Bloggaamattomia kirjoja kuluneelta vuodelta

Kuva: Pixabay (CC0 Public Domain)

Yleensä pyrkimyksenäni on kirjoittaa kaikesta lukemastani, mutta tänä(kin) vuonna osa jäi kaikesta huolimatta ruotimatta. Joskus syynä on se, että kirjoja tulee luettua tiettynä hetkenä monta, mutta bloggaamaan ei ehdi, ja kun aika kuluu ja lukukokemus haaltuu, aloittaminen on vaikeampaa. Toisinaan kirja on ihan ok, keskinkertainen, mutta siitä ei irtoa mitään erityistä sanottavaa. Joskus kirja on jopa liian hyvä ja kirjoittaminen menee lukkoon.

Syitä riittää, plaa plaa.

Linkittömät kohdat vuosittaisessa kirjalistassani kuitenkin jossain määrin ärsyttävät, ja yleensä jokainen luettu kirja ansaitsisi edes jonkinlaisen maininnan, joten kokeilen nyt testata muistiani: millaisia jälkiä ne tänä vuonna luetut kirjat jättivät, joista en kirjoittanut blogiin?


Elämäkerrallista surutyötä

Maalis-huhtikuun vaihteessa luin yhdysvaltalaisen Joan Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika (Like 2012) ja Iltojen sinessä (Like 2012). Osallistuin Teatteri Jurkan bloggaajille tarjoamalle teatterikritiikin alkeet -kurssille, ja kirjat sai teatterilta luettavaksi kurssia varten. Kurssiin kuului myös Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytös, jonka perusteella kirjoitin Surun paljastava pinta -tekstin.

Kirjoista jäi mieleen yhtäältä yllättävän ja toisaalta odotetun kuoleman tuntu. Perheenjäsenten kuolema on asia, jonka me kaikki oletettavasti joskus kohtaamme. Didionin elämään menetyksiä sattui melko lähekkäin kaksi: ensin kuoli puoliso, sitten ainoa tytär. Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ovat ruumiinavauksia kuolemalle ja surulle. Samalla ne ovat myös yltäkylläistä ja hyväosaista elämää elävän naisen kolaus elämään, jossa rahalla tai oikeiden ihmisten tuntemisella ei voikaan saada ja mitata kaikkea. Kuolema tulee joskus joka tapauksessa, väistämättä, meille kaikille.


Kotimaisia 

Kotimaisia romaaneja jäi bloggaamatta peräti (?) viisi. Keväällä luin Pirjo Hassisen Kuninkaanpuiston (Otava 2004), jossa kaupungin pienen puiston ympärille rakentuu monien ihmisten elämän käännekohtia. Kirjassa on yhtenä kertojana halvaantunut mies, joka vetelee yllättävän tehokkaasti naruista hoitokodin sängystä. Lisäksi yksi henkilöistä on nuorehko naisopettaja, joka alkaa muutaman kollegansa kanssa koostaa puiston historiikkia (CD-rompulle, heh). Historiallisena näkökulmana toimii naisopettaja muutaman vuosikymmenen takaa. Kuninkaanpuistossa pohditaan vanhemmutta, parisuhteita ja valtaa. Se ei ollut mikään nopea ahmaisu, muistan lukeneeni kirjaa aika pitkän ajan. Siitä jäi hieman ankea olo, kuten Hassisen kirjoista tuntuu jäävän, mutta samalla heräsi halu lukea lisää Hassisen tuotantoa, jälleen kerran.

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) ja Jyrki Heinon Kelmit (S&S 2016) olivat aivan hyviä historiallisia romaaneja. Meriromaanin kehutaan olevan kovasti vertauskuvallinen romaani monelta osin pieleen menevästä merikapteenin urasta ja elämästä, ja sen tunnelma on vahvan empaattinen ja lämminhenkinen. Kovin kummoista muistijälkeä se ei kuitenkaan jättänyt, näin jälkikäteen on mahdotona sanoa, mitä lukiessa koin. Tuskin juuri mitään.

Heinon Kelmit sen sijaan jatkaa ansiokkaasti luutnantti Wennehielmistä kertovaa kirjasarjaa. ollaan 1800-luvun alun Turussa ja luutnantti on kokenut suurta surua ja pohtii nyt perhe-elämänsä kuvioita aivan uusiksi. Samalla Turun porvarispiireissä kuohuu erinäisten valtakuvioiden vuoksi ja onpa mukana hieman vaihtoehtohistoriaa ja epämääräisissä oloissa tapahtuvia kuolemia...

Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY 2016) oli kovasti odottamani itsenäinen jatko Neljäntienristeykselle, ja vaikka sokean Helenan nostaminen tarinan keskiöön on onnistunut ratkaisu, jokin kirjassa hiersi. Varmaan Neljäntienristeys oli liian hyvä lukukokemus, kun väistämättä vertasin Lopottia siihen, antamatta sille kunnolla mahdollisuutta olla oma itsenäinen romaaninsa. Lisäksi Lopotista tuntui olevan jo niin paljon tekstiä internetin syövereissä, etten keksinyt mitään omaperäistä sanottavaa. (En tiedä, kuinka usein sitä tapahtuu muutenkaan, mutta nyt se blokkasi bloggaamisen kokonaan.)

Asko Sahlbergia olen kehunut paljon ja syystä, mutta niin vain Irinan kuolemat (Like 2015) jäi käsittelemättä, kun luin sen syksyllä. Sotalapseksi Ruotsiin lähetettävä Irina kohtaa kuolemaa ja monenlaisia kauhuja enemmän kuin on suotavaa, ja romaani on kaikkinensa hyvin synkkä, jopa irvokas. Tästä riittäisi kyllä pohdittavaa, ja kirja olisi ehkä syytä lukea uudelleen, jotta sen kaikki vivahteet löytyvät. En vain ehkä halua, sillä Irinan kuolemissa on sen verran työstettävää vahvoine mielikuvineen, että siitä voi hyvin nähdä painajaisia...


Alice Munro

Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2003) oli viimeinen minulta lukematta oleva suomennos. Se on hyvä, tietenkin se on. Novellit ovat vahvoja kokonaisuuksia ja muistelisin pääpainon olevan ihmissuhteilla, niin synnyllä ja hiipumisella. Maisemat ja miljööt ovat tietenkin jälleen jylhän kanadalaisia.

Alice Munron kanssa alkaa olla se ongelma, että en yksinkertaisesti keksi enää mitään uutta sanottavaa hänen mahtavasta tuotannostaan. Punasteleva hehkutus kääntyy jossain vaiheessa itseään vastaan, sillä kuka jaksaa lukea (tai kirjoittaa!) pelkkää ihastuksesta huokailua. En minä ainakaan.

Munron novelleista saisi kyllä paljon irti, niissä olisi potentiaalia monenlaiseen analyysiin ja eri teemojen ja kerronnallisten keinojen käsittelyyn. Kun uusi suomennos ensi keväänä ilmestyy, täytyy ehkä suhtautua siihen uudella innolla, ihastelua syvemmin. (Paitsi jos se on ihan huono, silloinhan ongelma on ratkaistu. HAHHAHAHAH.)

___________________

Kun kerran yleensä kirjoittaa jotakin kaikesta lukemastaan, tällainen kourallinen bloggaamattomia kirjoja jää väistämättä hiertämään. Nyt hiertymä on onneksi lääkitty. Muutama nyt joulukuussa lukemani kirja odottelee käsittelyä (George Saunders, Orhan Pamuk, Osuuskumman novellikokoelma, Asko Sahlberg...), mutta niiden vuoro tulee vielä.

Kirjavuosi 2016 alkaa pian olla pulkassa. Muutama haaste päättyy vuodenvaihteessa, ja niistä kirjoitan tällä viikolla koonnit. Varmaan olisi syytä myös nostaa esiin kuluneen vuoden parhaat lukuelämykset ja olla jälleen tekemättä sen kummempia lupauksia ensi vuoden lukemisiin. Uusia lukuhaasteita odotan kyllä innolla (toivottavasti sellaisia tulee!), ja muutama onkin jo käynnissä.

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Ulkoasu: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2014
298 s.

Kirjastosta.


Eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista...

Yhdysvaltojen vapaussodassa rampautunut turkulainen luutnantti Carl Wennehielm viettää kesää 1796 kotikaupungissaan Turussa. Kaupunki valmistautuu kiivaasti suureen tapaukseen: valtakunnan hallitsija, nuori kuningas Kustaa Aadolf on tulossa poikkeamaan Turussa matkallaan kohti Pietaria, jossa aikoo kosia suuriruhtinatar Aleksandraa.

Tohinassa Wennehielm kohtaa kunnianarvoisan kenraali Pehr Swantrålen, jolla on luutnantille tehtävä. Swanstrålen vanhin poika Magnus on kadonnut Kustaa III:n sodassa Mikkelin taistelussa muutamaa vuotta aiemmin, eikä isä saa mielelleen rauhaa, ennen kuin selviää, mitä pojalle oikein tapahtui. Vihjeenä on oikeastaan vain Magnuksen upea kello. Wennehielm ei oikein innostu ajatuksesta lähteä itään minkäänmoisiin seikkailuihin, mutta etiketti ja lopulta käytäntö pakottavat hänet matkaan. Avuksi lähtee Wennehielmin ystävä, kaupunginviskaali John Appengren ja matka kulkee Hämeenlinnan kautta Mikkeliin, josta Wennehielm huomaa pian päätyneensä aina Pietariin asti.

Juttu on mutkikkaampi kuin ensin vaikutti, ja Wennehielm huomaa pian olevansa hyvin syvällä salaliittojen, petturuuden ja lopulta suoranaisten murhien suossa. Rauhallista ja nautinnollista elämää arvostava luutnantti tuntee tilanteen ahdistavuuden, mutta eroonkaan ei jutusta pääse, ennen kuin se on selvä, sillä nuora tuntuu kiristyvän ja joku hahmo seuraavan myös aivan Wennehielmin kintereillä...

Syksyllä 2012 tutustuin turkulaiseen luutnantti Wennehielmiin lukiessani Jyrki Heinon esikoisteosta Kellari. Jo tuolloin toivoin kovasti, että luutnantin seikkailut saisivat jatkoa, ja tänä keväänä toiveeseeni vastattiin.

Kello jatkaa Wennehielm-sarjaa ansiokkaasti. 1700-luvun lopun Turku kuvataan vahvasti ja aika, joka historiantunneilla saattaa päästä suhteellisen helposti ohi korvien, muuttuu eläväiseksi ja moni-ilmeiseksi. Heino on nähnyt vaivaa selvitellessään ajankuvaa ja liittänyt Wennehielmin kiinnostavasti osaksi Suomen historiaa. Vaatii kirjallista rohkeutta sekoitella cocktail todellisista historian tapahtumista ja henkilöistä sekä omista kuvitelmistaan – ja kun sen tekee huolella, tulos on erinomainen.

On makukysymys, kuinka paljon kirjan kuvaamasta ajasta haluaa kerrottavan. Heinon tekstissä on paljon viitteitä aikakauden aatteisiin, politiikkaan, tuotteisiin ja tapoihin, ja epäilemättä asiantuntija tai asian harrastaja saattaisi tympääntyäkin pidemmän päälle (etenkin jos on eri mieltä jostakin seikasta, veikkaan), mutta itse kun en tuota aikaa niin tarkkaan tunne, viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Kahvikielto on Kellon kuvaamana aikana juuri kumottu ja kahvia totisesti nautitaan hartaudella. Ajatella, jos jonkinlainen vastaava kielto yritettäisiin nykyaikana saada aikaiseksi...

Henkilökavalkadi on kiinnostava, joskin hyvin miehinen. Ei se haittaa, miesten seikkailu tämä onkin, ja Wennehielm on edelleen niin sympaattinen, että hänestä riittää moneen käänteeseen. Ja onneksi eräs erityisen kiinnostava rouva saadaan mukaan muutamaan kertaan – ehkä kuulemme hänestä vielä, kun Wennehielmin seikkailut toivottavasti jatkuvat. Arvoitusta ratkotaan ihastuttavan rauhalliseen tahtiin, mikä tietenkin kuuluu myös kuvatun ajan elämänmenoon: hötkyily on käytännössä mahdotontakin, kun liikkuminen on hidasta ja asiat on tehtävä etiketin mukaan.

En osaa kuin kehua. Ehkei näin verkkainen tahti sovi kaikkein verisintä jännitystä kaipaaville, mutta toisaalta aika ajoin onkin hyvä hidastaa vauhtia ja keskittyä itse arvoituksen ratkaisuun ja mehevään miljööseen kiinnostavine henkilöineen. Alkoi myös tehdä mieli reissata kesäiseen Turkuun luutnantin jalanjäljille. Pitäisiköhän...?

_____

Kirjasähkökäyrässä kirjasta myös pidettiin, vaikka Main mielestä se ei ylläkään Kellarin tasolle. Kansan Uutisissa Kai Hirvasnoro kehuu kovasti.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -haasteeseen, jossa pääsen kiinni ensimmäiseen johtolankaan.

Jännitystä 1700-luvun Turusta

Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms 2012
288 s.

Kirjastosta.


Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa...

Eletään alkukesää vuonna 1796. Luutnantti Carl Wennehielm viettää hiljaiseloa Turussa talouttaan hoitavan mamselli Kaisa Mannelinin ja pienen mutta mieluisan ystäväjoukon kanssa. Luutnantin jalka on vammautunut pahasti sodassa kaukana kotoa, ja rakas kuningas Kustaa III on onnistuttu murhaamaan lähes luutnantin silmien edessä. Kun Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaali Appengrenin avuksi selvittämään raakaa henkirikosta, jonka uhriksi on joutunut kapteeni Fågelstierna, melankolia saa väistyä kinkkisen tapauksen tutkimisen tieltä. Kuka on halunnut raivata Fågelstiernan tieltään? Onko syynä kaupunkiin levittäytynyt kahvikieltolain synnyttämä kahvin salakuljetusrinki? Onko jollain ollut jotain henkilökohtaista ristiriitaisena tunnettua kapteenia vastaan? Vai voiko taustalla olla jotain vielä pahempaa, vaikutteet kuohuvasta Ranskasta kun tuntuvat nimittäin pohjolassa saakka ja eräs symboli nousee jatkuvasti esiin...?

Miten mukava yllätys tämä Kellari! Nappasin kirjan satunnaisotannalla kirjastosta mukaan ja päätin kokeilla. Kannatti! Biokemian professorina työskentelevän Heinon esikoisteos lupaa hyvää – ehkä kuulemme luutnantti Wennehielmistä vielä lisääkin...?

Tarina on mainio. Se imaisee mukaansa, vaikkei ylettömän dynaaminen olekaan. Siinä on sopivasti yllätyksiä, odottamattomia juonenkäänteitä ja arvoituksen ratkaisun ripottelua matkan varrella. Luutnantti Wennehielm vei sydämeni heti, sillä vaikka hän on hieman syrjäänvetäytyvä ja monissa liemissä keitetty, sellainen "perinteinen" kyynisyys ja eräänlainen välinpitämättömyys loistaa poissaolollaan. Sen sijaan hän on viisas, maailmaa nähnyt ja kovia kokenut, silti sivistystään vaaliva ja avomielinen herrasmies, joka rakastaa hyvää ruokaa, kasvattaa uutuusyrttejä pihamaallaan ja pitää silmänsä auki kaiken uuden ja kiinnostavan varalta. Ihana mies, kaikessa melankolisuudessaankin (vai juuri siksi?). Hih.

1700-luvun lopun Turku tulee elävänä lukijan eteen. Kaupunki valmistautuu kesämarkkinoihin, kiellettyä kahvihammasta kolottaa, arki rullaa eteenpäin, vaikka odottamattomia tapahtuu. Luutnantilla on omat syynsä epäillä tapahtumien taustalla olevan poliittista valtapeliä, mutta muitakin mahdollisia syitä niille on. Lukijaa ei sen enempää harhauteta kuin kädestä pitäen ohjatakaan, vaan tarina kulkee omalla painollaan – viihdyttäen ja ilahduttaen. Vaikka vereltä, väkivallalta ja pelolta ei täysin vältytä, yleisvire Kellarissa on miellyttävän valoisa ja positiivinen, minun silmääni ennen kaikkea aito. (Tai sitten olen vain niin ihastunut luutnanttiin, että olen muulle sokea.)

Tarina toimii, lukukokemus on mieluisa, kirja on juuri sopivan pituinen. Pienenä kritiikkinä esitettäköön, että loppupuolen tapahtumia olisi voinut mielestäni hyvin pohjustaa paremmin jo aiemmin, nyt tuli hieman sellainen olo, että homma kurottiin kasaan liian vauhdilla. Monta mielenkiintoista teemaahan tässä on: henkilökohtaiset, kielletyt ja sallitut suhteet, salakauppa, taloudelliset vaikuttimet, kirkon valta ja vallankumoukselliset aatteet, ja kyllä ne minusta kaikki tarinaan mahtuvat.

Keskeisesti kuvataan myös yhteiskuntarakennelmaa. On herrat ja narrit ja vielä korkeammat herrat. Osa aatelistosta on edelleen katkera Kustaa III:n itsevaltiudesta ja omista kavennetuista oikeuksistaan. Piiat tietävät paikkansa, eivätkä sitä kyseenalaista. Luutnantti itse on hieman outolintu, sillä hänen sukutaustansa ei ole erityisen ylhäinen, mutta hän on siitä huolimatta kyennyt sotilasuransa avulla nousemaan varsin miellyttävään yhteiskunnalliseen asemaan – mikä sekin ärsyttää joitakin piirejä. Kiinnostavia välähdyksiä ajankuvasta tarjoillaan, mutta niitä ei jäädä liiaksi selittämään auki.

Suosittelen viihdyttävän lukemisen tarpeeseen! Itse jään odottamaan, jatkaako Heino luutnantin tarinaa vielä lisää.

Myös Kirjakko-blogissa ihastuttiin Kellariin ja kiinnitettiin huomiota Wennehielmin melankolisuuteen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset.