Hippusia

Valoa pimeydessä.

Juu, kiirettä pukkaa.

Tekee mieli sanoa, että itsepä olen soppani keittänyt, mutta vielä enemmän huvittaa vähän avautua. Sen jälkeen voi sitten käpertyä itseensä ja ehkä jälleen yksiin kuuden tunnin yöuniin, kun on niin kiire pelastamaan maailmaa (tai itseäni).

On tässä vähän kaikenlaista tulilla. Asia numero yksi on, että vaihdan muutaman viikon päästä työpaikkaa. Hupsista! Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi viihtynyt nykyisessä – päin vastoin. Viime viikkoina on tuntunut, että homma on lähtenyt rullaamaan ja oma paikka on löytynyt. Kun nyt kuitenkin kävi niin, että kaksi vuotta sitten hoitamani homma tuli haettavaksi määräaikaisena viransijaisuutena, naputtelin puolison ja muutaman toverin painostuksesta hakemuksen kasaan.

Sitten unohdin koko asian.

Ajattelin, että löytyi joku toinen, ja jatkoin puuhiani.

Kunnes puhelin soi ja tuli kehotus kerätä kimpsut kasaan. Juuri minut halutaan hoitamaan pestiä, josta niin valtavasti kaksi vuotta sitten pidin. Vau! Sain sovittua aloitusajan sellaiseksi, että ehdin hoitaa nykyisen työn asiat jonkinmoiseen järjestykseen. Nykyinen esimies oli kovasti pahoillaan asioiden saamasta käänteestä, mutta ymmärsi ratkaisuni kyllä. Onneksi. Pääkaupunkiseudulla, sen enempää kuin muuallakaan tämän armoitetun pienten piirien maan alueella, ei kannata kovin heppoisin perustein lähteä karmit kaulassa mistään. Ei sellaiseen tässä tapauksessa mitään syytäkään olisi ollut. Koeaika, joka minulla olisi jatkunut joulukuulle, mahdollisti myös sen, että tätä saattoi periaatteessa pitää ilmoitusluontoisena asiana.

Että nyt kävi näin. Aikamoista. Vaihdoksen etuna palkka nousee ja työsuhde kestää puoliväliin kesää, kuukauden pidempään kuin tämä nykyinen olisi kestänyt. Minulle se on iso asia ja iso raha. Sillä pelkällä Kutsumuksella kun on niin pirun hankalaa voidella leipää. Ja mitä luultavimmin jatkoakin on luvassa. Mutta se on sitten sen ajan asia, ei tämän. Niin, ja tärkeintä on se, että vaihdan ohjaustehtäviin, joista ehkä loppujen lopuksi pidän kuitenkin enemmän kuin erityisopettajan työstä. Sanottakoon se ääneen.

Kollegat ovat olleet harmissaan. Kiinnostavaa huomata, millaisia tuntemuksia äkillinen muutos aiheuttaa. Olen kuitenkin talossa vielä uusi, ja varmaankin monella tapaa erilainen kuin sijaistamani viranhoitaja. Silti, vaikkemme vielä niin hyvin tunne, moni on tullut ihan vilpittömästi sanomaan, että lähtöni on ikävä juttu. Tästä opin kyllä itse sen, että ehkä sen toisen työn kunnioittamisen voisi ilmaista ihan siellä arkipäivän lomassa. Ei vasta sitten, kun tiet jo eroavat. Tästä saa ihan hyvän kehityskohteen itselle jatkoa ajatellen.

No, pari viikkoa vielä, ennen kuin työavaimet menevät vaihtoon. Sitä odotellessa pitää jättää hommat sellaiseen vaiheeseen, että seuraavan on niitä siedettävää jatkaa.

Oppilaille en ole vielä kertonut. Sinänsä tuntuu pahalta, koska etenkin osan kanssa varsin luottamukselliset välit ovat jo syntyneet, nykyinen tilanne on tasaantunut ja kouluvuotta olisi ollut hyvä jatkaa tästä eteenpäin. Vaikka kuinka paljon heistä pidänkin, on silti todettava, että teen vain työtäni. Ja uusi työmahdollisuus houkuttaa enemmän.

Samalla, kun laitoin työasiat uuteen kuosiin, olen keskellä arkea, jota rytmittävät avoimen yliopiston opinnot ja eräs viestintähanke, jossa olen mukana. Vapaata aikaa ei ihan turhan paljoa jää. Etenkin opiskelun todellisuus läsähti vasten kasvoja kunnolla vasta nyt, kun olisi pitänyt valmistautua ensimmäiseen tenttiin. Niinpä niin, hienot puheet "ajoissa valmistautumisesta" ja "vakavasti ottamisesta" katosivat mielestä saman tien. Jännää, ettei sitä opi koskaan hyväksymään itseään sellaisena kuin on (eli viime tippaan jättäjänä). No, jos ensimmäinen opintojakso menee hyväksytysti läpi, taputan itseäni tyynesti selkään. Sen enempään ei olekaan aikaa, sillä uusi puskee jo päälle...

Ja mitähän muuta vielä olisi. Kaiken maailman menoa ja meinikiä. Muuttoavuksi pitäisi ehtiä, on tapaamista ja kokoontumista, teatterireissu kuukauden päästä, jokuset juhlatkin. Ja sitten tuntuu, ettei välillä jaksa edes yhtä whatsapp- tai FB-viestiä lähettää.

Ehkä se on se pimeys. Tai siis sekin.

Mutta ei tässä hätää! Mulla on kotiasiat kunnossa ja urheilu tuntuu kiinnostavalta, vai miten se Timo Silakkakin sen joskus sanoi. Tekeminen saa nimittäin jossain määrin energiat virtaamaan. Ja minulla kun ei ole arjessa vastuuta esimerkiksi mistään pienistä ihmisistä tai noin muutenkaan muista kuin itsestäni. Joten annetaan mennä vaan.

Vaikka kyllä on sanottava, että olen vähän ihmeissäni siitä, kuinka rohkea olin uskaltaessani noin vain tehdä omalla mittapuullani ison päätöksen. Kiltin tytön viitta lie saatu pois harteilta.

Ei ole ikävä.