Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen
Ulkoasu: Eija Kuusela
Siltala 2014
228 s.

Arvostelukappale.


1900-luvun alussa Kamerunissa simpanssista ihmiseen tarttuu petollisesti elossa pysyttelevä, hitaasti kantajansa sairastuttava ja suhteellisen tehokkaasti leviävä immuunikatoa aiheuttava virus. Kuluu vuosikymmeniä, ja virus sekä sen aiheuttama tauti leviävät vähitellen yhä laajemmalle. Lopulta voidaan jo puhua epidemiasta, jonka syyt ja seuraukset ovat vielä monilta osin tuntemattomia. 1980-luvun alussa tauti kyetään paikantamaan etenkin tiettyyn ihmisryhmään: paljon matkusteleviin ja seksuaalisesti aktiivisiin, Yhdysvaltojen suurten kaupunkien homomiehiin. Hiv on tullut jäädäkseen, ja pian on selvää, että se voi tarttua kehen tahansa.

Suomessa tilannetta tarkkailtiin aktiivisesti ja ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle perusti keväällä 1983 tutkimusryhmän tekemään kartoitusta vapaaehtoisten homomiesten keskuudessa. Ideana oli tutkia tilannetta jo ennen ensimmäistä kotimaista tartuntaa. Työ eteni yhteistyössä Helsingin kaupungin sukupuolitautipoliklinikan ja Setan kanssa ja tutkimukseen halukkaita miehiä löytyi helposti. Lopulta löytyi myös hi-virus. Kesäkuussa 1983 todettiin ensimmäinen tartunta Suomessa.

Hanna Nikkasen ja Antti Järven kirjoittama Karanteeni on katsaus aidsin historiaan Suomessa. Se tekee katsauksen hi-viruksen tunnetun historian kautta kotimaan tapahtumiin 1980-luvun alusta näihin päiviin. Kirja on rakenteeltaan pääosin kronologinen, ja se etenee sujuvasti. Selkeästi nimetyt luvut jakavat tekstin hiv:n ja aidsin yleiseen historiaan, julkisiin tapahtumiin ja keskusteluun ennen kaikkea Suomessa sekä yksityisiin kokemuksiin, joita on saatu haastatteluja tekemällä. Kirjassa on myös viittauksia populaarikulttuuriin. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on tasapainoinen ja lukijaystävällinen, vaikka aihe on surullinen.

Hiv ja aids ovat ilmiöitä, jotka ovat aiheuttaneet valtavasti tunnekuohua, yhteiskunnallista polemiikkia ja henkilökohtaisia tragedioita. Karanteenissa korostuu se, että on tärkeää tarkastella aidsia monesta näkökulmasta, monien lasien läpi. Siinä teos myös onnistuu.

Hi-virus ja sen aiheuttama sairaus leimasivat pitkään voimakkaasti marginaaliryhmiä: homoseksuaaleja, prostituoituja ja suonensisäisten huumeiden käyttäjiä. Tauti yhdistettiin sekä julkisessa keskustelussa että yksityisemmin tavalla tai toisella "tuomittaviin" elämäntapoihin. Kyse oli häpeästä, käytösnormien rikkomisesta ja seksuaalisuuden eri muodoista, kaiken kaikkiaan asioista, joiden esiinnousu sellaisenaankin aiheutti hämmennystä ja pelkoa, jopa inhoa.

Sairastuneiden rooli oli vaikea. Moni ei kertonut läheisilleen tartunnasta, tai jos kertoi, vain yhdelle, esimerkiksi kumppanille, puolisolle tai ystävälle. Karanteenissa nousevat esiin sekä sairastuneiden itsensä että läheisten tukihenkilöiden kohtaamat haasteet ja väsymys. Suomeen perustettiin AIDS-tukikeskus ja sairastuneiden oma yhdistys Positiiviset ry, joista oli tukea ja apua monelle. Tutkimustyö jatkui myös aktiivisena.

Ilmiö laajeni ja tietoisuus kasvoi, joskin paikoin varsin hitaasti. Hoitohenkilökuntakin suhtautui tautiin pitkään epäillen ja esimerkiksi suojavarustus potilasta hoidettaessa saattoi olla suorastaan massiivinen. Hiv-positiiviset ja aidsiin sairastuneet hoidettiin keskitetysti Auroran sairaalassa Helsingissä ja sinne muodostuikin oma maailmansa, henkilökunnan ja potilaiden yhteisö, nelososasto.

Karanteeni kertoo koskettavasti aidsiin sairastuneiden ihmisten kohtaloista, surusta ja peloista. Hoitajat saattoivat osallistua potilaidensa hautajaisiin ja tukihenkilö kulki vierellä loppuun saakka. Monen sairastuneen taakkana kulki kuitenkin kuolemaan asti peittely ja vaikeneminen joko omasta valinnasta tai muiden tuomiosta johtuen.

Kirja tuntuu paikoin pitkältä ja ansiokkaalta lehtiartikkelilta. Se on kirjoitettu lukijaa ajatellen mutta käsittelemäänsä aihepiiriä ja kuvaamiaan ihmisiä kunnioittaen. Rakenne ja kieli toimivat, uusia näkökulmia ja ääniä tuodaan huolellisesti esiin niin, että kokonaisuus kasvaa hallitusti yhä laajemmaksi ja kattavammaksi.

Karanteeni ei nimestään huolimatta eristä ketään tai mitään, vaan päin vastoin avaa mahdollisuuden nähdä sisälle ilmiöön, joka yhtäältä pelottaa ja ahdistaa, mutta jossa on toisaalta myös voimakkaan stigman jälkeen toivoa. Nykyaikaiset lääkkeet parantavat hiv-positiivisten ihmisten elämänlaatua valtavasti ja sairauden kanssa voi elää hyvinkin vuosikymmeniä. Yksi kirjan kiinnostavimpia haastatteluja olikin erään eläkeläisnaisen kertomus, johon kiteytyy aihepiiri, joka lienee melko suuri tabu Suomessa: hiv-positiiviset vanhukset. Kun viruksen kanssa on mahdollista elää pitkään ja vanheta, kuinka tämä osataan ottaa huomioon vanhustyössä?

Suomessa todetaan alle 200 uutta hiv-tartuntaa vuodessa. Määrä on pysynyt pitkään vakaana, mutta on loivassa kasvussa. Noin 530 henkilöä on kuollut Suomessa aidsiin. Hoito on hyvää ja tutkimus laadukasta. Edelleenkään kaikki eivät silti voi tai halua kertoa tartunnastaan. Viruksen aiheuttama leima on raskas kantaa, vaikka pahimmat ylilyönnit julkisessa keskustelussa ja asenteissa ovat toivottavasti jo historiaa. Onneksi tukea ja tietoa on saatavilla.

Globaalissa mittakaavassa hiv ja aids ovat kaikkea muuta kuin hallinnassa. Mutta se on jo toinen tarina.

Kigalin (veriset) sunnuntait

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi: ?
Like 2003
223 s.
Un dimanche à la piscine à Kigali (2000)

Kirjastosta.


Kanadalainen toimittaja Bernard Valcourt on päätynyt monien vaiheiden jälkeen Ruandaan perustamaan tv-kanavaa. Hän on osa Kigalin länsimaisten asukkaiden yhteisöä, joka pääasiassa kuluttaa aikaansa hotelli Mille-Collinesin uima-altaalla. Siellä ovat sulassa sovussa diplomaatit, avustusjärjestöjen työntekijät, toimittajat ja prostituoidut.

Kun Bernard tapaa nuoren hutunaisen Gentillen, se on menoa. Monin tavoin epäsuhtainen pari rakastuu, ja samalla kun heidän suhteensa kasvaa ja kehittyy, yhteiskunta heidän ympärillään kuohuu ja valmistautuu veriseen ja käsittämättömään konfliktiin hutu- ja tutsiväestön kesken. Bernard ja Gentille elävät sekä yhdessä että omien yhteisöjensä osana: jossain välimaastossa, kiihkoilua välttäen ja ihmetellen. Moni kuitenkin aistii vaaran ja eri tavoin sekoittuneet yhteisöt alkavat muodostaa sisälleen rajoja – varmuuden vuoksi.

Kigalin sunnuntait on jälleen osoitus kirjasta, jonka pituus ei päätä huimaa, mutta raskaus ahdistaa ja hidastaa lukemista. Tarina alkaa varsin viattomasti uima-altaan ympäriltä, ja vaikka prostituutio ja räjähdysmäisesti leviävä HIV ovat osa sitä alusta alkaen, kirjailija pääsee yllättämään. Juuri kun uskoo, ettei pahempaa voi enää tulla, sitä tulee.

Kirja ei ole mikään mässäilyteos, vaikka siinä on peittelemätöntä väkivaltaa. Pikemminkin se on melankolinen ja surumielinen ja pyrkii nostamaan verhon lukijan silmien edestä. Se tarjoilee inhimillisen kriisin ja ihmisyyden vähittäisen kuoleman varsin eleettömästi, vastuun lukijalle itselleen jättäen. Ruandan kansanmurha hivuttautuu lukijan tajuntaan kuin huomaamatta, ja leppoisat päivät uima-altaalla ja Kigalin kaduilla muuttuvat kuin varkain väkivaltaisiksi raiskauksiksi, järjettömäksi verilöylyksi ja kadunkulmiin kootuiksi ruumiskasoiksi.

Samalla kun hätä kasvaa ja paniikki kuristaa kurkkua, Bernardin ja Gentillen rakkaustarina versoo ja kasvaa. He elävät suhteensa eräänlaisella pikakelauksella, sillä rakastuminen on nopeaa ja siitä edetään vauhdilla eteenpäin. Molemmat tietävät kuolevaisuutensa ja ajan rajallisuuden, mutta se ei vähennä tunteen paloa vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Paikoin pidin rakkaustarinan osuutta hivenen epäuskottavana, mutta jälkeenpäin, kokonaisuutta tarkastellessani totesin sen olleen hyvä juuri niin. Rakkauden, inhimillisyyden ja arkisuuden kontrasti järjettömään väkivaltaan on selkeä ja puhutteleva monella tapaa. Kaikki ihmisyys ei koskaan katoa, edes pahimmissa kriiseissä.

Kigalin sunnuntait on ahdistava mutta silmiä avaava lukukokemus. Se kertoo kauhuista, joista on vasta vähän aikaa, ja jotka jatkuvat liian monessa paikassa edelleen. Hyvää mieltä tästä kirjasta on turha hakea, mutta ajattelemisen aiheita se tarjoaa senkin edestä.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen (Ruanda).

Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
604 s.
In One Person (2012)

Oma ostos.


Billy Abbott ei ole varma, kuka hän on. Tai ehkä hän sittenkin tietää liiankin hyvin, kuka on. Mikä on. Millainen on.

Sitä hän ei tiedä, miksi on sellainen kuin on. Eikä välttämättä haluakaan tietää.

Billyn tarina kaartuu hänen epätyypillisten vanhempiensa tarinan kautta teini-ikään 1950-luvun Uudessa-Englannissa. Billyn isä, nuori sotilas, tuli ja meni, äiti toimii pikkukaupungin harrastajateatterin kuiskaajana, isoisä menestyy erinomaisesti näytelmien naisrooleissa, täti ja isoäiti paheksuvat muuta perhettä kilpaa. Billy saa isäpuolekseen nuoren Richardin, innostavan draamaopettajan ja ohjaajan, johon hän huomaa varhaisteininä ihastuneensa itsekin.

Eikä vääriin ihmisiin ihastuminen lopu siihen.

On leveäharteinen ja suurikäteinen kirjastonhoitaja neiti Frost, joka tuntuu aina osaavan suositella Billylle sopivaa luettavaa, sisäoppilaitoksen painijoukkueen komea kapteeni ja sydäntensärkijä Jacques Kittredge, puhevikainen ystävä Atkins, tulinen mutta tavallaan estoinen Wienin kaupunginoopperan kakkossopraano Esmeralda, runoilija-mentori Larry ja kymmenet pantavat homobaarien ja puistojen miehet – ja naiset. Parhaaseen ystäväänsä Elaineen Billy ei kuitenkaan osaa eikä tahdo ihastua.

Mutta mitä on olla biseksuaali, ensin nuorena poikana, sitten varttuneena miehenä? Mitä on kokea AIDS:in niittävän läheisiä kuin viljaa? Miltä tuntuu kaivata isää, karannutta ja vaiettua, hiljaa paheksuttua? Miten olla sinut itsensä kanssa, kun muutkaan eivät ole?

Odotin John Irvingin uutuutta kuin kuuta nousevaa. Hankin englanninkielisen kappaleen kirjasta jo viime keväänä kun se ilmestyi, mutta niin vain se jäi lukematta. En ole vielä koskaan lukenut Irvingiä alkukielellä, enkä uskaltanut nytkään sitä tapaa aloittaa. Kristiina Rikmanin Irving-suomennokset hyväilevät sielua, eikä niissä ole moitteen sijaa. Päätin jatkaa tutuksi ja hyväksi havaittua tapaa.

Niinpä siis odotin.

Minä olen monta on ensinnäkin uskomattoman herkullisen näköinen kirja. Kannen monistuvat henkilöhahmot ja niiden humoristinen mutta terävä kuvaus aukeavat, mitä pidemmälle kirjaa lukee.

Toisekseen Minä olen monta on erittäin hyvä kirja. Erittäin, erittäin hyvä.

Billyn hahmo on kompleksinen muttei hysteerinen. Hukassa olevan isän teema ei pääse valtaamaan koko tarinaa, vaikka keskeinen onkin. Billyn perhe on raivostuttava ja siksi niin aito: perhesuhteiden kiemurat, paheksunta ja perimmäiset erimielisyydet rakentavat kuvan kokonaiseksi. Billy kasvaa tarinan kuluessa, vaikka sitä seitsemänkymppisenä alusta alkaen kertoo – toisaalta iän tuomaa viisautta ei pyritä häivyttämään tai peittelemään. Billy on saanut peittelemisestä tarpeekseen.

Seksuaalinen identiteetti ja seksuaalisuus – oikeastaan seksuaalisuudet – korostuvat kirjassa voimakkaasti. Itse asiassa jopa yllätyin siitä, kuinka paljon teemaa painotetaan ja jopa riepotellaan. Billyn varsinainen seksuaalinen herääminen tapahtuu hitaasti kypsyen, mutta ensimmäiset ronskit homobaari- ja seksikohtaukset tulevat silti – tai siksi – hyvin yllättäen. Ja suoraan.

Irving on tässä kirjassa vakava. Mustaa huumoria ja tragikoomisia käänteitä tietenkin on, mutta pohjavire koko tarinan ajan on hyvin synkkä. Se luo vahvan ristiriidan suhteessa ikihauskoihin teemoihin (Mikä voisi olla hauskempaa kuin mies pukeutumassa naiseksi? Tuo ikuinen klassikko!), jotka nekin muuttuvat paikoin varoittamatta ahdistaviksi ja surumielisiksi.

Minä olen monta kertoo sekä yksilöistä että yhteisöistä. Homoseksuaalisuuden vähittäinen vapautuminen on se aika ja ilmiö, jota Billy nuorena aikuisena elää. Hieman vanhempana hän joutuu keskelle HIV:n räjähdysmäistä leviämistä ja nopeita AIDS-kuolemia. Se, minkä piti olla vapautta, uhkaakin kuolemalla. Se saa hiljaiseksi.

Kirjan tarina on vaikuttava ja täyteläinen, siinä on teräviä kulmia ja ikäviä pistoksia. Täysien pisteiden Irving se ei kuitenkaan ole, sillä tällä kertaa en pitänyt yleensä hiotusta ja taitavasta toistosta, vaan pikemminkin ärsyynnyin siitä – paikoin tuntui, ettei lukijaan ja lukijan muistiin luotettu, ja paikoin toistoeleet olivat suorastaan tympeitä. Huonoja. (Sanonko näin John Irvingin kirjasta? Apua!) Lisäksi jäin kaipaamaan tarinan loppuun kunnollista ympyrän sulkeutumista, joihin olen antanut itseni tottua. Nyt minua ei viety eikä aivan vakuutettu. Viimeinen silaus jäi uupumaan. Samoin viimeinen tunnekuohu.

Minä olen monta on surumielinen kirja. Se on hieman vihainenkin, se haluaakin kolhia. Se on kantaaottava – jopa yllättävän suoraan. Mutta aina se silti palaa siihen, mikä tekee John Irvingistä kirjailijoiden kuninkaan: tarinaan. Tarinan kertomiseen, tarinan luomiseen, tarinan voimaan.

___

Kirjan on lukenut myös Maija.