Jean Kwok: Käännöksiä

Tässä kirjoituksessa nurisen kirjan juonesta ja kerronnallisista ratkaisuista avoimen närkästyneesti, joten jos haluat välttää juonipaljastukset, kannattaa jättää lukematta.


Hongkongilainen tyttö Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa. Äiti on sairastanut pitkään tuberkuloosia ja menettänyt työnsä musiikinopettajana, isä on kuollut. Kimberly ja äiti päätyvät Paula-tädin hoteisiin, mutta huolenpidon sijaan suuntana on purku-uhan alla oleva röttelö ja työpaikkana aamusta iltaan pääosin laittomalla työvoimalla pyörivä vaatetehdas.

Kimberly on matemaattisesti lahjakas ja etenee koulupolullaan kielipuolisuudestaan huolimatta erinomaisesti lopulta huippuyliopistoon asti. Ystäviä on tosin vaikea saada, sillä alkuun tiellä on kielimuuri ja sen jälkeen häpeä köyhästä taustasta ja surkeista kotioloista. Vuosien kuluessa elämä uudella maalla kuitenkin asettuu uomiinsa.

Jean Kwokin Käännöksiä on tuhkimotarina, selviytymistarina ja siirtolaistarina. Se kuvaa lahjakkuudella saavuttettavaa sosiaalista nousua, heikomman hyväksikäyttöä ja sinnikkyyden merkitystä nuoren tytön kasvukertomuksen kautta. Samalla se on kertomus kulttuurien törmäyksestä ja maahanmuuttajien kamppailusta oman ja uuden kulttuurin välissä.

Lukukokemus jätti todella ristiriitaisen olon. Periaatteessa tulin oikein hyvin viihdytetyksi, sillä siirtolaistarinat kolahtavat minuun yleensä sen kummemmin nikottelematta, ja Kimberly on mukavan kipakka pakkaus päähenkilöksi ja minäkertojaksi. Kielelliset ja kulttuurilliset väärinymmärrykset värittävät tarinaa uskottavasti ja sisukkuus sopeutumisessa onneksi palkitaan.

Äidin ja tyttären symbioottinen suhde ja ehdoton keskinäinen kiintymys sen sijaan hieman mietitytti, samoin pohdin, millä ihmeen ajalla Kimberly teki koulutehtävänsä työskennellessään kaiken vapaa-aikansa vaatetehtaalla. Teini-iän muutamat irtiotot jäivät myös jotenkin irrallisiksi, sillä vaikka jatkuvasti suorituskykynsä ylärajoilla olevan nuoren naisen halu relata onkin kovin ymmärrettävä, se oli jossain määrin ristiriidassa muuten vahvaksi kuvatussa äidin toiveita ja perheen kunniaa korostavassa ympäristössä.

Tämäntyyppisissä kertomuksissa kaipaisin myös jonkinlaista suoraviivaisempaa "otetaan kohtalo omiin käsiin" -asennetta, ja empatiani määrä on rajallinen, kun kirjan henkilöt alistuvat huonoon kohteluun, vaikka voisivat panna sille vastaankin. Käännöksiä kuvaa kyllä sujuvasti pattitilannetta, johon perhesuhteiden kunnioitus, hierarkia ja velka voivat ihmisen ajaa, mutta siihen nähden pidin erikoisena, kuinka helppoa siitä lopulta oli vuosikausien raatamisen jälkeen irrottautua. Miksei aiemmin?

Ja voi yhden tähden millaisia kliseitä lukijalle tarinan loppupuolella tarjoillaan! Tietenkin Kimberly tulee ensimmäisestä seksikerrasta raskaaksi ja tietenkin raskaudesta tulee merkitsevä käännekohta unelmien ja elämän suunnan kannalta. Ja kyllä, Kimberly on niin hyvä ihminen, että kaikkien kannalta hyveellinen ja hieno ratkaisu on mahdollinen.

Yäk.

Ilman loppuosan kliseitä ja jeesusteluja olisin pitänyt Käännöksiä ihan mukavana välipalaopuksena, mutta ne lässäyttivät lukukokemuksen totaaliseksi pannukakuksi.


Jean Kwok: Käännöksiä
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Lisa Fyfe / Satu Kontinen / Taina Leino
Bazar 2012 (1. painos 2011)
228 s., e-kirja
Girl in Translation (2010)

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Oksan hyllyltä, Notko, se lukeva peikko, Kirjava kammari, Kirjojen parissa, Kujerruksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjasähkökäyrä      

Kurjen siivellä ja Maailmanvalloituksessa matkustan Hong Kongiin.

Annica Wennström: Lapinkylä

Annica Wennströmin Lapinkylä. Sukutarina on nimensä mukaisesti erään Ruotsin Lapista peräisin olevan saamelaissuvun sukusaaga. Sen esiäitinä on 1860-luvulla nuorta aikuisuuttaan elävä Njenna rakastuu salaperäiseen samoilijaan Aanta Naahkeseen, mutta joutuu rikoksen uhriksi ja menettää niin mielitiettynsä kuin oman perheensäkin päättäessään paeta tuskaista oloa. Kolmea sukupolvea ja lähes 150 vuotta myöhemmin nuori nainen löytää ullakolta saamelaista käsityötä olevat kengänpaulat, joista hänen äitinsä vaikenee visusti. Omat juuret kiinnostavat ja alkaa matka menneeseen ja sukuhistoriaan.

Lapinkylän hempeä kansi kiinnitti huomioni kirjastossa ja Kansojen juurilla -haasteen innoittamana päätin sen lainata ja lukea. Tarina alkaa Njennan pakomatkalta ja pompahtaa sen jälkeen vuorotellen eri ajoissa ja paikoissa. Aluksi innostuin, mutta aika pian intoni laantui.

Tarina jää pyörimään jossain määrin ympyrää ja vanuu hitaasti ees sun taas. Njennan aikakausi on paljon nykyaikaa kiinnostavampi, ja etenkin saamelaisten kohtaama syrjintä ja ennakkoluulot sekä uudisasukkaiden (eli ruotsalaisten) tunkeutuminen saamelaisten maille kuvataan hienosti ja koskettavasti. Arkinen työnteko, voimakas luonto ympärillä ja uskomusmaailma rakentavat kertomusta vahvasti. Nykyajan minäkertoja taas on vain ihan tavallinen juuriaan etsivä nainen, jossa ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo joskus kerrottu.

1860-luvun ja myöhemmin 1900-luvun alkupuolen – Njennan tyttären Ristinin elämä – osiot paneutuvat siis tarkemmin häpeään ja identiteettiin, muutokseen ja monella tapaa rakoilevan yhteisön maailmaan. Saamelaisuus on Njennalle erottamaton osa identiteettiä, se on se, mitä hän on ja miten elää. Ristin taas häpeää äitiään ja taustaansa niin, ettei muulle lähestulkoon jää sijaa. Nykyhetken kertoja taas haluaisi tietää, kuka on ja mistä tulee, mutta sen selville saaminen on suuren työn takana.

Lapinkylä on kirja, joka tuli luettua, koska se kohdalle osui. Tyyliltään se ei sen erikoisemmin viehättänyt tai iskenyt, liikaa vellotaan tunteissa ja muistoissa ja särmää ja säpinää on liian vähän. Jäin kaipaamaan tiiviimpää pakettia, selkeämmin rajattua tarinaa ja ymmärrystä siitä, mitä kirjailija lopulta haluaa lukijalle kertoa.


Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Suomentaja: Outi Menna
Ulkoasu: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel
Bazar 2012
334 s.

Lappskatteland. En familjesaga (2006)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjanainen, Rakkaudesta kirjoihin  

Kansojen juurilla -lukuhaasteen kolmas luettu teos.

Árni Thórarinsson: Ylitse muiden

Islantilainen kirjallisuus, suuri tuntematon. Mielikuvani tuon kummallisen ja kiehtovan maan kirjallisesta elämästä perustuu Vigdís Grimsdóttirin trilogiaan Valosta valoon, Sydän, kuu ja sinilinnut ja Kun tähti putoaa. (Kyseiset kirjat ovat muuten aivan erinomaisia. Olen lukenut ne muistaakseni opiskelujen alkuaikoina, joten niistä ei ole blogimerkintöjä.) (Voisikin lukea uudelleen, ehdottomasti.) Ainoa blogistani löytyvä islantilainen kirja on Guðrún Eva Mínervudóttirin outo Nukentekijä. (Sitä en taatusti lue uudelleen.)

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste muistutteli minua loppukesästä olemassaolostaan ja tajusin, että Islanti-potti on kokonaan avaamatta. Niinpä seuraavalla kirjastoreissulla dekkarihyllyn silmäily sillä silmällä tuotti tulosta ja nappasin lainaan islantilaisen dekkarin. "Täynnä huumoria, tapahtumia ja jännitystä", lupaa takakansi. "Ollut ehdolla Islannin kirjallisuuspalkinnon saajaksi", jatkaa lieve.

Ylitse muiden kertoo toimittaja Einarista, joka on saanut siirron Reykjavikista Pohjois-Islantiin Akureyriin, jonne hänen työnantajanaan toimiva iltapäivälehti haluaa laajentaa toimintaansa. Einarilla on muitakin hyviä syitä maisemanvaihtoon, esimerkiksi yletön alkoholinkäyttö on saatava aisoihin. Pääkaupungista poistuminen saattaa auttaa siinä. Teini-ikäistä tytärtä on kyllä ikävä.

Tehtävänä on kaivella lööpinaiheita rauhallisen pikkukaupungin elämästä, ja sattumalta siellä alkaakin tapahtua kaikenlaista. Nainen putoaa firman virkistyspäivän retkellä kumiveneestä koskeen ja kuolee vammoihinsa. Lahjakas nuorukainen katoaa juuri ennen lukionäytelmän ensi-iltaa ja löytyy murhattuna. Nuori tyttö tekee itsemurhan. Einar alkaa kaivella tapahtumien taustoja ja joutuukin keskelle monenmoista kuviota. Ja samalla pitäisi tuottaa jatkuvalla syötöllä sisältöä lehteen ja pitää pomot Reykjavikissa tyytyväisinä.

Tässä on jälleen kirja, joka antaa odottaa eikä lopulta tarjoa juuri mitään. Tapahtumat käynnistyvät verkkaisesti, eikä vauhti missään vaiheessa kasva. Takakannen lupauksista yksikään ei täyty. Huumoria ehkä on sellaisessa varsin kepoisessa olomuodossa, häivähdyksinä siellä täällä, jos oikein haluaa alleviivaten etsiä, mutta tapahtumia ei dekkarigenreä ajatellen ole juurikaan ja jännitys on totaalisen väärä sana kuvaamaan tätä kirjaa millään tapaa.

Kirjassa lähinnä haahuillaan, marmatetaan kännyköiden turhuudesta mutta puhutaan silti koko ajan puhelimessa, ajellaan autolla perähikiältä toiselle ja kirjoitetaan lehtijuttuja kadonneista koirista. Olin kannet suljettuani todella hämmentynyt, sillä kirja on mielestäni ihan keskeneräinen. Miksi siinä ei ole kunnollista draaman kaarta? Miksi siinä on niin paljon samojen rutiinien toistamista? Missä on jännitys, missä??

Sinnilläkään en jättänyt kesken, koska en vain voinut uskoa, etteivät tapahtumat edenneet juuri minnekään. Pakko se lopulta oli vain tyynesti hyväksyä ja hieman harmitella lukemiseen käytettyä aikaa. Tarinassa olisi aineksia: teemoina ovat muun muassa vanha islantilainen kansanperinne, huumeet ja nuoriso, maahanmuuttajien integroituminen sekä perheyrityksen salaisuudet, mutta niistä ei saada irti yhtään mitään sellaista, mikä rakentaisi tarinan kaarta mainintaa pidemmälle. Sääli, olisi tästä voinut jotain tullakin.

Käsitykseni islantilaisesta kirjallisuudesta on siis edelleen aika hämmentynyt. Vigdís Grimsdóttir saa pitää kuningattaren viittansa, ja minä jään pohtimaan, mistä jatkaisin tuon eksoottisen maan kirjallisuuteen tutustumista ilman pelkoa pettymyksestä.


Árni Thórarinsson: Ylitse muiden
Suomentaja: Seija Holopainen
Ulkoasu: Nic Oxby
Bazar 2009
382 s.
Tími nornarinnar (2005)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Anun ihmeelliset matkat

Kirjallinen retki Pohjoismaissa jatkuu siis Islantiin.

Victoria Hislop: Saari

Tähän kirjaan tuskin olisin tarttunut, ellei sitä olisi valittu ex-työpaikkani lukupiirikirjaksi. Lukupiiri kokoontuu seuraavan kerran vasta syksyllä, mutta koska Saaren sai näppärästi e-kirjana lainaan kirjastosta saman tien, otin sen kesälukemistoon.

Nopealukuinen kirja se totisesti onkin, kepeä kuin kesäheinä, helppo kuin kaurapuuro ja himpun verran liisterinen tapaus. Saari sijoittuu kreetalaiseen rannikkokylään ja sen edustalla olevalle spitaalisten siirtolasaarelle Spinalongalle. Parisuhteessaan rypevä brittiläinen Alexis saapuu Kreikkaan lomalle poikaystävänsä kanssa ja päättää lähteä tutustumaan kylään, josta hänen äitinsä on kotoisin. Alexiksen äiti ei paljon kreikkalaisista juuristaan ole kertonut, mutta on kuitenkin antanut Alexikselle mukaan kirjeen, jonka avulla tämä saa kenties apua ja tarinantynkää esiin perille päästyään.

Näin myös käy, sillä kylässä asuva Fotina alkaa kertoa Alexikselle hänen perheensä historian vaiheita. Päästään 1900-luvun alkupuolelle, toisen maailmansodan tapahtumiin, sodan jälkeiseen aikaan ja niin edelleen. Perheen kiemurat käyvät ilmi niin Alexikselle kuin lukijallekin, ja ne totta vieköön väännetään rautalangasta. On spitaalia, kaiken voittavaa rakkautta, aviorikosta, petoksia, juonittelua, kateutta, salaisuuksia... Kaikenlaista riittää.

Saari on periaatteessa ihan sympaattinen viihderomaani, mutta hötöistä höttöä se kyllä on. Tarina on kieltämättä vetävä, mutta kerrontaratkaisu on uskottavan rajamailla tai oikeastaan jo sen yli. Kirjassa Fotina kertoo menneisyyden tapahtumia nykyhetkessä Alexikselle, mutta kuinka Fotina voisi tietää, mitä muut ihmiset ovat tunteneet, ajatelleet ja tehneet? Ei mitenkään.

Sivuja on myös aika runsaasti siihen nähden, ettei juonenkäänteissä nyt niin valtavia huippukohtia ole. Tiivistämisen varaa siis olisi ollut. Toisaalta jotkut tapahtumat ja aiheet vain hutaistiin menemään, kuten lähiseutujen asukkaiden yhtäkkiä heräävä aggressio Spinalongan asukkaita kohtaan tulisoihtuineen kaikkineen. Tapahtumasta olisi voinut saada vaikka kuinka jännitteisen, mutta se lupsautetaan lopulta selväksi muutamalla sivulla. Tällainen tömäys herättää miettimään, miksi moinen käänne piti edes kirjaan ottaa mukaan? (No, se sai erään kirjan henkilöistä näyttämään entistäkin paremmalta ihmiseltä, mitä taas lukija ei mitenkään ollut jo ymmärtänyt edeltävien kymmenien sivujen aikana...)

Huomaan olevani hieman penseä. En kuitenkaan aivan halua tyrmätä tätä kirjaa – ihan nikottelematta sen luin. Yksi syy sille on kiehtova miljöö, sillä etenkin Spinalongan suljetun saaren osiot ovat kirjassa mainioita. Toisaalta olisin toivonut Hislopin keskittyneen enemmän ympäristöön, ajankuvaan ja tapahtumiin kuin henkilöhahmoihinsa, joiden rakentaminen jäi alleviivaavaksi ja osoittelevaksi, vaikka sitä paneutuneesti tehtiinkin. Kirjassa on hyvät, pahat ja huomaamattomat henkilöt, jotka tekevät yksiselitteisesti hyviä tai pahoja tekoja ja tuntevat tunteita, jotka selitetään lukijalle kädestä pitäen, alusta loppuun.

Saaresta on tehty tv-sarja, jota on esitetty Suomessakin. En ole tullut katsoneeksi, joskin Kreikka olisi tietysti nyt mitä ajankohtaisin aihe huomioitavaksi.


Victoria Hislop: Saari
Suomentajat: Laura & Olga Jänisniemi
Ulkoasu: ?
Bazar 2012
E-kirja
The Island (2005)

Kirjastosta.

______

Muiden mietteitä: Lukutuulia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjoihin kadonnut, Kirjamielellä, Morren maailma, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kasoittain kirjoja, sheferijm, Tarinoiden taikaa

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 2. Kirja, josta on tehty elokuva (tai tässä tapauksessa 26-osainen tv-sarja).

Kirjankansibingosta ruksaan Ajoneuvon. Kansikuvan vene on keskeisessä roolissa kirjan tarinassakin.

John Williams: Stoner

Miten ihmeellinen ihmisen elämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kaikkinaisessa tavallisuudessaan. Sitä syntyy satunnaiseen perheeseen, kasvaa lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi, tekee valintoja ja päätöksiä, etenee ja elää arkeaan, perustaa perheen jos on perustaakseen, tekee työtä, seuraa maailmaa ja lopulta kuolee.

John Williamsin Stoner on lukukokemuksena yllätys. Se on kapoinen kirja, jonka kansi herättää kiinnostuksen. Kuka on Stoner? Millainen hänen elämänsä? Miksi se on tarinan arvoinen?

Monestakin syystä. William Stoner syntyy vuonna 1891 maanviljelijävanhempiensa ainoaksi lapseksi. Perhe elää syvällä Yhdysvaltojen Keskilännessä, ja Stonerista on määrä tulla isänsä työn jatkaja. Hänet lähetetään Columbian yliopistoon opiskelemaan maataloustiedettä, mutta pakollinen johdatuskurssi englanninkieliseen kirjallisuuteen muuttaa kaiken. Stoner vaihtaa pääainetta, jatkaa maisteriopintoihin ja siitä edelleen väitöskirjan kimppuun. Hänestä tulee apulaisprofessori ja intohimoinen kirjallisuudentutkija.

Siinä ohella Stoner elää perhe-elämää sattumalta kohtaamansa Edithin kanssa, saa tyttären Gracen, muutaman ystävän ja vihollisen. Hän kuolee vuonna 1956.

Stoner on monella tapaa aivan huikea kirja. Se on henkilökuva miehestä, joka on näennäisessä tavanomaisuudessaan hyvin erityinen. Stonerin luonne on lempeä, mutta samalla hän on tietyissä asioissa jääräpäinen ja peräänantamaton. Hän ei ole täydellinen mies, kaikkea muuta, mutta Williams kirjoittaa päähenkilöstään lihaa ja verta.

Henkilökuvaus on vahvaa myös Stonerin vaimon Edithin kohdalla. Ristiriitainen ja vastenmielinen nainen, joka ei koskaan pääse sinuiksi itsensä kanssa. Edith suorastaan huutaa aukirepivää analysointia, mutta en lähde tässä siihen, jotta kirjasta riittää löydettävää sitä lukemattomille. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Williams asettaisi sinänsä sukupuolet vastakkain miehen voitoksi. Luonteenpiirteet ja parisuhteen säikeet ovat paljon monimutkaisempia: on kyse persoonallisuuksista, traumoista ja olemisen tavoista.

Stoner on melankolinen kirja. Se tuo päähenkilönsä lukijaa lähelle, antaa tarkastella tätä lähes intiimisti ja tulla tutuksi monella tapaa. Stoneria on helppo ymmärtää, mutta aina hänen valintojaan ei käsitä. Mutta kuka tekisi aina täydellisiä päätöksiä? Ei kukaan.

Päällisin puolin Williams kirjoittaa konstailematta, todeten. Hänen tarinansa etenee rauhallisesti, liikaa selittelemättä. Tekstillä on kuitenkin painonsa, ja se tuntuu lukijan sydämessä ja kurkussa, mitä pidemmälle Stonerin rinnalla saa kulkea. Tarinan kauneus on pienissä hetkissä, jolloin jotain muuttuu tai jolloin Stoner havahtuu tarkastelemaan hetkeä, jota elää.

Valoa on paljon, vaikka se aika ajoin onkin hieman pölyistä, valuu huoneeseen verhojen välistä tai syttyy sameaan työpöydän lamppuun. On lohdullista ajatella, että ihminen voi löytää elämäänsä onnen hippusia ja hyviä hetkiä, valon pilkahduksia lähes mistä tahansa. Useimmiten onni on juuri sitä: hieman huomaamatonta, mutta merkityksistä painavaa.


John Williams: Stoner
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Ulkoasu: Stephen Carroll Photography / Jukka Iivarinen
Bazar 2015
306 s.
Stoner (1965)

Oma ostos.

______

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Lukuisa, Leena Lumi, Kirjojen kamari, Kaisa Reetta T., Ullan Luetut kirjat, Reader, why did I marry him?, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Ei vain mustaa valkoisella

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Ann Rosman: Porto Francon vartija

Ann Rosman: Porto Francon vartija
Suomentaja: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby
Bazar 2013
387 s.
Porto Francos väktare (2011)

Kirjastosta.


Vuonna 1793 nuori Agnes on kovan paikan edessä. Isä on luvannut tyttärensä vaimoksi kauppakumppaninsa perheeseen, mutta Agnes ei haluaisi luopua kodistaan ja työtehtävistään perheen traaninkeittämöllä. Edistyksellinen isä on antanut hänen opetella lukemaan ja laskemaan sekä tekemään työtä. Uudessa roolissa vaimona se ei enää käy. Tulevan aviomiehen ja appiukon kyseenalainen maine ei ainakaan paranna oloa, eikä Agnesilla ole ketään, keneltä pyytää tukea ja apua, sillä hänen hollantilainen isoäitinsä ja äitinsä ovat jo kuolleet. Niinpä Agnes päättää paeta. Hän päätyy Marstrandin vapaasatamaan ujuttauduttuaan ohikulkumatkalla olleen laivan kyytiin mieheksi naamioituneena.

Marstrand on vilkas ja monikasvoinen satamakaupunki, jonka katuja tallaavat monet menneisyyttään karanneet ja muuten seikkailuluontoiset. Läheskään kaikki toimet eivät kestä päivänvaloa, edes vapaasataman suhteellisen löyhissä säännöissä. Agnesista tulee kielitaitonsa ja nokkelan laskupäänsä ansiosta kauppa-apulainen suurkauppiaan yritykseen, ja monen monta käännettä on vielä luvassa.

Yli kaksisataa vuotta myöhemmin saaristossa eletään tyystin toisenlaista elämää. Suurin osa vanhoista rakennuksista on tuhoutunut ja jäljelle jääneet on remontoitu pääasiassa kovan hinnan loma-asunnoiksi. Bremsegårdenin tila on Vendelan ja hänen veljensä Rickardin omistuksessa. Tila on upea ja sillä on hieno menneisyys, mutta Rickard haluaisi luopua siitä vaimonsa Jessican innokkaalla tuella. Vendela pitää Bremsegårdenia maanpäällisenä taivaana sekä itselleen että 15-vuotiaalle, ongelmiin helposti joutuvalle pojalleen Charlielle. Vendelan ei auta kuin ryhtyä selvittämään tilalla ikänsä eläneen Astridin kanssa, mitä on tehtävissä.

Kun Klöverönin saarelta, suosta, löytyy naisen ja vastasyntyneen lapsen ruumiit, kesäidylli on viimeistään pilalla. Tapaus päätyy rikoskonstaapeli Karin Adlerin tiimin selvitettäväksi. Tutkimusten edetessä uhrien henkilöllisyys pysyy peitossa, mutta se tiedetään, että ruumiit ovat mitä todennäköisemmin olleet suossa jo parisataa vuotta...

Olen lukenut Ann Rosmanin kaksi aiempaa Karin Adler -dekkaria, Majakkamestarin tyttären ja Noitavasaran, ja vaikkeivät ne mitenkään räjäyttäneet tajuntaa, oivaa viihdettä ainakin sain. Karin on kiinnostava päähenkilö, harvinaisen epätraumatisoitunut ja tavallinen ollakseen dekkaripoliisi. Lisäksi Rosmanin kuvaamat saaristolaismaisemat yksinkertaisesti kolahtavat.

Porto Francon vartija tuotti kuitenkin pettymyksen. Tarinan osat ovat kyllä kohdallaan: on kiinnostava historiallinen tausta, herkullinen miljöö, erilaisia henkilöhahmoja ja kasvavia arvoituksia. Mutta kokonaisuus ei toimi.

Ensinnäkin nykyisyyden tapahtumat käynnistyvät toooodella hitaasti. Ruumiit löytyvät heti ensimmäisessä luvussa, mutta sen jälkeen saadaan odotella kauan, ennen kuin niiden tutkimukselle tehdään mitään. 1700-luvun loppu on selvästi tarinan selkäranka, jonka ympärille nykyisyyden tapahtumat on lähinnä lätkäisty sen vuoksi, että voidaan puhua saman kirjasarjan jatkumisesta. Karin seikkailee kirjassa yhteensä korkeintaan 50 sivun verran (en laskenut, muistinvarainen mutu-arvio).

Vapaasataman elämä on kiinnostavaa ja Agnes melko uskottava henkilö, joskin muutama hieman vaivaannuttava käänne ja tapahtuma tarinaan on ujutettu. Suurin osa historiallisen osuuden henkilöistä on myös turhan karrikoituja, mutta sivuhenkilöitähän he tarinassa ovatkin. Toisaalta ehdottoman plussan kirja saa rantarosvous-teemastaan! Aihepiiri on aivan turhan tuntematon meillä koti-Suomessakin, vaikka rantarosvoja on rannikoilla ja saaristossa ollut aina. Kyse ei myöskään ole mistään silmälappu-silmän-päällä-ja-koukku-kädessä-touhusta, vaan rantarosvouteen ovat syyllistyneet aivan tavalliset kalastajat, talonpojat ja palkolliset.

Nykyisyydessä Vendelan ja Rickardin vaikeat sisarusvälit ja bimbon Jessica-vaimon kuvaus ei ole aivan onnistunut. Vendela lähinnä piehtaroi itsesäälissä ja nostalgiassa, Jessicaa paperisempaan hahmoon en muista hetkeen missään kirjassa törmänneeni ja Rickhard on pääosin surkea lusmu, mutta sen sijaan vanha neiti Astrid on kyllä kiinnostava ja sopivan napakka muori.

Kuten sanottua, Karinista Porto Francon vartija ei kyllä kerro. En tiedä tästä rikoskonstaapelista yhtään enempää kun edellisen osankaan jälkeen. Sarjaa ajatellen se on vähän huono merkki – liekö Rosmanilla oikeastaan tarkoituskaan kehitellä "päähenkilöään" eteenpäin?

Kirjan alkupuolella hieman tuskailin, mutta lopulta tarina oli salakähmäisesti imaissut minut mukaani, ja viimeinen kolmannes tuli ahmaistua kertaistumalta. Suosittelen kevyen toiminnan ja vaatimattomien arvoitusten ystäville ja satamakaupungin historiallisesta sykkeestä viehättyville. Sen sijaan minkään sortin jännitystä tämä kirja ei kyllä tarjoa pätkän vertaa.

Viipyilevän melankolinen Gilead

Marilynne Robinson: Gilead
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kansi: Layne Kennedy
Bazar 2008
287 s.
Gilead (2004)

Oma ostos.


On vuosi 1956 Gileadin kaupungissa Iowassa. Ikääntynyt pastori John Ames on elämänsä ehtoossa ja tietää sen. Sydän ei jaksa enää kauaa, niin on lääkäri kertonut. Ames kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen, sillä hän haluaa jättää tälle jotain muistoksi itsestään myös aikuisuuteen. Omaisuutta pastorilla ei juurikaan ole perinnöksi jätettäväksi vaimolle ja pojalle, sillä vastuunsa tunteva sielunpaimen on käyttänyt rahansa mielummin kirkkonsa kunnostukseen ja köyhien auttamiseen.

Kirjeessään John Ames kertoo pojalleen omista juuristaan ja menneisyydestään pohdiskellen samalla yhteiskunnallisia, eettisiä ja teologisia ongelmia ja ilmiöitä. Tarinan läpi kulkee yhdysvaltalaisen elämäntavan muutos, kolme sotaa, rotukysymyksiä, perhehistoriaa, virheitä ja anteeksiantamusta. Kun John Amesin kummipoika, naapuriseurakunnan pastorin langennut poika, palaa pitkästä aikaa ja yllättäen Gileadiin, John joutuu punnitsemaan omaa kykyään armoon ja ymmärrykseen. Vähitellen lukijallekin alkaa selvitä, mistä kaunan kantaminen johtuu ja kuinka John Ames pyrkii siitä yli viimeisillä hetkillään.

Marilynne Robinsonin Gilead on Pulitzer-palkittu romaani, haikean kaunis kuvaus muuttuvasta maasta ja sen muuttuvasta kansasta, sukellus pieneen Keskilännen kaupunkiin ja sen ihmisiin ja yhteisöihin. Robinson antaa kertojansa yltää pohdinnoissaan Yhdysvaltojen sisällissotaan saakka isänsä ja isoisänsä kautta ja rakentaa siten kolmen sukupolven mittaisen matkan pappissuvussa.

En oikein tiennyt, mitä tältä kirjalta odottaa. Laatua nyt ainakin, sen verran luotan Pulitzer-statukseen ja siihen tosiasiaan, että Robinson kypsytteli kirjaa kauan. Vaikka tiesin kirjan kertojan olevan pastori, sen voimakas kristillinen pohjavire tuli kuitenkin yllätyksenä. John Ames pohtii uskontoa ja teologisia kysymyksiä paljon ja syvältä. Lähes 80-vuotiaanakaan hän ei vielä ole näiden aiheiden suhteen valmis, vaan moni seikka on edelleen vailla vastausta – ja sellaiseksi myös jää.

Ei tämä mikään käännytyskirja ole. Kyse on vahvasta romaanista, jossa on mielenkiintoinen ja koskettava, täyteläinen tarina, kiinnostavat henkilöt ja haikean melankolinen tunnelma. Vaikka John Ames tiedostaa aikansa käyvän vähiin ja vaikka hän ei sitä haluaisi, hän ei ole katkera. Pikemminkin miehessä vallitsee surumielinen toiveikkuus, tieto siitä, että elämä – keskeneräisenä ja epätäydellisenä, virheellisenäkin – on ollut hänelle hyvä.

Gilead etenee kuin tyyni puro. Paikoin kertojan ajatukset katkeilevat ja harhailevat, paikoin hypellään (hallitusti) menneen ja nykyisyyden välillä, paikoin tunnutaan kiertävän kehää. Kaikkein syvimmin kristinuskoa ja armoa pohtivista kohdista en aivan innostunut, sillä minusta tuntui, että ne toistivat itseään. Ehken vain erota hienovireisiä eroja, sillä kirjan päähenkilön ajatusmaailma on minulle vieras.

Minulle jäi tästä kirjasta levollinen olo. Se on taidokas ja kokonainen, upea teos, joka antaa paljon ajateltavaa. Ei pelkästään nyökyteltävää, vaan myös vastaanväitettävää, paljonkin. Luopumisen tuska kuvataan kauniisti, ilman katkeruutta. Se tuntuu hyvältä ja siitä voi ottaa opikseen vastaisen varalle. Suosittelen Gileadia kiireettömään hetkeen silloin, kun haluaa pureskeltavaa, kun kohtaa tai tietää kohtaavansa surua ja luopumista tai kun haluaa pysähtyä melankolisen toiveikkuuden äärelle.

"Mutta täytyy kyllä sanoa, että olen tämän kaiken kautta uudella tavalla oivaltanut maailman jatkuvuuden. Me tosiaan vaivumme unholaan ja jätämme huonomuistisen maailman taaksemme tallaamaan ja turmelemaan ja hukkaamaan kaiken, mikä on ollut meille tärkeää. Niin se vain on, ja se on ihmeellistä." (s. 222)

___

Maria koki Gileadin rauhoittavana kirjana, joka oli kuin hiljainen ja hieman yksitoikkoinen matka preerian halki. Maijasta kirja oli hyvä ja hieno ajoittaisesta laahaavuudestaan huolimatta. Liina nautti lukemisesta hieman oudosta sivumausta huolimatta.

Gilead on yksi ruksi TBR90+10-listallani sekä henkilökohtaisessa Pulitzer-haasteessani.

Mehiläisten salaisuudet plaa plaa plaa

Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet
Suomentaja: Helinä Kangas
Bazar 2005
349 s.
The Secret Life of Bees (2002)

Omasta hyllystä.


On vuosi 1964 Etelä-Carolinassa. 14-vuotias Lily elää kahdestaan väkivaltaisen ja umpimielisen isänsä T. Rayn kanssa persikkatilalla ja haaveilee toisenlaisesta elämästä aina kun uskaltaa. Lilyn äiti on kuollut tapaturmaisesti tytön ollessa nelivuotias, ja Lily kärsii kovasti äidittömyydestään ja isänsä tunteettomuudesta. Kun perheen kotiapulainen Rosaleen joutuu vaikeuksiin uunituoreiden kansalaisoikeuksiensa ja pikkukaupungin punaniskojen ristiriidassa, Lily ja Rosaleen lähtevät pakomatkalle etsimään niin totuutta Lilyn äidistä kuin vastauksia muihinkin elämän suuriin kysymyksiin. He päätyvät kolmen sisaruksen, Augustin, Junen ja Mayn pyörittämälle Mustan Madonnan hunajatilalle, jossa monet solmut alkavat vähitellen aueta.

Mehiläisten salaisuudet tarttui mukaani muutamalla eurolla jostakin kirja-alesta, nimi oli tuttu ja muistin lukeneeni siitä joskus jossain. (Parhaat perusteeni uusien kirjojen hankkimiselle ovat usein juuri tätä luokkaa.) Kaipasin jotain mukavaa luettavaa, joten tulin tarttuneeksi tähän.

En voi sanoa olevani erityisen ihastuksissani tästä kirjasta. Huolimatta siitä, että se sijoittuu yhteen ehdottomaan suosikkimaisemaani, Yhdysvaltojen syvään etelään, se ei onnistunut nostattamaan minua piiruakaan maan pinnan yläpuolelle.

Kyseessä on ennen kaikkea Lilyn kasvutarina, teinitytön matka omiin juuriinsa ja omaan sieluunsa. Harmi vain, että Lily on suhteellisen ärsyttävä pikkupimu, mustavalkoisesti ajatteleva, naiivi ja monin tavoin äärimmäisen ehdoton. Niin, tokihan on oltava jotain, mistä kehittyä eteenpäin, mutta erityisen onnistuneesti se ei kirjan kuluessa tapahdu.

Lilyn tunteet kuollutta äitiään kohtaan vaihtelevat tolkuttomasta ikävästä ja lähestulkoon palvonnasta aina repivään suuttumukseen ja jopa vihaan varsin jyrkästi, ja ne ovat hyvin ehdottomia, etenkin kun hän alkaa saada lisää tietoja äidistään, ja tästä tulee unikuvan sijaan todellinen ihminen. Sellaistahan se teini-iässä taitaa olla, mutta minua ärsytti silti. Ehkä se, että olen itse painiskellut masennuksen ja väsymyksen kanssa, on aiheuttanut sen, etten millään jaksaisi edes yrittää ymmärtää niitä, jotka näkevät masennuksen jonkinlaisena tahallisena tekona ja henkilökohtaisena loukkauksena muita kohtaan. Lilylla on vielä paljon opittavaa. Olisin toivonut kirjailijan kasvattavan päähenkilöään enemmän tässäkin suhteessa, kun kerran kasvutarinasta on kyse.

Olin jotenkin myös luullut, että niihin mehiläisiin liittyisi jotain erityisen mystistä, mutta eipä nyt sitten liitykään. Ne muodostavat kyllä mielenkiintoisen ympäristön, jossa Lily voi pohtia elämän suuria kysymyksiä, mutta puolitiehen tämäkin teema jää. Mustan Madonnan tilan naiset ovat mielenkiintoisia hahmoja, joskin hieman yksiulotteisia: May superherkkä keijukainen, June ennakkoluuloinen ja kovapintainen, August viisas, lempeä, kärsivällinen ja äidillinen. Heidän pyörittämänsä Neitsyt Mariaa ja jonkinmoista mystiikkauskontoa yhdistelevä "lahko" olisi voinut olla todella oivallinen osa tarinaa, mutta mielestäni se jää kuitenkin aika latteaksi.

Mehiläisten salaisuudet oli minulle aivan yhdentekevä lukukokemus. Kevyet uskonnollissävytteiset self-help-fibat siitä irtoaa, ja yhdessä ärsyttävän päähenkilön ja monin tavoin vajaiksi jääneiden (alunperin mielenkiintoisten!) teemojen kanssa tämä cocktail ei vain yksinkertaisesti toimi meikäläiseen.

Huomattavasti positiivisemmissa tunnelmissa tämän on kokenut Katri, Sonja taas tunsi olonsa ärsyttävän neutraaliksi kirjan luettuaan.

So American: Southern Fiction ja Etelä-Carolina. 
Lisäksi saan tämän myötä ruksittua yhden kohdan TBR-listaltani.

(PS. Jos joku kokee haluavansa tämän kirjan itselleen, ei muuta kuin ilmoitusta siitä! Muussa tapauksessa tämä päätyy kirjaston vaihtohyllyyn.)