"Pyhän Eerikin torniin liittyy osa keskiaikaista kehämuuria
jossa on hyvinsäilynyt porttiaukko.
Hyvinsäilynyt porttiaukko. Niitä on paljon.
Mutta itse portit ovat hävinneet, ja usein myös kehykset
ja ympäröivä seinä ja muuri
niin että jäljellä on pelkkä aukko. Reikä ilmassa,
jälki jäljettömiin."
(Lassi Nummi, 1975)
Rakastan linnoja.
Suomen harvat linnat ovat upeita, ainutlaatuisia kulttuurihistoriallisia muistomerkkejä, joihin ei voi olla ihastumatta. (Paitsi jos on jotenkin outo.) Ne ovat karuja mutta näyttäviä, hiljaisia ja samalla täynnä historiaa. Jos et ole vielä niissä vieraillut, mene ensi kesänä. Ei vastaväitteitä. Ja kun menet, mene opastetulle kierrokselle. Siellä kerrotaan juuri niistä porttiaukoista, joilla ei enää ole kehyksiä. Ja ihmisistä, jotka niistä porteista ovat kulkeneet.
Tänään satuin jälleen kirjastoon. Rikhardinkadun kirjaston kirjastovirkailijat osaavat vetää oikeista naruista, siellä on nimittäin aina jotain mielenkiintoista houkuttelevasti esiin asetettuna. Tällä kertaa huomasin, että juuri kuolleen Lassi Nummen tuotantoa oli asetettu esille. Herran tuotanto on minulle vierasta, mutta katselin silti kirjat läpi. Jonkin toisen teoksen alle oli hautaunut runokokoelma, jonka kansi ja nimi hätkähdytti.
Lassi Nummi: Linna vedessä
Otava 1975
126 s.
Kirjastosta.
Kyseessä on runoelma Olavinlinnasta, suomalaisista linnoista kenties jämäkimmästä (ja pisimpään jälkipolvien arvostamasta), jolla on ikää jo yli 500 vuotta. Kieltämättä hieman hymähdin pohtiessani, mitenköhän runoilija on intoutunut juuri siitä ja mitä kirjan sivuilta oikein löytyy.
Sieltähän löytyi. Nimittäin tarinaa keskelle korpea, kalliosaarelle rakennetusta linnasta, sen upeista pyöreistä torneista (myös siitä, jota ei enää ole), linnanherroista, kuninkaista, sodasta ja savolaisesta ihmisestä kaiken tämän keskellä.
"Kun kokonainen härkä paistettiin keittiössä tornin takana,
lämpö kohosi ilmakanavan kautta Kuninkaansaliin.
Onnellinen kuningas, jonka laitumilla käyskenteli sellaisia
härkiä.
Onnellinen härkä, joka sai lämmittää
sellaista kuningasta."
Olen käynyt Olavinlinnassa kahdesti aikuisiällä, toisella kerralla myös oopperassa. Ylettömän tuttu paikka ei siis minulle ole, enkä todellakaan tunne sen kulmia ja muureja, mutta Linnaa vedessä lukiessani tunsin tietäväni, mistä on puhe. Näinhän ei minun kohdallani kovin usein käy, mitä lyriikkaan tulee.
Linna vedessä kuljettaa lukijansa viidensadan vuoden läpi varsin kivuttomasti. Se antaa kuninkaiden ja linnanherrojen puhua, mutta antaa äänensä myös rahvaalle. Vallitseva tila on sota tai sen odotus, kuten levottomalle rajaseudulle on tyypillistä. Mutta arkeakin on elettävä: on varustettava linnaa, kasvatettava karjaa, viljeltävä viljaa, kohdattava toisia ihmisiä. Kaikki tapahtuu Hänen Majesteettinsa vallan alla, ja vaikka kuninkaat vaihtuvat, liittolaiset pettävät ja uskokin "puhdistetaan", valta linnan yllä säilyy, kuten myös yksilöt sen muurien sisäpuolella.
Tyyliltään teos ei ole raskas, kaikkea muuta. Kieli ei paina lukijaa, vaan kulkee sujuen eteenpäin. Kertojat vaihtuvat, yhteen asiaa ei jäädä jumiin. Paikoin kokeillaan jopa kalevalaiseen suuntaan taipuvaa poljentoa, hetkittäin mukana on loppusoinnut, mutta pääasiassa kyse on vapaasta runomitasta, jopa puheenomaisesta kerronnasta.
Tietenkin voi aina pohtia, kuinka paljon voidaan puhua todella eläneiden ihmisten äänellä, mutta tällä kertaa en ärsyyntynyt siitä. Olen muutenkin kai pääsemässä yli kammostani oikeiden ihmisten kuviteltuja (kirjallisia) elämiä kohtaan, eikä runoilija tokikaan väitä antavansa autenttista kuvaa vaikkapa Eerik Akselinpoika Tottista. Varsinkaan, kun kukin henkilö on areenalla vain hetken, pienen välähdyksen.
Enemmän kuin henkilöistä kyse on ajan kulumisesta ja muutoksesta, toisaalta siitä, mikä on pysyvää. Kuvittelemme kai kaikki olevamme maailmamme keskipisteitä, tärkeimpiä koskaan eläneitä ihmisiä, jotka peilaavat muuta universumia itseään vasten. Se, minkä minä Nummen teoksesta tavoitin, on, että meillä on siihen myös oikeus. Yhtä lailla savolainen talonpoika kuin Ruotsin kuninkaan käskynhaltija saa katsoa uljasta linnaa ja pitää sitä turvanaan. Minun, kaoottisen nykyajan lapsen, täytyy kuitenkin kai etsiä turvani muualta:
"Mikään kilpikonnankuori, mikään haarniska ei voi suojella
ihmistä.
Mikään kivinen varustus ei enää voi tarjota turvaa.
Suojeleeko meitä tuhon uhka? Sinessä risteilee näkymätön
holvisto
joka ruusuikkunoiden leimahtaessa räjähtäisi urkujen
viimeiseen pauhaavaan sointuun.
Ei ole varustusta kohtaloa vastaan, ei meitä itseämme
vastaan.
Meidän on kasvettava sisällämme. Lujiksi ja selkeiksi
ja pysyttävä avoimina silti.
Se on vaikeaa.
Sen täytyy onnistua."
Erittäin hauska ja yllättävä tuttavuus, suoranainen vahinkolaukaus! Ei mitenkään räjäytä galakseja, mutta aihepiirinsä ja lähestyttävyytensä vuoksi se saa minulta hyväksyvän nyökkäyksen. Plussaa tulee myös siitä, että Olavinlinnan taakkana oleva lattea pihlajatarina mainitaan vain kerran.
Käykää linnoissa, hyvät ihmiset! Tai ainakin lukekaa niistä!
(Ja voih, olisipa taas kesä...)
---
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, Runokokoelmat.
