Häpeää, huumoria ja aikamatkoja – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuksi, kouluvuosi on saatettu päätökseen, aurinko paistaa jo toisella tavalla, kesäisesti. Omassa mielessä myllertää isoja asioita liittyen työelämään, omaan opettajuuteen ja tulevaan. En tiedä, minne tuleva syksy minut kuljettaa, toivottavasti johonkin suotuisaan suuntaan. Onhan tässä aikaa pohtia ja etsiä ratkaisuja. Juuri nyt loma ja aika tuntuvat kaikkein tarpeellisimmilta ylellisyystuotteilta. Nyt on se hetki, kun ihmisen kuuluu pysähtyä.

Olen onnellinen niistä nuorista, joiden kanssa sain tänä kouluvuonna tehdä töitä, ihan mahtavaa väkeä – vaikkei minua totisesti päästetty aina helpolla. Ysit ponnahtivat kohti maailman tuulia – olisivatpa ne heille myötäisiä ja olisipa heillä kaikilla vierellä joku silloin, kun vastatuuli yltyy kovaksi. Villin seiskaluokkani hyvästelin pala kurkussa, sillä vaikka meno välillä meinasi viedä järjen ja viimeisetkin mehut, ikävä tulee olemaan iso. Mutta muutokset ja hyvästit kuuluvat tähän työhön. Onneksi hyvät jäljet jäävät muistoiksi, itse kullekin.

Mutta olihan minulla kirja-asiaakin. Toukokuussa löysin vilpitöntä lukemisen iloa pitkästä aikaa ja kirjoja kertyi melkoinen pino. Olen vielä hieman ihan jumissa työhommien jäljiltä, joten hetki mennee, ennen kuin bloggaaminen taas alkaa kulkea. Nyt tuntuu parhaalta niputtaa muutama toukokuussa lukemani kirja tiiviiseen pakettiin.

Toukokuussa kävin ensimmäistä kertaa HelsinkiLit-tapahtumassa Savoy-teatterissa. Kokemus oli mieluisa ja twiittailin sieltä ahkerasti. Keskustelut olivat kiinnostavia ja monipuolisia, vaikken tuntenut juuri lainkaan käsillä olleita kirjoja ja kirjailijoita.

Jari Tervo haastatteli yhdysvaltalaista Garth Greenwellia, jonka esikoisteos Kaikki mikä sinulle kuuluu on jo ehditty määritellä aikamme suureksi homoromaaniksi. Greenwell oli erinomainen esiintyjä ja puhui kirjansa teemoista houkuttelevasti. Pakkohan tähän oli tarttua, vaikka kansi oli ensinäkemältä kaikkea muuta kuin houkutteleva.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on nimettömäksi jäävän yhdysvaltalaismiehen tarina. Mies asuu ja työskentelee opettajana Sofiassa Bulgariassa ja kohtaa Mitko-nimisen nuorukaisen etsiessään maksullista seksiä Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Mitkon ja minäkertojan suhde muodostuu monimutkaiseksi vyyhdiksi häpeää, valtaa ja himoa. Samalla kertojan oma identiteetti, lapsuus ja kipeä elämä keriytyvät auki.

Romaani on hiottu, tyylikäs ja ilmaisultaan jossain lakonisen ja melankolisen välimaastossa. Juhani Lindholmin suomennos on tottakai erinomainen. Mutta jokin kirjassa minua vaivasi. Tuntuu, ettei se aivan vastannut itselleen esittämäänsä haasteeseen, ei päässyt itsensä yli. Teemoiltaan se on voimakas , anteeksipyytelemätön. Silti se pysyy tarinana minusta etäällä, eikä jälkihehkua jää.


Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Suomentaja: Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 s.
What Belongs to You (2016)

Lainattu.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara

Haasteet: 68. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (itse asiassa neljän: esikoisteos, käännöskirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, nimessä vähintään neljä sanaa).

Toiseenkin kirjatapahtumaan sain itseni toukokuussa roudattua, nimittäin Kansallisteatterin ja WSOY:n/Tammen Bloggariklubin kevään viimeiseen illanviettoon. Vieraina olivat Pirkko Saisio ja Sinikka Nopola. Saisio kertoi syyskuussa ensi-iltaan tulevasta Koivu ja tähti -näytelmästä (jonka näkemistä odotan todella!) ja Nopola puolestaan esitteli tuoretta tekstikokoelmaansa Onko teillä tämmöistä?.

Nopolan tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, mutta kirjailijana hän on toki hyvin tunnettu ja tuotanto on monipuolinen ja laaja. Onko teillä tämmöistä? koostuu pääosin kolumnimaisista, tiiviistä teksteistä, joissa pohdiskellaan elämää niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Lisäksi niissä on mukana Nopolan omia muistoja ja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Etenkin tekstisarja otsikon Mitä elämästä muistetaan alla, jossa Nopola kirjoittaa ensimmäisistä kokemuksistaan (nukke, lahjoitus, kirjeenvaihtotoveri, ihastus, kannanotto...), on hersyvää luettavaa.

Ansku ja Pera -sarja on myös hulvaton. Siinä aviopari Ansku ja Pera keskustelevat erinäisistä aiheista – pääosin toisiaan kuuntelematta – ja päätyvät Anskun ilmoitukseen "Mä otan eron", johon Pera toteaa "Asia selvä". Kyytiä saavat niin sisustusratkaisut, yhteiskunnalliset kysymykset kuin parisuhteen perusasiat.

Sinikka Nopolan tekstien lukeminen on hauskaa. Ei ehkä hervottomasti hekotuttavaa, mutta hymähdyttävää ja ilostuttavaa. Onko teillä tämmöistä? on tarkkanäköinen, viisaskin kirja luettavaksi. Se ei ota itseään liian vakavasti ja muistuttaa, ettei muidenkaan kannata.


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
175 s.

Arvostelukappale / kustantamon lahja.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: 67. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. 

Osuuskumman uusin ja ainakin toistaiseksi viimeiseksi jäävä raapaleantologia Ajantakojat ilahdutti minua monella kymmenellä satasanaisella raapalellaan. Kirjoittajia on pitkä rimpsu ja suurimmalta osalta mukana lienee useampi raapale.

Satasanaiset tarinat vaativat tiivistä ilmaisua ja tarkkaan harkittuja valintoja. Kirjoittajat onnistuvat jännitteen kehittämisessä ja yllätysten tarjoamisessa mainiosti. Yhdistävänä teemana on jollain tapaa aika: siinä matkustaminen, sen kuluminen, sen aiheuttamat muutokset ja esittämät vaatimukset. Tapahtumapaikkoina on niin maapallo, avaruus, vieraat planeetat ja -aikoina tämä, mennyt ja tuleva.

Kokoelman voi lukea järjestyksessä tai sitten seuraamalla kirjaan rakennettua polkua, jossa on ehdotuksia samasta teemasta jatkavista raapaleista. Kokeilin uteliaana tätä jälkimmästä, ja e-kirjaversiossa raapaleesta toiseen hyppiminen onnistuikin hyvin. Muutaman kerran jouduin tosin umpikujaan, josta ei päässyt enää eteenpäin, mikä hieman harmitti, sillä e-kirjassa on hankalaa löytää takaisin edelliselle luetulle sivulle, jos se ei ole "fyyisesti" heti edellinen tai seuraava.

Olin aikonut lukea Ajantakojat rauhallisella tahdilla, mutta pöh, pakkohan se oli ahmia nopeasti loppuun. Raapalekirjoittaminen on ihan oma taitolajinsa, jonka hallitsevia kirjailijoita ihailen. Tiivistämisen ja koukuttamisen yhtäaikainen taito on jotain, joka ei tule näkyväksi noin vain. Ajantakojissa se kyllä näkyy.


Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3.
Osuuskumma 2017
136 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Toisaalla: Evarian kirjahylly

Haasteet: 61. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Kate Atkinson: Elämä elämältä ja Hävityksen jumala

Olen tykästynyt kovasti brittiläisen Kate Atkinsonin hyvällä tavalla jaarittelevaan tyyliin, mutta jostain syystä Kirjabloggaajien Globalian vuonna 2015 pokannut Elämä elämältä on jäänyt pitkäksi aikaa odottamaan lukuvuoroaan. Lukupiirissä päätimme tänä keväänä lukea sekä sen että rinnakaisteos Hävityksen jumalan. Onneksi!

Elämä elämältä kertoo yläluokkaiseen brittiperheeseen vuonna 1910 syntyvän Ursula Toddin tarinan, tai oikeastaan kaikki tarinat, jotka olisivat voineet olla mahdollisia. Useampi tarinalanka kulkee kirjan läpi ja vangitsee verkkoonsa. Miten elämä olisi mennyt, jos. Entä jos silloin. Entä jos ei. Atkinson leikittelee Ursulan kohtalolla, kaikilla mahdollisilla kohtaloilla, mutta säilyttää romaanin rakenteen ja tarinan terävänä ja hallittuna. Kunnes pimeys lankesi.

Elämä elämältä on sekä Ursulan ja hänen perheensä tarina että kertomus Euroopan 1900-luvusta. Ensimmäinen ja toinen maailmansota, ääriliikkeiden nousu, rauha ja jälleenrakennus, brittiläisen yhteiskunnan väistämätön muutos, naisen asema, perhe-elämä ja tietenkin myös yksilön elämänvaiheet punoutuvat kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Atkinson luotaa ihmissielua monesta näkökulmasta, paljastaa luonteen heikkouksia ja vahvuuksia, kiusoittelee ja hämääkin.

Kyse on paksusta romaanista, tiiliskivestä, jos sallitte ilmaisun. Lukeminen on nautintoa ja iloa, tarinan käänteet vievät mukanaan, hyville toivoo hyvää ja pahoille rangaistusta. Aina sitä ei saa. Yhdessä elämässään Ursula päätyy vastavalmistuneena kieltenopettajana kesäksi Saksaan ja rakastuu siellä saksalaismieheen, josta tulee myöhemmin natsi. Osuus on mielestäni kirjan heikoin, jokin pitää sen elottomana, kulissimaisena. Samoin elämä, jossa Ursulasta tulee kadulla sattumalta kohtaamansa opettajamiehen vaimo ja raa'an kotiväkivallan ja alistamisen uhri, on tarinallisilta valinnoiltaan jotenkin turhan ilmeinen.

Sen sijaan varsin hallitsevaan osaan nousevan toisen maailmansodan kuvaukset Isosta-Britanniasta käsin ovat laatua parhaasta päästä. Pommitusten keskellä elävä Lontoo tulee liki, ja Ursulan työ suojelu-, pelastus- ja raivaustehtävissä hätää kärsivässä kaupungissa koskettaa. Muutenkin Atkinsonilla on upea taito sekä kiteyttää että laverrella. Kirjan tarinan mukana elää, sivut kääntyvät kuin itsestään ja lukija hyrisee tyytyväisenä, kun viimeisetkin säikeet solmitaan yhteen. Hieno romaani!

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Hävityksen jumala ei ole jatko-osa vaan rinnakkais- tai sisarteos. Siinäkin leikitellään kronologialla, mutta muuten pitäydytään vain yhdessä elämässä: keskiöön nousee Ursulan veli Teddy, joka osallistuu toiseen maailmansotaan pommikoneen kapteenina, selviytyy vankileiriltä hengissä ja elää pitkän, vaiherikkaan elämän pitkälle 2000-luvun puolelle.

Siinä missä Elämä elämältä oli nopeasti ahmittavaa herkkua, Hävityksen jumala eteni hitaammin ja varovaisemmin. Tarinan rakenne on kutkuttava ja arvoituksellinen – Teddyn elämän käänteet paljastuvat vähä vähältä ja lisää haluaa tietää – mutta jostain syystä se ei vedä niin suurella voimalla kuin Elämä elämältä. Hävityksen jumala jäi minulta moneksi viikoksi keskenkin, mutta kun lopulta päätin pinnistää sen loppuun muiden kirjojen tieltä, luin sitä ilolla.

Teddy on yksi ihastuttavimmista romaanihenkilöistä, joita olen lukijaurallani kohdannut. Hän on empaattinen, lempeä, rauhallinen, fiksu ja oikeudenmukainen. Mitään sädekehää hän ei kuitenkaan päähänsä saa, sillä hyväkin ihminen tekee huonoja valintoja, potee syystäkin syyllisyyttä ja joutuu punnitsemaan elämässään saamiaan arpoja. Vastapainona Teddylle toimii hänen kaikin puolin vastenmielinen tyttärensä Viola, joka tempoilee, pyrkyröi ja uppoutuu omaan itsekkyyteensä. Toisaalta pidin Violan ärsyttävyydestä ja luin tarinaa eteenpäin odottaen, mitä hän vielä voi keksiä.

Hävityksen jumala kuvaa sotaa tarkasti, jopa yksityiskohtaisesti. Kun Elämä elämältä -kirjassa koetaan pommitukset maan pinnalta käsin, Hävityksen jumala vie mukanaan korkeuksiin, pommikoneen ohjaamoon ja hetkeen, kun luukut avataan ja toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Vaikka sota on olennainen teema ja tapahtumaympäristö romaanin kannalta, se ei vie kaikkea tilaa – joskin paljon se painaa myös myöhemmin, rauhan jo pitkään vallittua.

Atkinsonin kirjoitustyyli ja Kaisa Katteluksen hieno suomennostyö ovat mieleenpainuvia. Laaja tarina hellii lukijaa, eikä viisisataasivuinen romaani tunnu pitkitetyltä tai tyhjää jauhavalta. Pikemminkin päin vastoin: sivujen vähitellen huvetessa en olisi millään halunnut päästää irti Teddystä ja lukunautinnosta, jonka Atkinson minulle soi (siitäkin huolimatta, että kirja nökötti pitkään tauolla).

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat laadukasta, nautinnollista luettavaa. Ne rakentuvat elämän sattumanvaraisuuden ja arkisuuden ympärille, vaikka kertovatkin monella tapaa poikkeuksellisista henkilöistä ja aikakausista. On helppo solahtaa maailmaan, joka tuntuu kaikessa fiktiivisyydessäänkin tutulta, kotoisalta. Sellaiselta, jonka luo haluaa palata, jossa haluaa edes hetken elää kaikessa rauhassa mukana.


Kate Atkinson: Elämä elämältä
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu:
Schildts & Söderströms 2014
595 s.
Life after Life (2013)

Lainattu ystävältä.

Toisaalla muun muassa: Kujerruksia, Luetut, lukemattomat, Lukuisa, Pieni kirjasto, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena

Haasteet: 41. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 2. Kirjablogissa kehuttu kirja


Kate Atkinson: Hävityksen jumala
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Kustantamo S&S 2016
495 s.
A God in Ruins (2015)

Kirjastosta.

Toisaalla muun muassa: Ullan luetut kirjat (Ulla, muistoasi lämpimästi kunnioittaen), Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Taikakirjaimet

Haasteet: 64. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 21. Sankaritarina

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?

No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.

Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.

Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.

Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.

Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.

Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.

Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.

Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.

Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.

Lainattu.

_______

Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla

Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.

Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!

Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Neljä lyhyttä

Sen lisäksi, että luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pino alkoi jo muistuttaa pian murenevaa tornirakennelmaa, pohdiskelin, että onpa tullut luettua aika mitäänsanomattomia kirjoja, joista tuskin riittää sanottavaa muutamaa virkettä enempää. Joten kappas, niputanpa neljä viime viikkojen ajalta jalkoihin pyörimään jäänyttä opusta tällaiseen maininnan tasolla käyvään bloggaukseen.

Mukana on siis 1700-luvun kirjallisuutta (Denis Diderot: Tämä ei ole tarina), kotimainen dekkari 1960-luvulta (Eeva Tenhunen: Mustat kalat), tuoretta ja palkittua nuortenkirjallisuutta (Nadja Sumanen: Rambo) sekä palvotun urheilulegendan elämäkerta (Ari Mennander: Teemu). Laitaa jos jonkinmoista, eikä muuta yhteistä tekijää kuin sattumanvarainen kasautuminen samaan luettujen pinoon.

Aloitetaan vaikkapa vanhimmasta teoksesta. Denis Diderotin Tämä ei ole tarina on neljän lyhyen tarinan kokoelma. Tarinoita yhdistää naisten tai naisen keskeinen rooli niissä joko läsnäolevana keskustelijana tai keskustelunaiheena. Pohdittavaksi tulevat ihmissuhteiden kiemurat, hyveet ja paheet, avioliitto, uskonto ja miehen ja naisen erot.

Ollakseen 1700-luvulla kirjoitettua (joskin vasta viime vuonna suomennettua) teoksen teksti ei ole vaikeaa tai järin haastavaa. Toisaalta se on myös jotenkin latteaa, eikä herätä juuri mitään ajatuksia suurempaa työstöä ajatellen. Varmaan on jälleen kerran todettava, etten lukenut kirjaa sopivalla hetkellä, sillä mikään Diderotin ajatuskulku ei saanut minua kiinnostumaan omien aivojeni rasittamisesta. Puuh.

Kuittaanpa kuitenkin lopultakin Helmet-haasteen hankalan kohdan 21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja, ja etenen Läpi historian -haasteessa baronetiksi, sillä tämä sopii kohtaan valistus ja esiromantiikka.


Denis Diderot: Tämä ei ole tarina
Suomentaja: Jan Blomstedt
Ulkoasu: Make Copies
ntamo 2015
141 s.
Ceci n'est pas un conte (1773)

Kirjastosta.

Turun Sanomien Päivi Brink on saanut tästä paljon enemmän irti.

_____________

Nadja Sumasen Rambo on Otavan nuortenromaanikilpailun sekä Finlandia Juniorin voittaja vuodelta 2015. Päähenkilö on kasiluokan päättävä Rambo, jolla on kotioloissa toivomisen varaa ja oman pään sisällä järjesteltävää. Kesä tuo mukanaan yllätyksiä, sillä Rambo pääsee sotkuisesta elämästään hengähdystauolle masentuneen äitinsä miesystävän vanhempien mökille. Yhtäkkiä on arki, jota eletään: lämmitetään saunaa, paistetaan lettuja, liikutaan luonnossa, ollaan toisten kanssa tekemisissä. Rambo löytää myös liikunnan ilon ja alkaa juosta. Äidinkin elämä saadaan paremmalle tolalle.

Rambo on saanut paljon hyviä arviointeja, ja kyllä se ihan oivallinen nuortenkirja onkin. Jossain määrin kuitenkin hieman rasittavalla tavalla osoitteleva, vaikka kertojanäkökulma on raikas. Kirjan välittämä kesäfiilis on mainio, ja toisaalta siinä on painavaakin asiaa erilaisuuden kohtaamisesta ja nuoren elämän painolastista. Siltikään en syttynyt, aivan kevyesti vain lämpesin.

Rambon innokkaan juoksuharrastuksen ansiosta saan ruksattua tällä Helmet-haasteesta kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.


Nadja Sumanen: Rambo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
238 s.

Lainakirja.

Toisaalla esimerkiksi: Luettua elämää, Kujerruksia ja Kasoittain kauniita sanoja

_____________

Ari Mennanderin Teemu päätyi luettavakseni Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirin vuoksi, ja se täyttää lukupiirimme idean täydellisesti. Vaikka muistan elävästi sen valtavan lakanan, jolla kirjaa mainostettiin Helsingin kirjamessuilla 2014, en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman lukupiiriä.

Teemu kattaa Teemu Selänteen koko kunniakkaan urheilu-uran paljastaen myös siviilielämän tapahtumia etenkin Selänteen nuoruudesta. Kirja on täynnä rasittavaa nippeli- ja tilastotietoa, se listaa nimiä, kisoja, pelejä, turnauksia ja pisteitä, ja teksti etenee kuin höyryjuna, joka tosin aika ajoin palaa aina samalle asemalle. Kuvitus on runsas ja kieli selkeää ja yksinkertaista. Kaikki englanninkieliset, vierasperäiset ja sivistyssanat on "suomennettu" niiden perään, ja lopetin "muistelee nauraen" -termin laskemisen jo parinkymmenen sivun jälkeen yrittäen loppuajan olla huomioimatta sen rasittavuutta.

En ole lukenut urheilijoiden elämäkertoja aiemmin, joten ehkä tehdyillä valinnoilla on syynsä, mutta kyllä Teemusta jää jotenkin paha maku suuhun. Kirja on puhdas fanituote, kritiikki jää hyvin vähiin, ja kuva Selänteestä on niin siloinen, että ällöttää. Objektiivisuudesta ei ole tietoakaan. Vasta ihan lopussa Selänteen läheisten kommenteissa näkyy hieman synkempiäkin sävyjä, mutta koska ne on liitetty mukaan kuin ohimenevinä heittoina, on mahdotonta pitää Teemua missään määrin sellaisena kirjana, jollaiseksi nykyaikainen elämäkerta pitäisi voida laskea. Fanikirja, siinä se.

Lisäksi kirja on aivan törkeän epäkäytännöllisen kokoinen ja painoinen ja kolmelle palstalle aseteltu teksti vilisee silmissä.

Vaikka tämän elämäkertamaisuus lähinnä tuhahduttaa, napataan nyt kuitenkin Helmet-haasteesta kohta 26. Elämäkerta tai muistelmateos.

Ari Mennander: Teemu

Ulkoasu: Pasi Mennander

Otava 2014

320 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavuori

_____________

Neljäs kirjoista on niistä paras, Eeva Tenhusen Olavinlinnaan sijoittuva dekkari Mustat kalat. Humanistiopiskelijoiden kesä Olavinlinnan oppaina saa karmaisevan käänteen, kun linnassa tapahtuu murha – intohimosta tietenkin. Kirjan tunnelma on ihastuttavan kepeä ja leikittelevä, sen henkilöt mainioita ja juoni oivallisen viihdyttävä. Toki aika on ajanut kirjasta melkoista vauhtia ohi, mutta puolen vuosisadan takainen ajankuva on siitä huolimatta jotenkin suloista. Poliisitutkimusten amatöörimäisyydestä ei kannata alkaa liikoja valittamaan, kuten ei siitäkään, että arvasin kyllä murhaajan hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Suosittelen kevyen luettavan tarpeeseen, linnojen ystäville ja jotain viatonta etsiville. Tai kaltaisilleni entisille (tai nykyisille) museo-oppaille nostalgiankaipuuseen. Moni asia on museossa edelleen ennallaan...

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Ulkoasu: Urpo Huhtanen

WSOY 1964

242 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Ja kaikkea muuta

Rhonda Byrne: Salaisuus

Tämä kirja on kenties käsittämättömintä kuraa, mitä olen lukenut. Se päätyi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme kevään kirjaksi. Onneksi sain kirjan lainaan ystävältä, en olisi ehkä kehdannut hakea tätä kirjastosta... Lukuprosessi oli nopea, ja tunneskaala vaihteli naurusta epäuskoon ja lopulta ärtymykseen ja jopa pelkoon (miten tällaista kehdataan tarjoilla hyväuskoisille lukijoille?). Aika paljon ahdettuna parin tunnin sessioon.

Mietin myös, miten tästä kirjasta kirjoittaisin. Päätin luottaa alkuperäiseen sanaan, joten tällä kertaa käytän tavallista enemmän suoria sitaatteja kirjasta.

Ette te muuten edes uskoisi.

Rhonda Byrne paljastaa siis Salaisuudessa universumin suuren, no, Salaisuuden. Sen mukaan ilmeisesti kenestä tahansa Salaisuuden omaksuvasta tulee yltäkylläisen onnellinen ja tyytyväinen. Ihminen ansaitsee kaiken hyvän, mitä itselleen haluaa saada. Toki.

Salaisuus perustuu vetovoiman lakiin:

Vetovoiman laki on saanut alkunsa jo aikojen alussa. Se on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan.

Tämä laki määrää koko universumin järjestyksestä, elämäsi jokaisesta hetkestä ja aivan kaikesta, mitä elämässä koet. Kuka oletkin, missä oletkin, vetovoiman laki muovaa kaikki elämänkokemuksesi, ja sen tämä kaikkivoipa laki tekee sinun omien ajatustesi avulla. Sinä itse panet vetovoiman lain liikkeelle, ja teet sen omilla ajatuksillasi. (s. 21)

Onhan se nyt uskottava, kun kirjassa näin sanotaan!

Samankaltaisuus vetää puoleensa, joten positiivinen vetää positiivisuutta, negatiivinen negatiivisuutta, raha rahaa, läski läskiä jne. Miten helppoa!

No, ihan pelkällä lailla homma ei hoidu. Jos haluat jotain, esim. rahaa, prosessi on kolmiportainen:
1) Pyydä
2) Usko
3) Ota vastaan.

Näillä mennään.

Kirja kannustaa ihastuttavan vastuuttomaan rahankäyttöön ja -hankintaan:

Jos olet aiemmin luullut, että voit saada rahaa vain työstäsi, sinun on nyt vapauduttava tästä käsityksestä. Ymmärräthän, että niin kauan kuin uskot niin, se on väkisinkin myös kokemuksesi? Sellaisista ajatuksista ei ole hyötyä. 

Nyt alat varmasti ymmärtää, että rikkaudet odottavat sinua, mutta ei ole sinun asiasi miettiä, "miten" ne sinulle tulevat. On sinun tehtäväsi pyytää, uskoa että saat ne ja olla onnellinen nyt. (s. 117)

Huh huh. Kirjan mukaan postilaatikkoon tulevat laskut johtuvat siis siitä, että ihminen ajattelee laskuja, jolloin hän vetovoiman lain mukaan houkuttelee ne luokseen. Ilmeisesti esimerkiksi kulutustottumuksilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Kirjan käsittelemien raha-asioiden ja laihduttamiseen liittyvien vinkkien osalta vielä hymähtelin suupielestäni. Salaisuuden mukaan esimerkiksi ylipaino johtuu siitä, että ihminen ajattelee ylipainoa ja "lihavia ajatuksia".

Yleensä ihmiset luulevat, että lihominen johtuu ruuasta, ja niin minäkin luulin. Sellaisesta käsityksestä ei ole mitään hyötyä, ja nyt olen ymmärtänyt, että se on täyttä roskaa! Ei lihominen ruuasta johdu. Se, että ruoka lihottaa, johtuu siitä, että ajattelee sen lihottavan. (s. 75)

Niinpä niin. Terveysasioilla leikkiminen saa kuitenkin minussa aikaan kylmiä väreitä. Byrnella on pokkaa kirjoittaa esimerkiksi seuraavanlaisia aivopieruja: "Rakkaus ja kiitollisuus voivat parantaa minkä tahansa sairauden" (s. 144) ja "Epätäydelliset ajatukset ovat syynä kaikkiin ihmiskunnan vitsauksiin, kuten sairauksiin, köyhyyteen ja kaikkeen muuhunkin surkeuteen" (s. 146). Salaisuuden avulla (ja mitä ilmeisimmin hervottoman hauskoja elokuvia katsellen) voi parantua esimerkiksi rintasyövästä. Byrne itse pääsi eroon ikänäöstään puhtaasti tahdonvoimalla.

Tällaisten asioiden kirjoittaminen kirjaan ja tuputtaminen hyväuskoisille pitäisi määrätä jotakuinkin rikolliseksi. Kirjan alkulehdellä sentään tajutaan irtisanoutua kaikesta vastuusta ja painottaa, että kirja on tarkoitettu yleissivistäväksi (tirsk!), eikä sitä tule käyttää minkäänlaisen sairauden määrittämiseen, lääkitsemiseen tai hoitamiseen. Itse tekstistä tämä ei kyllä käy ilmi. Päin vastoin: voisi luulla, että salaisuuden avulla ja parantumista ajatellen lähtee niin halvaus, syöpä, kihti kuin HIV:kin. Kuvottavaa.

Täysin omiin sfääreihiinsä mennään kirjan lopulla, kun Byrne kertoo lukijalle, että

Mikään ei ole rajallista – eivät luonnonvarat eikä mikään muukaan. (s. 165)

Huokaus. En ole varma, haluanko elää samalla planeetalla ihmisten kanssa, jotka uskovat tuohon.

Salaisuus on kirjana helppolukuinen, jos ei lasketa sitä, että se tekee aika ajoin mieli heittää seinään. Se on näpsäkän kokoinen, värikäs, selkeä ja graafiselta ilmeeltään laskelmoitu ja tuotteistettu. Jokaisen luvun lopussa on kätevä tiivistys ranskalaisin viivoin, joten niin sanottu pikaomaksuminenkin onnistuu helposti tarpeen vaatiessa.

Eri asiantuntijat on näppärästi kuvattu erilaisin symbolein, ja mukana on tietenkin paljon "tapahtui tosielämässä" -todistuksia ja omakohtaisia kokemuksia jutustelevaan tyyliin kirjoitettuna. Ihan kuin kirja puhuisi suoraan minulle! Ihan tosi!

Tekstin välissä on myös lyhyitä tietoiskuja jo keskuudestamme poistuneista "salaisuuden kantajista" ja sitaatteja heidän puheistaan tai teksteistään. Jäin tosin miettimään, eikö kuolleita suojaa mikään: ovatko Albert Einstein, Winston Churchill ja Alexander Graham Bell satunnaisine sitaatteineen tosiaan käytettävissä aivan kaikkeen, kun seteleitä aletaan kääriä?

Ehkä joku joskus kaivaa minunkin timanttiset bloggaukseni internetin syövereistä ja käyttää niitä suurten elämäntaitojen opettamiseen.

Tai ehkä sittenkään ei. Suojelkoon jokin voima tulevia sukupolvia siltä. Itse pidän omat salaisuuteni mielellään ihan vain itselläni. Tuskin niistä kukaan mitään maksaisikaan.


Rhonda Byrne: Salaisuus
Suomentaja: Kaisa Luntinen
Ulkoasu: Gozer Media P/L
WSOY 2008
214 s.
The Secret (2006)

Lainattu.

_________

Itseoikeutetusti Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua. (Ai hieman?! Meinasin jättää kokonaan bloggaamatta, koska en toivo tälle kuralle yhtään lisää mainostilaa.)

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, ja itse asiassa unohdin sen melkein saman tien. Kirja valikoitui edellisen työpaikkani lukupiirin (johon edelleen kuulun, kun eivät päästä minua poiskaan) kevään kirjaksi, ja onneksi sain sen lainaan äidiltäni (jolle olin sen itse ostanut), sillä lainausjonot ovat pitkät.

Suhteeni Sirpa Kähköseen on varsin kevyt, josko sitä voi sanoa olevan ollenkaan. Olen lukenut hänen Kuopio-sarjastaan kaksi ensimmäistä osaa, Mustat morsiamet ja Rautayöt, ja vaikka pidin etenkin jälkimmäisestä, sarjan jatkaminen on aina vain siirtynyt eteenpäin. Nyt tuli hyvä tilaisuus kurkistaa toiseen seurapiiriin, kun viime syksyn Finlandia-ehdokas Graniittimies pääsi lukuvuoroon. Ilman lukupiiriä niin tuskin olisi käynyt.

Graniittimiehessä yhdistyvät utopia, aatteen palo ja raju realismi. Ilja ja Klara Tuomi jättävät sisällissodan runnoman kotimaansa Suomen kevättalvella 1922: he hiihtävät kohti parempaa huomista, ihannettaan Neuvostoliittoa. Elämä Petrogradissa alkaa pannuhuoneen pimeydessä, mutta vähitellen, ahkeroimalla ja olemalla hyvä ja kuuliainen kommunisti, elämä kantaa pidemmälle.

Ilja nousee vähitellen puolueen arvoasteikossa, Klara keskittyy työskentelemään kaupungin katulasten hyväksi. Perhe kasvaa, ystäviä saadaan. Ympärillä valtio elää omaa elämäänsä, maailmaa ei voi sulkea pois. Ja kuten unelmilla niin usein on tapana, kaikki ei voi koskaan toteutua.

Ongelmani kirjan kanssa alkoivat melkein heti. Alkuosa on Klaran minäkerrontaa, mutta vaikka hän on nuori nainen elämänsä taitekohdassa (samaistumiskohde?), en laisinkaan päässyt samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. (Sivuhuomautus: en ole myöskään oppinut pitämään Klaran kälystä Anna Tuomesta, joka on Kuopio-sarjan keskeinen henkilö, mutta ovathan nämä toki eri kirjat ja tarinat.) Klara on samaan aikaan hyvin haavoittuva ja varsin toimintavalmis ihminen, jonka kuva alkaa kuitenkin häiritsevällä tavalla kiillottua liikaa. Kirjan lopussa hän oli jo lähes pyhimysmäisessä asemassa. En vakuuttunut. Haluan kirjalliset hahmoni epätäydellisinä, rosoisina, virheellisinä. En vain uhreina tai kärsijöinä.

Tarina ei siis yksinkertaisesti vienyt minua mukanaan. En kiistä Kähkösen kertojanlahjoja: hän on taitava. Mutta Graniittimies jäi minulle jonkinlaiseksi utuiseksi kuvajaiseksi. Ikään kuin olisin katsonut lavasteita, joissa esitetään näytelmää, joka ei nouse omaan ulottuvuuteensa ja saa katsojaansa unohtamaan ympäröivää todellisuutta. Pysyy pelkkänä kuvaelmana.

Historia ei herää lukiessa silmieni edessä henkiin, vaikka Kähkönen on nähnyt paljon vaivaa tutkiessaan kuvaamaansa aikakautta ja kirjoittaessaan siitä. Yksityiskohtia on paljon, ja ne ovat uskottavia, mutta ei – en elänyt mukana Pietarin kaduilla.

En tiedä, oliko aika väärä tälle kirjalle. Kiireisten työviikkojen adrenaliini ei antanut tilaa rauhoittua tarinan äärelle, ja ehkä juuri aikaa tämä kirja vaatii. Aikaa ja halua, omalla tavallaan myös uskoa siihen.

Kokonaisuutena Graniittimies oli minulle pettymys, mutta sen tunnelma on silti onnistunut. Kuinka korkealla ovat idealistin haaveet ja kuinka rumasti ne voidaan murskata. Kuinka suuri on pettymys omaan kotimaahan sen näytettyä rumat kasvonsa ja hylättyä omat lapsensa, koska nämä ajattelevat "väärin. Ja siihen peilaten: kuinka suuri on halu uskoa parempaan. Kuinka se voi kantaa, vielä silloinkin, kun ystävästä on tullut vihollinen ja uusi isäntä on kääntänyt selkänsä.


Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2014
334 s.

Lainattu äidiltä.

_____

Kirjasta löytyy hurjasti muita blogipostauksia, joita kannattaa kurkistaa: Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Kirjojen kamari, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjan pauloissa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ilselä, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjan jos toisenkin, Luetut, lukemattomat, Kirjasähkökäyrä, Mustikkakummun Anna ja loput Googlesta.

Keskinkertaista jännitystä – tuplana

Aktiiviset dekkarinahminta-aikani ovat jo kaukana takanapäin, ja innokkaimman ajanjakson jälkeen olen lukenut (ruotsalaisia) jännityskirjoja lähinnä satunnaisesti. Läckbergien lukemisen olen päättänyt lopettaa (luin viimeiseksi Majakanvartijan ja totesin, että tämä on nyt nähty), Ann Rosmanille annan ehkä vielä yhden mahdollisuuden, Mari Jungstedt on jätetty hyllyyn jo aikoja sitten. Nyt luin viikon sisään kaksi (2!) jännitysosaston tuotetta, joten tuntuu ihan soveliaalta vertailla niitä yhdessä tekstissä. Kumpikaan ei tosin ole ruotsalainen.

Ensinnäkin on todettava, että olen pettynyt. Itseeni.

Minusta on tullut tylsä ja liikaa vaativa lukija, sillä jännitystarinat – vetävätkään – eivät tunnu minusta oikeastaan miltään. Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli jonkinasteinen hittituote viime kesänä, sitä mainostettiin massiivisesti ja monessa kirjablogissakin sitä käsiteltiin. Simon Lelicin Laitos ei ole samalla tavoin julkisuutta saanut kirja, mutta hyvin houkuttelevasti se on usein ollut kirjaston hyllyssä esiin nostettuna.

Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta, joka on pintapuolisesti tarkastellen puhdasta unelmaa ja sisältä sairasta silkkoa. Amy Dunne katoaa viidennen hääpäivänsä aamuna jälkiä jättämättä ja ymmällään oleva aviomies Nick joutuu ennennäkemättömän mediasirkuksen keskelle. Amy ja Nick ovat melko vastikään muuttaneet työttömyyden ja perhesyiden vuoksi New Yorkista missourilaiseen pikkukaupunkiin North Carthageen. Dunnen pariskunnan elämä ja avioliitto alkaa vähitellen aueta tarinan edetessä, ja lukijaa huijataan ja hämmennetään käänne käänteeltä. Lähes kaikki oletukset saavat kirjan aikana kyytiä. Jälkimaku on niljakas.

Laitos pyrkii lähitulevaisuuden dystooppiseen kuvaukseen. Lontoolainen hammaslääkäri ja aivan tavallinen kansalainen Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan, kuulustellaan kovakouraisesti ja lähetetään tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan vankilamaiseen laitokseen muiden kaltaistensa kanssa. Arthurin vaimo Julia kääntyy epätoivoissaan liberaaliksi tiedetyn verkkolehden toimittajan Tom Clarken puoleen, jotta totuus Arthurin pidätyksestä saataisiin julki. Tom tarttuu juttuideaan ja lähtee Julian kanssa selvittämään, missä laitos sijaitsee ja miksi Arthur ja muut on sinne vangittu. Laitoksen johtaja Henry Graves kamppailee samaan aikaan ammattietiikan, henkilökohtaisten huolien ja johtoasemansa välissä.

Molemmissa lukemissani kirjoissa on paljon potentiaalia viihdytykseen ja miksei jännitykseenkin. Ainakin ne ovat arvoituksellisia ja lukijaa hämmentäviä tarinoita. Minä en vain kokenut tulleeni kovin hyvin viihdytetyksi. Kiltti tyttö oli näistä kahdesta vetävämpi lukukokemus, mutta jossain vaiheessa sekin alkoi jo tympiä. Kuvio kävi selväksi varsin nopeasti: älä usko mihinkään, jokin uusi käänne siirtää tarinan pian aivan uusille urille. Tässä vaiheessa yllätyksellisyys muuttui kyllästymiseksi. Toisaalta on todettava kirjan ainakin tarjonneen jännitystä ja vauhtia. Siitä plussaa.

Laitos taas on jännityskirjaksi monella tapaa ongelmallinen. Sen tarina on ensinnäkin todella tylsä. Idea on hyvä: yhä kontrolloivammaksi ja konservatiivisemmaksi muuttunut yhteiskunta kiristää otettaan kansalaisista yleisen turvallisuuden ja terrorismin vastustamisen nojalla, jolloin yksilö joutuu väistämättä systeemin hampaisiin. Mutta hyvä idea ei ole onnistunut rakentamaan hyvää kirjaa, valitettavasti. Tarina lilluu menemään eteenpäin, sen aikana on ainoastaan muutama hieman vauhdikkaampi kohtaus, keskitytään lähinnä kuvailemaan päähenkilöiden tuntemuksia ja katumusta ja arvoituskin tuntuu lässähtävän varsin nopeasti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko todella olla niin, ettei minkäänlaista kliimaksia koeta. Ja niin se ikävä kyllä on.

Kiltissä tytössä on kieltämättä myös kehuja ansaitsevia puolia. Se on varsin kriittinen sekä mediaa että modernin länsimaisen yhteiskunnan tarjoamia elämän kehyksiä kohtaan. Media vaatii uhreja ja syyllisiä,  yhteiskunta ja ihmiset itse vaativat itseltään ja toisiltaan valtavia panostuksia "oikeanlaiseen" elämään. Kirja on myös tiukasti kiinni juuri tässä ajassa, sillä se kuvaa vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssikriisin suuria vaikutuksia Yhdysvalloissa, tavallisten ihmisten elämässä. North Carthage on monin tavoin lähes aavekaupunki, ja osin näkisin Amyn ja Nickin aviokriisin saaneen jonkinlaisen sytytyslangan nimenomaan taloustilanteen aiheuttamien elämänmuutosten vuoksi. (Minkä lisäksi molemmat ovat toki päästään pehmeitä.)

Laitos taas on käytännössä puolitiehen jäänyt hyvän idean lattea toteutus. Sen esittämä tulevaisuuden visio on jossain määrin väsynyt, joskin kontrolliyhteiskunta on aina pelottava ajatus. Laitos ei kuitenkaan onnistu herättämään kovin kylmääviä, tai oikeastaan mitään, tunteita: on ihan sama, mitä henkilöille tapahtuu tai on tapahtumatta. Sääli. Aineksia olisi ollut paljoon.

En edes tiedä, mitä lähdin näiden kirjojen lukemisella hakemaan. Tai no tiedän: kevyttä viihdettä. Alan kuitenkin kallistua sen kannalle, että minun on jatkossa haettava viihteeni jostain muualta kuin jännityskirjallisuudesta, ainakin jos haluan sitä varmasti saada. Liian moni jännityskirjallisuuteen kuuluva asia lähinnä ärsyttää ja tympäisee. Joko jossain on vielä odottamassa jokin löytämätön aarre tai useampikin, tai sitten on vähitellen uskottava, että olen väärän genren parissa.

Kurt Wallander, ikävöin sinua.

____

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suomentaja: Terhi Kuusisto
WSOY 2013
447 s.
Gone Girl (2012)

Lainakirja.


Simon Lelic: Laitos
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2012
357 s.
The Facility (2011)

Kirjastosta.

____

Osallistun Laitoksella Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Molemmat kirjat kasvattavat myös Mikä minusta tulee isona? -haastetta, sillä Kiltti tyttö kuvaa (muun muassa) toimittajan ammattia ja Laitos taas avaa esimerkiksi vankilanjohtajan maailmaa.

Fifty Shades of Grey

E. L. James: Fifty Shades of Grey – Sidottu
Suomentaja: Riie Heikkilä
Otava 2012
585 s.
Fifty Shades of Grey (2011)

Lainakirja.


Haukon henkeäni yrittäen toipua hänen vastauksestaan. Eikö tämä ole juuri sitä, mitä minä halusin? Hän haluaa enemmän. Hänkin haluaa sitä! Sisäinen jumalattareni on pompannut alas palkintojenjakokorokkeelta ja tekee nyt kärrynpyöriä ympäri kenttää. Minä yhdyn kerrankin sen riemuun. (s. 509)


Anastasia Steele on valmistumisen kynnyksellä oleva kirjallisuudenopiskelija, viaton kuin 1800-luvun brittiromaanin sankaritar. Hän asuu yhdessä räväkän kämppiksensä, kauniin ja itsevarman Katen kanssa, käy osa-aikatöissä rautakaupassa, ikävöi kaukana asuvaa äitiään ja isäpuoltaan, pohdiskelee, mihin elämä hänet vielä vie.

Ystävänpalveluksena Katelle Anastasia päätyy tekemään haastattelua Christian Graysta, talousimperiumin nuoresta ja menestyksekkäästä, mutta kovin arvoituksellisesta johtajasta ja omistajasta. Tapaamisessa on kummaa energiaa, kuin sähkökenttä värisisi! Christian on jumalattoman komea, ja hänen silmänsä ovat kuin sulaa hopeaa, vai oliko se terästä...

Sattumaako lie, kun Anastasia ja herra Grey tapaavat uudelleen nippusideosastolla Anastasian työpaikalla. Pian ollaankin jo kahvittelemassa (vaikka Ana ei juokaan kahvia, vaan hänen persoonallinen juomavalintansa on Twiningsin English Breakfast -tee), sitten lennellään helikopterilla ja päädytään Christianin henkeäsalpaavan upeaan pilvenpiirtäjäasuntoon.

Ja sen jälkeen vain taivas ja Christianin "leikkihuoneen" pylvässänky on rajana. Josko nekään.

Tässäpä kirja, jota en uskonut koskaan lukevani, mutta niin vain vietin kuluneesta viikosta useamman tunnin lukien tätä lähes 600-sivuista seksijärkälettä. Eikun hetkinen, se seksihän jäi oikeastaan sivuosaan, sillä huomattavasti suuremman osan kirjasta veivät:

- Anan punastelu, jota tapahtui noin joka toisella sivulla. Paikoin peräkkäiset kappaleet alkoivat punastumisella tai tummanpunaiseksi lehahtamisella. Välillä mietin, ettei ihmisen ole mahdollista punastua enää enempää. Mutta kai sitten on. Minä olisin vastaavassa tilanteessa jo hieman huolissani pintaverenkierrostani.

- Hengen haukkominen, silmien pyörittely ja huulen pureminen. Luulisi alkavan ahdistaa.

- Christianin komeuden ihastelu. Ilmeisesti kaverin lantiossa on jotain erityisen ihmeellistä, sillä joka kerta kun Christianilla oli jonkinlaiset housut jalassaan (mikä oli itse asiassa yllättävän usein ottaen huomioon, että tämän piti olla seksikirja), muistettiin mainita, kuinka seksikkäästi ne hänen lantiollaan roikkuivat.

- Jaarittelu siitä, kuka tykkää kenestäkin vai tykkääkö lain, mitä Christian tarkoitti tahi jätti tarkoittamatta, onko mahdollista pitää hänestä, onko hän ihan terve, mikä häntä vaivaa, miksi hän on sellainen kuin on jaadajaadajaada.

- Ruoka. Christian tuputtamassa sitä, Ana kieltäytymässä syömästä. En tajunnut tätä kuviota ollenkaan.

- Anan sisäisen jumalattaren ja alitajunnan tekemiset, reaktiot ja eleet. Milloin tanssittiin villiä tanssia, milloin heristettiin sormea, piilouduttiin sohvan taa, hypättiin seivästä, heiluteltiin pom-pomeja... Miksei minun sisäinen jumalattareni tee mitään sellaista? Missä se piileskelee?


Fifty Shades of Grey valikoitui yksimielisesti Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme vuoden 2014 ensimmäiseksi kirjaksi. Tästä on vaikea panna paremmaksi. Hih.

Lukukokemus oli sanalla sanoen erikoinen. Odotukset eivät olleet korkealla, joten pettymystä ei tarvinnut pelätä. Lähinnä pelkäsin, saisinko kirjaa millään luettua. Siitä ei lopulta ollut murhetta: kirja on erinomaisen nopealukuinen, sivut kääntyivät lähes itsestään. Siihen saattoi tosin vaikuttaa se, ettei kaikkea ehkä tarvinnut niin tarkkaan tavata, asia tuli selväksi vähemmälläkin. Seksiä sai kyllä odottaa turhan pitkään, vaikka tokihan Anastasian ja Christianin piti saada tavata ja edes hieman tutustua ennen itse asiaa. Ja kun hanat kerran aukesivat ja Ana vihittiin seksin ihmeelliseen maailmaan, paluuta ei enää ollut... (Tosin mielestäni rajat olisi voinut sulkea viimeistään ns. tamponikohtauksen aikana. Joku roti!)

Sinänsä ymmärrän, miksi Fifty Shades on niin suosittu. Se on helposti lähestyttävä, helppolukuinen ja mukavasti mielikuvitusta stimuloiva tarina. Harmi, että kirjallisena tuotoksena ja ennen kaikkea kokonaisuutena se on erittäin puolitekoinen ja vaivannuttavan harrastelijamainen. Juonikuvio on onnettoman lattea, henkilöt paperisia ja kieli kankeaa. Toistoa on niin paljon, että pahaa tekee.

Kirja antaa myös varsin erikoisen kuvan intohimosta ja ihmissuhteista. Christian Gray on kaikin puolin kummallinen mies, johon Ana ihastuu järjettömästi. (No jaa, onko järkevää ihastumista olemassakaan, voi tietenkin pohtia.) Grayn tapainen mies herättää kenessä tahansa normaalissa ihmisessä lähinnä kauhua, mutta ehkä jumalaiselle rakastajalle (jolla on valtava penis) annetaan pienet luonneviatkin anteeksi. (Alistaminen, kontrollointi, toisen luonteeseen ja olemukseen puuttuminen, raivokas mustasukkaisuus jne... No, makunsa kullakin.) Tylsää sinänsä, että kirja toistaa itsensä ja periaatteensa miehen edessä unohtavan naisen loppuunkulunutta kuvaa – mitä tahansa rakkauden ja intohimon vuoksi! (Paitsi sitten lopussa on kuitenkin pikku ripaus omaa tahtoa, vau!)

Anassakaan ei ole uskottavuuden osalta kehumista: on vaikeaa vakavalla naamalla uskoa, että niin naiivia ja kokematonta aikuista ihmistä voi olla olemassakaan. Parikymppinen, tavanomaisista lähtökohdista ponnistava yhdysvaltalainen yliopisto-opiskelija, eikä muka tiedä mitään miehistä, seksistä, teknisistä vempaimista (älypuhelin ja kannettava tietokone ovat ilmeisen hämmentäviä masiinoita) tai oikeastaan mistään kovin maailmallisesta. Anahan ei ole koskaan esimerkiksi ollut kiihottunut (!) tai harkinnutkaan itsetyydytystä – hätinä tietää mitä ne ovat. Hohhoijaa. Uskoo ken tahtoo.

Nuristaan nyt loppuun vielä yhdestä asiasta: paljon puhuttu ja kouhkattu SM-seksi jää kyllä todella onnettomaan osaan tässä kirjassa. Paljon annetaan ymmärtää, mutta aikalailla puolitiehen tämäkin teema jää. Varmaan se on ihan tiedostaen tehty valinta kirjailijalta. Kohu on sisältöä keskeisempää. Ja raha kilisee kassaan, kun uteliaat haalivat salonkikelpoisia "pornokirjoja" ostoskoriin.

Eihän Fifty Shadesin lukemisessa ja siitä nauttimisessa mitään väärää ole. Fantasiastahan siinä on kyse, viihteestä, joka vie arjen yläpuolelle. Jos kirja(sarja)n lukemisesta saa iloa ja nautintoa, onko siinä vaiheessa mitään väliä, onko tarinassa tai henkilöissä uskottavuutta? Tuskinpa. Tuntemattomat ovat kohuilmiöiden tiet.

Itse en tosin kokenut saavani tästä kirjasta käytännössä mitään muuta kuin myötähäpeää. Etsinen nautintoni jatkossakin jostain muualta. Kuten sen kadonneen sisäisen jumalattarenikin. Ooh!

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2006
507 s.
La Suite Française (2004)

Lainakirja.


Irène Némirovsky (1903–1942) oli venäjänjuutalainen, sittemmin Ranskaan emigroitunut kirjailija. Hän kääntyi katoliseksi ja koki itsensä ranskalaiseksi, vaikkei koskaan maan kansalaisuutta saanutkaan. Sodan aikana hän pelkäsi syntyperänsä vuoksi itsensä ja perheensä puolesta ja päätti puolisonsa Michel Epsteinin kanssa piilottaa kaksi pientä tytärtään Denisen ja Élisabethin huolella. Pariskunta itse pysyi pitkälti Pariisiissa ja pyrki jatkamaan työntekoa niin hyvin kuin mahdollista. Pelot muuttuivat todeksi kesäkuussa 1942, kun Irène pidätettiin ja lähetettiin Auschwitziin, jossa hän kuoli elokuussa. Sama kohtalo odotti vähän ajan kuluttua myös Micheliä.

Tyttäret onnistuivat uskollisen lastenhoitajan ja turvaverkon avulla selviytymään juutalaisvainosta ja sota-ajasta. Mukana vaihtuvissa piilopaikoissa kulki matkalaukku, jossa oli valokuvia, papereita ja äidin viimeinen käsikirjoitus. Teksti sai odottaa lukemistaan pitkään, vuosikymmeniä, ja kun Denise lopulta päätti kirjoittaa sen puhtaaksi, se paljastui kiehtovaksi, vahvaääniseksi romaaniksi. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2004.

Ranskalainen sarja muodostuu kahdesta osasta, Myrsky kesäkuussa ja Dolce. Némirovskyn suunnitelmissa oli tehdä siitä useampiosainen ja liittää tarinaketjuun mahdollisesti kolme muutakin osaa: Vankeus, Taistelut ja Rauha. Kirjoittaessaan teostaan aivan 1940-luvun alussa rauha oli Némirovskylle vielä kysymysmerkki. Sota oli kiihkeimmillään ja Ranska saksalaisten miehittämä. Rauha oli vasta kaukainen haave. Sen toteutumista Némirovsky ei saanut nähdä.

Tämä kirja on jotain enemmän kuin kahden osansa kokonaisuus. Myrsky kesäkuussa kuvaa sodan alkua, pariisilaisten epäuskoa ja kauhua miehittäjien lähestyessä, maaseudulle aiheutunutta kaaosta ja ihmismielen arvaamattomuutta poikkeustilanteen edessä. Némirovsky tuo estradille joukon erilaisia pariisilaisia: on yläluokkainen perhe, jonka äiti ei voi kuvitella lähtevänsä kodistaan pakoon ilman posliiniastiastoa ja hatturasioita, itseään täynnä oleva kirjailija, alaisistaan kaikkensa sotatilassakin esiin ruoskiva pankkiiri, palvelijoita ja konttorirottia. Kuvaus on viiltävän tarkkaa, tunnelma tiivis ja koko ajan kiristyvä.

Pakoon on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta tupaten täynnä olevat junat, takavarikoidut autot, tyhjäksi kalutut kaupat ja ravintolat sekä hotellit, joihin ei mahdu enää ketään korostavat kaaosta, joka syttyy, kun ihminen tottelee vaistoaan ja pakenee. Ihmisluonto ei ole kaunis, vaan paljastaa terävät hampaat, omaneduntavoittelun ja julmuuden.

Dolce kuvaa miehitysaikaa maaseudulla, aikaa Myrskyn jälkeen. Saksan joukot ovat marssineet maahan ja ottaneet sen haltuunsa. Kyläläisten, ylhäisten ja alhaisten, on osallistuttava miehittäjän kestitsemiseen ja huoltoon. Upseerit asuvat parhaissa kodeissa, mutta valvollisuuksilta ei välty vähävaraisinkaan, kun sekä hevosista, karjasta että ruoasta otetaan parhaat päältä. Ulkonaliikkumiskielto hiljentää kylänraitin iltaisin, ja ihmisten on kyettävä nielemään ylpeytensä ja hyväksymään asemansa miehitetyn maan kansalaisina.

Némirovsky kuvaa tarkasti sodanajan tunnelmaa, ihmisten kokemaa pelkoa, epätoivoa ja ahdistusta, oikeudenmukaisuuden problematiikkaa ja viholliskuvaa. Tunteet heittelevät laidasta laitaan, kun omanarvontuntoisten ranskalaisten on kyettävä pysyttelemään hengissä herkässä tilanteessa. Toisaalta kaikki eivät pidä vihollistakaan hirviönä, vaan näkevät ihmisen univormujen alla.

Sain Ranskalaisen sarjan lainaan kollegaltani, joka kehui sitä parhaaksi koskaan lukemakseen kirjaksi. Ja surullisimmaksi, sillä kirjan loputtua hän tajusi, kuinka epäreilua kaikki on: hän ei saa koskaan lukea loppuun sitä, minkä Némirovsky suunnitteli kirjoittavansa.

Nyt, kun olen itse lukenut teoksen, ymmärrän häntä ja tunnen samoin. Mitä kaikkea menetettiin, kun Némirovskyn elämä päättyi liian varhain, vain 39-vuotiaana? Mitä upeita teoksia olisi vielä saatu lukea? Millaisia tuntoja sodasta ja siitä toipumisesta, sen jäljistä ja vaikutuksista? Sitä emme koskaan saa tietää.

Sen sijaan on nautittava ja ihailtava Némirovskyn tuotantoa. Ranskalainen sarja on herkkää ajankuvaa, aitoa ja tinkimätöntä. Se tuo esiin sodan kasvot siviilien kokemana, paljastaa laajan tunneskaalan, joka koetaan siellä, missä varsinaisia taisteluja ei käydä. Se antaa nimet tunteille ja ajatuksille, paljastaa ristiriidat ja vaaran paikat, piirtää epäselvää rajaa oikean ja väärän välille.

Ja mikä todellisuuden tarina tällä kirjalla onkaan taustallaan! Tätä kirjaa en unohda koskaan.

___

Avaan tällä kirjalla haasteet Vive la France! ja Ihminen sodassa (Maailmansodat).

Toni Morrison: Rakkaus

Toni Morrison: Rakkaus
Suomentaja: Seppo Loponen
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2004
276 s.
Love (2003)

Lainakirja.


Bill Cosey on monen toiminnan mies. Hän on varakas rantahotellin omistaja, pikkukaupungin seurapiirien hallitsija, naistenmies, pomo, aviomies, rakastaja, isä ja appiukko. Kun hän kuolee, moni nainen (ja mieskin) huomaa valtavan aukon elämässään.

Vida menettää esimiehen ja suojelijan, May apen, joka oli viimeinen kunnollinen yhteys liian nuorena kuolleeseen aviopuolisoon Billy Boyhin. Christinellä ei ole enää isää eikä isoisää, ja elämä kolhii muutenkin kovaa. Heed on ollut koko elämänsä pääasiassa Coseyn vaimo – nyt hän on tyhjän päällä oleva leski tappelemassa siitä, mikä perinnöstä on jäljellä. Mukaan kuvioon saapuu vielä salaperäinen Junior, koulukotien ja katujen kasvatti, joka ei tunne Coseyta, mutta tuntuu silti tietävän tästä paljon. Kaiken yllä on Coseyn hotellin vanha kokki L, joka tietää enemmän kuin paljastaa.

Toni Morrisonin Rakkaus on tutkielma nimensä mukaisesta aiheesta. Se ei ole rakkaustarina yksinkertaisimmassa muodossaan, vaan pikemminkin monisärmäinen kudelma kaikista niistä tunteista, joita kiintymys ja rakkaus, palvonta ja orjuutus tuottavat. Rakkaus ei ole kaunista, armollista, vahvistavaa tai kaiken antavaa – aina. Tai ehkei koskaan?

Kirjan kuvaamat ihmissuhteet ovat monimutkaisia, hankalia ja armottomia. Ihmisten on vaikeaa antaa anteeksi, harkitsemattomat sanat ja teot seuraavat vuosikymmeniä, ehdottomuus koituu monin paikoin kohtaloksi. Vaikka tarina vaatii draamaa ja ehkä jopa liioitellun rankkoja tunteita, pateettinen se ei ole. Tunnelma on tiivis, ja lopussa saadaan kokea pieni armon pilkahdus.

Rakkaus on haastava teos, joka aukeaa hitaasti. Henkilöt sekoittuvat pitkään toisiinsa, ja heitä on vaikea erottaa ja oppia tuntemaan. Heidän välisensä suhteet paljastuvat vähitellen, ovelastikin, mutta salakähmäisyys myös häiritsee. En aivan keksi, minkä lisäarvon hitaasti aukeavat kuviot tarinalle tuovat, sillä ensimmäiset reilut sata sivua en ollut ollenkaan varma, mitä kirjassa tapahtui ja kenestä se kertoi. Kirja kertoo kuitenkin pohjimmiltaan varsin yksinkertaisesta teemasta (tarkoitan: aiheesta, josta voi ihan hyvin puhua niin kuin se on) ja vieläpä varsin konventionaaliseen tapaan (myös rankasti, kyllä, mutta siinä ei sellaisenaan ole mitään uutta), joten en näe ihan perusteltuna sekoittaa pakkaa ja lukijaa lähes puoleenväliin tarinaa, ennen kuin tarinankerronta pääsee vauhtiin ja lukija mukaan siihen.

Bill Cosey on kiinnostava, hieman pelottava ja myös ällöttävä henkilöhahmo. Hän jää lopulta täysin arvoitukseksi, sillä sen enempää hänen elämänsä naiset kuin lukija eivät saa miehestä otetta. Hän haipuu ja katoaa, jää muotokuvaksi, ihanteeksi ja peloksi. Naishahmoista kiinnostavin on Junior, joka tarkkailee Coseyn naisia ulkopuolisena, muttei lainkaan puhtoisena tai viattomana. Coseyn kaikkivoipa henki vaikuttaa lopulta häneenkin.

Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on yksi vaikuttavimpia lukukokemuksiani. Luottoni kirjailijaan on suuri, eikä tämä kieltämättä hieman laimeaksi jäänyt kirja sitä mitenkään vähennä tai riko. Nyt sitä vastoin odotan vielä innokkaammin pääseväni muun tuotannon kimppuun. Jotain ehdottoman koukuttavaa ja häiritsevän taitavaa Morrisonissa on. Myös Rakkaudessa, vaikkei se mikään kuolematon kokemus minulle olekaan.

___

Satyyri-lehden numerossa 3/2008 on Marissa Janhusen kiinnostava kirjoitus Rakkaudesta. (Sisältää myös juonta avaavia paljastuksia, joita itse en halunnut tekstissäni tehdä.)

TBR-listani 37. teos.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kansi: Markko Taina
Tammi 2012
569 s.

Lainakirja.


Varsinaissuomalaisen Teinperin kivikartanon tytär Margareeta Stark raiskataan metsässä ja alkunsa saa tulitukkainen tytär Eira. Margareetan puoliso Klaus Aura ei tunnusta lasta omakseen, vaikka mahtava appi, Teinperin valtias Ulf Stark sitä vaatii. Margareetan kuoltua synnytykseen Eira jää kasvamaan ilman vanhempien turvaa, mutta isoisä pitää hänestä huolta niin paljon kuin voi, ja piika Katri ottaa hänet helmojensa huomaan. Ulf Starkin uusi puoliso Ursula lahjoittaa miehelleen kaivatun pojan, perijän, Rikhardin, josta tulee Eiran kasvinkumppani. Ja jonka kanssa tarina on vasta alussa.

Neidoksi vartuttuaan Eira päätyy asumaan Hämeeseen, Ilvesten suvun vaikutuspiiriin Lauttian kartanoon. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, mikä saa Lauttian emännän rouva Talvikin vakuuttuneeksi siitä, että tytön isä on Ilves ja tyttö samaa sukulinjaa kuin hän. Toisin kuin Teinperissä, Lauttiassa Eiran taitoja ei katsota kieroon, vaan niitä vahvistetaan ja tuetaan. Samalla Hämeen mailla kuohuu, kun piispan miekka pyrkii raivaamaan kristinuskon tieltä kaikki jäänteet hämäläisten muinaisuskosta. Luvassa on taistelua, juonittelua, vihaa ja ahneutta, valintoja ja päätöksiä, rakkautta ja ripaus seksiä!

Tartuin Kristiina Vuoren historialliseen rakkausromaaniin Näkijän tyttäreen, koska en uskaltanut kieltäytyäkään. Anoppi oli hankkinut kirjan viime talvena ja tykännyt siitä kovasti, ja kun se sitten eräällä vierailukäynnillä tyrkättiin käteen, en voinut muuta kuin tuoda kirjan kotiin ja heittää muiden vuoroaan odottavien opusten pinoon. Olkoon siellä. Kesä on kuitenkin ilmeisesti pehmentänyt aivoni, sillä kaipasin hetkelliseen lukujumiin jotain kevyttä ja vetävää. Päätin antaa Näkijän tyttärelle mahdollisuuden.

Ja sanottavahan se on, että joskus jopa anoppia kannattaa kuunnella.

Aivan mainiota viihdettähän tämä kirja on! Tarina on vauhtiin päästyään vetävä ja vaiherikas, kiinnostavia henkilöitä lappaa esiin nopeammin kuin heistä ehditään hankkiutua eroon, keskiaikainen Häme on eloisa ja uskottava, toimintaa riittää, romantiikka ei mene yltiömakeaksi, vaan tarinaan on helppo uskoa.

Itse kun olen erittäin kiinnostunut kansanperinteestä, kirjasta oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja ja niitä uusia oppejakin. (Synnytyskulttuuria tutkineena ja toivottavasti aiheen parissa joskus jatkavana olisin toki mieluusti lukenut siitä enemmän, mutta ehkei se nyt ollut tämän kirjan aihepiirin kannalta relevanttia, joten olkoon.) Kirjassa on jonkin verran sanastoa, joka saattaa häiritä aihetta tuntematonta lukijaa, mutta kirjan lopussa on sanalista sitä helpottamaan.

Toki on todettava, ettei Näkijän tytär aivan ongelmatonta tarinankerronnan tykitystä ole, vaikka mainio lukukokemus olikin. Tarina on turhan pitkä, sillä suvantovaiheita on makuuni liikaa. Luen kyllä mielelläni elävää kuvausta arkipäivän askareista, mutta tällaisten viihdekirjojen osalta haluan ensisijaisesti toimintaa. Karsintaa olisi siis voitu jossain määrin tehdä, sillä itse haukottelin jossain puolivälin jälkeen turhan monta kertaa. Onneksi loppuosan rytinä maksaa vaivan.

Päähenkilö Eira on kiinnostava tapaus, mutta jossain määrin raivostuttava ja mielestäni paikoin hieman epäuskottava. Ottaen huomioon, että kyse on vanhan parantajasuvun vesasta, joka saa vielä huolellista opetusta ja perehdytystä aiheeseen ja on muutenkin monessa suhteessa hyvin etuoikeutetussa asemassa taustansa huomioon ottaen, hän on kummallisen uppiniskainen ja vehtaileva, paikoin melkein pissis. Eirasta on haluttu kirjoittaa poikkeuksellinen neito, mikä on ilman muuta hyvä, mutta hieman ärsyynnyin siitä, että hänen tuiskahteleva luontonsa ja kiukuttelunsa rinnastettiin paikoin viisauteen (ts. naiselle "poikkeukselliseen" älykkyyteen, jota muutaman kirjan miehen suulla pohditaan), mitä se ei todellakaan ole. Onhan kyse toki itsenäisestä (ja itsepäisestä!) naisesta, mutta vastahankaan oleminen ei kirjan kontekstissa silti riittänyt vakuuttamaan minua Eiran säkenöivästä älystä, vaan jotain muutakin olisi pitänyt olla. Olisi vaan välillä ottanut sen kapustan kiltisti käteensä ja mennyt itseensä, niin olisin voinut olla toista mieltä.

No, näistä pienistä ininöistä huolimatta viihdyin Eiran ja muiden kirjan henkilöiden parissa yli 500 sivua varsin ongelmattomasti. Maagiset elementit, kuten Eiran näkyunet, paransivat tarinan potkua ja elävöittivät muinaisuskon maailmankuvaa hienosti. Kristinuskon ja pakanuuden yhteentörmäys on ylipäänsä tolkuttoman kiinnostava aihepiiri Suomen(kin) historiassa, ja siihen Näkijän tytär tuo rehevän näkökulman. Kirjan rakkaustarinat toivat omaa maustettaan, ja vaikka olisin toivonut lopun olevan toisenlainen, pidän kirjailijan ratkaisua raikkaana.

Tiivistettynä siis: mainiota viihdettä vaikkapa kesälomapäiviin, olkaapa hyvät ja nauttikaa oman maun mukaan!

___

Muiden mietteitä Näkijän tyttärestä löytyy netistä reilusti. Muun muassa Kirjanainen, Salla, Kirsi, Morre, Norkku, Raija, Booksy ja Helmi-Maaria Pisara ovat kirjoittaneet kirjasta.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.