleiseurooppalaisempia tiedonmurenia.

Ruotsista on tavattu puhua toiseen maailmansotaan liittyen puolueettomana valtiona, mutta Tammisen teos nostattaa hiuskarvoja pystyyn osoittamalla Ruotsissa vallineiden kansallissosialististen virtausten vahvuuden. Ruotsi oli monen muun maan ohella lähestulkoon ihastunut rotuhygienian ajatukseen kallonmittauksineen kaikkineen. Yhtä lailla oman kansakunnan ansiokasta menneisyyttä oli kaivettu esiin jo aiemminkin: kansallisromanttinen kertomus suurvallan jämäköistä juurista toimi innoittajana ja vahvistajana niin politiikassa kuin kulttuurissakin.


Eugeniikasta ja rotuhygieniasta tuli keskeinen elementti kansankodin puhtauden vaalimisessa: vaikeasti vammaisten, perinnöllisesti mielisairaiden, sosiaalisesti sopeutumattomien tai ruotsalaisuudelle vieraan ihmisryhmän ("tattarit") lisääntymistä oli rajoitettava valtiovallan isällisellä mutta ankaralla kädellä. Kansakunnan tai kansankokonaisuuden etu vaati sen lahojen oksien poistamista.


Ruotsissa pakkosteriloitiin 1970-luvulle asti suuri määrä etenkin naisia (noin 90% kaikista steriloiduista), joiden katsottiin olevan syystä tai toisesta epäsopivia tuottamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaan. Samanlaista toimintaa on ollut Suomessakin, ja nouseehan se aika ajoin edelleen poliittiseksi kysymykseksi "heikommasta aineksesta" tai "vääristä lisääntyjistä", kun yhä uudet "suuret ajattelijat" pääsevät ääneen. Historiasta ei opita yhtään mitään.

Tapio Tammisen teos on kattava ja laaja, jopa niinkin, ettei se mielestäni aivan pysy otsikkonsa mukaisessa aihepiirissä, vaan laajenee yleiseurooppalaisiin linjoihin ja kauemmaskin. Siihen nähden, että kirja on mitaltaan kohtuullinen, se pysyy rönsyilystään huolimatta kasassa ja koukuttaa lukijan mukaansa. Kirjaa sekä haluaa että ei halua lukea eteenpäin: niin vastaansanomattomasti se kertoo asiastaan.

Kirja on jollain tapaa niin runsas, että sen eri juonteita tekee mieli lähteä seuraamaan aina uusille poluille. Keskeiseksi henkilöksi nousee esimerkiksi hindulaisuuden ja kansallissosialismin yhteensovittamiselle elämänsä uhrannut Savitri Devi, "Hitlerin papitar", joka on jonkinlainen uusnatsismin ja natsimystiikan kulttihahmo. Samoin holokaustin kieltäjät ja erinäiset muut suuna päänä absurdeja asioitaan ajaneet henkilöt jäävät mietityttämään.

Kansankodin pimeämpi puoli on tietokirja historiasta, mutta se linkittyy vahvasti myös nykyhetkeen. Nationalismi on nousussa lähes kaikkialla, eikä heikentymistä näy:

Uusnationalistit haluaisivat palata takaisin, palata puhtautta vaalivaan kansankotiin, idylliseen kansalliseen menneisyyteen tai viattomuuden aikaan ennen siirtolaisuutta. Militantit islamilaisen kulttuurin puhtauden vaalijat ja "valkoiset nationalistit" seisovat samassa veneessä. Molemmat liikkeet ovat perusluonteeltaan revivalistisia, "takaisin paluun" liikkeitä. Tällaisia liikkeitä on esiintynyt kaikkialla maailmassa syvien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kriisien aikana, jolloin rakennusaineita kriisin voittamiseksi on haettu kaukaa myyttisestä menneisyydestä: palaamalla takaisin kulttuurin perusarvoihin tai pikemminkin kuviteltuihin perusarvoihin.


Kansankodin pimeämpi puoli on laveasta rajauksestaan ja inhottavasta aiheestaan huolimatta hyvää luettavaa. Sen olisi syytä maittaa myös niille, jotka nostavat Tammisen kuvaamia viime vuosisadan ja vanhempiakin aatteita esiin muka uusina ja tuoreina ratkaisuina yhteiskunnallisiin ongelmiin. Veneen voi vielä kääntää, katastrofiin voi vielä olla ajautumatta.


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
261 s., e-kirja

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirsin Book Club, Aleksi Huhta / Agricola

Helmet-lukuhaasteen kohta 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.

Kaksi kirjaa lapsuudesta

Satuin lukemaan peräkkäin kaksi teemoiltaan samantyyppistä Keltaisen Kirjaston nobelisti-kirjaa. Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon ilmestyi muutama viikko sitten, Herta Müllerin Matala maa on alunperin kolmenkymmenen vuoden takaa. Vaikka kirjoilla on suuri ikäero, niiden tematiikka yhtyy monella tapaa.

Luoja lasta auttakoon kertoo äidin ja lapsen pieleen menevästä suhteesta, rasismin jäytämästä lapsuudesta ja kiintymyksenjanossa tehdyistä typeryyksistä. Bride on tumma, yönmusta, eikä äiti Sweetness pääse siitä koskaan yli: ihonvärillä on painoarvo, jota on lähes mahdotonta sanallistaa. Bride menestyy, muttei koskaan tunnu saavuttavan suurinta tavoitettaan: äitinsä rakkautta.

Matala maa on kertomuskokoelma romaniansaksalaisen kylän elämästä ja siitä, mitä on kasvaa tytöstä naiseksi väkivallan, köyhyyden ja jatkuvan tasapainotaiteilun keskellä. Kertomukset nivoutuvat toisiinsa ja tuovat uusia näkökulmia kerrottuun.

Kummassakaan romaanissa elämä ei ole helppoa, se on kaikkea muuta. Aina on vastassa seiniä, joihin hakata päätään. Aina on joku sanomassa vastaan, osoittamassa virheitä. On se sitten joku läheinen, ympärillä elävä yhteisö tai joku aivan vieras, yhteiskunta tai suuri tuntematon. Ja menetys, se seuraa mukana, kurkkii olan ja kulman takaa, on valmiina viemään rakkaita ja runnomaan kauneutta.

Morrisonin romaaniksi Luoja lasta auttakoon on jossain määrin kevyt. Ei aiheensa puolesta, ehei, vaan siksi, että se päästää helposti luokseen ja lukeminen on helppoa. Näin ei todellakaan aina ole, mitä Morrisoniin tulee. Olin yllättynyt ja ehkä osin hieman pettynytkin: haaste puuttui, draaman kaari tuntui kovin yksinkertaiselta. Paljon Morrison jälleen käsittelee tiiviissä muodossa, siitä kiitos. Toisaalta tarina olisi voinut hyötyä suuremmastakin lihasta luidensa ympärillä. Nyt se livahti ohitseni huomaamatta, oli ohi ennen kuin alkoikaan. Hämmennyin. Vika saattaa tosin olla lukijassakin: oliko keskittyminen parasta mahdollista? Tuskin.

Matala maa on ensimmäinen Müllerilta lukemani kirja ja asiaankuuluvasti pitäisi varmaan sanoa, että tuskin viimeinen, mutta en ole ollenkaan varma. Müller on v-a-a-t-i-v-a, juuri kun on päässyt tekstin rytmiin mukaan, siitä putoaa jälleen. Uni, valve, luulo, usko sekoittuvat, ihmiset ovat epämiellyttäviä, miljöö jotenkin rapainen ja ryppyinen. Kiehtoo ja samalla puskee kauemmas, en osaa päättää.

Luin siis kaksi monella tapaa yhtyvää kirjaa – naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja, vähemmistön elämän kuvausta, haastavaa tyyliä lyhyessä mitassa – jotka olivat samalla hyvin kaukana toisistaan niin toteutukseltaan kuin ajalliselta olemukseltaan. Eroista huolimatta tuntuu, että nämä kirjat nimenomaan halusivat tulla peräkkäin luetuiksi, vertaillen maistelluiksi, lukijaa härnäämään.

Paljon jää pinnan alle, aina.


"Kukat ovat maljakoissa niin suurina kimppuina että ne ovat yhtä ryteikköä, kaunista ja riepoteltua, kuin siinä olisi elämä.
Ja mikä vaiva tästä elämästä on."
(Matala maa, s. 135)


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2016
180 s.
God Help the Child (2015)

Omasta hyllystä.


Herta Müller: Matala maa
Suomentaja: Raija Jänicke
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2009 (1. painos 1989)
137 s.
Niederungen (1982)

Kirjastosta.

_______

Morrisonista toisaalla: Oksan hyllyltä, Ullan Luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?
Müllerista toisaalla: Tahaton lueskelija, Leena Lumi

Morrisonin kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Müller taas saa täyttää kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Lisäksi hän johdattaa Maailmanvalloitukseni Romaniaan.

Johanna Holmström: Itämaa

Leila ja Samira ovat nuoria suomalaisia muslimityttöjä. Heidän äitinsä on muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen, isä bussikuskina työskentelevä maahanmuuttaja. Äiti on kiihkossaan ehdoton, isä maallistuneempi. Tytöt koettavat selvitä parhaan kykynsä mukaan, vaikka eivät ajoittain tunne kuuluvansa yhtään minnekään.

Leila on yläkoulussa ja häntä kiusataan. Tyttö on kuitenkin kovapintainen ja oppii selviytymään päivästä toiseen. Rankempaa tuntuu olevan kotona, kun äiti löytää yhä uusia asioita, jotka ovat haram. Huivia tuputetaan, ja vaikka isä ei ota uskontoa niin vakavasti, perheen maine on kuitenkin ehdottoman tärkeä. Samira on jo lentänyt omille siivilleen, mutta hänelle on käynyt huonosti: hän on koomassa kaupungin sairaalassa.

Itämaa rikkoo kerronnassaan kronologiaa, ja kuvaa Leilan ja Samiran elämää käänteineen. Nuoret naiset kohtaavat ennakkoluuloja, vihaa ja pelkoja, mutta myös ihan tavallisia nuoren elämään kuuluvia asioita: kaveruutta, harrastuksia, kokeiluja. He ovat tasapainottelijoita kahden tulen välissä, eikä se ole helppo tehtävä. Helsingin kadut kutsuvat, vaikka oma tausta painaa niskassa: näkeekö joku väärä tuttu? Missä menevät vapauden rajat?

Kirja kuvaa yläkoulun lähinnä helvetin esikartanoksi. En epäile, etteikö koulussa käyminen voisi olla yhtä tuskaista, kuin se Leilalle on, mutta toivon Itämaan olevan äärimmäisyyksiin viety. Ketään koulun aikuista ei tunnu kiinnostavan, miten oppilaat koulussa ovat. Ihmistä voi lähes kiduttaa ilman, että kukaan puuttuu siihen.

Holmström menee henkilöihinsä syvälle, mutta minulle lukijana jäi kuitenkin tarkkailijan rooli. Samira pysyy arvoituksena loppuun saakka, ja aivan tarinan viimeiset käänteet minun oli vaikea hänen osaltaan niellä. Leila suojelee itseään, eikä päästä ketään lähelle, ei lukijaakaan.

Itämaa on kauttaaltaan melankolinen kirja. Se on ristiriitaisuuksien, törmäysten ja rajojen tarina, ja se kuvaa elämää, joka ei valtaväestön edustajalle ole tuttua kuin välillisesti, jos silloinkaan. Silti tarinaan on helppo uskoa, sen voi mielessään sijoittaa mihin tahansa lähiöön. Tätäkin elämä on.


Johanna Holmström: Itämaa
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Safa Hovinen
Otava 2013
250 s.
E-kirja.
Asfaltsänglar (2013)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Kirjasfääri, Anna minun lukea enemmän, La petite lectrice, Mari A:n kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin, Nenä kirjassa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä, Kirjavalas

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi.     

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

"...samaan tapaan kuin Toni Morrison..."
"...kielessä voi kuulla kaikuja Toni Morrisonin runollisuudesta..."
"...En muista, milloin olisin viimeksi lukenut mitään yhtä liikuttavaa, lukuun ottamatta Toni Morrisonin teoksia..."

On siinä naisella lähtökohdat. Suora vertaaminen Toni Morrisoniin, joka lienee kaikilla mittareilla yksi merkittävimpiä nykykirjailijoita.

Ayana Mathisin kirjan Huonetta ja sukua luettuani on todettava, että joko kuuloni on heikentynyt huomattavasti tai sitten niitä Morrisonin kaikuja ei ole. En löytänyt Mathisin kirjasta mitään "Morrisonmaista". No, se toki kertoo mustasta naisesta perheineen, siinä kohdataan rasismia ja sen naiset ovat – tai ainakin näyttävät olevan – vahvoja, mutta siinä se. Ei jokainen uusi musta naiskirjailija voi olla "uusi Toni Morrison". Ja miksi ihmeessä edes pitäisi?

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä vihaisemmaksi tulin takaliepeen Morrison-viittauksista. Mathis on lahjakas kirjoittaja, hänellä on etenkin lyhytproosan jekut hanskassa ja tarina kasvaa kuin kerä sivu sivulta. Mutta antakaa Mathisin herranen aika olla Mathis!

Huonetta ja sukua on kertomussikermä alun alkujaan georgialaisesta Hattiesta, joka muuttaa 1920-luvun alkupuolella läpirasistisesta syvästä etelästä liberaalimpaan pohjoiseen, Philadelphiaan. Hattie nai Augustin ja he alkavat saada lapsia, joita syntyy vuosien mittaan tusinan verran. Siinä missä August on pelimies ja taivaanrannanmaalari, Hattie on turhankin tiukasti jalkansa maassa pitävä, lähes tunnekylmä nainen. Lapset kasvavat siinä ohella kuka mitenkin.

Jokainen kirjan luku on nimetty Hattien ja Augustin jälkeläisten mukaan, ja luvut kertovat ensisijaisesti heistä. Samalla muodostuu kuva vanhemmista ja toisista sisaruksista, koko perhekudelmasta. Aikaa kuluu yli viisi vuosikymmentä.

Kerrontatekninen ratkaisu on nokkela, mutta heikentää kirjan romaanimaisuutta. Minusta kyse on pikemminkin toisiinsa liittyvistä novelleista, niin suuresti ne eroavat toisistaan ja niin paljon luottavat lyhytproosan ratkaisuihin. Hattien jälkeläiset eivät tunnu olevan järin onnellisia, ja harva heistä on edes erityisen mukava ihminen. On kuolemaa, surua, fyysistä ja psyykkistä sairautta, väkivaltaa, virheitä, sotaa, eroja, syntymää. Paljon ehtii tapahtua kirjan aikana, mutta kokonaisuus pysyy kasassa Mathisin otteessa.

Vaikka perheelle ei tunnu kovin hyvin käyvän, tarina ei vello kurjuudessa. Tyyliltään se on pikemminkin toteava: näin voi käydä, halusit tai et. Toisaalta se on myös paljas. Tarinan ihmiset eivät ole miellyttäviä, vaan viettiensä, tapojensa, sairauksiensa ja pelkojensa orjia. Kenellä mörkö on peliaddiktio, kenellä viina, kenellä vieraat sängyt. Äiti-lapsisuhteessa on myös korjattavaa, paljon.

Sirpaleisesta rakenteestaan johtuen tarinan jännite ei aivan pysy yllä loppuun asti. Huonetta ja sukua jättää paljon kertomatta – ihan hyvä niin – mutta samalla lukija ei oikeastaan sitoudu tarinaan. Se vain kulkee eteenpäin, kunnes lopulta päättyy. Selittelemättä, pokkaamatta, hymyilemättä.


Ayana Mathis: Huonetta ja sukua
Suomentaja: Helene Bützow
Ulkoasu: Stephanie Frey / Martti Ruokonen
WSOY 2014
279 s.
The Twelve Tribes of Hattie (2012)

Kirjastosta.

______

Muualla: Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjaston Kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan Luetut kirjat, Hengityskeinu

Avaan tämän myötä Kirjakaapin kummituksen kesähaasteen: Kirjankansibingon ja ruksaan ensimmäisenä ruudun "Valokuva".

 

Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin
Suomentaja: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
504 s.
Calling Me Home (2013)

Ennakkokappale kustantamosta.


Yhdeksänkymppinen Isabelle pyytää pitkäaikaiselta kampaajaltaan Dorrielta suurta palvelusta. Hänen pitäisi päästä hautajaisiin yli tuhannen kilometrin päähän – voisiko Dorrie ajaa hänet sinne? Automatkalla halki Yhdysvaltojen Isabelle kertoo Dorrielle enemmän kuin on koskaan aiemmin paljastanut kellekään. Samalla Dorrien on koetettava selvittää elämänsä sotkut ex-miehensä, teini-ikäisten lastensa ja uuden miesystävänsä kanssa.

Isabellen tarina on sekä romanttinen että surullinen. 16-vuotiaana, 1930–40-lukujen vaihteessa, tuo valkoisen lääkäriperheen lapsi ottaa ja rakastuu perheen mustan palvelijattaren poikaan Robertiin. Eletään Kentuckyssa, syvällä rotuerottelun ajassa: suhde on jo ajatuksena, saati toteutettuna, täysin mahdoton. Isabellen kotikaupungissa mustat eivät edes saa liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, mistä kaupungin rajalla seisova kyltti ihmisiä varsin suorasukaisesti muistuttaa. Vaan mitäpä nuori rakkaus ei tekisi päästäkseen valloilleen!

Matkalla kotiin on varsin viihdyttävä ja vetävä lukupaketti. Tartuin siihen innolla, sillä yhdysvaltalainen kirjallisuus on tunnetusti sydäntäni lähellä ja kirjan aihepiiri vaikutti erityisen kiinnostavalta. Jos uskoisin sielunvaellukseen, edellinen elämäni olisi taatusti ollut toisen maailmansodan aikaisessa ja 1950-luvun esikaupunkimiljöössä Yhdysvalloissa. Niin tutulta se kirjallisuudessa aina on tuntunut.

Lukeminen alkoi siis hyvin, mutta varsin pian tunnelmani lässähti. 16-vuotias Isabelle alkoi nopeasti ärsyttää mustavalkoisuudessaan ja samalla ylettömässä idealismissaan. Kyllä, sitähän se monesti siinä iässä on, mutta ärsyynnyin silti. Kibler kirjoittaa runsaasti ja hersyvästi, ja ajankuva tuntuu kyllä aidolta, mutta jouduin aika ajoin vetäytymään vauhdilla ulos tarinasta: osoittelua ja alleviivaamista on aivan liikaa, eikä lukijalle jätetä mahdollisuutta pohdiskella asioita omin päin. Epätasa-arvo ja rasismi on päällekäyvää, mutta minä tunsin itseni paikoin aliarvioiduksi. Olisin ymmärtänyt ilman kirjailijan kädestä pitämistäkin, etteivät asiat ole ihan niin kuin niiden oikeudenmukaisesti kuuluisi olla. Henkilöhahmot tuntuivat paikoin liian yksiulotteisilta ja heidän tekemiensä ratkaisujen perustelut ontoilta. Esimerkiksi Isabellen perheen sisäiset valtasuhteet ja hänen suorastaan hirviömäiset veljensä eivät minun kohdallani menneet kyllä läpi. Robertin yletön hyvyys ihmetytti: kai nyt rakkauden kohteessa voisi edes yksi särö olla?

Isabellen ja Robertin rakkaustarinaankaan en aivan saanut itseäni uskomaan. Toki nuori – ja miksei vanhempikin! – rakkaus on sokeaa ja niin edelleen, mutta ei, en päässyt mukaan tunteen paloon ja himoon. Kielletty rakkaus on kiehtova aihe ja siitä saa hyvän jännitteen aikaan, mutta minua lukijana nuorenparin kohtaamaat haasteet eivät kyllä herkistäneet pätkääkään.

Nykyajan tarinalinja, pitkän elämän eläneen Isabellen ja hänen nuoren tummaihoisen kampaajansa ystävyyssuhde ja automatka, kiinnosti minua vaihtelevalla menestyksellä. Alkuun olin kiinnostuneempi siitä kuin vuoden 1939 Kentuckysta, mutta jossain vaiheessa sekään ei vetänyt mukanaan. Liikaa asioiden vatvomista, kirjailijan alleviivauksia ja jopa teennäisyyttä. Aivan lopussa, kun lankoja solmitaan yhteen, ja etenkin viimeisessä luvussa tarinan tunnelma on jo varsin kohdallaan ja vetoaa mukavasti tunteisiin. Mutta koko kirjaa se ei minun silmissäni pelasta.

Yksittäisinä huomioina ärsyynnyin kirjan puuttuvasta pilkutuksesta (varmaan tämä on selkeä valinta suomentajalta, mutta minä kaipaan suomen kieleen pilkkuja oikeisiin kohtiin), ylettömästä rukoilemisesta ("rukoilin kiihkeästi että...", "rukoilin, että hän..." jne., kyllästymiseen saakka) sekä minua hämmentäneistä epäloogisuuksista. Saatoin siis myös lukea huolimattomasti, mutta mielestäni paikoin menneisyyden tarinalinjassa tapahtui ihmeellisiä aikahyppäyksiä huomaamatta, esimerkiksi tarinan mukaan 17-vuotiaana Isabelle julistaa, kuinka hänen ikätoverinsa ovat olleet jo muutaman vuoden naimisissa ja jo parinkin lapsen äitejä, mitä en suoraan sanoen aivan usko – etenkään kun tarinassa alleviivataan 18 vuoden avioitumisiän merkitystä. (Ja eikö etenkin nuorena ikätovereiksi lasketa nimenomaan samanikäiset?)

No, yleensä en kai nipota näin paljon tuollaisista seikoista, mutta tässä kirjassa minua ärsytti sen verran moni asia, että ne melkein huomaamatta kasaantuivat isoksi möykyksi.

Kirjan kunniaksi on todettava, että onhan se toki aivan kelvollinen viihdekirja, ja tällä kertaa lukijalla oli ehkä vääränlaiset ennakko-oletukset, enkä siis osannut relata ja hypätä kirjan tarjoaman viihteen kyytiin. Matkalla kotiin takaa varmasti viihdyttävän ja koskettavankin lukuelämyksen, jos siihen suhtautuu oikein: kevyenä, joskin toki vakavista aiheista kertovana, lukijalle asiat valmiiksi pureskelevana ja siten helposti lähestyttävänä ajankuluna.

___

Minua huomattavasti positiivisemmin kirjaan on suhtautunut Hanna, joka suosittelee tätä juonivetoista lukusukkulaa ja nyyhkimistä kaipaaville lukijoille, Katjaa Matkalla kotiin viihdytti vaan ei tarjonnut yllätyksiä tai suuria elämyksiä, Maijan kirja imaisi mukaansa.