Jennifer Egan: Sydäntorni (ja Keltaisen kesän päätös)

Jennifer Egan: Sydäntorni
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2013
346 s.
The Keep (2006)

Kirjastosta.


Jennifer Eganin Sydäntorni on kirja, jota on pahuksen hankala määritellä. Se on omalla tavallaan jännityskertomus, tarina kirjoittamisesta, vankeuskuvaus ja muistojen yhteenliittymä. Lisäksi se leikittelee kirjallisilla tyyleillä tarjoten niin käsikirjoitusmuotoa, dialogia ja minäkerrontaa.

Keskuskertomuksessa newyorkilainen Danny lähtee serkkunsa Howardin kutsumana lomamatkalle Eurooppaan. Danny on sössinyt asiansa kotipuolessa ja on enemmän kuin tyytyväinen päästessään ravistamaan vanhat pölyt jaloistaan. Howard on rikastunut nopeasti ja päättänyt nyt, vähän yli kolmekymppisenä, sijoittaa varojaan eurooppalaisen linnan restaurointiin muuttaakseen sen digivapaaksi hotelliksi. Päästyään perille Danny huomaa, että Howardin linna on huomattavasti monimutkaisempi järjestelmä kuin hän osasi odottaa. Mukana on sekä Howardin perhe että tämän palkkaamia opiskelijoita tekemässä monenlaista nikkarointityötä. Ihmisryhmässä myös ihmissuhteet monimutkaistuvat väistämättä.

Keskellä linnaa sijaitsee sydäntorni, paikka, joka on rakennettu valloittamattomaksi ja viimeiseksi suojaksi hyökkäyksiä vastaan. Siellä elää lähes satavuotias paronitar, linnan aiemman omistajasuvun viimeinen elossaoleva jäsen, joka ei suostu lähtemään.

Toisen osan tarinaa muodostaa kuvaus Ray-nimisen miehen vankila-ajasta. Ray on tuomittu murhasta ja hän nielee kakkuaan pienessä sellissä päivä kerrallaan. Vankilan kirjoitusryhmä antaa mahdollisuuden kirjoittaa siitä, mikä on tähän pisteeseen johtanut, ja arvoitus aukeaa vähitellen. Myös kirjoitusryhmän vetäjällä Hollylla on omat mietteensä koko kuviosta.

Yleensä haluan määritellä lukemiani kirjoja edes joillakin yläkäsitteillä ja siksi käytänkin blogin vasemman palkin "Aiheita ja aikoja" -tageja parhaani mukaan kuvatakseni omaa kokemustani kustakin kirjasta. Sydäntornin kanssa olen vaikeuksissa, sillä en yksinkertaisesti kykene keksimään, mitä tageja siihen käyttäisin. Se pakenee niitä kaikkia.

Odotin jossain määrin vaikeaa tekstiä, mutta Sydäntorni on kirjalliselta ilmiasultaan miellyttävän helpostilähestyttävä ja haltuunotettava. Teksti on paikoin varsin puhekielistä, ja kun rakenne alkaa murtua ja leikitellä itsellään, kieleenkin tulee kiehtovia säröjä. Sydäntorni on arvaamaton lukukokemus, sillä lukijaa härnätään ja hämätään. Tämä kirja jättää paljon kysymyksiä ja pientä kutinaa selkärankaan.

Joskus hermostun, jos en saa lopullista selvyyttä siihen, mistä kirja kertoo. Mutta nyt se ei haitannut ollenkaan, sillä pidän sitä Sydäntornin vahvuutena. Luultavasti se aukeaa eri lukijoille eri tavoin. Itse tartuin paljolti syyllisyyden tematiikkaan. Danny tekee lapsena Howardille julman pilan, joka kertautuu tarinassa sekä Dannyn omaksi syyllisyydeksi että Howardin ristiriitaisuudeksi. Voiko kaikkea antaa anteeksi, pitääkö kaikki antaa anteeksi? Ja vaikka päättää päästä menneestä yli, pääseekö lopulta sittenkään?

Sydäntornista on kirjoitettu kirjablogeissa runsaasti:

Valkoinen Kirahvi pitää kirjaa ilahduttavan eheänä, nerokkaana ja oivaltavana.

Katja ei aivan saanut sitä, mitä lähti hakemaan.

Erjakaan ei päätynyt luokittelemaan kirjaa yksioikoisesti.

Bleue pettyi.

Taika toteaa, ettei Sydäntorni ole mitään tekotaiteellista huttua.

Minna haluaisi lukea tällaista kirjallisuutta enemmän, sillä "tällaisten kirjojen takia minä luen".

_____

Sydäntorni saa kunnian olla Valkoisen Kirahvin ideoiman Keltainen kesä -haasteen viimeinen kirja (ja lisäksi liitän sen Kirjavalas-blogin vankilahaasteeseen). Luin tänä kesänä yhteensä yhdeksän Tammen Keltaisen Kirjaston kirjaa, eikä kesää oikeastaan paremmin voisikaan viettää. Sen verran laadukasta tavaraaa Keltaiseen Kirjastoon kuuluu. Kesäkuun alussa "urheilimme" Valkoisen Kirahvin ja Nannan kanssa Keltaisella maratonilla, mikä oli varsin hauska kokemus.

Kaikesta lukemastani en aivan innostunut, mutta tulipahan kokeiltua. Ainoa isompi pettymys oli Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka jätin kesken noin sivun sata paikkeilla. Matkani Keltaisen Kirjaston kanssa jatkuu tietenkin edelleen, oli vuodenaika mikä hyvänsä, sillä paljon on vielä lukematta niin omassa hyllyssä kuin kirjaston kätköissä. Ja uusia tulee.

Keltaisen kesän kirjani olivat:

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (1926/1954, Keltainen kirjasto 4 / Keltainen pokkari)

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa (1923/1958, Keltainen kirjasto 19)

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (1952/1970, Keltainen kirjasto 96)

John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948, Keltainen kirjasto 170)

Amos Oz: Kuolemaan asti (1971/1987, Keltainen kirjasto 207)

Toni Morrison: Armolahja (2008/2009, Keltainen kirjasto 394)

E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2009/2013, Keltainen kirjasto 442)

Jennifer Egan: Sydäntorni (2006/2013, Keltainen kirjasto 443)

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (2006/2013, Keltainen kirjasto 445)

Kiitos Valkoiselle Kirahville mukavasta kirjakesästä, ehkä ensi vuonna taas uudestaan?

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa
Suomentaja: Helena Anhava
Ulkoasu: ?
Tammi 1987 (1. painos 1958)
160 s.
Le diable au corps (1923)

Kirjastosta.


Ensimmäisen maailmansodan jyly kantautuu Pariisin liepeillä olevaan pikkukaupunkiin. Nuori poika, hädin tuskin teini-ikäinen, tuntee sodan, muttei joudu sinänsä osalliseksi siihen. Sen sijaan hän päätyy osaksi jotain henkilökohtaisella tasolla paljon suurempaa: intohimoiseen ja järjettömään suhteeseen itseään vain muutamaa vuotta vanhemman, vasta-avioituneen 19-vuotiaan Marthen kanssa. Marthen mies on lähtenyt rintamalle, joten hänen uusi kotinsa tarjoaa mahdollisuuden sivusuhteelle nuoren rakastajan kanssa. Poika jättää lukio-opintonsa ja lähes hylkää perheensäkin. Hänen maailmassaan on tilaa vain Marthelle.

Sota ja maailmanpolitiikka kulkee painollaan, mutta nuoret huomaavat vain toisensa. Heidän maailmassaan ei ole muuta kuin repivä rakkaus, kalvava himo ja epätoivoiset yritykset ratkoa tekojen moraalisia ongelmia. Sillä ei ole helppoa olla nuori ja rakastunut – ja tehdä samalla väärin. Teoilla on väistämättä seurauksensa.

Mitähän tästäkin kirjasta oikeastaan sanoisi? Taidan tyytyä ranskalaisiin (heh) viivoihin:

– Kirja on usein kummitellut kirjaston hyllyssä ohi kulkiessani. Siinä on ruma kansi, mutta nimi on aiemminkin kiinnostanut. Nyt päätin antaa sille armon, onhan meneillään Keltainen kesä ja kaikkea.

– Se on nopealukuinen. 160 sivua sujahtivat helteisessä iltapäivässä kuin huomaamatta.

– Tarina ei ole kovin kiinnostava. Nuoren miehen järjetön rakkaus naiseen, jonka pitäisi olla periaatteessa tavoittamaton ja mitä sitten tapahtuukaan: hupsista, suhde on syntynyt ja synnintunto painaa. Hohhoijaa, tämä on niin nähty.

– Kirjan kantava teema on tietenkin syyllisyys. Nuori kertoja pohtii tekojensa moraalisia vaikutuksia ja painiskelee omatuntonsa kanssa, mutta ei se vain jotenkin jaksa kiinnostaa ihan hirveästi. Samalla poika on mustasukkainen Marthen aviomiehelle, mikä on jossain määrin irvokasta.

– Naispäähenkilö on aika avuton tallukka. Toisaalta hänet kuvataankin vain kertojan silmien kautta, joten ehkä osasyy sille on pojan halu nähdä rakkautensa kohde herkkänä ja haavoittuvaisena, omaa tahtoa vailla olevana neitokaisena.

– Maailmansota jyskää taustalla, mutta sitähän ei rakastanut pari huomaa. Mitäpä sitä.

– Lopulta teosta seuraa rangaistus, tavalla jos toisellakin. Tietenkin.


Olen varmaan liian kyyninen ihminen heittäytyäkseni tällaisten tarinoiden vietäväksi. Siksi kai tästäkin kirjasta jäi nopealukuisuudesta ja näennäisestä keveydestä huolimatta tympeä ja hieman raskas jälkimaku. Ainoa kiinnostava puoli kirjassa on sen kirjoittaja, koulunsa kesken jättänyt, journalismille omistautunut ja vain 20-vuotiaana kuollut Raymond Radiguet. Tällaiset surullisen hahmon ritarit jossain määrin kiehtovat – he ylittävät kyynisyyteni suojamuurin leikiten.

_____

Kirjasta on kirjoittanut myös Marile.

Osallistun tällä haasteisiin Keltainen kesä (kirja on sarjan 19. teos), Ihminen sodassa ja Vive la France!.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (ja novelleista muutenkin)

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2013
315 s.
Mothers and Sons (2006)

Kirjastosta.


Irlantilaisen Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia on pyörinyt mielessäni viime kesästä asti, jolloin se julkaistiin ja näkyi jonkin verran kirjablogeissa, hyvinkin positiivisessa valossa. Taitavia novelleja? Kipeitä perhesuhteita? Irlanti? Ok, olen myyty.

Aloitin kokoelman lukemisen Keltaisella maratonillani muutama viikko sitten. Silloin luin kirjasta kaksi ensimmäistä novellia, Järkimiehen ja Laulun. Sen jälkeen lueskelin novelleja muutaman päivässä, pidin, nautiskelin, unohdin kiireen, vaikka paikoin teki mieli ahmia.

Novellit ovat kyllä jännä juttu, siis noin yleisestikin, ei vain Tóibínin kohdalla. Yläasteella niitä luettiin muutama, opeteltiin analysoimaan ja etsimään motiiveja ja teemoja. En pitänyt novelleista silloin, wanhan koulukunnan äikänopettajani kun oli sitä mieltä, että jokaisella novellilla on aina vain yksi oikea tulkintatapa ja ainoat lukemisen arvoiset novellit ovat jotain pölyisiä klassikoita. Minä taas olin niin kovin kapinallinen, ettei tehnyt mieli niellä annettuja määräyksiä.

Silloin minulle muodostui, valitettavasti, jonkinmoinen kammo novelleihin, ja etenkin niiden lukemiseen. Ehkä jotenkin luulin myös, ettei ole olemassakaan freesejä, uusia novelleja. Toisaalta muutaman vuoden sisällä siitä aloin itse kirjoittaa ja huomasin, että novellihan se on juuri on mainio tapa ilmaista ajatuksia maailmasta. Tiivis, harkittu, hiottu. Muutaman aika kivan kokonaisuuden sain kirjoitettuakin, ennen kuin lukioaikana lopulta iski rimakauhu ja muu elämä vei mennessään. Sen jälkeen en olekaan edes koettanut kirjoittaa muuta kuin lehtijuttuja, opiskelutekstejä ja blogia. Niitäkin on tosin kivaa kirjoittaa.

No, sittemmin, kun olen uponnut yhä syvemmälle kaunokirjallisuuden maailmaan nimenomaan lukijana, olen löytänyt novellin ilon ja hienouden. Ehkä edelleenkin on helpompaa tarttua romaaniin, mutta en missään nimessä karsasta novelleja. (Runot eivät uppoa, eivät niin millään, kuten on tainnut toisinaan käydä selväksi.) Etenkin sen jälkeen, kun olen löytänyt Alice Munron ja Annie Proulxin, hanat ovat auenneet.

Colm Tóibínia verrataan kirjan kansiliepeessä Munroon, eikä vertaus aivan tyhjästä repäisty ole. Tóibín ei tosin ole aivan yhtä hienovarainen kuin Munro on, mutta miksi pitäisi ollakaan, eivät he ole samanlaisia eikä heidän tarvitsekaan olla. Mutta samantyyppisiä piirteitä kerronnassa on, ja siitä nautin.

Kokoelman tunnelma on hyvin tasainen, mutta pinnan alla kuohuu ja kolahtelee. Novelleissa pääosassa ovat äidit ja/tai pojat, eivätkä perhesuhteet ole lainkaan yksinkertaisia. Järkimiehen ja Laulun esittelinkin jo maratontekstissäni. Laulu on lyhyt ja töksähtävä, sen kärki – menetetyn äidin äkillinen paluu – tuntuu päälleliimatulta, koska pohjustusta ei ehditä tehdä. Ei minun makuuni. Järkimies taas on pidempi ja kiehtovampi.

Pelin henki vie pienen irlantilaiskylän leskeksi jääneen kauppiasrouvan elämään. Kuinka rakentaa perheen tilanne jälleen vakaaksi, kun aviomies on yllättäen kuollut ja velat painavat niskaa? Päähenkilö Nancy on pidättyväinen ja selvästi käsittelee menetystään kuin se olisi ollut vain kärpäsen surinaa. Vaikka eihän se ollut, kaikkea muuta.

Famous Blue Raincoat on yksi kokoelman helmistä. Poika löytää varastosta äitinsä menneisyyden: äiti on ollut osa suosittua folkbändiä, aikaa sitten kuopattua. Äiti ei haluaisi käsitellä enää asiaa, sillä bändin historiaan liittyy paljon menetyksiä ja tuskaa, mutta poika innostuu digitoimaan musiikkia ja lankakerä alkaa väistämättä avautua. Tässä novellissa on upea, melankolinen tunnelma. Hieno.

Pappi suvussa ja Matka käsittelevät perhettä kohtaavaa kriisiä. Miten perhedynamiikka toimii, kun yksi perheenjäsen tekee vääryyttä joko itselleen tai muille, sairastuu tai aiheuttaa häpeää? Etenkin Pappi suvussa -novellissa perheen äiti on kiehtova hahmo, jo eläkeikäinen rouva, joka panee vastaan lapsilleen, jotka koettavat suojella äitiään piilottelemalla totuutta.

Kolme ystävää on nuoruuden sekavuuden kuvaus. Päähenkilö on menettänyt äitinsä ja käsittelee menetystään yhtäältä päihdyttävien kemikaalien, toisaalta ystävien ja vielä identiteettinsä pohdiskelun kautta. Kaiken sekoilunkin keskellä teki mieli rutistaa nuorta miestä ja todeta, että puhuminen voisi auttaa, kenties enemmän kuin ekstaasi.

Kesätyö on tarina, jossa äiti huomaamattaan aiheuttaa pojalleen melkoisen taakan. Hän ei tarkoita pahaa, vaan luulee tekevänsä ainoastaan oikein. Lopulta kuitenkin on kohdattava totuus. Kaikkeen ei poikakaan taivu, ja äidin omat kuvitelmat ovat estäneet näkemästä, mitä lapsi oikeasti haluaa ja tuntee. Tämä on toinen ehdoton suosikkini.

Kokoelman päättävä Pitkä talvi ei ollut mieleeni. Siinä oli liian paljon hitautta, liikaa tekemättä jättämistä, liikaa päähenkilön sisäistä vellontaa. Novelli kuvaa perhettä (kuvitteellisen?) Espanjan maaseudulla, ja sen keskeiseksi teemaksi nousee hämmennys, joka syntyy, kun perheen äiti katoaa lumimyrskyyn. Novelli on pitkä, mutta ei onnistu koukuttamaan. Lukiessani toivoin vain, että se jo päättyisi, sillä en yksinkertaisesti kyennyt kiinnostumaan tarinasta ja sen henkilöistä.

Äitejä ja poikia on kokonaisuutena riittävän rosoinen ollakseen kiinnostava, muttei missään määrin täydellinen tai hengensalpaava. Ehkä niin on hyvä, ei maailmaan voi ihan loputtomasti mahtua täydellisiä novellistejakaan (vaikka aika monta mahtuukin, uskon). Novellit ovat harkittuja ja riittävän erilaisia keskenään, ettei niitä sekoita toisiinsa. Ne ovat selkeästi omia kokonaisuuksiaan, kuten hyvät novellit ovat. Tunnelma on hienosti rakennettu, henkilöt pääosin uskottavia ja eläviä.

Pidän myös ansiokkaana sitä, ettei Tóibín kikkaile liikoja. Hän kirjoittaa hyvin suoraan, eikä kiusaa lukijaa ylimääräisillä kommervenkeillä. Näiden novellien matkaan on helppoa lähteä, ne eivät jää häiritsemään tai ilkkumaan. Päin vastoin: Tóibín kirjoittaa tarinansa niin kuin ne ovat, rauhalliseen tapaan, houkuttelevasti ja ennen kaikkea kertomisen ilosta.

Niin, ne novellit noin ylipäänsä. Kyllä ne ovat sitten poikaa. Hyvät novellit ovat kerrontataidetta parhaimmillaan, koskettavia, osaavia, kokonaisia juuri sellaisina kuin ovat.

Ehkä minäkin joskus kirjoitan taas lyhytproosaa. Toivon. En minä siinä ihan paska ollut.

_____

Äideistä ja pojista löytyy paljon muita blogitekstejä:

Sara piti eniten juuri niistä kahdesta novellista, joista minä en
Katja sai vaikuttavaa siedätyshoitoa novelliallergiaansa
Liisasta Tóibín on ehkä parhaimmillaan pidemmässä kerronnassa
Risto Uusikoski nostaa kokoelman teemasanaksi hienovaraisuuden
Leena kokee kiintyneensä Tóibínin kerrontaan
Minna toteaa Tóibinin olevan hänen makuunsa nimenomaan novellistina, ei romaanikirjailijana
bleue aikoo lukea tämän jälkeen lisää Tóibínia
Sannasta novellit eivät vedä vertoja romaanille
Maija ei malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta


Kirja on osa Keltaista kesääni, se on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 445.

John Steinbeck: Oikutteleva bussi

John Steinbeck: Oikutteleva bussi
Suomentaja: Alex Matson
Kansi ja kuvitus: Kosti Antikainen
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1974 (1. painos Tammi 1948)
255 s.
The Wayward Bus (1947)

Kirppariostos.


Ollaan eteläisessä Kaliforniassa lähellä Meksikon rajaa. Komea linja-autonkuljettaja Juan Chicoy on saanut haastavan tehtävän: matkalaisia täynnä oleva bussi on hajonnut ja hän on joutunut majoittamaan heidät vaimonsa Alicen kanssa ylläpitämäänsä huoltamo-kahvioon. Matka jatkuu kohti Meksikoa, kun Juan saa bussin korjattua yhdessä apumiehensä, kakunhimoisen Näppylän, kanssa.

Kyydissä on sekalainen seurakunta. On kauppamies Ernest Horton erikoisine myyntiartikkeleineen, liikemies Pritchard päänsärkyisen vaimonsa ja lähes täysi-ikäisen tyttärensä kanssa, miehet hurmaava blondi Camille Oaks. Mukaan hyppää myös työnantajiinsa Chicoyn pariskuntaan lopen kyllästynyt kahvila-apulainen Norma, joka haaveilee urasta Hollywoodissa tai ainakin Clark Gablesta.

Sää ei suosi bussimatkaa, ja maantie on kovin kurainen ja epätasainen. Sen lisäksi, että kalusto temppuilee, myös matkaseurueessa alkaa esiintyä jos jonkinmoista oikuttelua. Ihmisluonnon moninaisuus paljastuu yhdessä vietetyn vuorokauden aikana monesta näkökulmasta.

Olen lukenut Steinbeckilta kaksi kirjaa aiemmin. Hienon, vaikuttavan ja pirullisen raskaan Vihan hedelmät joskus vuosia sitten ja Helmen kirjablogiaikana. Nyt oli Oikuttelevan bussin vuoro.

En oikein tykännyt tästä kirjasta. Se on monin tavoin kevyempi kuin kaksi muuta lukemaani Steinbeckia, osin jopa ihan humoristinen ja hauska. Mutta tympäännyin kovasti kirjan henkilöihin, joita kaikkia pidin jossain määrin epämiellyttävinä. Linjurikuski-Juan on ehkä ainoa jossain määrin sympaattinen ihminen, ja hänessäkin on pimeät puolensa. Mekaanikko-apulainen Näppylä oli lukiessa pitkään mielestäni lukijan empatian arvoinen, mutta niin vain lopulta hänkin osoittautuu niljakkeeksi.

Pritchardin pariskunta elää erikoisessa lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun kolmiyhteydessä. Seksikäs Camille on ulkonäkönsä ja karismansa vanki, vaikka hyväluonteinen onkin – arveluttavasta ammatinvalinnastaan huolimatta. Norma-parka on kenen tahansa vietävissä, mutta onneksi hän edes saa itsensä irti nöyryyttävän työnantajan ikeestä.

Luultavasti henkilöiden nihkeys teki lukemisesta hidasta ja vaivalloista. Tarina itsessään ei ole kovin jännittävä tai mutkikas, on kyse hyvin lyhyen aikajänteen kuvauksesta ja se ei sinällään synnytä kovin suurta seikkailua. Steinbeck lienee halunnut paljastaa ihmisten moninaiset kasvot ja sen, kuinka mielet ja kielet muuttuvat, kun matkaan tulee mutkia.

Kyllähän tämä kevyeksi kesälukemiseksi sopii, mutta jotain lisää jäin kaipaamaan. Ehkä minun on syytä pysytellä Steinbeckin vakavamman tuotannon äärellä. Eedenistä itään tuolla hyllyssä ainakin nököttää. Ja Hiiriä ja ihmisiä kiinnostaa sekin.

_____

Myös Jokke on kirjoittanut tästä.

Oikutteleva bussi on roikkunut omassa hyllyssäni pitkään ja nyt saan ruksia sen yli TBR-listaltani (48. luettu kirja!). Vaikka tämä painos onkin kirjakerhoversio, kirja on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 170, joten Keltainen kesä jatkuu tämän myötä. Ja Nobel-voittajasta (vuodelta 1962) kun on kyse, myös 14 nobelistia -haaste saa yhden lisäpisteen. Ai niin! Ja linja-autonkuljettaja on uusi ammatti myös Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Keltainen kesämaraton käynnistyy

Keskiviikkoista ja keltaista huomenta!

Täällä starttaa aivan pian Keltainen maraton, eli tarkoituksena on lukea Keltaisen kirjaston kirjoja tämän päivän aikana niin paljon kuin vain sielu sietää. Maratonia emännöi Valkoinen Kirahvi ja mukana on myös Nanna.

Lukupinoni esittelin eilen, lisänä siihen löytyi hyllystä vielä Jayne Anne Phillipsin Suojelus Keltaisena pokkarina.

Aloittelen, kunhan aamupuuro ja -kahvi on nautiskeltu, viimeistään kello 10. Tarkoituksena on jatkaa vähintään 12 tuntia eli puolimaratonin verran, mutta jos kovasti innostun ja lukuintoa piisaa, saatan hyvinkin pyöräyttää toiset 12 tuntia päälle (yöunilla varustettuna, toki). Mutta katsotaan sitä sitten illemmalla!

Päivitän tätä postausta tilanteen mukaan. Kannustus on sallittua.

Pian mennään. Aloituskirjaa ei vielä ole valittu...

***

Klo 10–11

Ensimmäiseksi kirjaksi nappasin Italo Calvinon Halkaistun varakreivin (Il visconte dimezzato, suom. Jorma Kapari), joka on ilmestynyt alunperin vuonna 1952 ja suomennettu ensi kerran vuonna 1970. Kyse on Keltaisen kirjaston kirjasta numero 96.

Tarinassa Terralban varakreivi Medardo lähtee sotaan turkkilaisia vastaan, haavoittuu ja palaa kotiin vain yhtenä puolikkaana. Ikävä kyllä paluun tekevä puolikas on juurikin se kreivin paha puoli, ja pian maakunnassa alkaa tapahtua kauheuksia, kun pahuus astuu kehiin. Onneksi hyvä puolikaskin on edelleen elossa ja palaa muutaman vuoden vaelluksen jälkeen Terralbaan. Seuraa miehen taistelu itseään vastaan ja tasapainon etsintää.

Aika sympaattinen pikku opus (sivuja 115), joka herättelee pohtimaan hyvän ja pahan rajoja ja niiden näkymistä ihmisessä. Ääripäät eivät yleensä tuota koskaan hyvää, joten balanssi on tärkeää: niin maailmassa kuin meissä ihmisissäkin. Tätä sietää pohtia.

Hyvä vauhti päällä, vaihdoin pyjaman hameeseen ja nyt pohdiskelen, mitä lukisin seuraavaksi. Ehkä novelli tähän väliin ja sitten seuraava romaani...?

Aikaa kulunut: 1 h 5 min, josta lukuaikaa 1 h
Luettuna: 1 kirja / 115 sivua

***

Klo 11.15–11.50

Tämä väli oli kuin tehty novellille. Aloitin siis Colm Tóibínin Äitejä ja poikia -kokoelman lukemisen (Mothers and Sons, suom. Kaijamari Sivill). Kirja on ilmestynyt 2006 ja suomennettu 2013. Se on Keltaisen kirjaston kirja numero 445.

Aloitusnovellina on 44-sivuinen Järkimies, joka sukeltaa rikollisen mielenmaisemaan. Mies on rikkonaisen lapsuuden ja nuorisolaitoksessa kärsityn rangaistuksen jälkeen päätynyt tekemään ryöstöjä. Tilillä on koruja, rahaa ja uusimpana kymmenen miljoonan arvoinen taideryöstö. Samalla, kun mies selvittelee mahdollisuutta saada varastetut taulut myytyä, hän käy läpi omaa elämäänsä ja sen merkityksiä. Tunnelma on jotenkin hyvin rauhallinen, lähes seesteinen, vaikka kokemukset ovat rumia. Miehen äiti on alkoholisti, josta ei kuitenkaan voi rikollinenkaan olla välittämättä.

Hieno alku Tóibíniin tutustumiselle. Viihdyin miehen tekstin matkassa, sitä oli nautinto lukea. Hän ei tunnu kirjoittaessaan härväävän, vaan kertoo asiat kuten ne ovat ja lukija seuraa mukana. Tykkään!

Haaveilen jo lounaasta, vaikkei aamaisesta vielä kovin montaa tuntia ole. Suunnitelmissa on kokata aurajuusto-purjososekeitto, ja sen hautuessa voi hyvinkin jatkaa lukemista. Parvekkeella ei valitettavasti ole tällä hetkellä lainkaan kalusteita, joten on tyydyttävä loikoilemaan sohvalla. Ei se tosin ole huono sekään...

Aikaa kulunut: 2 h, josta lukuaikaa 1 h 35 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 159 sivua

***

Klo 13–16

Lounas houkutteli, ja keitosta tulikin erinomaisen herkullista. Nyt kolmen tunnin lukusession jälkeen nautiskelen kahvia ja jätskiä.

Luin seuraavan novellin Äitejä ja poikia -kokoelmasta, nimeltänsä Laulu (11 sivua). Siinä muusikkonuorukainen kohtaa kauan sitten kadottamansa äidin – ja yhteinen kieli on tietenkin musiikki. Ehkä hieman lattea kokonaisuus, pituus ei antanut mahdollisuutta päästä kovin syvälle.

Varsinainen lukuponnistukseni kohdistui kuitenkin E. L. Doctorown Homer ja Langley -romaaniin (Homer & Langley, suom. Helene Bützow), joka on ilmestynyt vuonna 2009 ja suomennettu 2013. Kirja on 442. Keltaisen kirjaston julkaisu, pituutta 210 sivua.

Tarina kertoo kahdesta newyorkilaisveljeksestä, jotka elävät vanhoina poikina ja erakkoina hulppeassa lapsuudenkodissaan Viidennellä avenuella. Kirja kertoo Yhdysvaltojen historiasta 1900-luvun ajalta veljesten ja ennen kaikkea minäkertojan, sokeutuvan Homerin kautta, mutta pohjimmiltaan se on kuvaus ja pohdinta vapaudesta. Mitä on vapaus, miten sen voi määritellä, onko kaikilla oikeus siihen? Voiko ihminen olla vapaa yhteiskunnasta?

Kirja pohjautuu tositarinaan Collyerin veljeksistä, jotka kuolivat kodissaan vuonna 1947 yli 100 000 kilon romuvuoren keskellä.

Vaikuttava kirja, täytyy sanoa. Pidän Doctorown toteavasta tyylistä kirjoittaa suuria asioita tiiviiseen muotoon. Toisaalta olisin mieluusti lukenut tällaista tarinaa vielä toisetkin 200 sivua. Nyt pitkä ajanjakso ja suuret asiat on tiivistetty äärimmilleen. Mutta eipä ainakaan voi syyttää jaarittelusta.

Kahvi tuntuu auttavan hieman pökerryttävään olotilaan. Vaan mitähän sitä seuraavaksi lukisi...?

Aikaa kulunut: 6 h 10 min, josta lukuaikaa 4 h 35 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 380 sivua

***

Klo 16.30–18.30

Oli lopultakin annettava luonnon kutsua. Poistuin pariksi tunniksi ulos, kanavanvarteen lukemaan. Kylläpä teki gutaa! Aurinko paistaa kauniisti, muttei ole liian tukalaa. Tuuli virkistää.

Valitettavasti kirja ei ollut kyllä mieleinen. Luin Amos Ozin kahden novellin kokoelman Kuolemaan asti (Ad mavet, suom. Ilkka Malinen), ilmestynyt 1971 ja Tammen Keltaisen kirjaston teos numero 207 vuodelta 1987.

Kirjassa on kaksi novellia: Ristiretki ja Myöhäinen rakkaus. Ensinmainittu on nimensä mukainen ristiretkikuvaus 1000-luvun hengessä, ikään kuin erään matkalaisen jälkeensä jättämä kronikka. Ranskalainen ristiretkiseurue lähtee vapauttamaan Pyhää Maata pakanoiden, vääräuskoisten ja juutalaisten vallasta ja kohtaa matkallaan monenmoista. Ristiretki ei ole, suju eikä pääty onnellisesti. Uskon nimissä tehty väkivalta pohdituttaa aina. Niin tälläkin kertaa.

Myöhäinen rakkaus on kuvaus ikääntyneen juutalaismiehen viimeisestä koetuksesta nousta kansansa puolesta antisemitismiä vastaan. Jotenkin todella raskasta luettavaa, vaikka novellin idea on kiinnostava. En päässyt yhtään mukaan tähän. Ehkä pientä kisaväsymystäkin jo ilmassa?

Joka tapauksessa ulkoilu piristi kummasti. Nyt ehdin vielä jonkin kirjan lukea puolimaratonin aikarajoissa, mutta mikä se voisi olla? Ehkä Toni Morrisonia, niin tulisi luettua edes yksi oman hyllyn Keltainen aarre. Muut tähän saakka lukemani ovat olleet kirjaston löytöjä. Matkaeväänä on vielä pussillinen Turkinpippureita, hyvä!

Aikaa kulunut: 9 tuntia, josta lukuaikaa 6 h 35 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 508 sivua

***

Klo 19–21.45

No niin! Nyt on puolimaraton takana ja tähän se myös jää, turha tavoitella suurempia, kun juuri nyt tuntuu oikein hyvältä lopettaa.

Viimeisenä Keltaisena luin Toni Morrisonin Armolahjan (A Mercy, suom. Seppo Loponen), joka ilmestyi 2008, suomennettiin 2009 ja on Keltaisen kirjaston 394. kirja. Olen menettänyt sydämeni Morrisonille, ja myös tämä kirja jytisi syvällä. Kieli tuntui harvinaisen "helpolta" ollakseen Morrisonia, tarinassa on synkkyyttä ja syvyyttä, miljöö ja henkilöt ovat kokonaisia, eläviä. Hieno kirja, muttei paras lukemani.

Tarinassa sukelletaan 1600-luvun lopun Amerikkaan ja teemana on orjuus ja vapaus, eurooppalaisten, afrikkalaisten ja alkuperäisasukkaiden yhteentörmäys, naiseus ja naisen paikka. Isoja juttuja, jälleen kerran. Vaikea tätä on vähäiseen tilaan tiivistää, joten enpä edes sen kummemmin yritä. Katsotaan, jos irtoaisi varsinainen blogiteksti myöhemmin.

Olipa ihana päivä! Keltaisessa kirjastossa on totisesti aarteita lukemistaan odottamassa edelleenkin, ja samalla oli hyvä huomata, etten aivan kaikesta myöskään ihastu. Pääasiassa lukukokemukset olivat tänään hyviä ja vaikuttavia, ja Tóibínin novellien parissa jatkan matkaani heti, kunhan päässä ei enää humise näiden lukujen jäljiltä...

Koontina siis seuraavaa: 12 tunnista lukemiseen käytin 9 tuntia 20 minuuttia. Huomattavasti parempi osuus kokonaisajasta siis kuin kokemillani 24 tunnin maratoneilla, jolloin muu puuha (kuten vaikka nukkuminen) vie enemmän aikaa. Sivuja kertyi yhteensä 697, vau! Kokonaisia kirjoja luin 4, novelleja 2. Alkuperäisteokset olivat vuosilta 1952, 1971, 2006, 2008 ja 2009 ja kirjailijat Italiasta, Irlannista, Yhdysvalloista ja Israelista.

Haasteitakin saan näin eteenpäin. Morrisonin Armolahja jatkaa 14 nobelistia -haastetta, Ozin Kuolemaan asti vie Maailmanvalloitukseni Israeliin ja lisäksi etenkin kirjan ensimmäinen novelli Ristiretki sopii Ihminen sodassa -haasteeseen – ja nyt ylenen kenraaliksi! Kaikki lukemani neljä kirjaa tulevat tietenkin olemaan myös osa Keltaista kesääni kokonaisuudessaan.

Mukava lukupäivä takana! Kivaa oli myös seurata Valkoisen Kirahvin ja Nannan etenemistä.

Lukuisaa ja lokoisaa kesäviikon jatkoa kaikille!

Keltainen keskiviikkomaraton huomenna

Huhhui! Kesä on alkanut aika mukavasti, toista lomaviikkoa viedään. Olen lukenut, lukenut, lukenut, käynyt kirjastossa, syönyt jätskiä, leiponut muffinsseja ja mitähän vielä. Viime viikon Pariisista puhumattakaan – reissupostaus tulee, jahka saan kuvat, itseni ja matkapäiväkirjani ojennukseen.

Koska en tosiaan olekaan kuin vasta vähän lämmitellyt lukemisen suhteen, aion huomenna keskiviikkona osallistua Valkoisen Kirahvin Keltaiselle maratonille. Keltainen kesä -haaste pyörähti Opuscolossa käyntiin jo 1.6., ja sen olen avannut Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaanilla.
Huomenna on siis tarkoitus viihtyä Keltaisen kirjaston aarteiden parissa koko päivä. Aloitan, kunhan herään ja jatkan ainakin puolimaratonin eli 12 tunnin verran. Mikäli intoa piisaa, jatkan matkaa senkin jälkeen – katsotaan! Päivitän etenemistä tänne blogiini. Jos joku muukin innostuu osallistumaan, ilmoittautua voi edelleen Opuscolossa!

Kirjaston ja oman hyllyn kokoelmat tuottivat kuvassa näkyvän kirjapinon. On uutta ja vanhaa, Jenkkilää, Eurooppaa ja Aasiaa, lyhyttä ja vähän pidempää, romaaneja ja novelleja. Hieman heikommin näkyvät selkämyspaperinsa menettäneet teokset ovat alhaalta ylöspäin Amos Ozin Kuolemaan asti, Kurt Vonnegutin Äiti yö ja Italo Calvion Halkaistu varakreivi.

Onko suosituksia? Mistä kannattaisi aloittaa, mitä pitäisi ainakin saada luettua? Mikä kannattaa ehkä jättää maratonilla väliin?

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
Suomentaja: Jouko Linturi
Ulkoasu: ?
Tammi 2009 (1. painos 1954)
275 s.
The Sun Also Rises (1926)

Kirjastosta.


Ja aurinko nousee kuvaa löyhästi toisiinsa sitoutuvan ystävä- ja tuttavapiirin joutilasta elämää 1920-luvun Pariisissa ja Espanjassa. Päähenkilö Jake Barnes on ensimmäisen maailmansodan vammauttama nuori mies, joka ei voi harrastaa seksiä. Hän on syvästi rakastunut Lady Brett Ashleyyn, eikä jää aivan vaille vastarakkautta. Lady Brett on kuitenkin nopea liikkeissään, eikä Jake voi tehdä ratkaisevia liikkeitä. Jaken, Brettin, Bill Gortonin ja Robert Cohnin muodostama porukka juhlii Pariisissa, ja kesän koittaessa heitä kutsuu Espanja ja Pamplona, kalastus, fiesta ja härkätaistelut.

Kirja kuvaa onnistuneesti joutenoloa, elämää, jossa ei ole varsinaisia velvoitteita. Kirjan nuoret aikuiset eivät kuitenkaan elä pelkkää nautintoa, vaikka sitä monesta eri lähteestä pyrkivätkin ammentamaan. He ovat monella tapaa tuuliajolla, kukin tahollaan. Ihmissuhteet tulevat ja menevät, eikä tulevaisuus ole kellekään varma.

Pariisi kuvautuu kirjassa kosteana, plyysipintaisena, kristallilasien hohteisena. Viiniä, rommia ja absinttia valuu kurkuista alas, lakanat ovat hiestä kosteina, on eroja ja yhteenpaluita. Kirjan henkilöt ajelehtivat, eivät tunnu saavan otetta edes huomisesta. Josko yrittävätkään?

Espanjan auringon alle siirryttäessä tunnelma muuttuu hieman. Fiestan aikana veri kuohuu, varjot jyrkkenevät, tavataan uusia ihmisiä. Härkätaistelujen seuraaminen on painostavaa, ja ihmiset tuntuvat levottomilta, tyytymättömiltä ja uhittelevilta.

Olen viehättynyt Ernest Hemingwayn tyylistä kirjoittaa suorasanaista mutta paljon piiloon jättävää tekstiä. Ja aurinko nousee on sekä nautinnollinen että tuskastuttava kirja lukea. Pidän sen leijuvasta joutilaisuudesta, sitoutumattomuudesta, hetkessä elämisestä ja nautinnonhalusta. Mutta samalla se pitää lukijankin levottomana: eikö mitään kiintopistettä tosiaan löydy? Voiko ihminen elää näin – aina?

Kirja on tyyliltään ja olemukseltaan varsin moderni, se voisi hyvin olla kirjoitettu nyt tai ihan vasta äsken. Ja silti siinä on 1920-luvun tunnelmaa ja ajankuvaa tiiviissä muodossa, hyvin haudutettuna, tyylillä ja taidolla ilmaistuna.

____

Muualla koettuna: Matkalla tuntemattomaan, Kulttuuri kukoistaa, Sabinan knalli, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ja aurinko nousee saa päättää huhtikuussa aloittamani Pariisilaisen kevään. Huomenna matkustan sinne itse, ja jätän kirjallisen Pariisin hetkeksi sivuun todellisen kaupungin tieltä.

Lisäksi kirjapottini kasvaa 14 nobelistia -haasteessa, jossa etenen nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Ja pääsenpä samalla avaamaan Valkoisen Kirahvin Keltaisen kesän!