Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa

Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta
Suomentaja: Leif Sundström
Ulkoasu: Maria Manner
Gaudeamus 2014
152 s.
Understanding Somalia and Somaliland (2008)

Arvostelukappale.


Tänä vuonna edesmennyt Ioan M. Lewis oli antropologian emeritusprofessori London School of Economicsissa. Hänen teoksensa Understanding Somalia and Somaliland (2008) on nyt suomennettu kuutisen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kyse on hyvin tiiviiseen muotoon pakatusta Somalian ja Somalimaan historiikista, jossa luodaan yleiskatsaus ja johdanto maiden kulttuuriin, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Lewis aloitti kenttätyön tekemisen Somaliassa jo 1950-luvulla ja on aihepiirin todellinen grand old man Euroopassa. Hänen tutkimustensa yhtenä päälinjana on ollut klaanijärjestelmän tutkiminen ja analysoiminen, mikä onkin varsin kiinnostava ja keskeinen asia somalialaisessa kulttuurissa. Klaanit määrittelevät ihmisen paikan somalialaisessa järjestelmässä ja niihin liitytään isänpuoleisen suvun kautta. Klaanien väliset kahnaukset ovat vaikutuksiltaan suuria ja yksi syy maan jatkuvalle levottomuudelle on vuosisatainen klaaniperinne, joka on monin tavoin hyvin joustamaton.

Paimentolaiskulttuuri on leimallinen piirre Somalialle. Yleisimpiä eläimiä ovat kamelit, vuohet ja lampaat, jonkin verran pidetään myös nautoja. Maanviljelystä on parhaiten siihen soveltuvilla seuduilla. Uskonnoista merkittävin on islam, johon yhdistyy erilaisia mystisiä – esimerkiksi henkiin liittyviä – piirteitä. Fundamentalismia edustaa esimerkiksi Al-Shabaab-niminen liike, joka on pyrkinyt raa'alla voimalla saavuttamaan vahvempaa asemaa Somaliassa. Liike tulkitsee sharia-lakia hyvin tiukasti ja on esimerkiksi hyökännyt perinteistä esi-isäkulttia vastaan sekä värvännyt lapsisotilaita joukkoihinsa.

Somalialla ja Somalimaalla on muiden Afrikan maiden tapaan siirtomaahistoria. Näppinsä ovat sotkeneet mukaan niin Egypti, Iso-Britannia, Italia, Ranska kuin Etiopiakin. Itsenäistyminen tapahtui vuonna 1960. Itsenäistymisen jälkeen levottomuudet, vallankaappaukset, sodat ja väkivaltaisuudet ovat valitettavasti seuranneet toistaan, minkä lisäksi Somaliaa kohtasi vuonna 1974 suuri kuivuus ja siitä seurannut nälänhätä. Myös 1970-luvun sota Etiopian kanssa aiheutti maalle kriisin, josta seurasi runsasta pakolaisuutta.

1990-luvun alussa YK:n joukot liittyvät mukaan Somalian sekavaan tilanteeseen, mutta tuloksena ei ole rauha tai "toivon palauttaminen", kuten Yhdysvallat operaation nimittää, vaan lokakuussa 1993 kenraali Aididin joukot ampuvat alas useamman helikopterin ja tuhoavat länsimaiden joukkoja. Vetäytyminen alkaa ja Somalia jää oman onnensa nojaan.

Vuonna 2006 islamilaisten uskonoppineiden paikallinen liitto syrjäyttää "sotaherrojen" joukot ja vakiinnuttaa maan tilannetta. Uusi perustuslaki äänestetään voimaan vuonna 2012. Tilanne on kuitenkin edelleen muuttuva ja levoton usein eri ryhmittymien toimiessa oman ideologiansa ja päämääriensä mukaan.

Tunnen Somaliaa ja somalialaista kulttuuria erittäin kehnosti. Siitä syystä tällainen tuore kirja herätti kiinnostukseni – ajattelin saavani siitä vastauksia hämmennykseen ja aukkoihin sivistyksessä. Lewisin kirja onkin tiivis paketti ja katsaus Somaliaan ja hieman parempaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen päässeeseen Somalimaahan, mutta en voi väittää ymmärtäväni juurikaan enempää kuin aiemminkaan.

Ilmaisu on tiivistä ja hyvin oppikirjamaista. Lewis kertoo asioista kuten ne ulkopuoliselle näyttäytyvät, ja etenkin somalialaiseen kulttuuriin ja elämäntapoihin keskittyvä osuus on kuin kultakauden antropologien käsikirjasta. Juuri siksi se minua häiritsikin, sillä vaikka antropologiasta olen kiinnostunut, wanhanaikaisessa tyylissä on monia erittäin suuria ongelmia. Se, että kokonainen kansa erilaisine "tyypillisine" piirteineen yritetään mahduttaa muutamaan ytimekkäästi otsikoituun alalukuun (esimerkiksi "Somalien kansakunta ja sen perinteiset osat" tai "Uskonto ja yleiset kulttuuriset piirteet"), on aina ongelmallista. Vaikka kuinka on tehty kenttätyötä ja tutustuttu kohteeseen vuosikymmenten ajan, ulkopuolelta katsovan tutkijan asenne on kai väistämättä hieman ylimielinen, vaikkei sellaiseen pyritäkään. Massat eivät puhuttele, eikä yleiseksi määritelty välttämättä kerro lopulta mistään todellisesta koetusta.

Maan historiaa käsitellään enimmäkseen 1900- ja 2000-lukujen osalta. Huomasin jälleen, että on hirveän hankalaa koettaa saada aikaiseksi selkeää kokonaiskuvaa tapahtumaketjuista, joilla on pitkä historia takanaan ja hyvin monimutkainen nykyisyys. En yhtään ihmettele, että Somalialla on ne ongelmat, jotka sillä ovat, mutta toisaalta on vaikeaa edelleenkään käsittää, mistä se tarkalleen johtuu. Lewisin kirjaa pitäisi lukea huomattavasti huolellisemmin, että siitä saa ummikkona irti niin paljon, että voi sanoa oppineensakin jotain. Nyt nimet, vuosiluvut ja osapuolet menivät suloisesti sekaisin.

Joka tapauksessa kyse on ansiokkaan elämänuran tehneen tutkijan työn selkeästä summauksesta. Suomentaja Leif Sundström on päivittänyt vuonna 2008 ilmestyneen kirjan aikajanaa nykyhetkeen asti, mitä pidän erinomaisena ratkaisuna. Jälkisanat kirjoittanut akatemiatutkija Marja Tiilikainen tuo kirjaan myös kiinnostavan aspektin tiiviillä osiolla Suomen somalialaisista.

Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta on johdantoteos aihepiiriin, joka tuntuu Suomessa herättävän paljon tunteita esimerkiksi maahanmuuttajakysymysten vuoksi, ja johon on siitä syystä järkevää tutustua tarkemmin. Veikkaan tämän päätyvän kurssikirjaksi yliopistoon, enkä pidä sitä lainkaan huonona asiana. Mutta ei potentiaalisen lukijan toki tarvitse kurssivaatimuksia odotella: kirja sopii tiiviin muotonsa ja selkeän ilmaisunsa vuoksi kelle tahansa valveutuneelle ja Somalian tilanteesta kiinnostuneelle, joka haluaa saada itsensä ajan tasalle Afrikan sarven tapahtumissa.

Apina pulpetissa – Ysiluokan yhteisöllisyys

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa – Ysiluokan yhteisöllisyys
Kansi: Satu Kontinen
Gaudeamus 2013
246 s.

Arvostelukappale.


Nuoriso- ja yhteiskuntatutkijat Tommi Hoikkala ("Lintsari) ja Petri Paju ("Angst B") tekivät todellisen antropologisen seikkailuretken suoraan suomalaisen koulumaailman ytimeen: syyslukukaudella 2009 he soluttautuivat osaksi Härkälän yhtenäiskoulun 9C-luokkaa tarkoituksenaan tarkastella 2000-lukulaista koulunkäyntiä. Tutkijat kulkivat luokan mukana tunneilla, kokeissa, luokkaretkillä, välitunneilla, ruokalassa, valinnaisaineissa ja kepsulla (so. kebab). He tekivät läksyjä (tai jättivät tekemättä), seurasivat some-kuulumisia ja tulivat osaksi luokkaa, lintsasivatkin. Koko ajan kumpikin piti myös kenttäpäiväkirjaa, kirjoitti muita muistiinpanoja ja pyrki kaikin tavoin monipuolisesti tarkkailemaan erään eteläsuomalaisen ysiluokan viimeistä peruskouluvuotta.

Apina pulpetissa on todella mielenkiintoinen, helpostilähestyttävä ja monipuolinen tietokirja. Siitä on turha teoreettisuus jätetty huolella pois, joskin välillä piipahdetaan Batesonin vuorovaikutuskehillä, kasvetaan aikuisuuteen sekä tarkastellaan hierarkioita, vuorovaikutusta, sosiaalista järjestystä, pedagogiikkaa ja sukupolvikokemuksia. Näitä seikkoja on turha käytännönläheisenkään lukijan kavahtaa: teksti on selkeää, havainnollistavaa ja koko ajan todellisuudessa kiinni.

Kirjan rakenne tuli itselleni yllätyksenä, sillä olin odottanut sen olevan kronologinen matka syyslukukaudelta kevätjuhlaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjan pääluvut on jaoteltu temaattisesti käsittelemään koulumaailman ja -vuoden rakennetta ja käsitteitä, koulun fyysistä ja sosiaalista arkkitehtuuria, koulun ja paikallisyhteisön suhdetta, peruskoulun perusluokan koostumusta ja merkityksiä, opetusta, opettajia ja kasvatusta, teknologiaa ja yltäkylläisyyttä sukupolvikokemuksena sekä tehtyä tutkimusta. Rakenne toimii paremmin tällaisena, joskin itse jäin hieman kaipaamaan jonkinlaista loppuhuipennusta, 9C:n pyrähtämistä maailmalle ja peruskoulun päätöstä.

Kenttätyö on tehty etnografisin menetelmin: tarkkaillen, osallistuen ja havainnoiden sekä toisaalta 9C:n oppilaita, opettajia ja huoltajia haastatellen. Kaikki muut yhtä oppilasta lukuun ottamatta osallistuivat haastatteluihin, ja opettajakunnan ja huoltajien otoskin on vakuuttava. Hoikkala ja Paju suhtautuvat tutkimukseensa ammattimaisen vakuuttavasti, mutta tuottavat tuloksensa muotoon, jossa niitä on kenen tahansa miellyttävää tarkastella. Lintsari ja Angst B antavat palaa ja panevat itsensä likoon: tässä tutkimuksessa ei vain raportoida, vaan otetaan myös kantaa.

Apina pulpetissa on yhtäältä hauska ja havainnollistava, toisaalta hieman ahdistava teos. Kepeys ja jopa paikoittainen riemu syntyvät siitä, mistä niiden voi kuvitellakin syntyvän: tutkimuskohde ja yhteisö, jota tutkijat tarkkailevat on villi ja eloisa, elämänhaluinen, dramaattinen, tunteikas ja kaikin puolin elämää ja menoa täynnä. Ahdistus syntyy lukijassa itsessään, nuoressa opettajassa, idealistissa, joka haluaisi tehdä kaiken oikein tai edes vähän sinne päin, mutta...:

Ihanneopettajan (lähinnä oppilaiden haastattelujen perusteella) haarukointi alkaa edellyttää jo tavallista suurempaa käsitetarkkuutta. Pidä kuria pitämättä pipoa tiukalla. Ole rento mutta vankka kallio. Heitä läppää, tarinoita ja opeta hyvin. Ole kiva ja sano kova sana. Pidä kuria, älä ärsytä. Ole persoonallinen mutta älä erotu liiaksi. Pidä huolta siitä, että oppilailla on kivaa, ja samalla siitä, että jos hermostut, kenelläkään ei ole kivaa. Jos sinulle ...laan, ...le takaisin samalla pysyen roolin mukaisessa opettajamaisessa toiminnassa ja sanavalinnoissa. Luota oppilaisiin, mutta älä ole sinisilmäinen. Ja edellä kuvatut paradoksit mukaan: neuvottele itsellesi asema, jossa ei tarvitse neuvotella, ja miellytä oppilaita niin, ettet yritä miellyttää oppilaita. (s. 197)

Voi ihanneopettaja-parkaa...

Kirjan keskeisin sanoma on, että nuoriso ei ole sellaista massaa, joksi sitä yleensä – sukupolvesta toiseen – arvostellaan. Toki nuorissa on halu kuulua ryhmään, olla osa jotain ja tulla hyväksytyksi, kokea yhteisöllisyyden edut, mutta samalla jokaisella ysiluokkalaisella on oma maailmansa, oma aikansa, oma tilanteensa ja omat tavoitteensa. Se, kuinka tällaisia yksilöistä muodostuvia ryhmiä hallitaan, ohjataan ja opetetaan, on oma tarinansa – ja samalla aihepiiri, johon opettajankoulutuksessa tulisi entisestään panostaa. Itse erityisopettajan työtä tekevänä aineenopettajana luin kiinnostuneena aineenopettajan roolista saatavasta kuvasta ja samalla kaipasin erityisopetuksen näkökulmaa. Toisaalta tutkimuskohteena oli peruskoulun perusluokka, jossa haluttiin ennen kaikkea ammentaa keskiverrosta – ei kai erityisopetustakaan tarvitse kaikkialle tunkea (ja sitä kyllä sivuttiin!).

Kirjan temaattinen rakenne on perusteltu ja pitää katsannon ja lähestymistavat monipuolisina. Toisaalta paikoin teemat hieman toistavat itseään ja menevät päällekäin. Samalla tuntuu, että jotain jätetään kertomatta. Onhan se ymmärrettävää: oppilaat, koulu ja opettajat on tutkimuseettisistä syistä häivytetty tunnistamattomiksi ja yksilöimättömiksi niin hyvin kuin mahdollista, joten esimerkiksi yksilötason henkilökuvauksia ei kovin syvälle voida viedä. Tällaisena kirja on kompakti ja sen äärelle on helppo huomata uponneensa. Haastattelupätkät, koulupäivien ja tapahtumien kuvaukset, paikoittainen teoreettinen ripottelu sekä tutkijasetien huomiot ovat virkeitä, eloisia ja mukaansatempaavia.

Apina pulpetissa sopii ehdottoman hyvin lukemiseksi opettajille, opettajaopiskelijoille, muille koulutyöntekijöille ja ilman muuta ja ennen kaikkea kaikille niille, joilla tuntuu usein olevan peruskoulusta ja koulutyöstä huomattavasti enemmän sanottavaa kuin todellista perstuntumaa.

Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa!

Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa.
Gaudeamus 2003
195 s.

Kirjastosta.


Onhan tuota tullut kerran jos toisenkin pohdittua, minkälaista elämää avaruudessa mahtaa olla. Missä se on, millaista se on ja miten siihen saisi yhteyden? Foliohattua en kuitenkaan ole päähäni pannut, enkä ole rakennellut koskaan minkäänlaisia vastaanottimia, mutta minun järkeni mukaan äärettömässä avaruudessa on kyllä vähän niin kuin pakko olla muitakin kuin me telluslaiset.

Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, miten ihmiset ovat Maapallon ulkopuolisen elämän historian saatossa käsittäneet. Kirja ei ota kantaa siihen, onko sellaista elämää vai ei, vaan kuvaa sitä ihmiskulttuurin puolta, jonka aina silloin tällöin unohtaa, vaikka se on läsnä joka ikinen päivä: se kuvaa mielikuvitusta ja sen voimaa.

Ajallisesti kirja kattaa ajattelijoita ja kirjoittajia aina antiikin Kreikasta himppasen 1900-luvulle saakka, mutta se keskittyy uuden ajan alkuun ja valistusaikaan. Vilautetaan Ciceroa, Kepleriä, Voltairea, Lockea, Leibnitzia ja Kantia sekä monia, monia muita. Pääasiassa miehiä. Ylläri.

Kirjassa käydään läpi sekä vakavasti otettavaa tieteellistä ja filosofista pohdintaa että kaiken järjen perusteella kiistämättä unimaailmoissa koettuja asioita. Moni on vuosituhansien kuluessa pohtinut pitkään ja perusteellisesti, voiko avaruudessa olla elämää, miten se on mahdollisesti muodostunut, onko Jumala luonut sen (tai miksi Hän sen on tehnyt) ja kuuluuko ihmisen evankelioida esimerkiksi marsilaisia. Yksi tulenpalava kysymys on, ovatko marsilaiset (tai ketkä tahansa avaruuden asukit) ihmissuvun tapaan perisynnin pauloissa (loppujen lopuksihan emme voi tietää, missä kaikkialla Aatami ehti seikkailla) ja toisaalta ovatko he osallisia Jeesuksen sovituksesta vai eivät. Eipä ollut ennen käynyt mielessä, jos totta puhutaan. Kaikkea ne teologitkin pohtivat...

Siukosella on mainio kirjoitustyyli, mukaansatempaava ja lukijaystävällinen. Viitteitä on vaikka muille jakaa, mutta se ei tee kirjasta raskasta tai vaikeaa. Aihe on sen verran houkutteleva, että uskallan luulla jopa filosofeja ja aatehistoriaa sen kummemmin tuntemattomia (tai niistä kiinnostumattomia) lukijoitakin löytyvän – mikäli tämä kirja vain sattuu jossain osumaan silmään.

Muissa maailmoissa on erittäinkin pätevä vaan ei ryppyotsainen teos. Villille osastolle lähdetään vain paikoin, ja esimerkiksi viimeisen luvun kattamat unikuvat avaruuden asuinsijoista, joita ympäri maailman on (kai aina?) osattu tuottaa, ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka häilyvä on raja vakavilla mielin harjoitetun pohdiskelun ja totaalisen hörhöilyn välillä. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla elänyt meedio Hélène Smith olisi voinut olla kiinnostava tuttavuus – hän nimittäin kirjoitti sujuvasti marsin kieltä.

Jos siis kiinnostaa tutustua avaruusolentoja koskevaan ihmisajatteluun vuosituhansien varrelta kompaktissa paketissa, uskallan suositella tätä opusta luettavaksi. Kirja on fyyiseltä olomuodoltaan mukava ja sisältönsä puolesta kaikkea muuta kuin ajanhukkaa.

___

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste (Huom! Tähän ehtii osallistua vielä helmikuun loppuun asti!)
Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia)