John Irving: Ihmeiden tie

Voi John minkä teit.

Moni blogini lukija tietää, että rakastan John Irvingiä ja hänen tuotantoaan. Irvingin romaaneissa on jotain sellaista, joka puraisee, potkaisee, ilahduttaa ja naurattaa. Samalla niissä on vakavuutta, syvyyttä ja kantaaottavuutta. Olen minä niiden äärellä itkenytkin. On painia, karhuja, kadotettuja vanhempia, prostituoituja, mutkikkaita ihmissuhteita, seksuaalisuuden koko kirjo ja henkilöitä, jotka ovat juuri sen rajan toisella puolen, että heidän tietää olevan olemassa vain kirjan sivuilla – ja jotka kuitenkin ovat niin eläviä ja kokonaisia, että heidän vaiheensa uskoo jokaista mutkaa myöten.

Joten: voi John minkä teit.

Niin, en pitänyt Ihmeiden tiestä. Nyt se on sanottu.

Odotin sitä, voi kuinka odotinkaan. Ryntäsin kirjaostoksille heti kirjan ilmestyttyä keväällä ja olin varma, että kävisin sen kimppuun saman tien. Kävi kuitenkin niin, että vain silittelin kirjaa yöpöydälläni ja jäin odottamaan kesää ja leppoisia lukuhetkiä. Lopulta niiden aika tuli.

Ja tuli pettymyksen aika. Ensimmäiset sivut kääntyilivät, kurtistelin kulmiani. Mistä tämä kirja kertoo? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi minua pitäisi kiinnostaa? Kääntyi lisää sivuja, oltiin jo ties monennella kymmenennellä. Otsani rypistyi entisestään. Katselin sisällysluetteloa (rakastan sitä, että Irving otsikoi lukunsa, ihastuttava, jopa vanhanaikainen tapa), yritin saada otetta ja arvailla, milloin tarina alkaa vetää. Saatoinpa selailla vahvasti tapojeni vastaisesti kirjaa pidemmälle ja kurkkia hieman, miltä vaikuttaa.

Hitaasti eteni. Oi voi. Jaksot, joissa ollaan Ihmeiden tien päähenkilön Juan Diego Guerreron lapsuudessa Oaxacassa Meksikossa, ovat vetävämpiä kuin nykyisyys, jossa Juan Diego matkustaa jo ikääntyneenä Filippiineille täyttämään nuorena antamaansa lupausta ja unohtaa sydänsairauteensa syömänsä beetasalpaajat lentokoneen ruumaan. Nykyisyysjaksot ovat täynnä toistoa (joka noin periaatteessa on Irvingin vahvuusalueita, mutta nyt siitä ei saada oikein mitään irti): seksiä, peniksen toimintaa, lääkkeitä, hotelleissa pyörimistä, kirjailijuutta, sekavuutta.

Menneessä eletään puoliorpojen kaatopaikkalasten, orpokodin, uskonnon ja kaoottisen suurkaupungin sekamelskassa. Juan Diegon lapsuus on moninainen, outo ja irtonainen. Sisarensa Lupen (joka osaa lukea ajatuksia ja jonka puhetta kukaan muu kuin Juan Diego ei ymmärrä) kanssa Juan Diego kulkee irtolaisena kaatopaikalta katoliseen orpokotiin ja sirkukseen, lopulta ilman Lupea Yhdysvaltoihin transvestiitin prostituoidun ja lähetyssaarnaajan adoptiopoikana.

Siitä huolimatta, että pidin romaanin menneisyydestä sen nykyisyyttä enemmän, en varsinaisesti syttynyt sillekään. Irving on hyvin rikkaan kerronnan, valtaisan henkilögallerian ja kummien juonenkäänteiden sanansaattaja, mutta Ihmeiden tiessä kaikki nämä elementit aiheuttivat minussa vain riitasointuja.

En pitänyt Juan Diegosta nykyisyydessä, menneisyydessä hän tuntui hapuilevalta ja yhdentekevältä. Inhosin hänen entistä oppilastaan ja sittemmin ystäväänsä ja kollegaansa Clark Frenchia, jonka luona Juan Diego pitkälti Filippiinien matkansa viettää (paitsi sitä aikaa, jonka sekoilee puolihoureessa, naukkailee tai on naukkailematta lääkkeitä tai harrastaa ja/tai ajattelee seksiä). Juan Diegon ja Lupen äiti jää irtonaiseksi, etäällä pysyvät myös lähetyssaarnaaja Edward Bonshaw ja prostituoitu Flora, vaikka he ehtivät sentään hieman kasvaa.

Lupesta en edes aloita. Yleensä olen heikkojen, altavastaajien ja kohtaloa kiusaavien puolella, mutta Lupen huutoa (kuinka monta repliikkiä hän kirjassa huutaa, en halua edes tietää lukumäärää) en jaksanut kuunnella – niin kirjan sivuilla kuin se pysyikin.

Ihmeiden tie oli niin suuri pettymys, että harmittaa vieläkin. Viimeiset satakunta sivua sujahtivat sulavasti, kun lankoja aletaan saada yhteen ja noppaa heittää itse kunkin kohtalolla, mutta kuudensadan sivun kokonaismäärässä se on varsin olematon osuus. Irving ei ole ennenkään suoranaisesti kirjoittanut minun elämääni liippaavista asioista, mutta aina olen löytänyt jotakin samastuttavaa tai ainakin huikaisevan houkuttelevan tarinan koukkuineen. Nyt en saanut kumpaakaan.

Toisaalta mietin, miten paljon vikaa on minussa. Enkö antanut tarpeeksi armoa? Olivatko odotukseni kohtuuttomat? Vaadinko faniuteen vedoten liikoja (kuten kirjassakin tapahtuu)? Olinko tarkkaamaton, huolimaton lukija? Missasinko jotain?

Voi olla, voi olla olematta.

Todettakoon kuitenkin, ettei rakkauteni John Irvingiin tästä juuri pintanaarmua kummempaa saa – ja sekin paranee aikanaan. Eihän kukaan voi olla täydellinen, edes John! Onhan minulla kaikki aiempi tuotanto mieltä hellimässä (ja itse asiassa yksi vanha romaani, Vesimies, vieläkin lukematta), aina valmiina odottamassa ja tarjoamassa rakkautta, ymmärrystä ja huikeaa tarinankerrontaa.

"Tapahtumien kulku, elämämme silmukat – kaikki mikä johtaa meitä sinne minne olemme menossa, polut joita seuraamme loppuamme kohti, se minkä emme näe olevan tulossa ja se minkä näemme – kaikki tuo voi olla salaperäistä tai vain näkymätöntä tai sitten ilmiselvää." (s. 502)

John Irving: Ihmeiden tie
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
600 s.
Avenue of Mysteries (2015)


Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Mustetta paperilla, Opus eka, Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla 

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja
Suomentaja: Samuli Arkko
Kansi: Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
335 s.
Hierba Santa (2009)

Arvostelukappale.


Frida Kahlo on tunnetuimpia (ja sanalla sanoen kiehtovimpia) moderneja taiteilijoita. Hänen lyhyehköksi jäänyt elämänsä on kiehtonut elämäkertureita ja muita taiteilijoita vuosikymmeniä. F. G. Haghenbeckin kirja on Fridan elämästä ja hänen salaperäisestä muistikirjastaan ammentava fiktiivinen tarina naisesta, josta kukaan ei ehkä lopulta saanut otetta.

Fridan kukkaan puhkeava nuoruus loppuu, kun hän joutuu vakavaan raitiovaunuonnettomuuteen, jossa hengen lähtö on hyvin lähellä. Selvitäkseen takaisin elävien kirjoihin Frida tekee sopimuksen kummitätinsä Kuoleman kanssa. Frida saa elää, mutta tuskaa ja kipua hänen on kestettävä loppuikänsä, eikä kuoleman jatkuvaa läsnäoloa tule unohtaa. Pitkä toipumisaika saa Fridan tarttumaan siveltimeen sillä seurauksella, ettei hän koskaan siitä enää luovu.

Fridan elämässä ei juuri tasaisia vaiheita tule. Seuraa myrskyisä avioliitto taiteilija Diego Riveran kanssa, taistelu koko ajan pettämässä olevan kehon kanssa, rakastajia ja rakastajattaria, läpilyönti taiteilijana, suuret ja sekalaiset seurapiirit. Koko ajan taustalla on ajatus kummitäti Kuolemasta, ja eräänä päivänä koittaa se hetki, kun sopimus raukeaa.

Frida Kahlo on ehdottomasti suosikkitaiteilijani. Näin hänen upean retrospektiivinsä Berliinissä muutama vuosi sitten, ja muistan, miltä tuntui uppoutua hänen taianomaisiin maalauksiinsa. Niissä on jotain niin rajua ja samalla samaistuttavaa, että kokonaisuus pakottaa katsomaan vielä kerran.

Pyhän lehden kirja on omalla tavallaan haastavaa kirjallisuutta, sillä se kertoo fiktiivisen tarinan historiallisesta henkilöstä. Se ei ole elämäkerta, mutta se käyttää kehyksinään faktoja. Usein minun on vaikeaa heittäytyä vastaavan kirjallisuuden vietäväksi, mutta nyt se onnistui yllättävän hyvin. Ehkä siksi, että tyylilaji tuodaan niin rehellisesti esiin.

Pyhän lehden kirjan ongelma on kuitenkin lopulta siinä, ettei se ole oikeaa Fridaa. Ei se toki sitä koetakaan olla, mutta minulle se muodostui lopulta häiriötekijäksi. Se on kuvitelma Fridasta, kertomus hänestä ja hänen lähipiiristään maagisilla elementeillä ja mausteisilla resepteillä kuorrutettuna. Se on kuitenkin erilainen kuvitelma, kuin joka minulla hänestä on. En väitä, että omani olisi sinänsä sen "oikeampi", mutta sen verran vahva se minulle on, että toisen kuvitelma ei sitä ylitä.

Kirjan jokainen luku päättyy – kerrotun mukaan – Fridan muistikirjoista löydettyihin lyhyisiin kommentteihin ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tapahtumiin liittyviin resepteihin. Olin jo ajatellut kokeilla jotakin kirjan resepteistä, mutta sen verran erikoisia ainesosia niihin pääsääntöisesti kuuluu, ettei taida osaamiseni (saati lähikaupan valikoima) riittää. Ja ne ovat myös kovin lihapitoisia, mikä ei tässä osoitteessa ole suoranainen hitti.

Kirja on varsin episodimainen, ja paikoin sen unenomainen eteneminen meinasi pudottaa minut kärryiltä. Samalla se on värikäs, herkullinen ja kiehtova. Frida oli nainen, joka ei voi jättää ketään kylmäksi. Kaikessa kiinnostavuudessaan hänen tarkkailunsa – myös näin fiktion muodossa – on omalla tavallaan raskasta ja väsyttävää. Onnea hän ei liiemmin saanut kokea, mutta syytä taisi olla paljolti hänessä itsessäänkin. Surulliseksi se silti minut saa, kerta kerran jälkeen.

___

Muiden mietteitä: Sanna / Luettua, Paula / Luen ja kirjoitan.

Valloitan kirjalla Meksikon.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.