Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
604 s.
In One Person (2012)

Oma ostos.


Billy Abbott ei ole varma, kuka hän on. Tai ehkä hän sittenkin tietää liiankin hyvin, kuka on. Mikä on. Millainen on.

Sitä hän ei tiedä, miksi on sellainen kuin on. Eikä välttämättä haluakaan tietää.

Billyn tarina kaartuu hänen epätyypillisten vanhempiensa tarinan kautta teini-ikään 1950-luvun Uudessa-Englannissa. Billyn isä, nuori sotilas, tuli ja meni, äiti toimii pikkukaupungin harrastajateatterin kuiskaajana, isoisä menestyy erinomaisesti näytelmien naisrooleissa, täti ja isoäiti paheksuvat muuta perhettä kilpaa. Billy saa isäpuolekseen nuoren Richardin, innostavan draamaopettajan ja ohjaajan, johon hän huomaa varhaisteininä ihastuneensa itsekin.

Eikä vääriin ihmisiin ihastuminen lopu siihen.

On leveäharteinen ja suurikäteinen kirjastonhoitaja neiti Frost, joka tuntuu aina osaavan suositella Billylle sopivaa luettavaa, sisäoppilaitoksen painijoukkueen komea kapteeni ja sydäntensärkijä Jacques Kittredge, puhevikainen ystävä Atkins, tulinen mutta tavallaan estoinen Wienin kaupunginoopperan kakkossopraano Esmeralda, runoilija-mentori Larry ja kymmenet pantavat homobaarien ja puistojen miehet – ja naiset. Parhaaseen ystäväänsä Elaineen Billy ei kuitenkaan osaa eikä tahdo ihastua.

Mutta mitä on olla biseksuaali, ensin nuorena poikana, sitten varttuneena miehenä? Mitä on kokea AIDS:in niittävän läheisiä kuin viljaa? Miltä tuntuu kaivata isää, karannutta ja vaiettua, hiljaa paheksuttua? Miten olla sinut itsensä kanssa, kun muutkaan eivät ole?

Odotin John Irvingin uutuutta kuin kuuta nousevaa. Hankin englanninkielisen kappaleen kirjasta jo viime keväänä kun se ilmestyi, mutta niin vain se jäi lukematta. En ole vielä koskaan lukenut Irvingiä alkukielellä, enkä uskaltanut nytkään sitä tapaa aloittaa. Kristiina Rikmanin Irving-suomennokset hyväilevät sielua, eikä niissä ole moitteen sijaa. Päätin jatkaa tutuksi ja hyväksi havaittua tapaa.

Niinpä siis odotin.

Minä olen monta on ensinnäkin uskomattoman herkullisen näköinen kirja. Kannen monistuvat henkilöhahmot ja niiden humoristinen mutta terävä kuvaus aukeavat, mitä pidemmälle kirjaa lukee.

Toisekseen Minä olen monta on erittäin hyvä kirja. Erittäin, erittäin hyvä.

Billyn hahmo on kompleksinen muttei hysteerinen. Hukassa olevan isän teema ei pääse valtaamaan koko tarinaa, vaikka keskeinen onkin. Billyn perhe on raivostuttava ja siksi niin aito: perhesuhteiden kiemurat, paheksunta ja perimmäiset erimielisyydet rakentavat kuvan kokonaiseksi. Billy kasvaa tarinan kuluessa, vaikka sitä seitsemänkymppisenä alusta alkaen kertoo – toisaalta iän tuomaa viisautta ei pyritä häivyttämään tai peittelemään. Billy on saanut peittelemisestä tarpeekseen.

Seksuaalinen identiteetti ja seksuaalisuus – oikeastaan seksuaalisuudet – korostuvat kirjassa voimakkaasti. Itse asiassa jopa yllätyin siitä, kuinka paljon teemaa painotetaan ja jopa riepotellaan. Billyn varsinainen seksuaalinen herääminen tapahtuu hitaasti kypsyen, mutta ensimmäiset ronskit homobaari- ja seksikohtaukset tulevat silti – tai siksi – hyvin yllättäen. Ja suoraan.

Irving on tässä kirjassa vakava. Mustaa huumoria ja tragikoomisia käänteitä tietenkin on, mutta pohjavire koko tarinan ajan on hyvin synkkä. Se luo vahvan ristiriidan suhteessa ikihauskoihin teemoihin (Mikä voisi olla hauskempaa kuin mies pukeutumassa naiseksi? Tuo ikuinen klassikko!), jotka nekin muuttuvat paikoin varoittamatta ahdistaviksi ja surumielisiksi.

Minä olen monta kertoo sekä yksilöistä että yhteisöistä. Homoseksuaalisuuden vähittäinen vapautuminen on se aika ja ilmiö, jota Billy nuorena aikuisena elää. Hieman vanhempana hän joutuu keskelle HIV:n räjähdysmäistä leviämistä ja nopeita AIDS-kuolemia. Se, minkä piti olla vapautta, uhkaakin kuolemalla. Se saa hiljaiseksi.

Kirjan tarina on vaikuttava ja täyteläinen, siinä on teräviä kulmia ja ikäviä pistoksia. Täysien pisteiden Irving se ei kuitenkaan ole, sillä tällä kertaa en pitänyt yleensä hiotusta ja taitavasta toistosta, vaan pikemminkin ärsyynnyin siitä – paikoin tuntui, ettei lukijaan ja lukijan muistiin luotettu, ja paikoin toistoeleet olivat suorastaan tympeitä. Huonoja. (Sanonko näin John Irvingin kirjasta? Apua!) Lisäksi jäin kaipaamaan tarinan loppuun kunnollista ympyrän sulkeutumista, joihin olen antanut itseni tottua. Nyt minua ei viety eikä aivan vakuutettu. Viimeinen silaus jäi uupumaan. Samoin viimeinen tunnekuohu.

Minä olen monta on surumielinen kirja. Se on hieman vihainenkin, se haluaakin kolhia. Se on kantaaottava – jopa yllättävän suoraan. Mutta aina se silti palaa siihen, mikä tekee John Irvingistä kirjailijoiden kuninkaan: tarinaan. Tarinan kertomiseen, tarinan luomiseen, tarinan voimaan.

___

Kirjan on lukenut myös Maija.