Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo on hyvä kirjailija. Olen lukenut häneltä useamman teoksen (Auringon ydin, Enkelten verta, Salattuja voimia ja Linnunaivot blogiaikana, Lasisilmän ja Ennen päivänlaskua ei voi jo joskus kauan sitten). Tätä pidemmältä ajalta Sinisalon novellituotantoa kokoavaa teosta Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on suositeltu minulle useammankin kerran, joten täytyihän sitä nyt lopultakin tarttua siihen.

Aloitin kokoelman lukemisen jo taannoin lukumaratonilla ja jatkoin sen loppuun seuraavalla viikolla. Sinisalon tarinat ovat totta vieköön varsin häiritseviä. Niissä näkyy ja kuuluu selvästi kirjailijan persoonallinen ääni, ja ne sekä viihdyttävät, yllättävät että pelottavat.

Sinisalon maailma on lähes kuin omamme, mutta siinä on joitakin kummallisia ominaisuuksia, jotka vievät todellisuuden hieman sivuraiteelle. Osa tarinoista sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, muutamassa on tulevaisuuden elementtejä, mutta pääosin eletään kirjoitusajankohtaa, joka tässä kokoelmassa tarkoittaa aikaväliä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Moni novelleista nousi suosikeikseni. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu tarjoilevat näköalan historiankirjoitukseen, jossa naisilla on valta ja voima osin luontoon yhteydessä olevan telepatian, osin järkevän yhteisöllisyyden vuoksi. Kiehtovaa myyttien ja sukupuolten sekoittamista, joka saa lukijan pohtimaan, kuinka erikoista lopulta onkaan se, että ihmisluontoon ja -yhteisöihin tuntuu kuuluvan väkivalta, valta ja alistaminen. Miksi ihmeessä?

Parisuhdehelvettiin päästään napakassa aloitusnovellissa Lukko sekä vaikuttavassa, hitaasti pahaenteisyyttä kasvattavassa Etiäisessä. Sinisalo on kärkäs, eikä syyttä. Valtasuhteet ja alistaminen nousevat näissäkin novelleissa keskiöön. Pahaa tekee, kuinka hienovaraisesti toisen voi saada valtaansa ja kuinka mahdotonta voi olla päästä pois. Sain molemmista kylmiä väreitä.

Tango merellä on kuin risteilymatkustajan painajainen: sitä herää pahaa-aavistamatta krapulassa laivan hytissä, ja kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin kuin sammuessaan luuli... Tämä novelli on minusta hyvin visuaalinen, sillä vaikken olekaan mitenkään intohimoinen laivalla kävijä, tarinan käänteet oli helppo sijoittaa mihin tahansa Itämerellä risteilevään laivaan. Ja omiin kokemuksiin siellä.

Sinisalo yhdistelee erilaisia tyylilajeja sujuvasti. Hän saa tarinansa elämään ja lukijan kurkkimaan aika ajoin olkansa yli hiljaisessa kodissa. Novelleissa mikään ei ole varmaa: tutulta ja turvalliselta vaikuttava, arkinen ja tylsäkin voi seuraavassa käänteessä muuttua painajaiseksi tai vähintäänkin aivan oudoksi. Mihinkään ei voi luottaa, vähiten omiin oletuksiinsa.

Siksi juuri taidan pitää Johanna Sinisalosta niin paljon. Hän panee lukijan siinä mielessä koville, että hän edellyttää kykyä kestää yllätyksiä ja pelkoa. Mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa? Se jää usein lukijan päätettäväksi. Eikä sellainen päätös ole aina mitenkään helppo.


Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Ulkoasu: Hannu Mänttäri / Janne Uotila
Teos 2005
366 s.

Divariostos.

______

Muiden mietteitä: Villasukka kirjahyllyssä, Aamuvirkku yksisarvinen, Tahaton lueskelija, Himekamin kirjoja, Kuuttaren lukupäiväkirja, Satun luetut, Mitenköhän tässä kaikessa käy   

Otetaan sitten vaikka lukumaraton

Pääsiäisen aika. Hiljaista pitelee. En vietä kristillisiä juhlia, koska en kuulu kirkkoon tai ole kristitty, mutta tervehdin toki ilolla vapaapäiviä (joista tosin olisin valmis luopumaan, jos se olisi edellytys valtion ja kirkon erottamiselle toisistaan). Ulkona on harmaata, joten lenkkeilykään ei kiinnosta juuri nyt. Jospa sitä sitten vaikka lukisi...

Koska mahdollista luettavaa on luonnollisesti kotona pinokaupalla, ajattelin, että miksipä en pitäisi pientä lukumaratonia pitkän viikonlopun, harmaan sään ja kotona oleilun kunniaksi. Niinpä aloitankin lähihetkinä blogihistoriani viidennen lukumaratonin. Olenkohan pysynyt laskuissa mukana?

Ensimmäistä kertaa kokeilin vuorokauden mittaista lukumaratonia kesällä 2012. Sen jälkeen oli luvassa blogistanian yhteismaraton kesällä 2013. Viime vuonna käytin hiihtolomaani lukumaratoniin, ja kesäkuussa kokeilin kestävyyttäni Keltaisessa kesämaratonissa. Onhan tässä siis ollut jo aikaa palautua edellisestä.

Lukumaratonin tarkoituksena on siis käyttää vuorokausi (tai jonkin muun mittainen aika) hyvillä mielin ja puhtaasti vain lukemiseen. Itse olen mennyt sillä linjalla, että valittuun vuorokauteen sisältyvät myös kaikki tauot, syömiset ja nukkumiset. Lukemista ei siis tule kokonaista vuorokautta. Toisinkin voi toimia.

Kaikki eivät pidä lukumaratonin ideasta. Onhan se eräänlaista yltiöpäistä ahmimista, kun pyrkii lukemaan paljon tietyn ajan sisällä. Minä olen kuitenkin nauttinut kaikista lukumaratoneistani, enkä koe halveksivani kirjoja lukemalla niitä maratonilla.

Kuvassa oleva pino on lähtökohta, mutta muitakin kirjoja saattaa joukkoon eksyä. Pyrin lukemaan sekä romaaneja että novelleja. Tämä teksti päivittyy aina, kun on jotain uutta kerrottavaa maratonin etenemisestä.

Kohta mennään!

***

Klo 12.00–14.40

Ensimmäisenä luin eilen aloittamastani Alice Munron uudesta suomennoksesta Nuoruudenystävä (Tammi 2015) novellin Appelsiinit vai omenat (36 s.). Novellissa kuvataan avioliittoa ja sen kokemia murtumakohtia: ihastumista toiseen, tasapainottelua oikein ja väärin tekemisen rajalla. Hieno kokonaisuus, tietenkin, jälleen kerran.

Novellin jälkeen luin Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi 2015, 1. painos 2007), jonka vastikään ostin e-kirjana. Mittaa sillä on paperikirjana 250 sivua. Siipien kantamat on herkkä muttei sentimentaalinen tarina lukion äidinkielenopettajasta, joka rakastuu älykkääseen oppilaaseensa. Samalla se on tarina luopumisesta ja yksinäisyydestä. Hyvä kirja, johon palaan vielä myöhemmin tarkemmin.

Lukeminen tuntuu kivalta ja aika liitää. Kohta on lounaan aika, onneksi on eilistä kasviswokkia lämmitettäväksi. Seuraavaksi taidan lukea jälleen yhden novellin ja sen jälkeen... kuka tietää?

Aikaa kulunut: 2 h 50 min, josta lukuaikaa 2 h 40 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 286 sivua

***

Klo 15.15–16.45

Maraton jatkui lounastauon jälkeen Munron kokoelman seuraavalla novellilla Jääkuvia (23 sivua). Novellissa kanadalaisen pikkukaupungin eläköitynyt pappi on lahjoittamassa koko omaisuuttaan seurakunnalle ja muuttamassa Havaijille mennäkseen uudelleen naimisiin. Tilannetta tarkkailee Karin, joka on hoitanut niin papin aiemmin kuollutta vaimoa kuin papin talouttakin, ja jolla on oman elämänsä käänteet myös käsiteltävänään. Novellissa on kevyt pinta, mutta sen alla suuri syvyys.

Novellin perään luin kirjastosta nappaamani Sari Peltoniemen nuortenkirjan Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2011, 153 sivua). Siinä puoliksi kolttasaamelainen ysiluokkalainen Jouni alkaa kokea kummallisia ja uhkaavia asioita kesken tavallista yläkouluarkeaan. Onko taustalla Jounin vuosia sitten metsään kadonneen äidin henki vai jotain paljon pahempaa? Idea kirjassa on kiinnostava, mutta toteutus on jotenkin puolinainen. Erään sivuhenkilönkin nimi vaihtuu kesken kaiken Liisasta Ainoksi. Vähän hätäinen maku tästä jää.

Mitähän sitä seuraavaksi lukisi? Kahvia on ainakin juotu jo tämän päivän tarpeiksi yllin kyllin. Ehkä täytyy vielä lähteä kauppaankin käymään jossain välissä, että tulee edes vähän haukattua ulkoilmaa.

Aikaa kulunut: 4 h 50 min, josta lukuaikaa 4 h 10 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 462 sivua

***

Klo 17.00–19.30

Vuoroon pääsi Pirjo Hassisen Joel (Otava 1991, 217 sivua), jota minulle on suositeltu täällä blogissani Hassisesta kirjoittamieni tekstien yhteydessä. Kirjassa nuori venäjänopettaja Maria joutuu monenlaisten muutosten eteen: keskenjääneet opinnot painavat, alusvaateliikkeen omistava äiti houkuttelee tytärtään jatkamaan yritystään ja yliopiston kirjastosta löytyy turvallinen Jyrki. Kun Maria tapaa kreikkalaista patsasta muistuttavan Joelin, kuviot keikahtavat sijoiltaan.

Pidin kirjan ruumiillisuudesta (joka ei ollut niin räävitöntä kuin kahdessa muussa lukemassani Hassisen kirjassa) ja nuorten aikuisten maailmasta – ja myös 1990-luvun alun ajankuvasta, joka on jollain tapaa hyvin ajankohtainen nyt 25 vuotta myöhemmin: ruumiinkulttuuri, fyysisen olomuodon vahva merkitys, salielämä... Mistään muustahan ei melkein enää puhutakaan. Hyvä lukukokemus!

Nyt on tosiaan pakko lähteä hieman käymään ulkona, mutta sitten jatkan taas, ehkäpä jälleen Munrolla...

Aikaa kulunut: 7 h 35 min, josta lukuaikaa 6 h 40 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 679 sivua

***

Klo 20.00–20.25

Lyhyt ulkoilutuokio räntäsateessa oli yllättävän virkistävä, ehdin ennen kuin tuli pimeää.

Luin tähän väliin Munron kokoelmasta novellin Hyvyys ja laupeus (29 sivua), jossa tytär matkustaa kuolemaa tekevän äitinsä kanssa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan. Novellin alku tuntui hieman tylsältä, mutta sieltähän ne munromaiset kerrokset jälleen alkoivat salakavalasti paljastua, ja viimeisillä riveillä oli pakko vain huokaista syvään. Taas minua vietiin.

Täytyy sanoa, että Nuoruudenystävä on kovaa vauhtia kiilaamassa yhdeksi parhaista Munrolta lukemistani kokoelmista. Vahvoja, puhuttelevia tarinoita, kerta kaikkiaan.

Ehkä seuraavaksi taas e-kirjaa? Ja kiitos muuten kommenteista, olen kyllä nauttinut tästä maratonista – jälleen kerran!

Aikaa kulunut: 8 h 30 min, josta lukuaikaa 7 h 5 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 3 novellia / 708 sivua

***

Klo 20.45–22.45

Vuoroon pääsi Elina Hirvosen tuore Kun aika loppuu (WSOY 2015). Ostin e-kirjan tarjouksesta, painetussa kirjassa sivuja on 256. Varsin dramaattinen tarina, joka ei kuitenkaan mene överiksi. Vahva romaani, jonka henkilöihin uskoo, ja joista etenkin Aslakin tietää valitettavasti olevan jossain olemassa. Kun aika loppuu kertoo perheestä, äitiydestä, aatteista ja äärimmäisyyksistä hienosti ja tarkasti. Elämmekö tosiaan tällaisessa maailmassa? Kyllä.

Minun (luku)aikani ei kuitenkaan lopu, vaikka vauhdikkaasti kuluukin. Vielä tekee mieli heittäytyä jonkin uuden tarinan vietäväksi...

Aikaa kulunut: 10 h 50 min, josta lukuaikaa 9 h 5 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 3 novellia / 964 sivua

***

Klo 23.10–23.55

Aloittelin jokin aika sitten divarista ostamaani Johanna Sinisalon novellikokoelmaa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos 2005). Luin pötköön neljä ensimmäistä novellia, ja pakko se on vain todeta: Sinisalo rulettaa.

Lukko (11 sivua) on kertomus todellisuutta vääristävästä parisuhteen vallankäytöstä. Kylmiä väreitä, puuh. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt (15 sivua) tarjoilee vaihtoehtohistoriaa, jossa naisvaltainen heimo hallitsee omaa ympäristöään tsirnikan eli immenkalvon voimalla. Huikea tarina, tätä lisää, please? Sorsapuistossa (6 sivua) erään tamperelaisen puiston sorsat alkavat käydä nuoren miehen hermoille – kohtalokkain seurauksin... Varhain aamulla siirtola 11:n portilla (13 sivua) on kuvaus siitä, miten aids-epidemiaan olisi hyvinkin voitu suurimman hysterian aikaan suhtautua.

Siis 45 sivua laadukasta lyhytproosaa vielä ennen nukkumaanmenoa – ja 1000 sivua tällä maratonilla saavutettu! Aamulla jatketaan.

Aikaa kulunut: 12 h, josta lukuaikaa 9 h 50 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 1009 sivua

***

Klo 9–12

Tämän aamun lukusaldoon mahtui vielä yksi kirja ja neljä novellia. Kirja on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Kuka murhasi Kyttyräselän? Tarinoita Tuhannesta ja yhdestä yöstä (Basam Books 2001, josta luin 171 sivua jättäen pois viimeisen liitteen). En ole tullut koskaan lukeneeksi Tuhannen ja yhden yön tarinoita sinällään, joten tämä keskiaikainen "salapoliisikertomus" oli varsin veikeä tuttavuus. Erikoislaatuiselle Kyttyräselälle tuntuu käyvän aika ikävällä tavalla, ja melkoinen määrä kaupungin väkeä sotkeutuu tapahtumaan. Kukin joutuu vuorollaan selittämään omaa näkökulmaansa ja panemaan lopulta vielä lisää pökköä pesään tyydyttääkseen tuomioita jakavan Kiinan keisarin.

Lisäksi luin siis novelleja. Yhden Alice Munron otsikolla Oi, mitä auttaa (44 sivua), joka kertoo pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, jotka vaikuttavat varsin seesteisiltä, mutta joilla on kummallakin jonkinmoinen koira haudattuna tekoihinsa ja vaikuttimiinsa.

Sinisalon kokoelmasta luin kolme novellia. Transit (20 sivua) on kertomus autistisesta tytöstä ja delfiineistä. Se on kuulustelupöytäkirjan muodossa ja herättää kyllä entisen tamperelaisen kiinnostuksen: mitä delfinaarion delfiineille tapahtui ja miksi? Hanna on vain 8 sivua pitkä, mutta tunnelmaltaan tymäkkä. Erikoinen tyttö joutuu kyläkoulun opettajan silmätikuksi, vaan kosto on suloinen... Valkoinen hiiri (17 sivua) tutustuttaa uuteen suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa vihollisen pelko ja maanpuolustus ovat nousseet suurvaltapolitiikan muutoksen myötä arvoon arvaamattomaan. Kaikki täysi-ikäiset ovat asevelvollisia, ja siviilipalveluspaikan saaminen on tehty vaikeaksi. Novellin minäkertoja on onnistunut saamaan paikan koe-eläinlaboratoriosta, jossa tutkitaan hiirien oppimista ja käytöstä. Mutta kuka lopulta on hiiri?

Huh, jälleen on maraton hoideltu ilman sen suurempia vammoja! Lukeminen maistui mukavasti ja sain luettua kiinnostavia kirjoja ja novelleja. Ainoa pettymys oli Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, joka tuntuu yön yli nukuttuani vieläkin höpsömmältä kuin eilen. Mutta toki jos se jollekulle on mieluisaa luettavaa, kirja on tehtävänsä täyttänyt.

Itse pidin erityisesti Valtosen Siipien kantamista ja Hirvosen Kun aika loppuu -romaanista. Ja Munron ja Sinisalon novellit iskivät myös, joskin eri tavalla, ovathan kirjailijat keskenään aivan erityylisiä.

Ulkona näyttää tismalleen samalta kuin vuorokausi sitten, mutta ehkä uskaltaudun kuitenkin lähtemään hieman hapenhaukkauspuuhiin.

Lukumaraton – kyllä kannattaa!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 12 h 50 min.
Luettuna: 5 kirjaa ja 11 novellia / 1269 sivua.

Kiitos kannustuskommenteista!

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Ulkoasu: Miika Immonen / Hannu Mänttäri / Jenni Saari
Teos 2013
340 s.

Kirjastosta.


Eletään 2010-lukua Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa, maassa, joka on asukkailleen paras mahdollinen. Valtiollinen valvontakoneisto toimii kuin rasvattu, ja kansalaisten hyvinvointi on sen prioriteettilistan korkeimmalla kohdalla. No, ehkä toisena, heti valvonnan ja kontrolloinnin jälkeen. Kaikki huumausaineiksi luokiteltavat, mielihyvää tai riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet on kielletty. Lihaa ja sokeria säännöstellään. Eusistokraattisen Tasavallan asukas on terve ja hyvinvoiva!

Suomessa eletään tavalla, joka on joillekin unelmien täyttymys, toisille painajainen. Ihmiset jaetaan jo pikkulapsina sukupuolensa mukaisesti kahteen alaryhmään. Naispuoliset kansalaiset ovat joko eloisia tai morlokkeja, miehet maskoja tai miinusmiehiä. Lisääntyä saavat vain eloiset ja maskot, joiden luonteenpiirteet edustavat sukupuoltaan parhaimmillaan: eloiset ovat nöyriä, hoivaavia, alistuvia eivätkä vaivaa aivojaan turhaan, maskot hoitavat muut asiat. Balanssi on täydellinen.

Ainakin melkein.

Eräässä teiskolaisessa maatalossa asuvat sisarukset Manna ja Vanna isotätinsä Aulikin kanssa. Manna on niin eloi kuin vain olla voi. Vanna näyttää eloiselta, mutta on sisältä muuta: tiedonhaluinen, kriittinen, omatoiminen. Hän oppii piilottamaan minänsä ja esittämään muuta kuin on jo hyvin nuorena.

Lapsuus loppuu aikanaan ja eloisten on siirryttävä seuraelämään päästäkseen kohti suurinta tavoitettaan: hulppeita häitä ja avioliittoa. Manna on nuorempi mutta nopeampi – hän avioituu ensin. Onnea ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä yhtäkkiä Manna katoaa.

Vanna ei saa rauhaa ellei tiedä, mitä siskolle on tapahtunut. Eikä hän saa rauhaa myöskään ilman säännöllistä satsia chiliä – yhteiskunnan uusinta ja vaarallisinta huumetta.

Johanna Sinisalon kirjat jaksavat yllättää, ihastuttaa ja vihastuttaa. Ne ovat myös tolkuttoman suosittuja, aina lainassa. Hyvä niin. Uusin teos Auringon ydin ilmestyi viime syksynä, ja nyt se sattui kirjastossa käteen. Oli aika aloittaa suuta poltteleva matka Suomen vaihtoehtohistoriaan.

Melkoista kyytiä sainkin. Tarinan keskushenkilö Vanna viehättää: hän on ristiriitainen, samaan aikaan kova ja herkkä, päämäärätietoinen ja hetkestä toiseen pyrähtävä addikti. Etäälle hän kuitenkin jää, sillä jossain määrin koen vaikeaksi ymmärtää vakavasti riippuvaista ihmistä, ja Vannalla on vieläpä kaksi addiktion kohdetta: chili ja siskonsa.

Arvoitus ja epäselvyydet pitävät tarinan jännitteen yllä alusta loppuun. Tapansa mukaan Sinisalo pudottelee lukijalle pieniä siemeniä vihjeiksi siitä, miksi yhteiskunta, jossa eletään, on sellainen kuin se on. Tarina kulkee eri kertojien kautta ja sitä kasvatetaan sanakirjamääritelmillä, lehtileikkeillä ja laulunsanoilla. Kokonaisuus toimii, sillä se kertoo tarpeeksi muttei liikaa. Valvontakoneisto pysyy riittävän salaperäisenä ja kasvottomana, jotta mielikuva pahaenteisyytensä hyveen viittaan pukeneesta isostaveljestä jää hyytäväksi.

Suomen Eusistokraattinen Tasavalta saattaa olla joillekin märkä uni. Eikö olisikin helppoa, jos yhteiskunta huolehtisi yhtäältä genetiikan keinoin, toisaalta vahvoin käytösnormein siitä, että määritellyt standardit täyttävä keskivertoihminen löytää helposti kumppanin ja – naissukupuolen kyseessä ollessa – myös tyytyy tämän kanssa saamaansa elämään nurisematta? Miten paljolta mielipahalta näin vältyttäisiin! Sukupuoliroolit olisivat selkeät ja yhteiskuntarauhaa tukevat! Kukaan ei kyseenalaistaisi järjestelmää: osa siksi, ettei ymmärrä sitä ja osa siksi, ettei halua sen muuttuvan!

Vai toimisikohan se sittenkään ihan niin hyvin...

Auringon ydin on ahmittavaa tavaraa. Se nipistelee kieltä ja mieltä, pohdituttaa, saa puremaan hampaita yhteen. Toisaalta ehkä olisin halunnut vielä vähän lisää: vähän enemmän kylmiä väreitä, vähän enemmän dystooppista maailmankuvaa, vähän enemmän asioita, jotka häiritsevät kuin kivi kengässä.

Lisäksi tekee koko ajan mieli chiliä. Ehkä ensi kesänä minulla on oma viljelmä parvekkeella, ja sitten...

____

Auringon ytimen ovat monet lukeneet. Muutamia linkkejä tässä: Sallan lukupäiväkirja, Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Luetut, lukemattomat, Reader, why did I marry him?, Morren maailma, Hyllytontun höpinöitä ja Kirjasfääri.  

Enkelten verta ja tsemppausta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos 2011
273 s.

Kirjastosta.


Eletään lähitulevaisuudessa, jossa maailma kärsii leviävästä mehiläisten joukkopaosta ja sen seurauksena vilja- ja rehukasvien sekä hedelmien ja kasvisten tuotannon romahtamisesta. Koska rehuakaan ei riitä, myös karjatalous on vaikeuksissa. Maailmassa myllertää.

Suomessa mehiläishoitaja Orvo, keski-ikäinen, rauhallista ja syrjäänvetäytyvää elämää viettävä mies, huomaa omankin elämänsä perusteiden huojuvan. Orvo on saanut oppinsa mehiläisistä (ja elämästä) isoisältään, sillä hänen äitinsä kuoli pian synnytyksen jälkeen ja isä Ari on keskittynyt tekemään kansainvälistä uraa bisnesmaailmassa. Orvon poika Eero on myös kasvanut pitkälti äidittä, sillä Marja-Terttu otti ja lähti pojan ollessa vielä pieni. Eerosta tuli eläinoikeusaktivisti, suorastaan ekoterroristi, jonka blogielämää Orvo pääsee (tai joutuu) seuraamaan.

Tavallisen miehen elämä ja maailma saavat konkreettisen särön, jota Orvo ei välttämättä edes halua paikata. Surun, leviävän maailmanpalon ja aluillaan olevan katastrofin äärellä on pohdittava, mitä merkitsevät tuonpuoleinen, ihmisen ahneus ja eläinten hyötykäyttö, kun asioita ei enää voi hallita.

Vuosi siihen meni, mutta lopultakin sain Enkelten verta käsiini (sic!). Kirja on ollut tasaisen varmasti lainassa, mutta nyt se odotti BestSeller-hyllyssä, ja vaikka taas kerran olin päättänyt, että käyn vain palautusreissulla, pakko oli antaa periksi.

Ahmittuahan sitä taas tuli. Mutta minkäs sille voi, jos kirja iskee kohdilleen.

Sinisalon luoma tulevaisuus on mielenkiintoinen ja hyytävä. Koska se on niin lähellä – puhutaan 2010-luvun lopusta – se tulee iholle. Tämä voi olla totta jo huomenna. Osin jo tänään. Enkelten verta ei anna armoa, vaan se on kumartelematon hätähuuto luonnon elinvoiman ja eläinten oikeuksien puolesta.

Tarinassa on kaksi linjaa. On Orvon nykyhetki minä-kertojana, joka alkaa päivästä 0, menetyksen alusta. Surua ja arjen pyöritystä, hitaasti tajuntaan luikerteleva lopun ajan alku. Toisaalla saadaan lukea Eeron kahta blogia, joissa hän avaa maailmankuvaansa ja käsityksiään eläinten oikeuksista. Blogimuotoinen tarinankuljetus toimii. Se tuo tiettyä etäisyyttä, mutta avaa silti Eeroa kirjallisena hahmona lukijalle – ja toisaalta poikana isälleen, joka myös lukee blogeja, joista ei ole aiemmin tiennyt. Oman lisänsä tuovat blogien kommentit kaikessa, no, autenttisuudessaan.

Mehiläiset ovat tarinan kolmas päähenkilö Orvon ja Eeron lisäksi. Kun viimeksi luin mehiläisistä kertovan kirjan, petyin. Nyt en pettynyt, sillä Enkelten verta avaa huiman näköalan mehiläisten maailmaan ja mehiläisiin liittyviin myytteihin. Nuo surisevat pörriäiset alkoivat kiinnostaa entisestään. Jotain ihmeellistä tällaisissa hyönteisissä kyllä on: kuinka ne elävät yhtenä organismina, hierarkiassa, jonka jokainen osa toimii kuin rasvattu. Kesällä lähetin kiitollisia ajatuksia mökkisaaren mehiläisyhdyskunnille, sillä ensimmäistä kertaa moneen, moneen, moneen vuoteen saaressa oli valtaisa mustikkasato juuri niiden ansiosta. Kiitos, te Pohjois-Karjalan mehiläiset, nauttikaa talvihorroksestanne mökin hirsien suojassa.

Minua ei paatoksellinen eläinten asian ajaminen häirinnyt. Mielestäni se on upotettu tarinaan luontevaksi osaksi, jonka olemassaoloa ei tarvitse perustella: Enkelten verta kertoo nimenomaan siitä, miten ristiriitainen suhde ihmiskunnalla on eläinkuntaan ja kuinka monihaarainen maailma sitä penkomalla avautuu. Ja kuinka suurissa ongelmissa vielä joskus olemme kaikkien torjunta-aineiden, muovilla syötettyjen teurasnautojen ja ryöstöviljelyn vuoksi.

Kokonaisuutena tarina toimii erinomaisesti, sen osaset sopivat toisiinsa, ja sen yliluonnollinen vivahdus on kiehtova ja houkutteleva. Ihmishahmot ovat aavistuksen paperinmakuisia, mutta pääosaan tässä kirjassa nouseekin tarina itsessään, sen herättämät ajatukset, mielipiteet ja tuntemukset. Loppujen lopuksi me ihmiset olemme vain maan tomua, murusia meitä suuremman kokonaisuuden pinnalla, emmekä todellakaan lähelläkään enkelten verta.

Enkelten verta on luettu varsin paljon, esimerkiksi täällä: anni.M, Zephyr, Leena Lumi, Morre, Jenni, Anu, Tessa, Minna, Booksy ja Arja.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

---

Sain tällaisen ihanan Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen Katrilta ja Norkulta. Kiitos molemmille. Olette samanmoisia itsekin! Haluan lähettää tunnustuksen eteenpäin sen kummemmin erittelemättä kaikille, jotka ovat jaksaneet tsempata minua viime aikojen noviisiopepyörityksessä niin täällä netissä kuin livemaailmassakin. Kiitos mukavista sanoistanne. Arvostan niitä.

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia, opas valoisille ja pimeille poluille
Teos 2012
361 s.

Kirjastosta.


Salattuja voimia on Johanna Sinisalon uusi lyhytproosa- ja tietopankkikokoelma. Sen teemana on patikoiminen, Sinisalon intohimoinen harrastus. Kirja on koottu palasista: siihen sisältyy kahdeksan novellia (joista kirjan avaava Salattuja voimia on pikemminkin pienoisromaani), Sinisalon kommentaarit kustakin proosatekstistä, tietoiskuja eri maiden ja maanosien patikointireiteistä ja kirjailijan pieniä anekdootteja vaellusretkien tapahtumista ja niillä kohdatuista ihmisistä. Kirjan lopussa on vielä osio "Kävelemisen käytännöstä", johon Sinisalo on koonnut hyväksi havaitsemiaan vinkkejä ja neuvoja patikointia varten.

Kirjan niminovelli (tai pienoisromaani) Salattuja voimia kertoo neljästä toisilleen vieraasta naisesta, jotka päätyvät yhdessä vaeltamaan Skotlantiin ja tekevät sieltä erikoisen löydön. Kotimaahan palattuaan he järjestävät muisteloillan, jossa valokuvien katselun sijaan alkaa paljastua synkkiä salaisuuksia. Tarinan naiset ovat keskenään riittävän erilaisia, joten lukijan kiinnostus pysyy yllä, mutta hitaasti rakentuva salaperäinen tunnelma lässähtää minusta lopussa.

Toinen Iso-Britanniaan sijoittuva novelli, Panos-tuotosajattelu, kertoo pikkukylän kilpailevista majatalonpitäjistä. Höpsöt ja hyvää tarkoittavat naiset nokittelevat ensinnäkin toisiaan, mutta lopulta myös pahaa-aavistamattoman asiakkaan tilanne kärjistyy. Tässä novellissa on nokkela ristiriita: viaton tunnelma ja tarinan rakentaminen, jota ravistellaan yllättävillä ratkaisuilla.

Alpeilla ollaan kolmessa kertomuksessa. Metsästäjäkuningas on kansantaruista ja legendoista ammentava lyhyt tarina kuningas Vittorio Emanuelesta ja vuorikauriin yllättävästä vaikutuksesta ihmisten maailmaan. Tyylillisesti Metsästäjäkuningas on hiottu aidonoloisen kansantarun muotoon, ja se voisi hyvin olla sellainen. Sherpa Eva -nimisessä novellissa naiivi ja epärealistinen noviisipatikoija Laura päätyy luonnonolojen ja epävarmuutensa vuoksi sekä ylittämään itsensä ja taitonsa että oppimaan maailman realiteetteja kantapään kautta. Lyhyt Heinäpäivä on pieni siivu vaihtoehtohistoriaa nationalismin hengessä. Minun makuuni se on liian lyhyt ja ohimenevä.

Appalakeille Sinisalo on sijoittanut oman suosikkitarinani, Fast Chuckin. Novellissa parikymppinen jamppa lähtee patikoimaan Appalachian Trailia, AT:ta, yhtä maailman pisimpää yhtäjaksoisista, merkittyä patikkapolkua (noin 3500 kilometriä). Polkunimen Fast Chuck saanut mies haluaa voittaa itsensä, mutta saatuaan vahingossa samaa matkaa suunnilleen samalla aikataululla kulkevaa seuraa eurooppalaisesta, keski-ikäisestä pariskunnasta, kilpailu muuttuu astetta vakavammaksi. Erinomainen kuvaus mielen rakoilusta, joka sekoittuu yltiöpäiseen uhmaan.

Down Underiin mennään Danten hengessä novellissa Divina Commedia: Inferno, jossa on hieman kaikuja Sinisalon Linnunaivot-romaanista luonnon muodostaman uhkan vuoksi. Lisäksi (ja ennen kaikkea) se kertoo hetkestä, jolloin solidaarisuus ja yhteishenki loppuu.

Kirjan viimeinen novelli on Drachental, jossa varsin itsetietoinen nainen huomaa, ettei itsevarmuus aina riitä samaan kaikkea, mitä haluaa, ja että joskus sitä saattaa kohdata vertaisensa, vaikkei siihen olisi uskonutkaan.

Salattuja voimia on kiinnostava kirja, mutta siinä on liikaa toisistaan poikkeavia aineksia ollakseen täysin minun makuuni. Kirjasta huomaa, että sen aihepiiri on kirjoittajalleen rakas ja läheinen, mutta paikoin mietin, mikä kokonaisuuden tarkoituksena on. Pitääkö se kyetä nauttimaan kokonaan, vai onko ok hypätä yli ne osiot, jotka eivät itseä kiinnosta? Tietenkin se on lukijan oma valinta, mutta silti... Omalla kohdallani voimakas vaihtelevuus oli miinus, sillä juuri kun pääsin proosan makuun, tuli vuoroon jotain muuta, ja lukukokemus tuntui epätasaiselta ja katkeilevalta.

Novelleistakin on todettava, etteivät ne kaikki suorastaan vakuuttaneet. Muutama erinomainen tapaus mukana on, Fast Chuck, Sherpa Eva ja Panos-tuotosajattelu mainitakseni, mutta myös yhdentekeviä ja jotenkin ylimääräisiä. Kiinnostavaa oli kyllä lukea Sinisalon kunkin tekstin perässä olevia jälkisanoja, joissa hän kommentoi kirjoituksiaan ja kertoo, mistä ideat ja aihiot ovat syntyneet.

Luulen, että Salattuja voimia antaa paljon, jos patikoiminen ja vaeltaminen kiinnostavat, sillä silloin koko kirjan lukee (luultavasti) innolla. Itse en lajia harrasta, enkä ihan yletöntä kiinnostusta sitä kohtaan tunne, joten lähdin lukiessa hakemaan nimenomaan Sinisalon hyväksi havaitsemaani proosaa. Tämän kirjan jälkeen tartun varmaankin entistä suuremmalla innolla niihin puhtaasti fiktiivisiin kirjoihin, jotka minua vielä Sinisalon tuotannosta odottavat. Mutta tulipahan tehtyä loikka itselle suhteellisen vieraan liikunta- ja harrastusmuodon pariin, ja vahingossa varmaan opin jotain uuttakin.

Vaikken aarretta löytänytkään, yritys oli hyvä. Siispä jälleen yksi teos Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, osioon Suomalaiset maailmalla.

Linnunaivot

Kuva: www.teos.fi

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos 2008.

Heidi ja Jyrki tapaavat Levillä Hullussa Porossa ja päätyvät enemmän ja vähemmän kimppaan. Jyrki on luonteeltaan maankiertäjä, eikä aio nytkään jäädä paikalleen: hän haluaa vaeltamaan Uuteen-Seelantiin ja Australiaan, eikä todellakaan mille tahansa sunnuntaikävelyreitille, vaan maailman haastavimmille vaellusreiteille. Heidi päättää lähteä mukaan, muun muassa siksi, että on ihastunut, mutta myös muista, painavammista syistä. Varusteet hankitaan tarkasti, grammaakaan ylimääräistä painoa ei saa olla. Vaellus voi alkaa, mutta mitä sanoo siihen koskematon luonto? Entä mitä Heidin veli haluaa kiusanteoillaan saavuttaa - miksi hän naarmuttaa autoja, sytyttää roskiksia ja aiheuttaa hämmennystä pienillä, ilkeillä puuhillaan?

Tarina etenee kolmessa ajassa, kolmessa (ehkä neljässäkin) näkökulmassa. Tämä lukija osasi arvostaa etukannen karttaa, josta seurasin Heidin ja Jyrkin Tasmanian vaellusta innolla. Ja kauhullakin. Omat vaelluskokemukseni ovat partiosta, eikä niitä ehkä voi ihan verrata Linnunaivojen kuvaamiin, mutta siinä mielessä se tunne, jonka vaeltajat kokivat näköalojensa äärellä, on tuttu: on minunkin henkeni salpautunut Norjassa valtavan vesiputouksen äärellä ja tunturin (pienen) huipulla.

Mutta ei Linnunaivot kuitenkaan oikeastaan kerro vaeltamisesta. Se kertoo enemmänkin siitä, kuinka ihminen on parasiitti maaemon iholla, niin luonnossa kuin kaupungissakin, kuinka länkkäreille ei mikään tunnu riittävän, kuinka extreme-vaatimusten alle voi aika helposti murentua, vaikka nuoren ihmisen tapaan uskoisi olevansa kuolematon. Kuinka luontoa ei ehkä kuitenkaan voi kesyttää, vaikka kuinka haluaisi.

Pidin tästä kirjasta erittäin paljon, ja luin sen yhdessä päivässä. Sinisalon kieli soi korvaani miellyttävästi, eri aikatasot ja näkökulmat vaihtelivat sopivasti ja antoivat ajateltavaa, Tasmanian ja Uuden-Seelannin jylhä luonto tuntui olevan omien silmien edessä. Jyrkin ekoinnostus (jota voisi jo ehkä kuvailla ekohulluudeksi) kuvattiin upeasti ristiriidassa hänen suuruudenhullujen kokemusvaatimustensa kanssa: miten mies, joka vaatii matkakumppaniaan paloittelemaan käytetyt kuukautissuojansa vaelluksen aikana mukana kannettaviksi paloiksi, jottei mitään vierasta jää luontoon, voi samalla ylipäänsä oikeuttaa itselleen kulkunsa niin syvälle koskemattomaan erämaahan, jonne ihmisellä ei edes pitäisi olla mitään asiaa goretex-kengissään? Loppupuolella Heidikin alkaa hieman kapinoida yksinvaltiasta matkanjohtajaa vastaan, pienesti ja huomaamattomasti, mutta kuitenkin. Tästä sain lukijana iloa ja ajattelin, että anna mennä vaan, sisko!

Kirjalla on huomattava ympäristötiedostava tarkoituksensa, ja se tulee kyllä hyvin selväksi. Toisaalta en tiedä, voiko aihetta liikaa painottaakaan - niin sikamaisesti me ihmiset kuitenkin elämme. Roskien merkitystä käsiteltiin mielestäni kiehtovasti: kuinka ne muuttuvat hetkessä jonkun muun ongelmaksi ja sitten unohtuvat. Ihmiset ovat todella piittaamattomia jätteistään, ja uskovat voivansa levittää elämänsä merkit poluksi taakseen juuri niin kuin haluavat. En tiedä, mikä aivovamma sellaisilla ihmisillä on, jotka heittävät roskansa maahan ja luontoon, eivätkä ne kerrat ole olleet kovin vähäisiä, kun olen (jo teininä) pakottanut roskaavat kaverit ja muut samassa seurassa olevat ihmiset korjaamaan jätteensä pois. Suututtaa, aina.

Niin, ehkä ekopaasaus pääsi Linnunaivoissa hieman irti ohjaksista, mutta onko se toisaalta huono asia. Kirjassa kantavana teemana olivat kuitenkin äärimmäisyys ja äärimmäiset kokemukset ja niiden etsiminen - ehkä oli sittenkin oikeus ja kohtuus, että myös kerronnassa mentiin ajoittain äärimmilleen. Mieleenpainuva lukukokemus, jonka aikana vallitsi pahaenteinen tunnelma ja aavistus siitä, että extremen etsinnästä ei voi seurata kuin ylilyöntejä. Ikinä.