Tuomas Mattila: Hammasratas

 

Hammasrattaan väliin voi ajautua huomaamattaan ja vähitellen. Järjestelmä kirskuu ja tekee sen, minkä järjestelmä tekee: ihmisen, yksilön, työntekijän, virkamiehen on vain mentävä mukana systeemissä – tai tuhouduttava.

Tuomas Mattilan teos Hammasratas on karmiva, kihelmöivä ja jollain kierolla tavalla hauska romaani työelämästä, mielenterveydestä ja Järjestelmästä. Alkusaatteessaan se toteaa olevansa suora kopio jäljettömiin kadonneen viraston virkamiehen Joel Pääkkösen jälkeenjääneistä muistikirjamerkinnöistä. Ehkä se sitä onkin, ken tietää…

Hammasratas on päähenkilönsä virkamies Pääkkösen vahvaa ja suodattamatonta minämuotoista kerrontaa. Pääkkönen suhtautuu työhönsä vakavasti. Hän on kansainvälisen viraston (vihdoin) vakinaistettu virkamies, jolla on selkeä tehtävä, kosolti töitä ja työyhteisö kohdattavana päivittäin. Työtehtävät eivät ehkä loista erikoislaatuisuudellaan, mutta virkamies suhtautuu asiakirjoihin ja päätöksiin niiden edellyttämällä vakavuudella ja asiallisuudella.

 

Huone on tyhjillään, ja voisi luulla, että tämä on minun koppini siltä ajalta, jolloin olin vasta tullut virastoon. Pöytä kiiltelee, kirjahylly odottaa täyttyvänsä kaikenlaisella tärkeällä, tuolin istuinosa on aivan sileä, roskakorissa ei ole ensimmäistäkään ruskistunutta omenankaraa. Tulkaa, kaikki on valmista, tämä huone sanoo ja odottaa seuraavaa virkamiehenalkua, joka istuu ryhdikkään juhlallisesti pöydän ääreen ja hapettuminen voi alkaa. (s. 100-101)


Mattila kuvaa romaanissaan (virka)työelämää vähitellen tunnelmaa kasvattaen ja kierroksia lisäten. Tarkastelun kohteeksi päätyvät niin työyhteisön ihmiset, johtamiskulttuuri, työterveyshuolto, työpaikan operatiiviset tukipalvelut kuin työelämän kirjoittamattomat säännöt, jotka jokaisen on vain omaksuttava jollain tapaa.

Päähenkilö Pääkkönen muuttuu sivujen edetessä yhä epäluotettavammaksi kertojaksi (vaikka milloin päiväkirja muka olisi luotettava muutenkaan!), hänen uskonsa itseensä, tekemisiinsä ja ennen kaikkea virastoon alkaa vähitellen horjua. On selvää, ettei lopullinen romahdus ole kaukana.

Hammasratas yhdistää sujuvasti työelämäkritiikin, mielenterveyden horjuvuuden ja yhteisön toiminnan havainnoinnin. Pääkkösen silmin suuren työpaikan hierarkiat, rakenteet, toimintatavat ja persoonat nousevat esiin, osin naurattavat ja osin ahdistavat. Kuinka pieniä osia me lopulta olemme suuressa kokonaisuudessa, kuinka merkityksettömiä muttereita ja silti, kuitenkin, toivottavasti lopulta myös niitä Ikean huonekalupakkausten tuntemattomia ylimääräisiä nappuloita, jotka unohtuvat kasausvaiheessa mutta osoittautuvat äärimmäisen tärkeiksi lopputuloksessa.



Tuomas Mattila: Hammasratas
Kuvitus: Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen, Teppo Jäntti
Omakustanne 2021
276 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirjojen kuisketta, Jotakin syötäväksi kelvotonta, Jos vaikka lukisi

Suvi Vaarla: Westend

Luin Suvi Vaarlan romaanin Westend jo lokakuussa. Suorastaan ahmin, jos totta puhutaan. Se kiskaisi mukaansa heti alkusivuilta eikä kai ole vieläkään päästänyt lopullisesti irti. Yksi tämän vuoden mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä, vahva tarina, joka ei jätä kylmäksi laman kokenutta.

Elinan perhe elää 1980-luvun nousukautta niin kuin menestyksen harjalle vaatimattomuudesta päässeet vain voivat. Elina on koululainen, hänen äitinsä kielenkääntäjä ja isä rakennusalan yrittäjä. Rakennushankkeille ei tunnu olevan minkäänlaista kattoa tai ylärajaa: tilauksia tulee, rahaa tulee, menestystä tulee. Perhe muuttaa vaatimattomista oloista Espoon Westendiin, sinne, missä muutkin menestyjät asuvat upouusissa taloissaan.

1990-luku, Neuvostoliiton romahdus ja Suomen valtaava lama muuttavat kaiken. Elinan isän yritys ajautuu konkurssiin, unelma ja elämän perustukset saavat korjaamattoman kolhun. On muutettava vuokra-asuntoon, kestettävä julkinen nöyryytys, laskettava rahoja, vevytettävä penniä. Elina menettää turvallisuuden tunteen, tärkeän ystävyyssuhteen, uskon tulevaan.

Kaikkea tätä Elina tarkastelee ja muistelee myöhemmin, ensin Kauppakorkeakoulun opiskelijana, sitten 2000-luvun työelämässä. Elina ei aio koskaan enää olla epävarma, ei koskaan enää antaa minkään horjuttaa turvaa. Hän pelaa varman päälle, tekee töitä niin paljon kuin jaksaa ja hieman enemmänkin, säästää ja puskuroi.

Onnellisuudesta hän ei oikein osaa sanoa. Kun ei voi koskaan tietää, milloin kaiken taas menettää.

Westend kolisi ja kirveli. Olen hieman nuorempi kuin Elina, enkä itse tietenkään ymmärtänyt lamaa sitä eläessäni. Toki näin sen arjessa: kouluvälineet olivat niukat, mitään ylimääräistä ei saanut. Lamasta puhuttiin paljon, koulussakin, sanana se tuli tutuksi, tuntui pelottavalta. Omassa perheessäni lama näkyi ja tuntui, kun isäni tietokonealan yritys meni konkurssiin ja jouduimme muuttamaan omakotitalosta kerrostaloon. Myös isäni tapaturmainen kuolema osuu lama-aikaan, ja antaa omille lamakokemuksilleni suurimman varjonsa.

Ihastuin Vaarlan kerrontaan. Se on syvää ja vahvaa, koskettavaa muttei tunteilevaa. Ajankuvaan uppoaa, romaanin henkilöiden nahkoihin on helppo sujahtaa. Westend vie mukanaan maailmaan, jonka moni haluaisi unohtaa, ja joka oli monelle se viimeinen. Toisaalta se on aikakausi ja ilmiö, josta jotkut selvisivät ilman pienintäkään kolhua tai henkilökohtaista kokemusta. Mikä tragedia 1990-luvun lama Suomessa olikaan, miten se satutti ja vahingoitti, peruuttamattomastikin, vaikka onneksi oli niitäkin, jotka selvisivät ja rakensivat taas uutta.

Lama on aihe, josta riittää vielä paljon kerrottavaa. Kiitos Suvi Vaarla, että avasit oven.


Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019
334 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Ja kaikkea muuta, Kirjaluotsi, Kirjojen kuisketta

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa

Professori Kirsi Vainio-Korhonen on lukemieni teosten perusteella erinomaisen hyvä historiantutkimuksen yleistajuistaja. Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa (WSOY 2015) on ihastuttavan ilahduttava kirja, kuten myös Ujostelemattomat – Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012). Nyt Vainio-Korhonen on tutustunut turkulaisten tarkastusnaisten elämään ja maailmaan 1800-luvun alun Turussa.

Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (SKS 2018) kertoo naisista, jotka elättivät itsensä ja mahdolliset lapsensa osin tai kokonaan seksityötä tekemällä. 1800-luvun alkupuolella avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat sekä syntiä että rikollista toimintaa (etenkin jos seurauksena oli raskaaksi tuleminen), parittaminen ja bordellien pitäminen oli laitonta, mutta seksin myyminen sinänsä ei ollut erikseen kriminalisoitua ennen kuin vasta vuonna 1889.

Turun poliisikamarilla pidettiin vuosina 1838–1848 veneeristen tautien tarkastuskirjaa "kaupungin kevytmielisistä ja irstaista naisista". Sukupuolitaudit, etenkin kuppa, levisivät kaupunkilaisten ja venäläisen sotaväen joukossa, ja tähän uhkaan pyrittiin puuttumaan tekemällä säännöllisiä lääkärintarkastuksia niille naisille, joiden tiedettiin kuuluvan "moraalittomaksi tunnettuun naisväkeen".

Tähän "naisväkeen" päästään kirjan sivuilla tutustumaan tarkemmin sikäli kuin heitä on historiantutkimuksen keinoin voinut jäljittää. Vainio-Korhonen selvittää, millaisia ihmisiä he olivat, mitä tekivät ja miten elivät. Kyse on pitkälti tavallisista rahvaannaisista, omien yhteisöjensä jäsenistä, äideistä, kumppaneista, tyttäristä, kummeista, ystävistä. Harvalle heistä seksityö oli pääelinkeino, vaan pikemminkin kyse oli sivutoimesta. Toimeentulo oli hankittava sieltä mistä sen sai, ja monelle köyhälistön naiselle se tarkoitti useita erilaisia tulonlähteitä ja oman aikansa pätkätöitä. Yhteiskunta ei hyväksynyt toimetonta irtolaisuutta, vaan jokaisella oli oltava palveluspaikka ellei halunnut päätyä lähetetyksi kehruuhuoneeseen eli käytännössä vankilaan. Kirjan sivuilta paljastuukin melkoisia tarinoita naisista, jotka ovat onnistuneet hankkimaan itselleen kehruuhuonetuomion pelossa jos jonkinlaisia työpaikkoja ja isäntiä, ylipäänsä peitetarinoita ja keinoja selviytyä.

Osa tarkastusnaisista oli selvästi oman aikansa syrjäytyneitä tai syrjäytettyjä ihmisiä. Heillä ei ollut hankittuna edes välttämättömiä kansalaiskelpoisuuden mittareita eli ripillä käyntiä ja ehtoollista eli sitä kautta täysivaltaisuutta omaan elämäänsä. Muistakin kirkollisista toimituksista saatettiin luistaa: osa lapsen synnyttäneistä tarkastusnaisista ei esimerkiksi suostunut ottamaan vastaan papin tekemää kirkotusta, joka kuului ehdottomana osana synnyttäneiden naisten elämään 1800-luvun lopulle asti. Tätä Vainio-Korhonen pitää osoituksena äärimmäisestä syrjäytymisestä tai omasta halusta elää järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella.

Samalla suuri osa Turun tarkastusnaisista oli ihan tavallisia oman aikansa naisia. Köyhiä toki, mutta niin oli suurin osa suomalaisista yhtä kaikki. Osalla oli sisua niin paljon, että he eivät alistuneet tarkastuksiin ja kontrollointiin noin vain. Niin ikään moni päätyi seksityötä tehtyään naimisiin, äideiksi ja muihin töihin – tarkastusnaisen "leima" ei siis ollut ikuinen tai ainakaan se ei mitenkään yksioikoisesti tuhonnut kenenkään elämää, sikäli kuin muuten pysyi terveenä ja työkykyisenä. Muutenkn maksulliseen seksiin ja sukupuolimoraaliin alettiin suhtautua penseämmin ja tiukemmin vasta 1800-luvun loppupuolella, jolloin prostituutio-sanakin vasta tuli Suomeen.

Vainio-Korhosen aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa on kerronnaltaan selkeä, läpikotaisin inhimillinen teos. Kuvitus ja viitteet ovat kohdillaan ja kirja on esineenä kaunis ja ylväs. Näkökulma Suomen historiaan on utelias ja uutta avaava: syrjään jääneet nousevat esiin omana itsenään, omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Kirja on erinomaista luettavaa kelle tahansa Suomen ja Turun historiasta kiinnostuneelle ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää yhteiskunnan nurjempiakin ilmiöitä ja niiden monitahoisuutta.


Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa
Ulkoasu: Maria Mitrunen
SKS 2018
283 s.

Arvostelukappale.  

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nyman on ollut sekä uuden kirjansa että elämänsä elämän vuoksi median ja kansalaiskeskustelun (josta osa on epäilemättä painokelvotonta) käsittelyssä viime viikkoina. En linkkaa uutisiin, koska ne ovat olleet asenteeltaan (ja kommenteiltaan) mielestäni pääsääntöisesti turhan yksioikoisia. Työttömyys on aihepiiri, joka herättää lähes kaikissa jonkinlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, mielipiteistä nyt puhumattakaan. Voimakkaimpia mielipiteitä tuntuvat usein esittävän ne, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia työttömyydestä tai sen uhkasta.

Valmistuin filosofian maisteriksi viisi vuotta sitten, ja olen ollut sen jälkeen useita kertoja työtön. Lyhyimmillään kaksi viikkoa, pisimmillään kaksi kuukautta. Siinä mielessä olen ollut onnekas, että vain muutaman kerran olen jäänyt työttömäksi ilman, että olen tiennyt, milloin seuraavan kerran teen palkkatöitä, ja niinäkin kertoina olen muutamassa viikossa saanut selvyyden tilanteeseen. Nuoren opettajan työuran väistämätön alku, sanotaan.

Ei helpota epätietoisuutta, sitoutumisen vaikeutta, stressiä, itsetunnon ja ammatillisen identiteetin kehitystä eikä työstä suoriutumista mitenkään. Ihan vain tiedoksi. Ja viiden vuoden jälkeen olisi muutenkin jo aika saada ensimmäinen ikälisä – ei tässä mitään untuvikkoja enää edes olla.

Työttömyys ja etenkin TE-palvelut ovat elämää hallitsevia entiteettejä omalle kohdalle osuessaan. On hyväksyttävä identiteetti kunniallisen kansalaisen vastakohtana, hyväksyttävä asemansa toimenpiteiden kohteena, hyväksyttävä epävarmuus, jumalattoman monimutkainen lomakeruljanssi, tylyt puhelut, jatkuvasti pään päällä leijuva uhka siitä, ettei tee asioita oikein ja sotkee sekä omat että läheistensä asiat. Toki jokainen työtön kokee elämänsä omalla tavallaan, mutta uskallan silti väittää, ettei suurin osa työttömistä nauti työttömyydestään. Eivät välttämättä edes ne, jotka eivät syystä tai toisesta ponnistele työllistyäkseen.

Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi.

Röyhkeys jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kertoja haahuilee Turussa ollessaan matkalla Bruce Springsteenin konserttiin. Hänestä saa kuvan hieman ressukkana, ei ainakaan erityisen aktiivisena tai päällekäyvänä miehenä. Kertoja elää omalla tavallaan, rauhassa ja muita häiritsemättä. Mutta Brucea hän rakastaa ja odottaa konserttia malttamattomana. Konserttipäivään sisältyykin paljon ajateltavaa ja koettavaa: itsensä ravitsemista, taktikointia hyvän paikan saamiseksi yleisössä, oman fanituksen analysointia. Miksi vaatimattomasti ja näennäisen toimettomana elävä mies ihannoi niin paljon juuri työstä ja työläisyydestä ammentavaa muusikkoa?

Kirjan toinen osa on sen huikein. Se sijoittuu Tampereelle ja sama mies osallistuu pakotettuna TE-toimiston tarjoamaan uraohjaukseen. Päivään tiivistyy timanttisen terävästi työllistämistoimenpiteiden tyhjyys ja merkityksettömyys. Tapa, jolla ohjaukseen osallistuvia aikuisia ihmisiä kohdellaan, ei varmasti ole kaukana siitä, mitä tälläkin hetkellä koetaan erinäisissä työllistymisen tukipalveluissa ympäri maan. On kuin ihmiseltä katoaisi kaikki autonomia, kun hänet ohjataan TE-palveluiden piiriin. Ikään kuin aikuinen ihminen ei enää olisi itsemääräämiskykyinen tai voisi päättää elämästään ja siihen tarvitsemistaan ulkopuolisista tekijöistä.

Viimeisessä osassa kertoja on muuttanut Helsinkiin ja kirjoittaa vimmatusti romaania. Viimeisen osan vahvuus on sen pahankurisuus: sen enempää kertoja kuin teksti itsessään ei enää kunnioita lukijan mukavuudenhalua mitenkään. Asiat, merkitykset ja oletukset kääntyvät ja vääntyvät, tarinan tasot vaihtavat paikkaa ja kiertyvät toistensa ympäri. Mistä lopulta luemme, kun luemme romaania työttömän miehen odysseiasta? Se jää lopulta arvoitukseksi, lukijan tulkintojen varaan.

Nymanin kielessä on anttituurimaista poljentoa, mutta raikkaammalla ja näennäisesti kevyemmällä sävyllä. Kertoja on samaan aikaan huomaamaton ja tärkeä: kertojan ääni on se, joka tarinaa kuljettaa ja jonka perusteella lukija tulkintansa tekee, mutta hän on harmiton ja jossain määrin särmätön – tai ainakin pyrkii antamaan sellaisen kuvan itsestään.

Onko romaanin röyhkeys siis lopulta kertojan sisimmässä, kerrotussa tarinassa vai lukijan tulkinnoissa? Vai onko se ulkokirjallisissa elementeissä: Nymanin antamissa haastatteluissa, elämäntavassa, valinnoissa? Ainakin kirjailija on herättänyt keskustelua, saanut TE-palvelut kompastumaan lainsäädäntöön (salassapidettävän tiedon kommentoimiseen) ja onnistunut tökkimään median suosiollisella avustuksella kansalaismassaa valinnoillaan.

Röyhkeyden herättämän polemiikin myötä on selvää, ettei työttömyyteen ja työhön liittyvä keskustelu Suomessa ole lähellekään loppuunkäyty. Millainen on nykyajan työelämä ja millaisia työhön ja työntekoon liittyvät arvot? Mitä nykyihmiset, me nuoremmat sukupolvet, todella työelämältä haluamme ja mitä edes uskallamme odottaa? Toisaalta: mitä meiltä vaaditaan ja miksi? Ainakin ikuista joustamista, pätkätyöläisyyden, määräaikaisuuksien ja itsensätyöllistämisen hyväksymistä ja hallintaa. Jatkuvaa epävarmuuden sietoa, itsensä markkinoimista, kyynärpäiden käyttöä. Miksi työ on ihmisen arvon mitta, miksi työnteolla on niin autuaaksi tekevä kaiku, miksi ajatellaan, että minkä tahansa työn tekeminen on parempi kuin olla tekemättä työtä?

Liitän Röyhkeyden osaksi Suomi(ko) 100 -lukuhaastetta, sillä työn tekeminen vaihtoehtoisilla tavoilla ja työnteon kyseenalaistaminen ovat aiheita, joista puhumista saati niin elämistä ei taatusti aina ole pidetty eikä pidetä edelleenkään korrektina.


Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017
189 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Suomi(ko) 100 (työttömyys)

Anne Ventelä & Kaisu Jouppi: Ammatinvalintakysymys

Anne Ventelän kirjoittama ja Kaisu Joupin kuvaama Ammatinvalintakysymys on erinomainen sparrausopas ammatinvalintaa, koulutuspolkua ja elämän vaihtoehtoja ylipäänsä pallottelevalle lukijalle tai sellaisen kanssa tekemisissä olevalle. Kirja on jaettu alun ja lopun faktapitoisiin osuuksiin sekä 14 haastatteluun. Välipaloina on aukeamia, joille on poimittu eri teemoihin sopivia lyhyitä sitaatteja haastatelluilta.

Haastateltavat ovat nuoria aikuisia, joilla kullakin on omanlaisensa koulutus- ja työelämäpolku meneillään. Teksti on helposti lähestyttävää ja samastuttavaa, ja haastateltavien oma ääni kuuluu sen läpi niin, että sanottavaan pystyy tarttumaan. Urat, joita Ammatinvalintakysymys esittelee, ovat sekä erikoisia että melko tavanomaisia – mitä ikinä näillä termeillä haluaakaan tarkoittaa. Kukaan ei kuitenkaan ole edennyt kuin juna, vaan jokaisen polulle on osunut erinäisiä sivuhaaroja, hidasteita ja mietinnän ja valinnan paikkoja.

Haastattelut ovat oivallisen tuntuista materiaalia eteenpäin levitettäväksi. Voisin hyvin kuvitella tarjoavani Ammatinvalintakysymyksessä esiintyvien henkilöiden elämäntarinoita nuorten luettavaksi oppilaanohjauksen yhteydessä. Kannustamaan, ravistelemaan, näyttämään uusia tapoja ajatella ja tehdä. Haastatellut ovat avoimia ja siksi hyvin uskottavia. Elämä ei ole aina helppoa, eikä valintojen tekeminen varsinkaan ole sitä. Juuri siksi pitääkin mennä ja tehdä, uskaltaa kokeilla ja erehtyä.

Ammatinvalintakysymyksen ydin kietoutuu 2010-luvun työelämän olemuksen ympärille. Mistään ei voi enää olla varma, juuri kukaan ei työskentele yhdessä ja samassa työpaikassa koko työuraansa – tuskin edes samassa ammatissa. Koulutus voi olla pitkä ja olla silti johtamatta saman alan työhön. Tai koulutusta ei edes ole, koska työ, jota tekee, ei ole olemassa ennen kuin sen itse aloittaa. Huikeita stooreja!

Ventelän teksti on lennokasta mutta jäsenneltyä. Kirjan tunnelma on kannustava, rohkea ja ravisteleva. Yhtä ainoaa tapaa rakentaa elämänsä ei ole, päätöksistä on itse vastuussa ja mahdollisuuksia on laidasta laitaan, jos uskaltaa katsoa ja kokeilla. Joupin kuvat ovat monipuolisia, avaria ja tyylikkäitä.

Ammatinvalintakysymys on mainiota luettavaa ja se saa pohtimaan kriittisellä silmällä omaa koulutus- ja työhistoriaa. Mitä on tullut tehtyä ja miksi? Mikä on jäänyt toistaiseksi kokematta? Miksei sen aika olisi nyt?


Anne Ventelä: Ammatinvalintakysymys
Kuvat: Kaisu Jouppi
Ulkoasu: Antti Grundstén
Kirja tuotettu joukkorahoituskampanjalla
2017, 234 s.


Omasta hyllystä


Haasteet: 50. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Puolivälissä mennään jo siis!

Missä mennään

Syys saa, saako?

Kai se saa. Parvekepuutarha alkaa hiljalleen hiipua (sato jäi laihaksi, mutta pianhan on taas uusi kasvukausi), aamuisin tarvitsee takkia (jonka saa heittää kainaloon iltapäivällä) ja luonto alkaa selvästi valmistautua varisemiseen ja hiljenemiseen. Syksy onkin suosikkivuodenaikani, joten ei minulla ole mitään vuodenkiertoa vastaan.

Tämä alkanut koulusyksy on tosin ollut tähän mennessä pääsääntöisesti raskas. Aloitin uudessa työtehtävässä tutussa koulussa, ja alku on ollut haipakkaa menoa. Ei, vieläkään en tee sitä, mihin minulla (muun muassa) on koulutus, mutta menee se näinkin. Kouluarki on asettunut nopeasti uomiinsa, mutta paljon on sellaista, mikä mietityttää ja mihin aika ei tunnu riittävän. Onneksi yhteistyössä on voimaa, mutta ei se silti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että oma ammtillinen identiteetti on kovassa pyörityksessä ja ajatukset siitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä, ovat käymistilassa.

Kesällä en tainnut juurikaan kirjoitella kuulumisia kirjojen lomassa. Nopeastihan tuo taas meni, joskin paljon ehti tapahtua. Kolme viikkoa sitten minusta tuli täti, mikä on aivan ihmeellisen ihanaa. Veljenpoika tupsahti maailmaan varsin huolellisen ja uutteran loppurutistuksen jälkeen, ja olen aivan myyty. Täysin! Täti. Se kuulostaa hienolta ja arvokkaalta.

Kotikaupunki näytti kesän aikana moneen kertaan parhaita puoliaan – kyllä ihmisen on hyvä Helsingissä elää, sen vain sanon. Ja hyvä on ihmisen myös mennä aika ajoin Pohjois-Karjalaan, mistä ylläoleva kuvakin on. Vieläkään ei kesän mökkiöiden määrä noussut ylettömän suureksi, mutta yhden niistä vietin saaressa sentään aivan yksin (no kissan kanssa), mitä pidän melkoisena voimainkoitoksena. Mummini, jolta minä ja veljeni mökkisaaren olemme perineet, vietti siellä pääsääntöisesti kaikki lomansa ja melkeinpä aina yksin. Hän viihtyi, minä taas voin yhden yön kokemuksella todeta, ettei ehkä ihan ollut minun juttuni. Grilliruokakaan ei maistu niin hyvältä yksin.

Se, mikä taas on maistunut hyvin yksinkin, on Pokémon GO, johon hurahdin heinäkuun puolivälissä. Kyllä. Näin kävi. Olen kävellyt pitkälti yli 200 kilometriä bittiöttiäisten perässä, eikä loppua ole näkyvissä, paitsi ehkä sitten kun sataa loskaa eikä kännykkä selviydy olosuhteista. Todella hauska peli, ensimmäinen sitten yläkouluikäisenä aktiivisesti hakkaamani Tekkenin, jonka pelaamisesta olen oikeasti pitänyt, innostunut ja, no, koukuttunut. Yhteenkuuluvuus muiden hiippareiden kanssa on hauska sivujuonne, joskin olen huomannut alkuhuuman karisseen jo aikaa sitten – enää ei joka kulmalla pyöri joku samoissa puuhissa.

Lukenut olen, ja se on sentään valunut blogiinkin asti, mutta hitaasti. Vielä on heinäkuultakin luettavaa bloggaamatta (Seitsemän veljestä! Sain sen lopultakin luettua, ihme!), mutta enköhän tässä, pikkuhiljaa.

Syksyn suunnitelmiin kuuluu lähinnä työelämän kanssa tasapainoon pääseminen, puolison siskon häät, hengailua ja haaveilua. Ja lukemista, tietenkin.

Valoisaa syksyn alkua!

Heli Nurmi: Työuupumuksen itsehoito – Kuinka kierrän karikot

Työuupumus on pitkittyneen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jota luonnehtii uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. (s. 17)


Psykologi ja psykoterapeutti Heli Nurmi on kirjoittanut opaskirjan Työuupumuksen itsehoito – Kuinka kierrän karikot (Duodecim 2016). Kirja on tarkoitettu työuupumusta kokeneille ja siitä toipuville sekä ennaltaehkäisyyn.

Kiinnostuin kirjan aiheesta, sillä olen kohdannut työssäni jonkin verran uupumusta kokeneita ja kokevia nuoria. Heidän kohdallaan ei toki puhuta varsinaisesta työuupumuksesta, mutta opiskelua ja koulunkäyntiä koskeva uupumus on nähdäkseni teema, josta nuorten kanssa tekemisissä olevien ammattilaisten on hyvä olla tietoisia.

Nurmen kirja on selkeärakenteinen ja matalalla kynnyksellä lähestyttävä. Kirjoittajan oma ohje esipuheessa on, että kirjaa kannattaa lukea rauhallisella tahdilla, yksi luku kerrallaan, pohtien ja omaan elämään peilaten. Ohje sopii varmasti hyvin sekä niille lukijoille, joille kirja nimenomaisesti on itsehoitoväline että muille aiheesta kiinnostuneille. Ei pidä hosua!

Kirjan aluksi määritellään, mistä työuupumuksen osalta puhutaan, miten se voi oireilla ja millaista hoitoa siihen on tarjolla. Sen jälkeen käydään läpi ulkoisia ja sisäisiä kuormitustekijöitä, joilla on vaikutusta työuupumuksen syntyyn.

Nurmen ote on ratkaisu- ja muutoskeskeinen. Työuupumusta kokevan on hyvä pysähtyä miettimään ja havainnoimaan hyväksyvällä otteella omaa tilannettaan. Oman jaksamisen arviointi, aktiivinen ongelmanratkaisu ja vallitseviin, uupumusta aiheuttaviin työoloihin vaikuttaminen ovat avainasemassa, kun työuupumusta pyrkii hoitamaan.

Joustavuus on luonteenpiirteenä ja toimintamallina lähtökohtaisesti positiivinen, mutta omat rajat on kyettävä vetämään, jotta työolot paranevat. Nurmi käy askel askeleelta läpi mielekkään elämän määrittelyä, priorisoinnin ja ajankäytön harjoittelua sekä murehtimisen ja huoliajatusten käsittelyä. Varsin muodikas tietoinen läsnäolo saa oman osansa ohjeistuksessa. Sen avulla voi tarkastella omien tunteiden ja stressin hallintaa.

Työuupumuksen itsehoito on rakenteeltaan, sisällöltään ja lähestymistavaltaan matalan kynnyksen opas. Siihen on helppoa tarttua, ja sen selkeä kieli ja huolellinen rakenne toimivat varmasti itsehoitotarkoitukseen hyvin. Luvut alkavat niiden sisällön esittelyllä, etenevät aiheen mukaisesti sisältäen erilaisia omatoimisia harjoituksia ja ajattelutehtäviä ja päättyvät tiivistelmään ja omien tunteiden ja ajatusten reflektointiin.

Kirjaa kannattaa lukea rauhallisesti ja avoimin mielin. Ahmiminen ei anna sille oikeutta, vaan ehkä pikemminkin haittaa, sillä mikään varsinainen tietokirja tässä ei ole kyseessä. Niinpä opastava ja itsereflektioon ohjaava teksti saattaa alkaa kyllästyttää, jos kirjaa lukee liian vauhdikkaasti eteenpäin.

Kirjan tarjoamia pohdintatehtäviä käytän varmasti joskus työssäni, toki "asiakaskuntani" iän ja elämäntilanteen huomioiden. Eri teemojen ja kysymysten kautta voi pohtia esimerkiksi uupumuksen syitä, mahdollisuuksia vaikuttaa niihin, huoliajatusten muodostumista ja voittamista, omia rajoja, murehtimista ja muutoksen tekemistä. Tärkeitä aiheita, joita kannattaa miettiä mielellään jo ennen kuin uupumus ottaa vallan.


Heli Nurmi: Työuupumuksen itsehoito – Kuinka kierrän karikot
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Duodecim 2016
295 s.

Arvostelukappale.

______

Kirjasta ja sen aiheesta toisaalla:
Käytkö ylikierroksilla? Näin taltutat työuupumuksen 
Burnout voi varoittaa tulostaan näinkin – Torju työuupumus ajoissa
Uhrautuja ei pärjää enää työelämässä

Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä

Ooh, mitä ihastuttavaa hupsuttelua tämä kirja olikaan!

Nuori musiikinlehtori Anna Alanko lähtee Helsingistä maakuntaan ensimmäiseen työpaikkaansa Peltoniemen kouluun. (Paikan saa vain kirjeen lähettämällä, työhaastatteluja tai muita ikäviä muodollisuuksia ei ole.) Vastassa on pikkukaupungin elämä sympaattisen Alma-rouvan vuokralaisena ja opettajainhuoneen nuorimpana jäsenenä. Anna on särkenyt sydämensä huithapelin matemaatikon vuoksi, eikä aio korvaansa lotkauttaa miesasioille. Paitsi että rehtori Pekka Hela on jollain ärsyttävällä tavalla kovin kiehtova, ja pyytää Annaa vielä säestämään omaa viulunsoittoaankin.

Lukuvuosi etenee omalla painollaan, Anna kotiutuu ja sopeutuu, mutta sitten rehtorista ja eräästä hurmaavan oloisesta vaaleatukkaisesta naisesta juoruillaan tavallistakin enemmän. Ovatko kaikki miehet sikoja? Sen saa Anna selvittää.

Löysin Raija Harjun Minäkö piittaisin miehistä -viihderomaanin kirjaston kierrätyshyllystä, ja pakkohan se oli takakannenkin perusteella napata kotiin luettavaksi. Kirja on hupaisa, todellista nollausviihdettä, etenkin näin tutun ammattikunnan ja työympäristön puolesta. Teksti ei edes ole mitään höpöhöttöä, vaan napakkaa ja nasevaa, hauskaakin. Kirja koostuu Annan vanhalle ystävälleen Lenalle kirjoittamista kirjeistä, joissa tuoreimmat käänteet ja tapahtumat kuvataan veikeästi.

Kirjan juonikuvio ei mitään valtaisia päättelykykyjä vaadi, mutta se ei ehkä olekaan se olennaisin puoli. Nostaisin tarinan ansioiksi hyvän otteen ja tempon, hauskat henkilöhahmot ja toimivan kielen. Tämän makupalan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja se jää lukemisen jälkeen kutkuttamaan mieltä juuri sopivalla tavalla: itse en juuri koskaan lue mitään vastaavaa, joten siksikin on hauskaa aika ajoin  laajentaa lukutottumuksia, ja toisaalta näin kouluvuoden viimemetreillä kolmenkymmenen vuoden takainen koulumaailman kuvaus antoi vilpittömiä hörähtelynaiheita.

Peltoniemen koulua käydään kirjan kuvaamalla 1980-luvulla monin tavoin aika samaan tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja samalla hurjan paljon on tietenkin muuttunut. Opettajainhuoneen karikatyyrit saivat aikaan muutaman aidon hekotuksen, ja käydäänpä illanvietoissa ja välituntien aikana melkoisen kantaaottavaa koulutuspoliittista keskusteluakin esimerkiksi tarkkisoppilaista ja opettajan työssä jaksamisesta.

Aika on tietenkin osaltaan kuluttanut kirjaa. Kihloja odotellaan ja vaihdellaan melkoista vauhtia, pikkukaupungin kaduilla juoruillaan etenkin koulun henkilökunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta toisaalta deittaillaan, lähdetään seuramatkalle etelään ja juostaan kulttuuririennoissa. Ajan patinaa ja ajattomuutta samalla kertaa, aika mainiota.

Kaiken kaikkiaan Minäkö piittaisin miehistä on aivan erinomainen ohimennen tehty vahinkolöytö. Ilahduin tämän kirjan lukemisesta hämmentävän paljon.

Pakko oli myös selvittää, mitä muuta Harju on kirjoittanut. Kirjasampo paljasti ilokseni, että hänen tuotantoonsa kuuluu kaksi muutakin viihderomaania: Suntiotar selvittää sotkun (1988) ja Rakas kiukkupussi (1989). Joudun ehkä väistämättä lukemaan nekin.


Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä
Ulkoasu: Eino Tepponen
Karisto 1987
144 s.

Kierrätyskirja.

______

Helmet-haasteen kohta 13. Kirjan nimi on kysymys.

Reko Lundán: Rinnakkain

Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella, kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä kaikesta olennaisesta. Nelikymppisyys lähestyy ja ruuhkavuodet kirivät tahtiaan. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, on parisuhde- ja perhesoppa kasassa. Lisätään joukkoon vielä epäilys taloyhtiön kosteusvauriosta, naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti ja kansainvälisen politiikan Irakin ympärille tiukentuvat lonkerot, eikä aikaakaan, kun lähes jokainen on huomattavan paljon sivussa siitä, missä luuli jököttävänsä hamaan tappiin asti.

Kesän korvalla luin Antti Arnkilin esseekokoelman Lauantaiesseet, jossa kustannustoimittajana työskentelevä Arnkil kirjoittaa muun muassa edesmenneestä Reko Lundánista ja hänen kanssaan tekemästään yhteistyöstä. Lämminhenkistä ja menetyksestä kertovaa esseetä lukiessani mietin, miksi ihmeessä en ole tutustunut Lundánin tuotantoon pintaraapaisua enempää. Olikin helppoa nostaa vuonna 2004 julkaistu Rinnakkain lukupinon päällimmäiseksi.

Kirja on samaan aikaan kepeä ja kärkevä. Näennäisesti se kuvaa ruuhkavuosissaan kieriskelevää keskiluokkaista perhettä, mutta heti pinnan alla on paljon enemmän. (Sinänsä ruuhkavuosissa kieriskelevä keskiluokkainen perhe on sellaisenaan jo aivan oivallinen ja merkittävä kirjan aihe, ei sillä.) Lundán tarttuu teoksessaan suomalaisen yhteiskunnan piirteisiin terävästi ja vastaansanomattomasti.

Rinnakkain kertoo yhtäältä avioliitosta ja parisuhteesta, mutta myös erilaisten yhteisöjen, arvojen ja asenteiden törmäyksistä. Siinä missä Koposet käyvät läpi keskinäisiä ongelmiaan, kirjassa kuvataan myös keskiluokkaisen kuplan lohadusta vasten monisärmäistä todellisuutta. Taustalla pauhaavat vielä suuremmat kuviot, kun Irakin sotaa pohjustetaan ja aletaan lopulta sotia.

Lundánin vahvuus on dialogi, joka hykerryttää ja koukuttaa. Samalla se paljastaa lukijan omien asenteiden hölmöyden monessakin mielessä. Vaikka on helppoa asettaa itsensä esimerkiksi Koposten omahyväisen naapurin Mervin yläpuolelle – Mervi on malliesimerkki nimbystä, joka ei näe omaa napaansa ja sisustuslehtikotiaan pidemmälle – ja naureskella tälle, saattaa samalla kompastua omiin asenteisiinsa. Olisikohan sitä itsekään sen parempi ihminen samassa tilanteessa? Tai muutenkaan?

Jarmo Koponen on erinomaisen onnistunut romaanihenkilö. Hän on samaan aikaan herkkä ja teräväreunainen, uskottava ja kuitenkin tarpeeksi karrikoitu ollakseen kiinnostava. Jarmo käy kirjan tarinan aikana läpi monta muutosta, ja vaikka hän saattaa päälle päin näyttää kuivakalta, nuoruuttaan kaipaavalta nyhväkkeeltä, hän on lopulta paljon, paljon enemmän.

Rinnakkain on lukunautinto. Vaikka se kertookin ihan tavallisesta elämästä, saa sen mukana kurkistaa johonkin aivan toiseen. Lundán on taitava aikansa kuvaaja, ja asiat, jotka hän tässä romaanissa nostaa esiin uudenlaisina yhteiskunnan ilmiöinä – kuten nimby-ilmiön, työelämän hektisyyden ja uupumuksen, työttömyyden moninaisuuden – ovat nyt vuosikymmentä myöhemmin osa aivan arkista puhetta ja kokemusmaailmaa.

Tarkkaa, terävää, tarinallista. En voi kuin kiittää.


Reko Lundán: Rinnakkain
Ulkoasu: ?
WSOY 2004
224 s.

Kierrätyskirja.

John Williams: Stoner

Miten ihmeellinen ihmisen elämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kaikkinaisessa tavallisuudessaan. Sitä syntyy satunnaiseen perheeseen, kasvaa lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi, tekee valintoja ja päätöksiä, etenee ja elää arkeaan, perustaa perheen jos on perustaakseen, tekee työtä, seuraa maailmaa ja lopulta kuolee.

John Williamsin Stoner on lukukokemuksena yllätys. Se on kapoinen kirja, jonka kansi herättää kiinnostuksen. Kuka on Stoner? Millainen hänen elämänsä? Miksi se on tarinan arvoinen?

Monestakin syystä. William Stoner syntyy vuonna 1891 maanviljelijävanhempiensa ainoaksi lapseksi. Perhe elää syvällä Yhdysvaltojen Keskilännessä, ja Stonerista on määrä tulla isänsä työn jatkaja. Hänet lähetetään Columbian yliopistoon opiskelemaan maataloustiedettä, mutta pakollinen johdatuskurssi englanninkieliseen kirjallisuuteen muuttaa kaiken. Stoner vaihtaa pääainetta, jatkaa maisteriopintoihin ja siitä edelleen väitöskirjan kimppuun. Hänestä tulee apulaisprofessori ja intohimoinen kirjallisuudentutkija.

Siinä ohella Stoner elää perhe-elämää sattumalta kohtaamansa Edithin kanssa, saa tyttären Gracen, muutaman ystävän ja vihollisen. Hän kuolee vuonna 1956.

Stoner on monella tapaa aivan huikea kirja. Se on henkilökuva miehestä, joka on näennäisessä tavanomaisuudessaan hyvin erityinen. Stonerin luonne on lempeä, mutta samalla hän on tietyissä asioissa jääräpäinen ja peräänantamaton. Hän ei ole täydellinen mies, kaikkea muuta, mutta Williams kirjoittaa päähenkilöstään lihaa ja verta.

Henkilökuvaus on vahvaa myös Stonerin vaimon Edithin kohdalla. Ristiriitainen ja vastenmielinen nainen, joka ei koskaan pääse sinuiksi itsensä kanssa. Edith suorastaan huutaa aukirepivää analysointia, mutta en lähde tässä siihen, jotta kirjasta riittää löydettävää sitä lukemattomille. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Williams asettaisi sinänsä sukupuolet vastakkain miehen voitoksi. Luonteenpiirteet ja parisuhteen säikeet ovat paljon monimutkaisempia: on kyse persoonallisuuksista, traumoista ja olemisen tavoista.

Stoner on melankolinen kirja. Se tuo päähenkilönsä lukijaa lähelle, antaa tarkastella tätä lähes intiimisti ja tulla tutuksi monella tapaa. Stoneria on helppo ymmärtää, mutta aina hänen valintojaan ei käsitä. Mutta kuka tekisi aina täydellisiä päätöksiä? Ei kukaan.

Päällisin puolin Williams kirjoittaa konstailematta, todeten. Hänen tarinansa etenee rauhallisesti, liikaa selittelemättä. Tekstillä on kuitenkin painonsa, ja se tuntuu lukijan sydämessä ja kurkussa, mitä pidemmälle Stonerin rinnalla saa kulkea. Tarinan kauneus on pienissä hetkissä, jolloin jotain muuttuu tai jolloin Stoner havahtuu tarkastelemaan hetkeä, jota elää.

Valoa on paljon, vaikka se aika ajoin onkin hieman pölyistä, valuu huoneeseen verhojen välistä tai syttyy sameaan työpöydän lamppuun. On lohdullista ajatella, että ihminen voi löytää elämäänsä onnen hippusia ja hyviä hetkiä, valon pilkahduksia lähes mistä tahansa. Useimmiten onni on juuri sitä: hieman huomaamatonta, mutta merkityksistä painavaa.


John Williams: Stoner
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Ulkoasu: Stephen Carroll Photography / Jukka Iivarinen
Bazar 2015
306 s.
Stoner (1965)

Oma ostos.

______

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Lukuisa, Leena Lumi, Kirjojen kamari, Kaisa Reetta T., Ullan Luetut kirjat, Reader, why did I marry him?, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Ei vain mustaa valkoisella

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Mitä opettajan pitää sietää?

Kuvan lähde: Wikimedia Commons (Public domain).

Tapahtui eräänä päivänä X:n peruskoulussa:

Satunnainen opetushenkilö käveli käytävällä välitunnin aikana. Hän ei ollut virkatehtävissä valvontavuorossa, vaan matkalla toimittamaan fyysillisiä tarpeitaan henkilökunnan tiloihin. Opetushenkilö kulki hissin ohitse. Hissin ovi oli auki ja neljä n:n luokan oppilashenkilöä seisoi siellä valmiina käyttämään hissiä sen tarkoitukseen. X:n peruskoulun säännöissä hissin käyttö on oppilailta yksiselitteisesti kielletty.

Opetushenkilö astahti hissin oven eteen estäen sen sulkeutumisen. Hän aloitti tilanteeseen kuuluvan sanallisen kasvatustehtävänsä toteamalla ykskantaan: "Hissin käyttö on oppilailta kielletty. Tulkaa ulos sieltä." Oppilaat virnuilivat pilkallisesti ja jatkoivat hissin nappuloiden painelua. Opetushenkilö toisti kehotuksensa lisäten siihen kädellä tehdyn liikkeen, joka osoitti oikean poistumissuunnan. Hän sanoi sen vielä kolmannen kerran. 

"Vitun mammutti mene pois siitä oven edestä!"

Opetushenkilö kohotti kulmiaan. "Anteeksi, en ihan kuullut?"

Oppilaat poistuivat hissistä ja liukkaasti paikalta, eikä opetushenkilö höristänyt korviaan enää uusille solvauksille. Tilanne meni ohi. Fyysilliset tarpeet muistuttivat itsestään. Oli jatkettava matkaa ja työpäivää.


Huonoina päivinä mietin, miten ihmeessä olen niin hullu, että haluan työskennellä suomalaisessa julkisessa peruskoulussa. Kuka on keksinyt tämän ammatin? Milloin oma ammatinvalintani meni pieleen? Ymmärsinkö mitä tein, kun a) suoritin opettajan pedagogiset opinnot ja b) otin vastaan työpaikkani? Tuskin.

Oppilaiden kielenkäyttö ja kommunikointi on toki pääosin suhteellisen järkevää. Ihan tavallinen nuori ymmärtää kyllä jopa murrosikänsä kuohuissa, ettei toisen ihmisen solvaaminen ole paikallaan. Mutta ikävä kyllä suunsoittoa, vittuilua ja aivan suoraan henkilöön käyviä loukkauksia saa kuunnella aivan liikaa.

"Tää tunti on ihan paska!" ei tunnu hyvältä, mutta se ei sentään kohdistu opettajan henkilöön kuin välillisesti. (Asiatonta sekin on, eikä ainakaan muuta tuntia paremmaksi.)

"Vitun läski!", "Vitun rasisti!" ja "Mene vittuun!" – niihin ei totu.

Huoraksi ei ole vielä kutsuttu. Epäilemättä sekin päivä vielä tulee.

Mietin vaan, mitä kaikkea on siedettävä sillä perusteella, että on päättänyt mennä töihin peruskouluun. Osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että olosuhteita on siedettävä, eikä länkytystä pidä ottaa henkilökohtaisesti. Pahempaakin on. Oletan, että he ovat niitä, jotka eivät itse joudu työpaikallaan kuuntelemaan päivittäistä päin naamaa huudettua vittuilua.

Osa ihmisistä lienee toivottavasti sitä mieltä, että vika ei ole järjestelmässä eikä koulun henkilökunnassa vaan kenties ihan niissä pirjopettereissä itsessään. Että ehkä tarttis tehdä jotain, että nuoret osaisivat olla niin kuin sivistysvaltiossa julkisesti ollaan.

Mitä se sitten on, se "jotain", mitä tarttis tehdä?

Kotikasvatuksella voi olla jotain merkitystä. Luulen. Rangaistuskäytännöillä samoin. Ennen kaikkea asenteen pitäisi muuttua kaikkialla niin, että sanallisen väkivallan (kyllä, kutsun sitä siksi) suhteen olisi nollatoleranssi. Toiselle ihmiselle ei puhuta rumasti. Vielä vähemmän sitä tehdään, kun ollaan töissä. Ja tähän pitäisi olla keinoja puuttua.

Opettajana sitä joutuu aika kiperiin paikkoihin päivittäin. Ikinä ei voi olla ihan varma, mitä oven tai nurkan takana odottaa: mitä tapahtuu välitunnilla tai seuraavalla oppitunnilla, millainen on seuraava huoli jonka kohtaa, mitä riitaa joutuu seuraavaksi selvittämään. Se kuuluu työnkuvaan.

Mutta sen verran haluaisin tietää, ettei seuraavan kulman takana ole jälleen uutta henkilökohtaista loukkausta. En ole tehnyt mitään ansaitakseni sellaisen.

Ikkunan takana

Joululoma tuntui pitkältä ja rentouttavalta. Niinpä viime viikolla oli ihan mukavaa palata taas töihin, aloittaa uusia juttuja ja jatkaa niitä, jotka jäivät ennen lomaa kesken.

Kahdeksan lomanjälkeisen työpäivän jälkeen on pakko todeta, että huhhuh.

Joo, itse olen urani valinnut, mutta silti: huhhuh.

Jotenkin ajattelin opettajaksi opiskellessani, että jos nyt joskus opetushommiin pääsen, suurin stressinaiheuttaja on jatkuva esiintyminen ja valmiudessa oleminen. Kuinka väärässä olinkaan.

Opettajaopinnot, ainakaan aineenopettajaopinnot, eivät missään määrin valmista oikeaan työelämään. Siellä sitä keskitytään muistelemaan Pestalozzin pedagogiikkaa, didaktista rakkautta ja kokeilemaan tuhannennen kerran pistetyöskentelyä. Sitten analysoidaan, menikö tunti kivasti vai voisiko jossain parantaa. Ottiko auskultantti kaikki oppilaat tasa-arvoisesti huomioon, vai unohtuiko joku.

Plaa plaa plaa plaa plaaaaa.

Valmistumisensa jälkeen nuori opettajanalku sitten menee töihin oikeaan maailmaan ja huomaa, että huppista heijaa, kukaan ei tullut maininneeksi mistään kolmiportaisesta tuesta, oppilaiden pahoinvoinnista, lastensuojeluilmoituksista tai pimahtaneista vanhemmista.

Parhaimmillaan tilanne on se, että nuori opettajanalku ei edes työskentele tehtävässä, johon on koulutuksensa saanut. Silloin stressiä aiheuttaa sekä edellä mainittu, opiskeluaikana kertomatta jätetty sivuseikkojen seitti että jokapäiväisen perustehtävän opetteleminen alusta alkaen.

Huokaus.

Onneksi itse työskentelen nyt opona, ja kokemusta on tästä tehtävästä sentään hieman parin vuoden takaa. Siitä huolimatta on todettava, että saattaisipa olla hyötyä varsinaisesta koulutuksesta tähän tehtävään. Ettei aina tarvitsisi olla etsimässä jotain faktaa pöytään. Että tietäisi periaatteet jo valmiiksi ihan vaan koulutuksensa ansiosta.

Sen lisäksi, että koen ammatillista osaamattomuutta, huhhuttelua aiheuttaa nuorten ja paikoin myös heidän perheidensä pahoinvointi. Sanattomaksi sitä jää. Muutama juttu on tullut uniin asti, vaikka pyrinkin tietoisesti ja aktiivisesti jättämään työasiat työpaikan oven taakse, kun sieltä poistun. Ajatuksia vain on välillä niin hankalaa ohjailla.

Kolmas asia on hyvinvointivaltio ja sen tarjoama tuki yksilöille. Ja se, kuinka paljon sitä yhtäältä käytetään hyväksi ja toisaalta pudotaan sen ulottumattomiin. Mutta tämä on jo ihan oma tarinansa, ja joutunen asettamaan sanani huolella, ennen kuin siitä kirjoitan.

Huomaa, että käyn ylikierroksilla. Onneksi on kollegat, hyvä esimies ja viikonloppu. Töistä tullessani pistäydyin raikastavalla oluella sekä kirjakaupassa. Kohta on sauna ja sitten syödään lämpimiä voileipiä.

Ehkä sitä on maanantaihin mennessä taas valmis jatkamaan.  

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Ulkoasu: Janne Harju
WSOY 2013
E-kirja

Ilmainen e-kirja Elisa Kirjasta.


Lueskelin tätä kirjaa kännykältäni joulun aikaan, sillä tartuin luonnollisesti Elisa Kirjan syöttiin ja latasin maksuttoman "joululahjan" lähes ääntä nopeammin. Siinähän se lueskelu meni samalla, kun muut räpläsivät Facebookia tai uutisvirtaa omista luureistaan.

Kovin syvällistä tekstiä en osaa enkä halua tästä kirjasta tuottaa. Se oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta jätti kuitenkin lopulta tympeän jälkimaun. Mukana on työelämän rankkuutta, rapistuneita unelmia, mutkaisia perhekuvioita, huumekauppaa ja – yökyökyök – uutta romaania kirjoittava viinaanmenevä kirjailija. Miten tylsää.

Tarina kerrotaan useamman hahmon kautta. Janne on postinkantaja, aamuyön ritari, joka tuo painolämpimät sanomalehdet Lauttasaaren kartanoihin ja rappukäytäviin. Käy kuitenkin niin, että yt-neuvotteluissa tulee tuotannollis-taloudellisista syistä kenkää, ja Jannen on mietittävä uusia tapoja täyttää päivänsä yönsä. Tonttupuuhat sopivat siihen, ja kantakahvilan myyjättären Siljan ihastelu etäältä onnistuu edelleen.

Silja on entinen Idols-nousukas, joka on ihastunut Sebastianiin – ja valmis mihin tahansa saadakseen hänet itselleen. Sebastian taas on varakkaan Konrad-isoisänsä talutusnuorassa oleva pikkudiileri, jolla on huumevelkoja enemmän kuin luottoa tilillä. Ongelmiahan siitä seuraa.

Lisäksi on vielä Hän, joka mitä ilmeisimmin koettaa kirjoittaa uutta romaaniaan ja selventää kuvioita siinä kovin hyvin onnistumatta. Ja jossain lentää myös haukka, joka saa ohjeita Isolta Tyypiltä vesitornin huipulta...

Jannen hahmosta pidin, sillä hänessä henkilöityy moni tämän päivän yhteiskunnan ongelma kouriintuntuvasti. Miesparka on jäänyt kovin yksin ja yrittää elää ruisleivällä ja maksamakkaralla, rakastaa työtään kun ei muutakaan voi ja yrittää olla aiheuttamatta kellekään ongelmia. Kunnes viimeinen niitti katkeaa. Sebastian taas tuntui kovin kuluneelta, rikkaan perheen itserakas jälkeläinen, joka ei kokkelipäissään tajua mistään mitään, paitsi paikoin ehkä ureasta päässään. Kirjailijahahmo rasitti todella paljon, voiko enää kuluneempaa tyyppiä ollakaan?

Jostain syystä kirja tuli kumminkin luettua ihan loppuun asti, että eipä siinä kai mitään. Tutut kulmat Lauttasaaressa ja kantakaupungissa innostivat, ja tokihan Suhosella sana on hallussaan. Luin pari vuotta sitten hänen esikoisensa Hitlerin kylkiluun, joka oli ihan mukiinmenevä, muttei kuitenkaan erityisen kummoinen. Ehkä on uskottava, etteivät meidän huumorintajumme kirjailijan kanssa oikein kohtaa. Liekö menetys kummallekaan.

_____

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Lukutoukan kulttuuriblogi, Hemulin kirjahylly, Booking it some more

Nappaan kirjalla vielä viimeisen suorituksen Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen (postinkantaja). Lisäksi otan sen mukaan Talven lukuhaasteen joulu-kategoriaan.

Hippusia

Valoa pimeydessä.

Juu, kiirettä pukkaa.

Tekee mieli sanoa, että itsepä olen soppani keittänyt, mutta vielä enemmän huvittaa vähän avautua. Sen jälkeen voi sitten käpertyä itseensä ja ehkä jälleen yksiin kuuden tunnin yöuniin, kun on niin kiire pelastamaan maailmaa (tai itseäni).

On tässä vähän kaikenlaista tulilla. Asia numero yksi on, että vaihdan muutaman viikon päästä työpaikkaa. Hupsista! Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi viihtynyt nykyisessä – päin vastoin. Viime viikkoina on tuntunut, että homma on lähtenyt rullaamaan ja oma paikka on löytynyt. Kun nyt kuitenkin kävi niin, että kaksi vuotta sitten hoitamani homma tuli haettavaksi määräaikaisena viransijaisuutena, naputtelin puolison ja muutaman toverin painostuksesta hakemuksen kasaan.

Sitten unohdin koko asian.

Ajattelin, että löytyi joku toinen, ja jatkoin puuhiani.

Kunnes puhelin soi ja tuli kehotus kerätä kimpsut kasaan. Juuri minut halutaan hoitamaan pestiä, josta niin valtavasti kaksi vuotta sitten pidin. Vau! Sain sovittua aloitusajan sellaiseksi, että ehdin hoitaa nykyisen työn asiat jonkinmoiseen järjestykseen. Nykyinen esimies oli kovasti pahoillaan asioiden saamasta käänteestä, mutta ymmärsi ratkaisuni kyllä. Onneksi. Pääkaupunkiseudulla, sen enempää kuin muuallakaan tämän armoitetun pienten piirien maan alueella, ei kannata kovin heppoisin perustein lähteä karmit kaulassa mistään. Ei sellaiseen tässä tapauksessa mitään syytäkään olisi ollut. Koeaika, joka minulla olisi jatkunut joulukuulle, mahdollisti myös sen, että tätä saattoi periaatteessa pitää ilmoitusluontoisena asiana.

Että nyt kävi näin. Aikamoista. Vaihdoksen etuna palkka nousee ja työsuhde kestää puoliväliin kesää, kuukauden pidempään kuin tämä nykyinen olisi kestänyt. Minulle se on iso asia ja iso raha. Sillä pelkällä Kutsumuksella kun on niin pirun hankalaa voidella leipää. Ja mitä luultavimmin jatkoakin on luvassa. Mutta se on sitten sen ajan asia, ei tämän. Niin, ja tärkeintä on se, että vaihdan ohjaustehtäviin, joista ehkä loppujen lopuksi pidän kuitenkin enemmän kuin erityisopettajan työstä. Sanottakoon se ääneen.

Kollegat ovat olleet harmissaan. Kiinnostavaa huomata, millaisia tuntemuksia äkillinen muutos aiheuttaa. Olen kuitenkin talossa vielä uusi, ja varmaankin monella tapaa erilainen kuin sijaistamani viranhoitaja. Silti, vaikkemme vielä niin hyvin tunne, moni on tullut ihan vilpittömästi sanomaan, että lähtöni on ikävä juttu. Tästä opin kyllä itse sen, että ehkä sen toisen työn kunnioittamisen voisi ilmaista ihan siellä arkipäivän lomassa. Ei vasta sitten, kun tiet jo eroavat. Tästä saa ihan hyvän kehityskohteen itselle jatkoa ajatellen.

No, pari viikkoa vielä, ennen kuin työavaimet menevät vaihtoon. Sitä odotellessa pitää jättää hommat sellaiseen vaiheeseen, että seuraavan on niitä siedettävää jatkaa.

Oppilaille en ole vielä kertonut. Sinänsä tuntuu pahalta, koska etenkin osan kanssa varsin luottamukselliset välit ovat jo syntyneet, nykyinen tilanne on tasaantunut ja kouluvuotta olisi ollut hyvä jatkaa tästä eteenpäin. Vaikka kuinka paljon heistä pidänkin, on silti todettava, että teen vain työtäni. Ja uusi työmahdollisuus houkuttaa enemmän.

Samalla, kun laitoin työasiat uuteen kuosiin, olen keskellä arkea, jota rytmittävät avoimen yliopiston opinnot ja eräs viestintähanke, jossa olen mukana. Vapaata aikaa ei ihan turhan paljoa jää. Etenkin opiskelun todellisuus läsähti vasten kasvoja kunnolla vasta nyt, kun olisi pitänyt valmistautua ensimmäiseen tenttiin. Niinpä niin, hienot puheet "ajoissa valmistautumisesta" ja "vakavasti ottamisesta" katosivat mielestä saman tien. Jännää, ettei sitä opi koskaan hyväksymään itseään sellaisena kuin on (eli viime tippaan jättäjänä). No, jos ensimmäinen opintojakso menee hyväksytysti läpi, taputan itseäni tyynesti selkään. Sen enempään ei olekaan aikaa, sillä uusi puskee jo päälle...

Ja mitähän muuta vielä olisi. Kaiken maailman menoa ja meinikiä. Muuttoavuksi pitäisi ehtiä, on tapaamista ja kokoontumista, teatterireissu kuukauden päästä, jokuset juhlatkin. Ja sitten tuntuu, ettei välillä jaksa edes yhtä whatsapp- tai FB-viestiä lähettää.

Ehkä se on se pimeys. Tai siis sekin.

Mutta ei tässä hätää! Mulla on kotiasiat kunnossa ja urheilu tuntuu kiinnostavalta, vai miten se Timo Silakkakin sen joskus sanoi. Tekeminen saa nimittäin jossain määrin energiat virtaamaan. Ja minulla kun ei ole arjessa vastuuta esimerkiksi mistään pienistä ihmisistä tai noin muutenkaan muista kuin itsestäni. Joten annetaan mennä vaan.

Vaikka kyllä on sanottava, että olen vähän ihmeissäni siitä, kuinka rohkea olin uskaltaessani noin vain tehdä omalla mittapuullani ison päätöksen. Kiltin tytön viitta lie saatu pois harteilta.

Ei ole ikävä.

Malja kesälle!

Kouluvuoden ja opettajan työn paras päivä on tänään: kevätjuhla. Ysiluokkalaiset lähtevät lentoon maailmalle, seiskat ja kasit harppaavat kesälomalle ja yhden pykälän eteenpäin. Koulumaailman pätkätyöläiselle tämä on paitsi kevyt ja kaunis myös todella haikea päivä. Pitää hyvästellä vuoden aikana tutuiksi tulleita ihmisiä, oppilaita ja työkavereita, nostaa kaulukset pystyyn ja olla valmiina taas uusiin haasteisiin. Aamu täyttyi halauksista, mukavista sanoista ja muutamista kyynelistä.

Opettajan työssä on se ihana puoli, että se ei lopu koskaan. Ja samalla se on turvallinen ja tuttu, sillä vuodenkierrossa totisesti tietää aina, mitä odottaa. Kevätjuhlan jälkeen tulee aina uusi syksy, uusi lukuvuosi, uudet nuoret, uudet kollegat.

Oma tilanteeni varmistui alkuviikosta. Jatkan matkaa elokuussa uuteen kouluun, erityisopettajan sijaisuuteen. Työn saaminen tuntuu tietenkin aivan mahtavalta! Juuri minä eikä kukaan toinen oli se oikea tyyppi tähän, juuri nyt. Odotan syksyä innolla, sillä vaikka työpaikka vaihtuu, työtehtävät ovat tällä kertaa tuttuja. Joten alkusyksyllä energian saa kohdistaa hieman laajemmallekin kuin ihan vain ydintehtävän ymmärtämiseen.

Ja nyt, kun syksy on selvä, voi kaikessa rauhassa keskittyä siihen olennaiseen: kesälomaan. Kirjoihin, bloggailuun, mökkeilyyn, ystävien tapaamiseen, oleiluun, pyöräretkiin, Helsinkiin, olemiseen. Maanantaina lentokone vie Pariisiin, muut seikkailut saavat sitten tulla omaan tahtiinsa, jos ovat tullakseen. Ja onhan niitä, kaikenlaisia, lähes kaiken aikaa.


Toivotan kaikille blogini lukijoille kuplivaa, kirkasta ja mitä mahtavinta kesää!

Ihan kohta...!

Justiinsa pian, ihan jo näillä näppäimillä, tarkemmin sanottuna seitsemän päivän päästä alkaa loma ja meikäläinen ottaa saman asennon kuin kissa. Enkä muuten hevillä siitä liiku.

Kouluvuosi on pian paketissa. Käytännön kannalta opiskelu on jo loppunut, mutta vielä pitäisi yksi pätkäviikko pusertaa harjoituksia, luokanvalvojantunteja, luokkaretkiä ynnä muuta. Tunnelma töissä on lievästi sanoen levoton, ja oppilaat ovat kuin lentoon lähdössä. Ja ovathan he, etenkin ysit. Snif.

Minulla on vielä ohjelmassa muutama huoltajapalaveri, lomautussijaistuksia ja oma lomautuspäivä. Ja sitten se on siinä. Pestin jatkumattomuus on nyt varmaa, sillä en saanut neuvoteltua tilannetta oikeudenmukaisemmaksi edes luottamusmiehen avustuksella (tai ehkä juuri siksi...). Luonto ei anna periksi – en halua suostua työehtoihin, jotka eivät vastaa omaa käsitystäni moraalisesti oikeista työolosuhteista. Voitte kutsua idealistiksi, mutta olen todennut, että jos alan joustaa nyt, saan tehdä sitä loppuelämäni. Joten ei.

Olen hieman... tai no, mitä sitä valehtelemaan, todella haikeana kertonut oppilaille, etten syksyllä ole enää heitä opettamassa ja kollegoille, että matka jatkuu tuntemattomaan määränpäähän. Kollegat ovat olleet pahoillaan (pääsääntöisesti), mutta ymmärtäneet ratkaisuni. Oppilaiden reaktiot ovat olleet monenlaisia aina välinpitämättömyydestä sydäntä rusauttavaan "Siis mitä vittua??? Mihin sä menet?? Mikset sä ole täällä sit enää???" -kommentointiin. Kai se on aika aitoa. Minua se on liikuttanut. Mussukat.

Olen käynyt kahdessa työhaastattelussa, mutta vielä ei mikään ole varmaa. Viimeisimmästä jäi niin mahtava fiilis, että toivon totisesti homman natsaavan ja aloittavani kyseisessä koulussa syksyllä erityisopettajan sijaisena. Saa jännittää puolestani! Ensi viikon lopulla asian pitäisi selvitä.

Työnhaku muuten on ollut nousua ja laskua. Hirveä määrä hakemuksia on sisällä monessa paikassa, mutta en nyt suoranaisesti ole hukkunut haastattelukutsuihin tai muuhunkaan. Välillä olen masistellut, mutta onneksi suurimman osan ajasta on ihan luottavainen mieli. Kyllä tästä jonnekin vielä päästään jatkamaan matkaa työpolulla. Ja jatkamaan samalla pohdintoja, olisiko erityisopetus se minun juttuni siinä määrin, että hakeutuisin täydennyskoulutukseen. (Saattaa se ollakin. Hui!)

Pariisi kutsuu myös pian. Huikeaa! Jotenkin ajan kulku on aivan hämärtynyt viime aikoina, ja vaikka olen kyllä havainnut, että loma lähenee, reissu ja muut lomasuunnitelmat tuntuvat silti olevan edelleen jossain tavoittamattoman kaukana. Mutta eiväthän ne ole, hahaa!

Mieli ja jutut tempoilevat moneen suuntaan yhtä aikaa. Mutta mitä siitä. Huomenna juhlitaan ystävien häitä, sunnuntaina on luvassa vaalijännitystä ja ensi viikko – sehän on jo melkein hoidettu.

Harteilla ei tunnu enää juurikaan painoa. On ollut hieno kouluvuosi, vaikka paljon jäi vielä kesken.

Sunnuntaitunnelmia, työtä, mitä näitä nyt on

Viikot kuluvat sukkelaan. Vasta oli hiihtoloma, maaliskuu, pääsiäinen ja vappu. Vasta oli jäät meressä ja nyt Lauttasaaren sillalla kalastetaan, vesi liplattaa ja monet muuttolinnut ovat palanneet maailmalta. Olen nauttinut neljän päivän vapaasta ja kun huomenna menen töihin, on jäljellä enää kolme kokonaista ja toukokuun viimeinen, pätkitty viikko. Sitten tämä kouluvuosi on paketissa. Järkyttävää. Ja ihanaa tietysti myös.

Ensi vuoden töistä ei vielä ole varmuutta. Periaatteessa jatko nykyisessä työssäni on mahdollinen, mutta toki paikka avataan yleiseen hakuun julkisen puolen periaatteiden mukaisesti ja eihän sitä koskaan tiedä. Jos jatkaisin, saisin täydet tunnit (jotka tänä vuonna ovat olleet vain haave), mutta vastapainona työsopimus kestäisi vain toukokuun loppuun, enkä saisi kesäajan palkkaa. Jotenkin alkaa korveta tämä opetustyön pätkäisyys yhdistettynä jonkinmoiseen kyykytykseen. Kai tilanne sitten on sellainen, että työnantaja on hallitsevassa asemassa – ainakin muodollisesti epäpätevien työntekijöiden suhteen. Sylettää, koska opettajalle kuuluu kesäajan palkka. Piste. No, en ole vielä tehnyt päätöksiä suuntaan enkä toiseen, ja toki tiedostan, ettei liian "nirppanokkainen" sovi olla, ainakaan vielä tässä vaiheessa työuraa. (Vaikka oikeasti haluan vain oikeudenmukaisen kohtelun, en yhtään enempää.)

Mietin aika paljonkin sitä, missä vaiheessa työelämä alkaa olla hieman varmempaa kuin se nyt on. Joka kerta, kun uutisoidaan ammateista, joihin on pulaa tekijöistä, ärsyttää nähdä listalla "opettaja". Eninnäkin yleiskäsite "opettaja" on harhaanjohtava, eikä kukaan valmistu "opettajaksi" saati ole pätevä kaikkiin mahdollisiin "opettajan" ammatteihin. Opettajia on jos jonkinmoisia, minkä suurin osa varmaan aika hienosti ymmärtää. Jännää kuitenkin, ettei se mene esimerkiksi noita ammattipulajuttuja koostavien toimittajien päähän.

Toisekseen suurin pula on ehdottomasti lastentarhan-, erityis- ja erityisluokanopettajista. Sen sijaan historian- ja yhteiskuntaopin opettajista ei ole minkään sortin pulaa. Ja vaikka itse työskentelen nyt (ja luultavasti jatkossakin) erityisopettajana, minulla ei ole pätevyyttä tai halua hakea töitä esimerkiksi lastentarhanopettajana (muodollista pätevyyttä ei ole myöskään erityisopettajan työhön, mutta halua senkin edestä). Eli vaikka "opettajan" paikkoja on avoinna satoja (TE-palvelujen sivustolla tällä hetkellä 1401 paikkaa), se ei tarkoita, että jokainen "opettaja" voisi hakea niistä mihin tahansa. Minkä toki edelleenkin aika moni hiffaa.

Ja silti joutuu toisinaan selittelemään, ihan fiksuillekin ihmisille, että kyllä tässä ihan joutuu hartiavoimin tekemään töitä, että löytää töitä (sic). Näin historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan näkökulmasta tilanne on kyllä ihan kamala. Olen hakenut kaikkia avoinna olevia tehtäviä pääkaupunkiseudulla ja hakijamäärät ovat luokkaa 60–80 pätevää hakijaa per tehtävä. Että tuota. Erotu siinä sitten eduksesi olemattomalla työkokemuksella. (Tai muutenkaan, koska usein paikat ovat valmiiksi pedattuja, mikä on ymmärrettävää, mutta ärsyttävää.)

Onneksi tykkään erityisopettajan työstä. Muuten voisi olla tuo leivänkäntty aika kapea, eikä voista sen päällä puhettakaan.

Työasioiden lisäksi en kauheasti muuta olekaan pohdiskellut. Tai no, kirjoja ja lukemista tietysti vähän ja raha-asioita ja sen sellaista. Käytin kissaa perjantaina eläinlääkärissä ja sinne sujahti sellainen rahasumma, että pahaa teki. Vaikka tuota elukkaa rakastankin, muutamaan kertaan piti kassalla silti nielaista ennen luottokortin höyläämistä.

Esittävää kulttuuriakin olen nauttinut, kävimme nimittäin miehen kanssa katsomassa vappuaattona Q-teatterin kohutun Kaspar Hauserin. Näytelmä oli kyllä hyvä, mutta en minä nyt ihan niiiiiin vaikuttunut siitä ollut, että pitäisin sitä "uuden vuosituhannen mullistavimpana teatteriesityksenä" tms.

Aika sirpaleistahan tämä oleminen näin kevään korvalla on. Mieli on jo kesässä ja kouluvuoden sykli on siinä vaiheessa, että parhaat paukut on käytetty (jos niitä on koskaan ollutkaan). Oppilaat tuovat toki iloa ja huumoria jokaiseen päivään, joskin myös surua ja murheita. Siinä mielessä on mukavaa päästä pian lomalle, koska maailma ei tule valmiiksi tänäkään keväänä. Katsellaan sitten syksyllä uudestaan, missä ikinä työtä jatkankaan.

Typerä Typerysten salaliitto

John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto
Suomentaja: Margit Salmenoja
Ulkoasu: Sakari Tiikkaja
Karisto 2010
424 s.
A Confederacy of Dunces (1980)

Kirjastosta.


Kaikenlaista moskaa sitä ihminen tuleekin lukeneeksi listahulluudessaan ja periksiantamattomuudessaan. Olen suuresti tykästynyt jenkkikirjallisuuteen ja päättänyt, että luen mahdollisimman paljon Pulitzer-palkittuja romaaneja, etenkin suomennettuja, koska suomeksi tykkään lukea. Pahaa-aavistamattomana nappasin sitten tämänkin, vuonna 1981 Pulitzerin arvoiseksi määritellyn opuksen kirjastosta mukaani.

Huh huh.

Huh huh, ma sanon.

Typerysten salaliitto sijoittuu New Orleansiin ja se kertoo pääpiirteissään Ignatius J. Reilly -nimisestä intellektuellista, omahyväisestä ja sosiaalisesti täysin kyvyttömästä ääliöstä. Ignatius on valtavan ylipainoinen, laiska ja ylimielinen. Hän asuu edelleen kolmekymppisenä köyhän äitinsä luona, eikä ole viitsinyt yliopistosta valmistuttuaan mennä esimerkiksi töihin. Kun rouva Reilly sitten kolhii vahingossa autollaan toista ja joutuu vahingonkorvausvaatimusten kohteeksi, Ignatiuksen on vyötettävä kupeensa ja etsittävä töitä. Niitä löytyy muun muassa Levyn Housut -nimisestä housutehtaasta, jossa Ignatius ehtii aiheuttaa lyhyehkön uransa aikana muun muassa työntekijöiden kapinan ja oikeusjutun. Tehdastyön jälkeen Ignatius kokee uran makkaranmyyjänä ja sotkeutuu samalla erinäisiin rikoksiin ja virhearviointeihin.

Ignatius Reillyn ohella kirjassa tutustutaan Levyn Housujen omistajaperheeseen, Reillyjen naapurustoon, epäonniseen komisarioon, Ignatiuksen vihan ja rakkauden kohteena olevaan opiskeluaikaiseen ystävään/viholliseen Myrnaan, erään räkälän omistajaan ja työntekijöihin ja ties kehen vielä.

Typerysten salaliitto on ehdottomasti yksi typerimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Siinä ei ole mitään minua kiinnostavaa, sen kieli ja kerronta on tempoilevaa ja sen henkilöhahmot ovat todella epämiellyttäviä joka iikka. Kirjan dialogi on ilkeää ristiinpuhumista, tahallista väärinymmärtämistä ja kaikilla tasoilla jokaista osapuolta epäkunnioittavaa.

Juoni lähtee avautumaan Ignatiuksen ympäriltä, mutta ikävä kyllä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kuinka väärinymmärretyksi neroksi itsensä tunteva mulkku yrittää pumpata vielä vähän ymmärrystä reppanalta äidiltään ja muulta ympäristöltään. Kirjan tapahtumat etenevät kyllä jonkinlaisen kuvion mukaisesti, mutta minulta meni aivan ohi se, mikä kirjan pointti oikein on.

Ilmeisesti kyse on jonkinasteisesta kulttiteoksesta, joka on kaiken maailman "Tämä kirja on luettava ennen kuin kuolen" -listoilla, mutta minun on kyllä todettava, etten ollenkaan ymmärrä miksi näin on. Kirjan taustalla on kyllä kulttimainetta vauhdittavia tapahtumia, sillä John Kennedy Toole teki itsemurhan vuonna 1969 yritettyään sinnikkäästi mutta tuloksetta saada kirjaansa julkaistua. Se julkaistiin lopulta vasta kymmenen vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Ja se Pulitzer. Mitä ihmettä? Levätköön John rauhassa, mutta siitäkin huolimatta tämä kirja on surkea.

Kirja on omalla tavallaan ilkeän kriittinen ja kaiketi sen pohjavire on terävä, jos sitä osaisi tulkita. Kaikessa inhorealistisuudessaan (railakasta masturbointia, eritteitä, ihmiskehon "ihmeellisyyksiä", likaisten lakanoiden tarkkaan kuvattua uudelleenkäyttöä jne.) siinä voisi olla jotain, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Lukufiilis oli pääasiassa sekoitus inhoa, pitkästymistä, ärtymystä ja turhautumista.

Pettymyksestä huolimatta on todettava, että vaikka joku olisi varoittanut minua tästä etukäteen, olisin luultavasti silti lähtenyt yrittämään. Mikäänhän ei ole hauskempaa, kuin uhmata hölmöjä ohjeita ja (kenties) hyvää tarkoittavia sääntöjä. Ehkä jostain samantapaisesta oli kyse silloinkin, kun John Kennedy Toole Typerysten salaliittoa kirjoitti.

____

Kirjaurakka-blogissa ei myöskään hihkuttu riemusta tämän kirjan äärellä.

Ei vielä aamukampaa

Ihan pian on täynnä ensimmäinen kuukausi uudessa kodissa. Viikot ovat vierineet nopeasti, vaikka välillä hartioilla oleva paino tuntuu hidastavan kulkua vähän liikaa. Kotiutuminen on sujunut hyvin: on uudet verhot, lukulamput paikoillaan, taulut seinässä. Lähden rautatieasemalta oikeaan suuntaan, metro jokapäiväisenä kulkupelinä on jo tuttu. Ihana maisema ikkunan takana sen sijaan ihastuttaa joka kerta. Ja valo – se on ihmeellistä.

Loma sujahti tosiaan ohi kovalla tohinalla. Kävimme alkuviikosta Tukholmassa tallustelemassa, ja reissu oli mukava. Tukholma on kaunis ja kiinnostava kaupunki, jonne kelpaisi kyllä tehdä pidempikin reissu. Laivalla oli tietenkin samaan aikaan tuttu oppilas perheineen. Taitaa olla utopiaa kuvitella, että jatkossakaan saisi kulkea tuntemattomana oikein missään. Omapa on uravalintani.

Lisäksi lomaviikkoon mahtuivat yhdet polttarit. Pitkäaikaisin ystäväni (olemme syöneet saman hiekkalaatikon hiekkaa 2-vuotiaista saakka) mennä päräytti tammikuussa naimisiin, mutta koska polttareita ei ennen häitä ehditty pitää, täytyi ottaa vahinko takaisin jälkijunassa. Jekuttaminen onnistui mainiosti ja lauantai hurahti hyvässä seurassa Kallion kujilla, yhteisessä kokkaussessiossa, jutellen, nauraen, viiniä valuttaen ja lopulta tanssien hiki päässä pilkkuun asti. Täydellinen irtiotto ja mahtava päivä.

Nyt kun olen palannut lomalta töihin, tuntuu, ettei lomaa olisi ollutkaan. Kolme päivää on paahdettu jälleen menemään. On ollut palaveria, tietokatkosta, pulmaa, opetusjärjestelyjen muutoksia, tekemättömiä töitä, unohduksia, vittupääkii, kokeiden suunnittelua (en opi varmaan koskaan tekemään sitä tehokkaasti ja kiroan yksilöllistetyt oppimäärät hyvin alas maan rakoon...), röökinarautuksia ja mitähän vielä. Toisaalta ollaan juteltu kesästä, kymppiluokasta, yhteishausta, kesästä, kesätöistä, riparista, kesästä, seuraavasta kouluvuodesta (minulle sanottiin, etten saa lähteä pois, ja haluan ottaa sen sellaisenaan ja unohtaa sarkasmin mahdollisuuden kokonaan) lomasta ja, tosiaan, kesästä. Tänään oli ihan pakko laskea oppilaan kanssa yhdessä kalenterista, montako viikkoa on kesälomaan (hmm, aika monta) ja moniko niistä on vajaita viikkoja (mutta hei, oli sentään matematiikantunti, joten liittyy jopa vähän aiheeseen).

Yksi keskeinen kevään merkki koulumaailman pätkätyöläiselle on työnhaun aloittaminen. Toki hain alkuvuodesta pääkaupunkiseudulla avoinna olevia historian virkoja (4 kpl), mutta sehän on lähinnä muodollisuus. (Juu, ei tullut kutsuja haastatteluihin. Jännä.) Mutta oikea työnhaku alkaa vasta nyt keväällä, kun määräaikaisuudet alkavat vähitellen pompsahdella pinnalle. Eilen avasinkin sen pankin ja raapustin yhden hakemuksen kasaan. Tästä se taas lähtee. Viime vuodesta viisastuneena tiedän pari asiaa kevään kulusta:

- Lähetän turhauttavan monta hakemusta ja koen syvää itsetunnon rappeutumista.
- Selaan avoimia työpaikkoja päivästä toiseen ja lopulta pää on pelkästään pyörällä ja haen luultavasti samaa työtä kahdesti.
- Haen paikkoja, joihin en välttämättä edes halua tulla valituksi.
- Kyllä se tärppi sieltä napsahtaa. Ehkä.

Yksi työnhakukevät takana ja uskallan väittää oppineeni jotain. Ensinnäkin töitä mitä luultavimmin löytyy kyllä. Toisekseen pettymykset kuuluvat asiaan. Mutta ennen kaikkea on turha syyttää itseään työmarkkinoiden vinoutumista saati sitten valmiiksi pedatuista työpaikoista. Ei niille mitään mahda. Ja tänä vuonna aion olla jossain määrin krantumpi kuin viime keväänä, enkä edes hae paikkoja, joiden kaikki ehdot (esim. työmatka, tuntimäärä ja työn sisältö) eivät vastaa haluamiani. Piste. (Tästä uhosta voi muistuttaa sitten kesäkuussa, kun kylmä hiki valuen yritän pakkomyydä itseni mihin tahansa duuniin ensi vuodeksi. Huokaus.)

Mutta itse asiassa kaiken tämän aukikirjoittaminen on tehnyt taas ihan hyvää. Painontunne harteilla on hieman pienempi kuin aloittaessani ja työpäivän jälkeinen väsymys haihtunut. Kai sitä taas jotain keksii elämänsä suunnaksi sitten kuitenkin.

Ja sitä paitsi niitä jäljellä olevia viikkoja on oikeasti vielä aika monta.

Elämä on peruna

Vähän on sellainen olo, että elämä on kuin peruna. Epämääräisen muotoinen, multainen ja aina joko vähän raaka tai rikki keitetty. Töitä ei edes ole ollut kuin vasta kolme päivää, ja silti olo on jo kaikkensa antanut. No, toisaalta, fiilis on sama siellä opettajanpöydän toisellakin puolella. Ja minä osaan sentään jotenkin hallita tunteeni (töissä).

Ja miksi aina sataa? Kysyn vaan! Lööpit tiesivät kertoa, että talvi ehkä perutaan. Se sopii kyllä minulle, mutta olisin halunnut sen tapahtuvan jo ennen kuin kaamea marraskuun pimeys iskee päälle. Koska nyt sitä marraskuun pimeyttä jatkuu jo kolmatta kuukautta, ja minulla alkaa palaa pinna. Kevät ja valo tuntuu olevan kauempana kuin koskaan – yleensä näihin aikoihin on ollut kauniita, pakkaskuorrutettuja talvipäiviä, punaisia poskia ja nenänpäitä, talvireippailua ja narskuvaa lunta. Nyt ei ole. Mitään muuta kuin marraskuista pimeyttä. "Pitäkää tunkkinne", tekee tämän naisen mieli sanoa, "mä lähen vetää". (Voisipa. Valoon. Aurinkoon. Jonnekin!)

Olen myös palannut oposijaisuudesta takaisin erityisopettajan töihin ja ahdistunut funktioista. Mietinpä vaan, miksi ihmeessä niitä pitäisi erityisopetuksessa käsitellä, edes yleisopetuksen oppimäärää opiskelevien kanssa. Saati sitten yksilöllistettyjen. Hohhoi. Syynä tähän on se, että itsekin vain hilkun kilkun käsitän, mistä on kyse sekä se, että oppilaat ovat aivan kuutamolla. (Ensin mainittu saattaa tosin olla syynä jälkimmäiseen, mene ja tiedä.) Ja joululoma ei tehnyt ainakaan minun oppilaistani yhtään leppoisampia. Pyh ja pah, äksyily on ollut sitä luokkaa, että on tosissaan saanut purra hammasta yhteen, ettei tiuski takaisin.

Tästä aasinsiltana olenkin jo alkanut pohtia, mistä sitä mahtaa itsensä ensi syksynä löytää. On aika selvää, etten nykyisessä paikassani jatka: pestin jatko sellaisenaankin on katkolla, minkä lisäksi painavin syy on se, etten halua tehdä töitä vajailla tunneilla. Matkakulujen kanssa yhtälö antaa huonon lopputuloksen: elän kädestä suuhun. Ja koska enemmänkin voisi näissä töissä tienata, ongelma on aito. Toisaalta tietysti harmittaa, koska olisi näinä pätkätöiden aikoina eksoottista ja hienoa saada jatkaa toinen vuosi samassa paikassa tuttujen oppilaiden ja kollegoiden kanssa, mutta pakko tässä on ihmisen saada pari milliä paksumpi voikerros leivälle. Katsotaan. Työnhaku ja pohdinta edessä, yhtä kaikki. Mutta ei vielä.

Muuttopuuhat sen sijaan pitävät pirteänä. Lauantaina kaivelimme kellarikomeron aarteet esiin ja lopputulemana kannoin 8,1 kiloa vuosien varrella arkistoimaani paperia paperinkeräykseen. Jostain syystä olen joskus todennut tarpeelliseksi säilyttää (ja rei'ittää ja kansioida) maksamiani laskuja, hammaslääkärin hoito-ohjeita, loppuunkäytettyjä reseptejä, OAJ:n jäsenkirjeitä ja tolkuttoman kasan luentomuistiinpanoja. Huokaus. Vaan enpä säilytä enää!

Vanhat vuokrasopimukset, työsopimukset ja palkkakuitit sekä (siedettävän) kasan muuta paperia kuitenkin säilytin, sillä voihan olla, että joku haluaa joskus tehdä arkeologisia kaivauksia henkilökohtaiseen historiaani, ja siihen nuo sopivat hyvin. Paitsi ehkä ne palkkakuitit, mutta niitä en jotenkin millään raaski heittää pois. Kuten en kansantaloustieteen peruskurssin muistiinpanojakaan, joiden sisältämistä paraboloideista en nyt ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Kuten en ymmärtänyt kurssillakaan. (Jonka kävin kahdesti. Enkä siltikään päässyt läpi.)

Paperihommien lisäksi olemme pakanneet kaksi isoa pahvilaatikkoa, joihin menivät ilmeisesti pian kivikautisiksi muuttuvat irtaimiston osamme: cd- ja dvd-levyt. Minulla on laajahko levykokoelma, jota nuorna tyttönä innolla koostin ja kuuntelin, mutta viime vuosina musiikin kuuntelu on jäänyt hyvin vähiin ja sekin vähä tulee nykyään Spotifyn kautta. Hieman tylsää, mutta kehitys kehittyy, eikä auta inistä. Ihan vielä en kuitenkaan ole valmis luopumaan kaikista levyistä. Tosin niille pitäisi keksiä uuteen kotiin jokin järkevä säilytysratkaisu. Huoh. Pidän itseäni varsin esteettisenä ihmisenä, mutta sisustamisessa olen laiska ja aikaansaamaton. Enkä vieläkään, kolmen vuoden jälkeen, ole ihan tottunut siihen, että jonkun muunkin mielipide pitää ottaa huomioon.

Muuttoon on onneksi vielä reilut kolme viikkoa aikaa. Ehtii laittaa ja pakata ja valmistautua. Toisaalta kuitenkin toivoisi, että muutto olisi heti. Uusi kotimme on nimittäin ihan mielettömän cool. Kuten ovat asukkaansakin, tietenkin.

Kaukana perunasta.