Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen koonti

Sinisen linnan kirjaston Maria aloitti viime keväänä ihastuttavan Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena oli lukea äitiyttä tavalla tai toisella käsittelevää kirjallisuutta vähintään kolmen kirjan verran tämän vuoden äitienpäivään mennessä.

Äitienpäivä on nyt koittanut ja minunkin on aika koota lukukokemukseni.

Luin haasteen hengessä varmaan huomattavasti enemmänkin kirjoja, mutta seuraavat neljä ovat erityisesti sitä varten ajateltuja.

Pauliina Vanhatalon Korvaamaton on surumielinen tarina käräjäoikeuden tuomarista, joka joutuu oman elämänsä surullisten tapahtumien vuoksi punnitsemaan vakavasti myös työssään kohtaamiaan ihmiskohtaloita ja oikeudenmukaisuuden käsitettä. Tarina on vahva, muttei unohtumaton.

Satu Grönroosin Lumen syli on 1960-luvun kuva Jyväskylästä. Tarina kerrotaan pienen Helmi-tytön ja Helmin nuoren luokanopettajan Kaarinan näkökulmista. Mukana on menetystä, pelkoa, kasvamista, perhesuhteita, vanhemmuutta ja välinpitämättömyyttä. Tämä kirja on jäänyt mieleeni ja pidän siitä edelleen, kun lukemisesta on jo monta kuukautta.

Helvi Hämäläisen Lumous pohtii painavasti äitiyttä ja tunnetta sen merkityksettömyydestä. Tarinan päähenkilö on nuorehko perheenäiti Anna, joka kaipaa kaikkea muuta kuin sitä, missä elää ja on. 1930-luvun pikkuporvarillinen Suomi kuvataan kulissina, joka voi kaatua milloin tahansa. Tarina on hitaasti mehevöityvä, mutta paikoin tuskastuttavan hidas.

Karoliina Timosen Aika mennyt palaa yhdistää kahden eri aikakauden äitityden ja avioliiton kuvaukset kiehtovalla tavalla. Mukana on unenomaisia ja ahdistavaa tunnelmaa ja tunteita, joiden sanoiksi pukeminen voi joskus olla liian vaikeaa.

___

Äitiys on kiehtova teema, johon kirjallisuus antaa aina uusia näkökulmia. Jatkan äitiys- ja perhekuvausten parissa seikkailua tämän haasteen jälkeenkin – teema on yksi ikisuosikeistani – mutta haaste oli hauska tapa terävöittää sen tarkkailua.

Toivotan rauhallista ja mukavaa äitienpäivän viettoa kaikille äideille. Itse lähden pian kuljettamaan eilen kyhäämääni sitruuna-marenkitorttua kieli keskellä suuta oman äitini iloksi. Toivottavasti saan viemiseni ehjänä perille.

Ps. Vielä ehtii hyvin osallistua kesäteatterilippujen arvontaan täällä.

Kirjallisuuden äidit: Lumous

Helvi Hämäläinen: Lumous
Gummerus 1934
248 s.

Kirjastosta.


Anna on kolmen lapsen äiti ja pikkuporvarillinen kotirouva 1930-luvun Helsingissä. Kaiken pitäisi olla hyvin: puitteet ovat kunnossa, puoliso Lauri elättää perhettä ahkerasti, palveluväki hoitaa raskaat työt, kesänviettoon on rannikkohuvila... Mutta silti, kaikesta huolimatta, Anna on tyytymätön.

Anna kaipaa mennyttä ja samalla pelkää sitä. Hänellä on ollut nuorena suhde Laurin ystävään Eeroon, ja koska miesten ystävyys on vuosien aikana vain kasvanut (vaikkakaan Lauri ei menneestä tiedä), Anna joutuu säännöllisesti olemaan tekemisissä Eeron ja tämän vaimon Eerikan kanssa, joka on sekä luonnoltaan että käytökseltään täydellinen kotirouva. Tietenkin. Ja vielä mukava.

Eräänä iltana Anna kohtaa iltakävelyllään Runarin, kauppalaivan kapteenin. Tai ehkä kohtaaminen on liian hieno sana: käytännössä Runar hyökkää puskasta Annan kimppuun ja on ottamassa tältä itselleen väkisin läheisyyttä. Tilanne ratkeaa ja Runar ja Anna juttelevat – ja he juttelevat myös seuraavana iltana, ja sitä seuraavana, ja...

Runarin tapaaminen toimii viimeisenä sysäyksenä Annan itsenäisyyden kaipuulle. Avioero Laurin kanssa pannaan viereille ja Anna joutuu ajan olossa totuttelemaan ajatukseen elämästä ilman pieniä lapsiaan, nämä kun jäävät avionrikkoja-äidin käsien ulottumattomiin. Kontrastina suuren ratkaisun tekevän naisen tarinalle leikataan ajoittain välähdyksiin Eeron ja Eerikan elämästä, joka ei ehkä sekään ole niin täydellistä, kuin ulkokuori antaa olettaa. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan ja ratkaisujensa kanssa on elettävä.

Olen vuosia sitten lukenut Säädyllisen murhenäytelmän, josta sain melkein trauman. Tähän Hämäläisen kirjaan tartuin, koska siitä oli maininta jossakin gradua varten lukemassani artikkelissa ja siihen viitattiin sen verran kiinnostavasti, että pakko oli etsiä ja lukea. (Lumous on tosin ollut kirjastopinossani jo monta kuukautta, eli aivan ehdottoman välittömästä pakosta ei ollut kyse...)

Lumous on omalla tavallaan hyvin vimmainen kirja, vaikka se etenee verkkaisesti ja haahuillen. Annan sisäinen kamppailu kattaa koko kirjan kaaren, ja sitä on mielenkiintoista seurata. Toisaalta se on myös tuskallista ja paikoin jopa tylsää. Koko aikaa en saanut pidettyä mielessäni, että kirja kuvaa omaa aikaansa ja sitä on siksi tarkasteltava hieman toisin kuin vaikka 2000-luvun avioliitto-ongelmia. Suoraan sanoen siis tylsistyin välillä, ja minun piti melkein pakottaa itseni jatkamaan. Halusin lukea kirjan loppuun, mutta erityisen vetävä se ei kyllä ole.

Henkilöt kuvataan mehevästi. Pääosassa olevan Annan kautta saa mielenkiintoisen kuvan 1930-luvun suomalaisesta naisesta, kouluttautuneesta ihmisestä, joka saa toteuttaa itseään ammatillisesti vasta avioeron jälkeen. Hintana sillä on taloudellinen epävarmuus ja täydellinen ero lapsista. Anna ei kuitenkaan pidä hintaa liian kovana, vaan tekee niin kuin haluaa.

Lumouksessa äitiys kuvataan hyvin eri tavoin. Eerika saa harteilleen "täydellisen äidin" viitan ja lopulta omien lastensa lisäksi kasvatettavakseen myös Annan ja Laurin lapset, kun Lauri ei voi heistä pitää huolta uuden perhekuvionsa vuoksi ja Annalle hän ei suostu heitä antamaan. Eerika ei silti ärsyttänyt minua, sillä Hämäläinen kuvaa hänet hellästi. Hieman enemmän omaa tahtoa hänellä kyllä olisi saanut olla. Anna taas on täydellinen individualisti ja oman onnensa tavoittelija. Tulkitsisin hänellä olevan jonkinlaisia masennuksen tai muun sairauden oireita, sillä hän pyörittelee päässään paljon sitä, miksi ei osaa kiintyä lapsiinsa ja rakastaa heitä niin kuin vaikka Eerika rakastaa omiaan. Se teki minut surulliseksi, sillä vaikka monet kirjan tapahtumat suututtivat minua, koin syvää sympatiaakin itseään etsivää naisparkaa kohtaan. Toivoin, että hän olisi ollut riittävän rohkea tekemään elämänratkaisunsa ennen avioliittoa. Niin moni kärsimys olisi sillä vältetty.

Lumous onkin lopulta suuri tarina kulisseista ja valinnoista. Tekee hyvää pohtia sitä, kuinka suuri osa ratkaisuista tehdään, koska oletetaan niiden olevan oikein siksi, että niin vain kuuluu tehdä. Vaikkei kuuluisikaan. Vaikka päätökset pitäisi tehdä itse. Siksi en pitänyt kirjan loppuratkaisusta. Se vei minusta pohjan kaikelta.

Noin yleisesti pidän porvarillisen elämäntuskan kuvauksista. Varmaan siksi halusin tämänkin kirjan lukea loppuun, vaikka se ei tosiaan erityisemmin minua vetänyt mukaansa. Outona pidin kyllä sitä, että Anna lähti Runarin matkaan, vaikka mies teki tuttavuutta niin ahdistavasti ja osoittautui muutenkin vähän oudoksi häntäheikiksi. Toisaalta en missään vaiheessa pitänyt Annaakaan aivan täysijärkisenä, joten ehkä he täydensivät toisiaan siinä asiassa.

___

Osallistun Lumouksella Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012
279 s.

Omasta hyllystä.


Suomalainen Klarissa Laine lähtee kotiäitikomennukselle Bostoniin, Yhdysvaltoihin, josta hänen miehensä Mikael on saanut vuoden pestin. Klarissa, kunnianhimoinen tekstiammattilainen, päättää viettää pienten lastensa, Juuditin ja Topiaksen kanssa niin hyvää arkea kuin mahdollista. Perillä kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Mikael on koko ajan töissä, eikä luvattua tilavaa asuntoa tunnu löytyvän. Klarissaa koko touhu jo kaduttaa, ei vähiten siksi, että hän on alkanut jälleen nähdä jo lapsuudestaan tuttua unta salaperäisestä naisesta, Corinnesta, ja tämän elämästä 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvalloissa. Unet käyvät koko ajan todentuntuisemmiksi, ja kun Laineen perhe lopulta pääsee muuttamaan viihtyisään esikaupunkitaloon, unen ja toden raja häilyy entisestään, ja Corinnen elämänkäänteet tuntuvat tulevan pelottavan liki Klarissaa. Lisäksi Klarissan ja Mikaelin avioliitto natisee liitoksissaan.

Uskallatko nähdä unesi loppuun asti? kysyy kirjan takakansi.

Hyvä kysymys.

Timosen kirjan tarina on koukuttava ja mielenkiintoinen. Siinä on ripaus todellisuuden tuolle puolen menevää tunnelmaa yhdessä tavallisen lapsiperhearjen kuvauksen kanssa. Minulla meni hetki, ennen kuin pääsin kirjan imuun mukaan, mutta jotain kertonee se, että luin koko opuksen eilisillan ja alkuyön aikana – etenkin viimeinen kolmannes veti niin kovaa, etten yksinkertaisesti voinut enkä halunnut lopettaa lukemista.

Kiinnostuin itse eniten Corinnesta, juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paenneesta pariisittaresta, jonka elämä ei uudessa maailmassa mene ihan niin kuin hän sen toivoisi menevän. Klarissan unet alkavat välähdyksenomaisina, mutta mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä todentuntuisempia ja yksityiskohtaisempia ne ovat. Niinpä pääsin ilokseni tutustumaan Corinneen paremmin. Hämmennyin, kun hänestä kertovat osiot muuttuivat yhtäkkiä preesenskerronnasta imperfektiin, mutta tulkitsin tämän johtuneen siitä, että Klarissa alkoi kirjoittaa uniaan ylös ja ehkä tuoda niihin omaa kerrontaansakin...

Mikä sitten lopulta onkaan totta?

Ainakin hektinen lapsiperhearki ja äitiyden myllerrys sekä 1950-luvulla että 2000-luvulla, voisin niitä omakohtaisesti tuntematta sanoa. Sekä Klarissa että Corinne ovat tahtomattaan oman aikansa vankeja odotuksissa, toiveissa ja peloissa. Corinne päätyy yksinäiseksi lähiökotirouvaksi aikana, jolloin se on naiselle toivotuin rooli, muttei osaa sopeutua siihen. Klarissa valitsee saman tien (näennäisen) vapaaehtoisesti, eräänlaisena määräaikaisena roolileikkinä, mutta kokee samoin ahdistusta ja tyytymättömyyttä itseensä, kun ei osaakaan nauttia lastensa seurasta vuorokauden ympäri, eikä halua pitää kotia tiptop-siistinä uraohjusmiehensä käydä kääntymässä.

Avioliitosta Aika mennyt palaa antaa surullisenkarhean mutta realistisenoloisen kuvan: mikä kaikki on vain tottumista, mihin täytyy tottua, saako toivoa muuta, saako haluta muutosta? Entä mitä on uskollisuus, miten siitä puhutaan ja miten se tulkitaan? Mitkä ovat sukupuolten paikat ja tehtävät?

Miehet eivät tässä kirjassa pääse ääneen. Sekä Corinnen mies Marty että Klarissan mies Mikael ovat sivuhenkilöitä, joista lukija näkee vain yhden puolen. Se tuntuu tavallaan perustellulta – tämä on naisten tarina – mutta hieman rosoa jäin silti kaipaamaan. Onko kaikki aivan niin selvää, kuin annetaan olettaa? Mikä on toisen puolen totuus?

Tympäännyin aika ajoin Klarissaan. Minusta hän on hieman liikaa itsesääliin taipuvainen. Toki uusi ympäristö lannistaa kenet tahansa, jos se ei olekaan sitä, mitä odotti tai mitä luvattiin, mutta Klarissalla on kuitenkin 2000-luvun vaihtoehdot käsissään. Ei hänen tarvitsisi jäädä keskiluokkaisen lähiönsä vangiksi, hänelle kaikki ovet ovat auki! Toista on Corinnella, jonka vaihtoehtoina on purra hammasta ja jaksaa niskaan tulevaa sontaa tai heittäytyä yhteiskunnan hylkiöksi. Toisaalta ehkä olen vielä Klarissan karsastama, mustavalkoisesti ajatteleva nuori, enkä vain ymmärrä kaikkia elämän realiteetteja. Ehkä opin vielä.

Kerronnallisesti Timonen tarjoaa sujuvaa ja mukanaan kuljettavaa kieltä. Kuvailua ja yksityiskohtia on ehkä paikoin makuuni liikaa, etenkin Klarissan eleitä, ilmeitä ja tuntemuksia kuvaillaan runsain mitoin, mutta loppujen lopuksi pidän tätä kuitenkin perusteltuna tyylikeinona, joka vahvistaa tarinaa. Kerrotaanhan siinä kuitenkin naisista nimenomaan heidän oman, hyvin subjektiivisen sisäisen maailmansa kautta, jolloin itsetietoisuus epäilemättä on voimakas. Lukijana en vain yleensä ole aivan näin yksityiskohtaisen kerronnan ystävä, mutta kaikkeen tottuu, kun tarina vie mukanaan!

Kaiken kaikkiaan Aika mennyt palaa on kiehtova ja koukuttava tarina äitiydestä, avioliitosta ja identiteetin etsinnästä. Vaikka sen keskeisenä koukkuna on venyttää todellisuuden ja kuvitelman rajoja, jalat pysyvät silti myös syvällä bostonilaisen esikaupungin mullassa ilman, että tarinan uskottavuus kärsisi.

Muiden arvioita löytyy Googlesta hyvin helposti, ja yhtä helposti niihin löytää Karoliinan blogista.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kirjallisuuden äidit ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Kirjallisuuden äidit: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012
311 s.

Kirjastosta.


Helmi aloittaa koulun joskus 1960-luvun lopulla Jyväskylässä. Hän osaa jo sujuvasti lukea, ja parhaan ystävän Mirjamin kanssa riittää puuhaa. Helmin perhe ei ole ihan niin kuin kaikki muut. On äiti Elsa, joka hameen- ja takinhelmat lepattaen tuntuu olevan kuin lentoon lähdössä aina silloin, kun ei istu pankkineitinä tai siivoa iltaisin kauppaa. Lisäksi Helmillä on isoveljinä kaksospojat Tommi ja Timo. Isää ei ole, he ovat kaikki joulupukin tuomia. Eräänä päivänä perheeseen liittyy isoveli Pena, joka kyllä jaksaa kuunnella Helmin juttuja, mutta tulee myös korkanneeksi olutpullon jos toisenkin.

Helmin opettaja Kaarina aloittaa ensimmäistä syksyään vastavalmistuneena kansakoulunopettajana. Hänellä on ahkera mies Antero, kaunis koti ja intoa työhön vaikka muille jakaa. Kaarina haluaa olla koulun paras opettaja. Myöhässä olevat kuukautiset eivät ilahduta nuorta vaimoa, sillä ihan näin ei asiaa oltu suunniteltu. Voiko tämä oikeasti seurata yhden pillerin unohtamisesta?

Iloisesti alkaneen syksyn katkaisee Mirjamin kuolema auto-onnettomuudessa heti toisena koulupäivänä.  Tapahtuma järkyttää kaikkia, mutta kukaan ei osaa tai halua puhua siitä. Kaarinasta tulee se opettaja, jonka luokalta kuoli oppilas ja Helmi menettää parhaan (ja ainoan) ystävänsä. Surun ja menetyksen määrä on hurja, eikä se tunnu loppuvan. Seitsemänvuotiaan tytön maailmassa kuoleman käsittely vain on hieman toisenlaista kuin aikuisilla, sillä edelleen Mirjami ilmestyy aidantolpalle ja tytöt voivat lähteä yhdessä hiihtämään.

Talvi käy kuitenkin kylmäksi, eikä kukaan oikein huomaa Helmiä ja hänen puuhiaan. Kukaan ei kysy, mitä hän on tehnyt tai ajatellut, eikä kukaan tiedä Otuksesta, joka Helmiä pelottaa.

Lumen syli on ollut minulla lainassa aivan luvattoman kauan. Nappasin sen jo alkukeväästä mukaani yliopiston opiskelijakirjastosta, ja koska kirjastojen kesäinen muutto Kaisa-taloon pidensi laina-aikoja mukavasti, kirja on nököttänyt lainapinossani jo yli puoli vuotta. Hieman pelkäsin tarttua tähän, sillä noin yleisesti en pidä lapsikertojista, joten uskoin ärsyyntyväni Helmiinkin.

En ärsyyntynyt. Lumen syli on ehjä ja vahva tarina, jota kannattavat vuoroin Helmin ja vuoroin Kaarinan kerrontajaksot. Helmi on ehkä hivenen turhan kypsän kuuloinen joissakin osioissa, mutta en silti häiriintynyt – uskoin häneen loppuun saakka. Kaarina taas olisi saanut saada enemmänkin huomiota, kiinnostuin hänestä henkilönä todella paljon. Ehkä siksi, että olen aika samanlaisessa elämäntilanteessa monin tavoin (tosin en ole kasaamassa vauvansänkyä makuuhuoneeseen!), ja jotenkin tuntuu, että aika harvoin luen kirjan henkilöistä, jotka todella tuntuvat samanlaisuudessaan läheisiltä.

Vallitseva lukuolo oli suru ja kurkussa kasvava pala. Ahmaisin tämän lähes kokonaan eilen, luin pitkälle yöhön (oikeasti) kipeästä kurkusta huolimatta, ja viimeisen sivun jälkeen oli pakko huokaista syvään. Helmin mielenliikkeet tavallisen kiltistä ekaluokkalaisesta surun ja hylätyksi tulemisen tunteiden valtaamaksi, selvästi oireilevaksi tytöksi on kuvattu hienovaraisesti ja vaikuttavasti. Miksi kukaan ei huomaa mitään? Miksi kukaan ei todella kuuntele Helmiä, katso häntä ja puutu hänen elämäänsä? Miksi kukaan ei välitä?

Elsa on täysin välinpitämätön äiti, neljästä lapsestaan huolimatta aivan epäkypsä vanhemmaksi, Kaarina taas ei halua olla liian virkaintoinen, vaikka Helmistä välittääkin – eikä kai opettaja voi koko valveillaoloaikaansa käyttää oppilaidensa murheiden käsittelyyn, kun omiakin on riittämiin. En kuitenkaan osaa inhota Elsaa, vaikka hän ravistelua olisikin tarvinnut, vaan enemmän hän silti säälittää. Kuinka kujalla voikaan olla? Toki ajatuksista suuren siivun vie huomiseen päivään selviäminen ja pennien repiminen kasaan vaikeimman kautta, mutta silti.

Kirja on melkein täydellinen, mutta vain melkein. Viimeisillä sivuilla langat kiskotaan sen verran vauhdilla kireiksi, että oma tunnelmani pääsi rikkoutumaan. En pitänyt kaikista kirjailijan ratkaisuista, sillä niitä ei riittävästi pohjustettu. Kokonaisuus olisi toiminut ilmankin, ja tämän lukijan henkilökohtainen lukukokemus olisi ollut täydellinen. Nyt se väistämättä hieman lässähti, valitettavasti. Mutta onneksi tarina on muuten niin vahva, että lopun säröt eivät sitä pilaa.

Lumen sylissä hienointa ovat sen monet tasot. Kirja kertoo raameissaan natisevista perheistä, syrjäytymisestä aikana, jolloin termiä ei vielä ole käytetty, muuttuvasta yhteiskunnasta ja naisen paikasta siinä sekä ennen kaikkea lapsen maailmasta, jossa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta säilyy tietty lapsenusko ja viattomuus. Ajankuvasta en osaa omasta kokemuksesta sanoa, mutta muiden mietteiden mukaan se on aito ja minä uskon heitä.

Tästä kirjasta riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka, mutta jääköön osa ajatuksista vain oman pääni sisään. Lumen sylin luettuani mietin taas hieman tarkemmin, miten itse käsitän välittämisen ja miten voin sitä omassa elämässäni toteuttaa. Voinko olla jollekulle tarvitsevalle se oikea ihmissyli?

Pohdiskeltu on muuallakin: Kirjojen keskellä, Booking it some more, Sinisen linnan kirjasto, Kujerruksia, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjantila, Kirjakirppu ja Kirjoista.

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Kirjallisuuden äidit: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012
203 s.

Omasta hyllystä.


Aamu on käräjäoikeuden tuomari, joka lähtee uusperhekuvioistaan vieraaseen kaupunkiin hoitamaan äitiyslomansijaisuutta. Hän on päätynyt odottamatta tilanteeseen, jossa ei koskaan aiemmin uskonut voivansa olla: urasuuntautuneesta ja määrätietoisesta, yksin viihtyvästä oikeustieteilijästä on tullut äitipuoli kolmelle lapselle ja avovaimo sympaattiselle Harrille. Aamu on joutunut kohtaamaan raskaan surun, sillä hän on menettänyt syntymättömän lapsensa, Helmin, eikä osaa tai halua käsitellä menetystään. Uppoutumalla oikeusjärjestelmän rattaisiin ratkomaan mitä erilaisimpia riitatapauksia Aamu kuvittelee voivansa upota pois omasta elämästään. Ihminen ei kuitenkaan ole kone, ja Aamu joutuu kohtaamaan elämänsä raskaimman kautta.

Kiinnitin Korvaamattomaan huomiota muutamissa blogeissa aiemmin tänä vuonna, ja kun kirja tuli vastaan kirpputorilla 1,70 euron hintaan, en voinut vastustaa. Olin tietenkin löydöstäni iloinen kuten kuka tahansa kirppari-intoilija ja kirjojen rakastaja, mutta toisaalta tuntui hieman surulliselta: niin vain kevään uutuuskirjan rahallinen arvo romahtaa, kun se kannetaan ulos kirjakaupasta. Saman tien. Huokaus.

Korvaamaton on fyysiseltä olemukseltaan kevyt ja kapoinen, väljähkösti taitettu ja kahteensataan sivuun mahtuva. Se kätkee kuitenkin sisäänsä paljon enemmän kuin päältäpäin näyttää. Vanhatalolla on seesteinen, rauhallinen ja eheä tyyli kertoa tarinaa, joka ei ole helpoimmasta päästä. Kohtukuoleman kokeminen on aihe, josta saisi aikaiseksi paljon. Paljon sellaistakin, missä niin sanottu hyvä maku on enää muisto vain. Vanhatalo käsittelee aihettaan taitaen, eikä sorru melodraamaan. (Niin, mikään ei tietenkään estä käsittelemästä tätäkään aihetta ihan niin kuin mieli tekee, mutta minua lukijana sellainen ei koskettaisi.)

Toisena tarinan linjana kulkee suomalainen oikeusjärjestelmä ehkä arkisimmalla tasollaan. Vanhatalo tasapainottelee mielestäni onnistuneesti kahden vaikean aiheen välillä, sillä hän käsittelee sekä perhe-elämän syvimpiä ja mustimpia tuntoja että työelämän kiemuroita todentuntuisesti ja arkisesti muttei pätkääkään tylsästi. Aamu joutuu kohtaamaan hyvin erilaisia oikeustapauksia ja pohtimaan omaa rooliaan oikeuden jakajana ja oikeusjärjestelmän edustajana. Varmasti jokainen on joskus pyöritellyt epäuskoisena päätään lukiessaan uutisointeja vaikkapa vankeusrangaistuksista tai vahingonkorvauksista tai vertaillessaan talousrikollisten ankaria tuomioita pahoinpitelyistä tai raiskauksista määrättyihin. Korvaamaton osoittaa – ei kaikenkattavasti tai selittävästi, mutta yhden näkökulman tarjoten – ettei oikeusjärjestelmä ole täydellinen, muttei sitä ole aina myöskään arkijärkeilymme. "Mitä se ihminen kuvittelee? Eikö se ymmärrä että jos kaikella on hinta, millään ei ole arvoa?", pohtii kirjassa tuomari Kvist.

Niin. Kaikella ei voi olla hintaa, sillä jotkin asiat ovat korvaamattomia.

Kirjassa käsitellään äitiyteen kasvamista tyylikkäästi ja hellästi. Tarinallisesti olisin kaivannut ehkä vähemmän tasaista pintaa, sillä paikoin Korvaamaton tuntui hieman liian huolelliselta kokonaisuudelta. Särmää ja säröä, lisää rikkonaisuutta, niin oltaisiin lähellä loistavaa kirjaa. Nyt luulen, että hienoudestaan ja rankkuudestaan huolimatta tämä kirja unohtuu minulta ajan myötä.

Minä en ole äiti, enkä voi kuvitellakaan, miltä lapsen menettäminen tuntuu. Pauliina Vanhatalo antaa kuitenkin kirjassaan aavistuksen, kurkistuksen, kevyen kosketuksen siitä, millaisia tunteita ja ajatuksia se voi herättää. Kunnioitan häntä suuresti tämän herkkyyden vuoksi, ja luen vielä muutakin hänen kirjoittamaansa.

Korvaamattomasta ovat kirjoittaneet myös Susa, Kirsi, Hanna ja Unni.

Osallistun tällä lukukokemuksella Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla).