Lyhyitä lukumuistiinpanoja

Olen lukenut, jotakin, edelleen. Kirjoittaminen luetusta vain tökkii, edelleen. Syy ei ole lukemissani kirjoissa, vaan ehkä enemmän siinä, etten oikein tiedä, kelle niistä kirjoitan. "Omaa lukupäiväkirjaahan sitä pidetään", moni saattaa ajatella. Minusta se ei ole ihan totta silloin, kun kirjoittaa julkista blogia. Kai silloin olettaa, että joku muukin niitä aatoksia lukee.

En taida olla aivan yksin ajatuksineni. Kirjabloggaamisen mielekkyys mietityttää monia, ehkä blogi alkaa julkaisukanavana olla jo vähän mennyttä aikaa. Videot ja instakuvat ovat paljon suositumpia, kiinnostavampia. Vai ovatko? Millä kiinnostavuutta mitataan: tykkäyksillä, näyttömäärillä, kommenteilla? Ja onko kiinnostavuus kuitenkaan se tärkein arvo? Ehkä se jollekulle on, eikä siinä ole mitään väärää.

Omaa suuntaani tässä vain pohdin, näin kohta 14 vuoden bloggaamisen jälkeen. Elämä näyttää nyt siltä, että suurimpien himolukemisten aika on väistämättä ohi, vaikka toisaalta edelleen olen lukenut useampia kirjoja kuussa. Kaiketi jokin tasapaino on vielä löytyäkseen, ja ehkä selvitän itsellenikin, mitä blogillani haluan tehdä.

Mutta siis, ne lyhyet muistiinpanot. Niitä tässä, kolmesta teoksesta.

Katharine McGeen YA-kirjasarja Tuhat kerrosta on saanut huipennuksensa kolmannessa osassaan Korkeuksiin. Eletään 2100-luvun New Yorkissa, kaupungissa, joka on rakennettu valtavan pilvenpiirtäjän sisään. Ihmisen asema määräytyy sen mukaan, kuinka korkealla -tornissa hän elää ja päivänsä viettää. On alakerrosten köyhälistöä, on alakerroksista ylemmäs ponnistavia, on kaikkein ylintä eliittiä.

Ja kaikilla on salaisuuksia.

Aiempien osien juonenkäänteet ovat hengästyttäneet ja viihdyttäneet, ja oivallinen vauhti jatkuu myös sarjan viimeisessä osassa. Averyn, Ledan, Rylinin, Calliopen ja Wattin elämät saavat vielä kerran uusia käänteitä: moni asia tulee päätökseensä, on tehtävä valintoja joko itse tai pakotettuna. Koska kukaan nuorista ei ole missään määrin viaton, edessä on melkoista juonittelua ja moraalisia dilemmoja, kun jokainen koettaa tietenkin pitää itsensä kasassa ja jalkansa kuivina.

McGee on taitava käänteiden ja jännitteiden rakentajana. Hän ei jää paikalleen jauhamaan, vaan näkökulmat vaihtuvat usein, koukkuja heitellään edelleen ilmaan ja edellisiä solmuja vuoroin auotaan, vuoroin solmitaan vielä hieman tiukemmalle. Vaikka sarjassa eletään tulevaisuutta, se ei ole dystooppinen. Pieniä vinkkejä ilmaston tilan heikentymisestä olin tarinasta lukevinani, mutta muuten tunnelma on toiveikas ja myönteinen. Teknologia on helpottanut ihmisten elämää, eikä vastassa ole pelkkää kaaosta ja kauhua, kaikkea muuta.

Lämmin suositukseni koko sarjalle (ja se on kyllä ehdottomasti luettava alusta loppuun), se vie kevyesti mukanaan ja tuo lukemisen iloa synkkiinkin päiviin.

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Korkeuksiin

Suomentaja: Inka Parpola

Otava 2019

462 s.

The Towering Sky (2018)

Kirjastosta.

Aiemmat osat: Pudotus ja Huipulla.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti on tarkkasilmäinen, karu ja karkeapintainen tarina niistä, jotka jäävät koulun pihalla parhaiden piirien ulkopuolelle.

Inkku ja Karla jakavat lapsuusmuistot Kehyskunnassa, jossa ei kannattanut luulla itsestään liikoja. Jos luuli, saattoi käydä köpelösti. Vaikka he pitivät pitkään yhtä, jossain vaiheessa kolhujakin alkoi tulla. Kuka nyt jaksaa aina kannatella sitä toista, selitellä parhain päin tai ylipäänsä vaan sietää, jos haluaisikin olla joku muu jossain muualla.

Tytöt hakeutuvat kuitenkin yhteistuumin peruskoulun jälkeen helsinkiläiseen eliittilukioon, jossa he kohtaavat ensimmäisenä syksynä Ilmon. Ilmolla on oma taakkansa (kellä meistä ei olisi), mutta kolmikko hitsautuu hyvin yhteen ja alkaa löytää omaa voimaansa.

Lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella eletään nuoressa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa alkaa se aika, kun mennyttä ei enää jaksa hymistellä. Kun tekee mieli kostaa, polkea, sylkeä, selvittää. Sen laukaisemiseen voi riittää pienikin asia, tai sitten suuri uutinen, joka koskettaa kaikkia.

Eliitti ei ole miellyttävää luettavaa, mutta se on vahvaa ja suorasanaista kerrontaa. Kauhanen on tarkka, anteeksipyytelemätön. Hänen tyylinsä on hiottu, tarina etenee ja poukkoilee mieleenpainuvasti. Henkilöt eivät ole sympaattisia, kaikkea muuta, ja silti heidän seuraansa uppoaa ja unohtuu. Mukavia lukuhetkiä on turha odottaa, kokonaisen ja pohjavireeltään kylmän realistisen tarinan sen sijaan saa.

Maija Kauhanen: Eliitti
Otava 2019
266 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 44. Kirja kertoo Berliinistä. (Sielläkin tarinan kuluessa ollaan.)

Kuukauden kieli -haasteessa yhtenä tämän vuoden kielistä on albania. Kirjaston hakutoiminnon avulla löysin Luan Starovan Vuohien aika -nimisen romaanin, joka kuvaa elämää Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen. Köyhyydessä sinnittelevät ihmiset alkavat kasvattaa vuohia parantaakseen hieman toimeentuloaan ja lastensa hyvinvointia, mutta tämä ei meinaa millään käydä hallinnon ja valtiovallan edustajille, joille vuohien kasvatus edustaa jonkinlaista kapinaa ja omaehtoisuutta, jota ei totalitaristisessa yhteiskunnassa voida sallia.

Romaanin keskiössä on köyhä monilapsinen perhe, jonka isä on sivistynyt älykkö ja äiti koettaa pysyä hengissä raskaus ja synnytys toisensa perään. Lapset saavat pärjätä kuka mitenkin, ja perheen vuohesta tulee kaikille sen jäsenille merkittävä hahmo.

Vuohien aika on lukukokemuksena siinä mielessä avartava, että se on kielialueelta, jonka kirjallisuutta ei niin usein tule luettua, vaikka Balkan seutuna kiehtookin. Luan Starova lienee arvostettu kirjailija omalla kotiseudullaan ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, mutta kerronnallisesti ja kirjallisesti hänen tyylinsä ei minuun uponnut. Mieleen painuu lukiessa lähinnä hieman paatoksellinen ja monin tavoin sanomaansa alleviivaava kerronta, joka ei sellaisenaan puhuttele. Saatoin myös olla laiskalla tuulella, enkä jaksanut sen enempää paneutua Starovan romaanillaan välittämään viestiin ja symboliikkaan.


Luan Starova: Vuohien aika
Suomentaja: Tuula Nevala
Lumi Kustannus 2013
176 s.
Koha e dhive (1993)

Kirjastosta.

Haasteet: Kuukauden kieli, Helmet-haasteen kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albaaninuorukainen on paennut koko ikänsä. Ensin itseään ja itsensä tuntemista, sitten ympäriltään hajoavaa yhteiskuntaa ja kotimaata, lopuksi jälleen itseään ja kaikkea, minkä on aiheuttanut, särkenytkin. Hänen tuntuu mahdottomalta määritellä itseään kovin tarkasti: hänen vaelluksensa on kulkenut Albaniasta Italiaan, Saksaan, Espanjaan, New Yorkiin ja lopulta hyytävään Suomeen. Voiko hän missään antaa periksi, rauhoittua, olla turvassa? Kohdata menneet?

Hän kertoo tarinaansa menneestä ja nykyisyydestä. Siihen kietoutuu voimakkaasti lapsuus ja nuoruus – tietenkin – jonka Agim- ja Bujar-nimiset pojat jakoivat keskenään. Yhdessä he kokivat rujon elämän Tiranassa aikana, jolloin mitään ylimääräistä ei ollut, ja vain Albanian kaksipäinen kotka toi hieman valoa maailman ylle. Jos sekään.

Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän on villi, rujo, karu ja koskettava. Se on hienoa, eheää tarinankerrontaa, suuri ja hiottu romaani, jossa ei ole ylimääräistä. Se hengittää, elää, kietoo lukijan mukaansa pyörteeseen, josta ei pääse pois ennen viimeistä sivua. Ja silloin olo on kaikkensa antanut, paljon saanut.

Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian vasta tänä kesänä, ja vaikka (vai koska?) se ei päästänyt minua helpolla, ei edes kovin lähelle, halusin ehdottomasti tarttua myös tähän Statovcin toiseen, muutamaa vuotta uudempaan romaaniin. Ei siis ollut vaikeaa poimia sitä mukaansa kirjastosta henkilökunnan suosituspöydästä.

Tiranan sydän puhutteli minua suuresti. Sen päähenkilön kamppailu elämänsä painon kanssa on sydäntäsärkevää, ja sen kuvaama maailma on samaan aikaan vieras ja silti samastuttava. Minulla ei ole ollut elämässäni merkittäviä epäselvyyksiä sukupuolen tai seksuaalisuuden kanssa, mutta se ei vähennä kykyäni empatiaan niitä kohtaan, joille kaikki ei ole selvää tai jotka joutuvat kärsimään sen vuoksi, mitä ovat.

Huomionarvoista on myös romaanin kyky kertoa mielenterveydestä ja sen voimasta – ja heikkoudesta. Mihin ihminen on valmis, paljonko hän jaksaa kantaa, miten pitkälle yltää. Ja entä kun ei enää jaksa, kun väsyy taisteluun. Tai ihan vaan elämään. Miten sitten käy? Jos on peräisin maailmasta, jossa mies ei ole heikko, jossa sukupuolia on kaksi, jossa avioliitot sovitaan sukujen kesken? Tai vaikkei olisikaan?

Statovcin käsissä tarina kiertyy, taipuu ja kasvaa. Hän on sen mestari, ei epäilystäkään.



Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
271 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T.    

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 20. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.

Luokseenpäästämätön Seuraaja

Ismail Kadare: Seuraaja
Suomentaja: Tuula Nevala
Albaniankielinen avustaja: Eset Feka
Into Kustannus 2012
158 s.
Pasardhësi (2003)

Arvostelukappale.


Turhaan yritätte tulkita merkkejämme. Yritätte selvittää, kenellä on perusteita mihinkin ja kenellä ei. (s. 157)

Albanian Johtajan, Puolueen diktaattorimaisen päällikön Seuraaja löydetään joulukuisen yön jälkeen kuolleena kotoaan. Ampuiko hän itse itsensä, tehtäväänsä ja asemaansa kyllästyneenä, voipuneena vastuunsa alle, pettyneenä itseensä? Vai tappoiko hänet joku – ja jos tappoi, oliko syy poliittinen vai henkilökohtainen? Taloon tuli joku keskiyöllä, sanotaan. Seuraajan perhe ei tiedä mitään.

Tänä vuonna minulla on ollut kunnia tutustua Albanian kansalliskirjailijaksi tituleeratun Ismail Kadaren (s. 1936) tuotantoon. Ensin luin surullisenhaikean, upean Kolme surulaulua Kosovolle. Sen jälkeen tartuin Särkyneeseen huhtikuuhun, josta vaikutuin myös: hieno kertomus absurdista kunniasta. Ei ollut vaikeaa tehdä lukupäätöstä Seuraajan suhteen. Tämän halusin lukea.

Vaikeaa oli, kovin vaikeaa. Tarina lähtee liikkeelle kiinnostavasti Seuraajan kuoleman uutisoinnista. Olen kiinnostunut diktatuureista ja vallan väärinkäytöstä, eikä Balkanin aluekaan mitenkään epäkiinnostavaa seutua historiansa ja kulttuurinsa puolesta ole. Lähtöasetelmasta huolimatta en onnistunut pääsemään mukaan Seuraajaan. Kirja on lyhyt, vain puolisentoistasataa sivua, ja siinä ajassa olisi lukijan kannalta melkoisen tärkeää hypätä kärryille ja nauttia matkasta. Nyt ei käynyt niin.

Kadare kirjoittaa hyvin tasaista, varmaa ja vahvaa kieltä. Hän rakentaa kuvaa henkilöistään, kertoo absurdista valtakeskittymästä, pelosta ja jäykkyydestä. On kyse rautaisesta ammattilaisesta, joka kyllä tietää, miten tarinat kerrotaan ja kirjat kirjoitetaan.

Eikä Seuraaja ole huono kirja, ei keskeneräinen eikä höttöinen. Se ei vain auennut minulle niin kuin olisin halunnut ja toivonut sen aukenevan. Se kertoo viiltävästi diktatuurissa elämisestä, kirjoittamattomasta sääntöviidakosta ja maailmasta, jossa kuka tahansa saattaa olla syyllinen mihin tahansa, kun niin päätetään. Se kertoo myös pelosta, jota ei voi hallita, kun ei tiedä, mitä pelkää.

Mutta tämän kaiken se olisi voinut tehdä kutsuvammin, laskea varustustaan ja päästää lukijan luokseen, jokaiselle sivulleen. Ja pitää siellä viimeiseen pisteeseen saakka.

Seuraajan on lukenut myös Riina.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania

Särkynyt huhtikuu

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Ranskankielisestä käännöksestä suomentanut Annikki Suni
Gummerus 2006
225 s.
Albaniankielinen alkuteos Prilli i thyer (1978)

Kirjastosta.


Ollaan jossain kaukana Albanian ylängöllä, syrjäseudulla, jossa valtion rakenteiden sijaan vaikuttaa voimakkaana Kanun, kaanon, kirjoittamaton laki. On nuori mies Gjorg, verikoston kierteessä elävän suvun viimeinen vesa, jonka on vuorostaan kostettava veljensä kuolema, josta tuulessa kuivuva veritahrainen paita joka päivä muistuttaa. Kiväärin laukauksen jälkeen alkaa Kanunin mukainen kuukauden kestävä aselepo, jonka aikana Gjorgin on maksettava alueen hallitsijalle verivero. Aselevon kuluttua umpeen 17. huhtikuuta kostovuoro siirtyy vastapuolelle.

Tuskin puoli tuntia oli kulunut siitä kun hänelle oli myönnetty kuukauden aselepo ja hän oli jo melkein tottunut ajatukseen, että hänen elämänsä oli jakautunut kahteen osaan. Nyt hänestä suorastaan tuntui siltä kuin se olisi aina ollut tällä tavalla puolittunut: kahdenkymmenenkuuden vuoden mittainen pitkästyttävän hidas elämäntynkä, joka koostui kahdestakymmenestäkuudesta maaliskuusta, kahdestakymmenestäkuudesta huhtikuusta ja jossa oli saman verran talvia ja kesiä; toinen osa olisi lyhyt ja kuukauden mittainen, kiivaskulkuinen ja hillitön kuin lumivyöry, puoliksi maaliskuuta ja puoliksi huhtikuuta kuin kaksi kuurasta kimaltelevaa katkennutta oksaa. (s. 23)

Samaan aikaan kirjailija Bessian Vorps matkustaa vuoristoon vastavihityn vaimonsa Dianan kanssa viettämään kuherruskuukautta. Bessian kokee, että vuoristossa eletään vielä kansatieteellisesti katsoen oikein: kauhea mutta kunniakas verikoston perinne ja muut Kanuniin liittyvät tavat tekevät vuoristolaisista yleviä, vanhan kulttuurin perinteenjatkajia, joita kaupunkielämä tai nykyaika ei saa turmella. Diana katselee itselleen vierasta elämää avoimin mutta pelokkain silmin – samalla hän totuttelee tuntemaan uutta itseään ja uutta rooliaan aviovaimona. Kun Vorpsien ja Gjorgin polut hetkellisesti kohtaavat, Kanunin määräykset, perinnäistavat ja nuorten ihmisten ajatukset menevät ratkaisevasti sekaisin.

Luin huhtikuussa Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle, ja pidin lukemastani paljon. Särkynyt huhtikuu päätyikin sen enempää pohtimatta kirjaston lainapinoon. Nyt, kun uusintoja alkoi olla maksimimäärä käytettynä, sain lopultakin tartuttua tähän Booker-palkittuun teokseen.

Särkynyt huhtikuu on väkevä teos, joka kertoo julmista asioista. Kadare kuljettaa lukijan mukanaan maailmaan, jossa perinne ja kunnia ovat tärkeintä, mitä ihmisellä on. Niitä myös noudatetaan ja vahvistetaan pilkuntarkasti, Kanunin mukaan ja tarvittaessa kylänvanhimpien tai alueella kiertävän asiantuntijan lopullisella sanalla. Toisaalta Särkynyt huhtikuu on jopa tavallaan kepeä teos, sillä Kadare kirjoittaa tarinaansa eräänlainen julmanhauska pilke silmäkulmassaan. Hän ei pilkkaa niitä, jotka elävät keskellä Kanunin määräämää maailmaa, vaan hän pilkkaa Kanunia itseään: sitä, kuinka perinne alkaa elää omaa elämäänsä ja sitä, kuinka ihminen jää orjallisen tapakulttuurin jalkoihin sekä sitä, mitä tapahtuu, kun nykyaika ja turmeltumattomaksi kuviteltu kansanperinne kohtaavat. Nuoren Gjorgin kautta verikosto osoittaa typerryttävyytensä ja absurdiutensa, sillä Gjorg tappaa tahtomattaan, eikä luovu elämänhalustaan vaan pikemminkin vahvistaa sitä, vaikka armonaika lyhenee päivä päivältä.

Bessian on arkkityyppi niin sanotun sivistyneistön edustajasta, joka kaikessa ylemmyydentunnossaan ihailee omia mielikuviaan ja käsityksiään vuoristolaisista ja heidän tavoistaan. Hän on kuin 1800-luvun antropologi pahimmillaan: ei suostu hyväksymään sitä, että hänen jalo ja idealistinen kuvansa vuoristolaisista ei pidäkään paikkaansa, eikä ymmärrä, ettei ihannekuvaa ole koskaan käytännössä ollutkaan, sillä vuoristolaiset jopa kehtaavat arvostella omaa Kanuniaan ja samaan syyllistyvät muutkin tilannetta tarkkailleet. Bessian sen sijaan haluaa pitää kiinni ajatuksestaan, jonka mukaan vuoristossa eletään julmassa mutta ylväässä kuoleman kulttuurissa, kuin vuoriston Hamletit.

Diana on nuori, viattomalla ja avoimella mielellä varustettu nainen, jota maailman raadollisuus ei vielä ole pilannut. Hän kyseenalaistaa aluksi tiedostamatta, sittemmin selkein sävelin miehensä idealismin, mitä Bessianin taas on vaikea ymmärtää. Kadare kuva osuvasti sitä, miltä unelmien ja haavekuvien murtuminen ja raadolliseen todellisuuteen havahtuminen tuntuu, ja hän tekee sen monella tasolla: on Bessian, jonka ylevät aatteet saavat kolauksen, on Diana, joka ymmärtää, miltä maailma suojatun ylhäisön elinpiirin ulkopuolella ja toisaalta avioliitossa näyttää ja on Gjorg, joka koko elämänsä Kanunin mukaan elettyään havahtuu huomaamaan, ettei ylhäältä määrätty välttämättä olekaan aina oikein.

Tänä vuonna kevät oli alkanut erittäin huonosti. Mark Ukacjerra vavahti ajatellessaan maaliskuun 17. päivää. Maaliskuun seitsemästoista! hän toisti. Jos sitä Brezftohtin murhaa ei olisi tapahtunut, sinä päivänä ei olisi ollut ainoatakaan verikostoa. Se olisi ollut ensimmäinen tyhjä päivä vuosisataan, ehkä kahteen, kolmeen tai viiteen vuosisataan, ehkä koko verikoston historian aikana. Vielä nyt tilikirjaa lehteillessä Markista tuntui että hänen sormensa vapisivat sen päivän takia. Maaliskuun kuudentenatoista laskettiin kahdeksan murhaa; kahdeksantenatoista yksitoista; yhdeksäntenätoista ja kahdentenakymmenentenä kumpanakin viisi; mutta seitsemästoista maaliskuuta oli vähällä jäädä vaille kuolemaa. Ajatuskin sellaisen päivän mahdollisuudesta sai Markin kauhistumaan. Ja kuvitella että se oli melkein toteutunut! (s. 148–149)

Tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä, kuinka ilmiöiden absurdiuden osoittaminen tehdään ilman, että sorrutaan saarnaamaan. Kadare ei säästele sanoissaan, mutta antaa kuitenkin tarinan kuljettaa ja kertoa sanottavansa. Vaikka paikka paikoin revitellään vauhdilla, kuten ylläolevan lainauksen kuvaamassa kohtauksessa, jossa katkeroitunut virkamies, verikoston valvoja, selailee muistikirjansa sivuja ja kauhistuu mahdollisuudesta joutua merkitsemään edes yhden päivän kohdalle murhien määräksi nollan, mitenkään ylettömän irvokas Särkynyt huhtikuu ei kokonaisuudessaan ole. Monia tunteita se kyllä herättää, samoin ajatuksia ja turhautumista, ja se keikkuu kepeyden ja synkkyyden rajamailla. Juuri siksi uskallan suositella kelle tahansa tätä matkaa Albanian ylängöille.

Särkyneen huhtikuun ovat lukeneet myös Elma Ilona ja Satu.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania.

Kolme surulaulua Kosovolle

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
Suomentaja: Tuula Nevala
Faros 2009
88 s.
Tri këngë zie për Kosovën (1998)

Kirjastosta.


Saanko esitellä: jälleen yksi päämäärättömän kirjastohaahuilun löytö!

Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle on alle satasivuinen kolmen kertomuksen kokoelma. Liikkeelle lähdetään Ikivanha sota -tarinalla vuodesta 1389, keväästä, jolloin maailma oli täynnä huhuja tulevasta sodasta ja kesäkuisesta Kosovo Poljen taistelusta, jossa balkanilaiset joukot serbiruhtinas Lazarin johtamina kävivät veriseen kamppailuun osmanien ja sulttaani Murad I:n kanssa. Sumu laskeutuu, Mustarastaiden kentästä nousee raskas pöly ja veri virtaa, kun risti ja puolikuu kohtaavat toisensa ja viiltävän metallin. Sulttaani Murad kuolee, mutta hänen armeijansa ei kaadu, vaan nousee voittoon ja on taas askelta pidemmällä Euroopan valloituksessaan.

Ylhäinen rouva kuvaa taistelun jälkeistä korvia särkevää hiljaisuutta. Hävinneen joukon sirpaleet lähtevät paluu- ja pakomatkalle kohti kotia ja Balkania, pois laajenevan osmanivaltakunnan jaloista. Matkalaiset ovat pääasiassa runonlaulajia, jotka joutuvat hautaamaan keskinäiset eripuransa ja ennakkoluulonsa selviytyäkseen. Lisäksi heidät valtaa epäilys, sillä vastaan tulee virtanaan pakolaisia kotiseudulta – onko heillä edes paikkaa, jonne palata? Matkan aikana heidät kutsutaan vieraiksi linnaan, jonka viisas vanha linnanrouva haluaa kuulla heidän laulavan, kunkin vuorollaan, maailmasta jonka he tuntevat.

Kolmas tarina, Kuninkaallinen rukous, on lyhyt, mutta koko teoksen ja kaikki veriset vuosissadat sisäänsä sulkeva kertomus Mustarastaiden kentälle jääneen Murad I:n sielusta ja verestä ja itseään toistavasta väkivallan ja kuoleman kehästä. Hieno, hieno tarina!

Olin lapsi, kun Balkanilla sodittiin. Muistan kuitenkin elävästi joitakin uutiskuvia ja ihmetystä siitä, miten sodassa voi olla niin monta eri osapuolta ja miksi ne ylipäänsä tappavat siellä toisiaan. Vanhempani eivät osanneet vastata. Mieleeni on myös jäänyt jokin Valittujen palojen artikkeli (mummini oli kestotilaaja vuosikaudet), jossa kerrottiin Sarajevon taisteluista ja nuoresta pariskunnasta, jonka sota oli repinyt eri puolille. Ajatus asumisesta kaupungissa, joka on raunioina ja jossa saa pelätä henkensä puolesta nähdäkseen rakkaansa, tuntui mahdottomalta. Vielä mahdottomammalta tuntui, että kaikki tapahtui Euroopassa. Melkein naapurissa. Ja sen artikkelin kuvaaman pariskunnan toinen puoliskokin ammuttiin kadulle.

Balkanin historiasta ja kulttuurista en tiedä paljoakaan. Yhden etnologian kurssin olen käynyt, jonka luennoitsija oli aiheen tuntija ja kertoi tarkemmin esimerkiksi juuri eri etnisistä ryhmistä ja niiden välisistä konflikteista sekä nykyhetkestä alueella, jolla kertoi itse matkustelevansa vähintään vuosittain. Silloin varmaan syttyi intoni päästä itsekin reissaamaan Balkanille, mutta vielä en ole sitä toteuttanut.

Ismail Kadaren teos on upea. Olisin voinut lukea sen saman tien uudestaan. Se antoi mahdollisuuden katsoa vuosisatoja vanhaa konfliktialuetta ja säröä kauniin kielen ja kerronnan avulla kaunokirjallisesta näkökulmasta, ilman tolkuttomia paineita kerrata jostain lunttilapusta, kuka nyt oli kenenkin puolella ja mikä oli miesvoima milläkin joukolla. Sen kun alkoi lukea ja seurasi tarinaa. Ja se kyllä vei.

Näin ovat asiat tässä maailmassa, muuan prinsseistä oli kuulemma sanonut, veri virtaa eri tavoin elämässä kuin laulussa, emmekä koskaan tiedä, kumpi virta on oikea. (s. 23)

Kadare rakentaa taidolla kertomuksen konfliktista, jonka ratkaisu on käytännössä mahdoton. Hän tekee sen pienin elein, esimerkiksi antamalla sanat runonlaulajien lauluihin, joissa veli käy veljeä ja naapurikansa toistaan vastaan: laulu on sama, mutta vihollinen eri niminen. Samoin käy, kun hän kuvaa runonlaulajien soittimia, jotka ovat samoja mutta eri nimisiä, eikä niitä pidä mennä vertaamaan toisiinsa. Edes pyynnöstä eivät vuosisataiseen vihaan syntyneet ja kasvaneet runonlaulajat kykene muuhun kuin jatkamaan perinnettä ja laulamaan toisilleen kuolemaa.

Kolme surulaulua Kosovolle antaa inhimillisen äänen aiheelle, joka on edelleen kipeä. Se on riipaisevan kaunis ja surumielinen tarina vihasta, jota ei saada hengiltä. Kadare on pienen ihmisen puolella, ja pieni on lopulta myös sulttaani suuruudessaan, sillä maan tomua me kaikki kuitenkin olemme. Voi kun muutos lähtisi oikeasti meistä jokaisesta, voi kun jaksaisimme, osaisimme ja uskaltaisimme ajatella itse ja päättää omin voimin, ketä ja miksi vihaamme – vai voisimmeko kuitenkin olla vihaamatta?

Upea, upea kirja. Lue se.



Muita arvioita: Hreathemus, Satu, Hannu Salmi, Krista Berglund Agricolassa.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Albania.