Alain Claude Sulzer: Täydellinen tarjoilija

Alain Claude Sulzer vakuutti minut kirjailijantaidoillaan, kun luin hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Väärään aikaan nelisen vuotta sitten. Vastikään on julkaistu kolmas suomennos tältä sveitsiläiskirjailijalta, alun perin vuonna 2004 saksaksi ilmestynyt Täydellinen tarjoilija.

Romaanissa käsitellään – uskallan sanoa – Sulzerille tyypilliseen tapaan kiellettyä rakkautta, seksuaalisuuden heräämistä ja tukahduttavaa yhteisöä ihmisen ympärillä. Nyt pääosaa esittää työuransa tarjoilijana tehnyt, keski-ikäinen Erneste, jonka harmaa ja tasainen, suorastaan yllätyksetön elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hän saa kirjeen nuoruudenrakastetultaan Jakobilta, joka on vuosikausia aiemmin kiskonut juurensa irti Euroopan maaperästä ja muuttanut uuden elämän perässä Yhdysvaltoihin.

Erneste ja Jakob tutustuvat nuorina miehinä sveitsiläisessä hienostohotellissa työskennellessään. 1930-luvun loppupuolen poliittinen ilmapiiri ei voi olla vaikuttamatta elämään, jota eletään muuten suojassa ja rauhassa. Vuoteen, ihmissuhteen ja työn jakaneet miehet joutuvat kohtaamaan salaisuuksien ja petollisuuden painon, kun kuuluisa kirjailija Klinger saapuu hotelliin perheensä kanssa.

Täydellinen tarjoilija on hyvin tyylikäs, jännitteeltään klassinen romaani. Harmaa arki saa kolauksen, kun menneisyys muistuttaa itsestään, muistot heräävät eloon ja nykyhetki muuttuu olennaisesti niiden myötä. Erneste on rauhallinen ja tyyni mies, joka ei hötkyile missään, mutta kun mennyt pulpahtaa pintaan, alkaa hänenkin suojakuorensa rakoilla. Sulzer kuvaa taidolla, kuinka ihmisen mieli vähitellen hylkää sen, minkä ympärille on turvansa rakentanut.

Alain Claude Sulzerin romaani vie sallitun ja kielletyn rajoille, tukahdutettujen tunteiden äärelle ja yhteiskunnallisen ahdasmielisyyden keskelle. Se näyttää – muttei sorru osoitteluun – kuinka suurta tuhoa voidaan saada aikaan hyvin pienin teoin: säännöillä, kontrollilla, paheksunnalla.


Alain Claude Sulzer: Täydellinen tarjoilija
Suomentaja: Olli Sarrivaara
Ulkoasu: Rax Rinnekangas
LURRA Editions 2016
256 s.
Ein perfekter Kellner (2004)

Arvostelukappale.

Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau – kotona Sveitsissä

Liisa Helve-Sibaja on maahanmuuttaja, jollaisesta millään uudella kotimaalla ei pitäisi olla pahaa sanottavaa: korkeakoulutettu, työhaluinen, keskiluokkainen. Neljätoista vuotta vierailla mailla, siis Sveitsin taivaan alla, ovat väistämättä vaikuttaneet häneen. Ruokakulttuuri, perhe-elämä, naapurusto ja oma kotikylä ovat tuttuja, oma identiteetti on jo suomalais-sveitsiläinen, vaikka passi pysyykin härmäläisenä.

Silti välillä tuntuu siltä, että vain kelluu fonduepadan pinnalla ja katselee kaikkea ulkopuolelta.

Onko se ihmekään? Vaikka suomalaiset ovat suhteellisen siistejä, Sveitsissä siisteys nousee useampaan potenssiin. Jopa kierrätyslehdet on solmittava tietyllä lailla, jotta naapurit eivät valita. Kuri ja järjestys – ne pitävät ihmisen tiellä, etenkin Sveitsissä.

Helve-Sibaja on toimittaja, ja hän on vahvasta kotiäitikulttuurista huolimatta pyrkinyt työskentelemään edes jonkin verran, vaikka onkin äiti ja vaimo. Suurimman osan arjesta täyttävät sveitsiläisen mallikkaaseen tyyliin erilaiset kotiäidin tehtävät: pyykkipäivä, toripäivä, imuripäivä, retkipäivä... Kotona on oltava ruoka valmiina koululaisen lounasaikaan, mikä rajoittaa päiväohjelmaa olennaisesti. Ja tietenkin on muistettava kaikki se sosiaalisten piirien pyörittely ja asioiden hoitaminen. Hausfraun työ ei lopu koskaan!

Hausfrau – kotona Sveitsissä on mainio makupala. Sen rakenteena on näennäisesti yksi viikko kotiäidin elämästä, mutta toki sisällössä mennään kauemmas ja laajempiin aiheisiin kuin kunkin viikonpäivän kodinhoidolliseen teemaan. Helve-Sibaja kertoo elämästä Sveitsissä samaan aikaan houkuttelevasti ja kriittisesti. Elämä ei ole aina herkkua edes pyhän pankkisalaisuuden luvatussa maassa, kuten se ei ole missään muuallakaan.

Kaikenlaiseen maahanmuuttoöyhötykseen suhteutettuna Hausfrau on mukavaa luettavaa. Sillä mamuhan Helve-Sibaja perheineen on, eikä missään määrin koeta sitä peittää tai pyydellä anteeksi. Toisaalta heillä on asema, jossa on neuvotteluvaraa: maahan on tultu miehen töiden vuoksi, kansalaisuuden saa, kun itse lähtee prosessia pyörittämään, eikä varsinaista pelkoa alkuperäisväestön vihasta ole. Näennäisestä helppoudesta huolimatta vieraassa maassa on tehtävä kompromisseja ja kestettävä epäselvyyksiä, joihin kotimaassa ei törmäisi. Niistäkin Helve-Sibaja kirjoittaa.

Kuten todettua, kirja on hyvä välipala. Ei se mitenkään erityisen mieleenpainuva ole, ja paikoin olisin kaivannut terävämpää otetta (esimerkiksi imuroinnin hankaluuden kuvailu ei ehkä ole varsinaisesti kiinnostuskiikarieni polttopisteessä), mutta ilokseenhan tällaista hyvin kirjoitettua päiväkirja- tai blogityylistä tekstiä lueskeli.

Hausfrau valaa uskoa siihen, että ulkomailla on mahdollista pärjätä, mikään ei ole kiveen hakattua (paitsi ehkä sveitsiläinen markkina- ja ulkoilupäivä) ja elämä kyllä kantaa, kun antaa sen tehdä niin. Kyse on tietenkin globaalissa mittakaavassa äärimmäisen etuoikeutettujen ihmisten muuttoliikkeestä ja identiteettikriiseistä, mutta en lähtisi niitäkään vähättelemään. Jokainen elää omaa elämäänsä omassa viitekehyksessään, joka on yhtä arvokas kuin muutkin – ja totta juuri minulle.


Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau – kotona Sveitsissä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2015
194 s.

Kustantajalta.

_____

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit

Kirjankansibingon kalkkiviivoilla onnistun kannen fonduepadan avulla ruksaamaan ruudun Ruoka, ja saan samalla aikaiseksi neljännen ja viidennen bingon!

Haasteaika päättyy tänään. Tuloksenani on siis viisi bingoa kesän aikana luetuista kirjankansista. Ei huono!

Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise
Suomentaja: Heli Naski
Kansi: Emmi Kyytsönen
Atena 2012
309 s.
Léon und Louise (2011)

Kirppariostos.


Léon on vasta teinipoika, hädin tuskin aikuisuuden kynnyksellä, kun ensimmäinen maailmansota piiskaa Eurooppaa vaatii uhrauksia kaikilta. Hän pestautuu pikkukylän lennättimenhoitajaksi – osaamatta pätkän vertaa morsetusta – ja tapaa sattumalta suloisen Louisen, joka toimii kylän "kuolemanenkelinä". Louisen tehtävänä on viedä suru-uutisia kuolleiden sotilaiden omaisille, mutta koska hän tekee sen hienotunteisesti, ei kukaan lopulta voi vihata pihaan saapuvaa polkupyörää saati sen ajajaa, vaikka se surua tietääkin. Léon ja Louise ehtivät viettää yhdessä vain hetken aikaa, ja heidän yhteinen matkansa rannikolle saa traagisen päätteen, kun he osuvat paluumatkalla keskelle sotatoimia, loukkaantuvat vakavasti ja luulevat toistensa kuolleen.

Vuosikymmentä myöhemmin Léon on tunnollinen nuori perheenisä Pariisissa. Hän painaa pitkää päivää rikoslaboratorion tutkijana ja koettaa pitää pienen, mutta kasvavan perheensä leivän syrjässä. Eräänä päivänä hän näkee metrossa muiston menneisyydestä: Louisen. Pariskunta saa toisensa jälleen vain hetkeksi, pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi, sillä Léon ei voi hylätä vaimoaan Yvonnea ja perhettään eikä Louise sitä missään nimessä halua.

Uusi sota ravisuttaa Eurooppaa ja maailmaa jälleen kymmenen vuoden kuluttua. Valtion virkamiehenä Léon ei voi ankaran rangaistuksen uhalla paeta Pariisista, ja nelilapsiseksi kasvaneen perheen on jäätävä selviytymään saksalaismiehityksestä parhaan taitonsa mukaan. Louise on Ranskan pankin palveluksessa ja pakenee maasta valtion kultavarantojen kanssa samalla rahtialuksella. Voivatko Léon ja Louise koskaan saada toisiaan? Miten heidän läheisensä ja perheensä selviävät tämän eriskummallisen suhteen kanssa?

Léon ja Louise on sveitsiläis-ranskalaisen Alex Capusin suloinen, kirjailijan isoisän elämään perustuva romaani. Se on kepeä ja koukuttava, vaikka käsitteleekin raskaita teemoja, eikä kuorruta kokonaisuutta ylettömään hattaraan. Léonin ja Louisen rakkaustarinaa tarkastellaan jälkikäteen, pitkän elämän eläneen Léonin hautajaisista käsin. Se on heijastuma 1900-luvun alkupuolen verisestä ja väkivaltaisesta historiasta ja samalla kaikesta siitä inhimillisyydestä, jota edes kaksi maailmansotaa ei voi lopullisesti polkea jalkoihinsa.

Tarina etenee kevyin hyppäyksin. Aikarakenne on toimiva, se kunnioittaa taianomaista rakkaustarinaa ja sitoo sen osaksi kummankin osapuolen arkea ja elämää, jota on haaveista huolimatta elettävä myös käytännössä, ei vain haaveissa, joka päivä yksi askel eteenpäin. Etenkin Louise on herkullinen hahmo, varsin emansipoitunutta elämää elävä pariisitar, jonka näkökulma tuodaan esiin pääasiassa tämän Léonille aika ajoin kirjoittamien kirjeiden kautta. Päähenkilö on kuitenkin ilman muuta Léon, pikkuvirkamies, joka joutuu tekemään elämässään ehkä liikaakin valintoja. Hän on tunnollinen, hyvätapainen ja moraaliltaan vahva, mutta selviää pettymyksistään ehkä lopulta vain muistojensa ja mielikuvituksensa voimin.

Léon ja Louise on sekä rakkaustarina, kasvutarina että sotatarina. Se kertoo miehitetystä Pariisista, pitkään jatkuvasta poikkeustilasta ja vaikeista ratkaisuista, joita sota pakottaa ihmiset tekemään. Yvonne huolehtii perheestään kuin raivoisa leijonanaaras, eikä vaivu apatiaan kertaakaan sodan aikana. Vasta sodan loppuminen saa hänet hölläämään kurin. Mieheensä hän luottaa aina, taipumatta.

Kirja on herttainen ja monipuolinen, mutta jossain määrin se jäi minulle etäiseksi. Se tuntuu ehkä liikaa seepiansävyiseltä nostalgialta, ja vaikka nautin tarinan höyhenenkeveästä kosketuksesta, eräänlainen sadunomaisuus ei vaikuttanut sydämeen saakka. Ei, vaikka esimerkiksi sota tuo tarinaan karskiutta ja murhetta.

Mutta silti: kauniit ja katkeruutta vailla olevat rakkaustarinat ansaitsevat aina tulla kerrotuiksi. Etenkin korkojen kopistessa Pariisin kaduilla.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Ihminen sodassa (Maailmansodat) (ja ylenen alokkaasta sotamieheksi!) sekä Vive la France! (ja ansaitsen ensimmäisen raidan Ranskan lippuun!).

Riipaisevasti Väärään aikaan

Kuvan kello on dramaattisesti pysähtynyt, kuten tarinan kellokin.
Ja on myös perintönä saatu.

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
Suomentaja: Raija Nylander
LURRA Editions 2012
242 s.
Zur Falschen Zeit (2010)

Kirjastosta.


Veronika tiesi Emilin epävakaasta tilasta, mutta tiesikö hän kaiken? Tiesikö tai aavistiko hän syyn tämän apeuteen? Naiset tiesivät usein enemmän kuin halusivat myöntää, mutta heillä oli myös kyky sivuuttaa päättäväisesti ja sokeasti kaikki, mitä he eivät halunneet nähdä, oli André arvellut. Paradoksi, joka miellytti minua niin, että kirjoitin sen silloin muistiin. Nykyään tiedän, että se koskee yhtä lailla miehiä kuin naisia. (s. 164)

Mieheksi varttumassa oleva poika on kasvanut ilman isäänsä, joka kuoli vain pari viikkoa pojan ristiäisten jälkeen. Isän kohtalo alkaa kiinnostaa poikaa, kun hän kiinnittää huomiota salaperäiseen mutta paljastavaan isästä otettuun valokuvaan, ja koska äiti on vaiennut aiheesta kaikki vuodet, on tietoa etsittävä pääasiassa muualta. Poika matkustaa Pariisiin tapaamaan isänsä nuoruudenystävää Andréa, jolta saa haltuunsa isällään olleen rannekellon. Vähitellen lukijalle selviää, millainen oli isä-Emilin nuoruus, ja lopulta myös poika saa totuudet selville. Ne eivät ole kauniita, mutta niiden kohtaaminen auttaa. Tarinaa kertoo jo keski-ikään ehtinyt mies, itsekin jo isä.

Sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin teos Väärään aikaan on pieni helmi. Se kertoo raskaista asioista ja valinnoista aidosti, muttei ole tarinana tai kerronnallisesti raskas eikä edes lannistava. Surullinen se kyllä on, ja saa lukijassa aikaan halun huudahtaa jo tutuksi tulleen fraasin: "Kaikki muuttuu paremmaksi!" Vaikkei muutukaan, ei näille henkilöille.

Koska isän salaisuus paljastetaan jo takakannessa, eikä se muutenkaan ole erityisen hankalasti pääteltävissä, kirjoitan aiheesta tässäkin arviossa avoimesti ja vihjailematta. Kyse on siis nuoren miehen havahtumisesta homoseksuaalisuuteensa 1950-luvun Sveitsissä, missä aihe on tabu. Emil löytää identiteettinsä tavatessaan elämänjanoisen Andrén, ja vaikka miesten tiet rakastavaisina myöhemmin erkanevat, he pysyvät ystävinä. Ensimmäisen ihmissuhteen jälkeen – jota on kaiken huipuksi pitänyt salata parhaansa mukaan – Emil päätyy mielisairaalahoitojaksojen jälkeen yhteen sattumalta tapaamansa Veronikan kanssa. 50-luvun siveellisessä hengessä miehen taipumukset on mahdollista piilottaa vaimolta suhteellisen kivuttomasti, eiväthän edes aviopuolisot käytä kahdenkeskisissä keskusteluissaan sanaa seksi. Kun Veronika tulee raskaaksi kaikkien sitä häneltä odotettua, Emil joutuu kuitenkin valtaisaan identiteettikriisiin. Onko minusta isäksi? Mitä oikeasti haluan? Kuka oikeasti olen?

Näitä kysymyksiä pohtii myös Emilin ja Veronikan poika aikuistumisensa kynnyksellä, mutta päähenkilö tarinassa on ilman muuta Emil.

Väärään aikaan herätti paljon tuntemuksia. Minun on henkilökohtaisesti mahdotonta käsittää, miten joku voi asettaa itsensä asemaan, jossa luulee voivansa määritellä, ketä ja miten ihminen saa rakastaa. Siksi kirja kolahti, sillä se osoitti varsin vastaansanomattomasti, millaista elämä on saattanut olla yhteiskunnassa ja ajassa, jossa minkäänlaista poikkeavuutta ei hyväksytä, vaan se on syy passittaa ihminen mielisairaalaan. Emilin kautta kuvataan epätoivoa, joka herää ihmisessä, joka tajuaa, ettei voi eikä halua tyytyä tavanomaiseen elämään, sellaiseen, jonka puitteet säätelee joku muu. Lyhyet hetket Pariisissa, joka kuvataan suoranaisena vapauden kehtona, antavat pienen välähdyksen siitä, mitä voi myös olla tarjolla. Jos uskaltaa lähteä.

Väärään aikaan on melankolinen, muttei toivoton. Kerronnaltaan se on hieman etäinen, vaikka aika ajoin käsittelee kuvaamiaan asioita hyvinkin intiimisti. Kirja palautti lukemisen iloni, nyt tekee taas mieli tarttua vaikka mihin kirjoihin. Hieno teos, johon tutustumista suosittelen lämpimästi.

Muualla kirjoitettua: Hanna/Kirjainten virrassa, Zephyr/Lukunurkkaus ja Tuulia/Lukutuulia.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Sveitsi.